Kate nousi varhain seuraavana aamuna, mutta Pete oli jalkeilla jo
paljon ennen häntä. Niin pian kuin hän oli kuullut uutisen Philipin
nimittämisestä, hän oli järjestänyt rumpu- ja torvisoittokunnan
voidaksensa kunnioittaa ystävän juhlapäivää. Torvet oli lainattu
Laxeystä, mutta rummun oli Pete itse ostanut.
Antakaa minulle oikein kelpo rumpu», hän oli sanonut, sellainen, joka
jotakin virkkaa, ei pelkkä lastenlelu, joka ensi iskulla paukahtaa
rikki kuin saippuakupla.»
Kalvo oli kolme jalkaa läpimitaten, teräsvanteet sen ympärillä olivat
kuin vaununpyörien raudoitukset, ja mustien rumpupalikkain päät
olivat, ainakin Peten mielestä, kuin kaksi neekerinkalloa. Jonaique
Jelly soitti klarinettia, leski John puhalsi pasuunaa, mutta johtava
soittokalu oli rumpu. Pete itse hallitsi sitä. Hän pompotti, jymisytti
ja jyristi sitä. Sitä tehdessään hän loisti ja säteili suunnattomasta
ihastuksesta. Suuri sankarisielu puhui Peten rummusta. Kerran saatuaan
hihnan olkansa ympäri hän vähät välitti sävelistä. Kun sydän hänen
rinnassaan kiivaasti sykki, hän pamputti neekerinpäillänsä kaikin
voimin pingotetulle kalvolle ja se musiikki kalpasi yhtä hyvin kuin
mikä muu hyvänsä.
Harjoituspaikaksi oli valittu se vanha laivankajuutta, jonka Pete oli
varannut huvimajaksensa ja asettanut keskelle puutarhaansa. Viimeinen
kertaus suoritettiin juhla-aamuna päivän sarastaessa. Ja koska he
olivat joutuneet liikkeelle ennen aamiaista, täytyi heidän virkistää
itseänsä tupakalla ja oluella samalla kuin soittivat. Heillä oli vain
yksi piippu ja yksi tuoppi, mutta niitä kukin vuorollansa ahkerasti
käytti, kun sattui osassansa parin tahdin paussi.
Kun heidän hillityt säveleensä tunkeutuivat läpi sakean savun ja
puiston seinien piharakennukseen, keitti Kate siellä aamiaista. Hän
suoritti sen erinomaisella huolella, sillä hän oli nyt tavallista
rauhallisempi ja tunsi vapautuneensa kuormasta, joka oli niin raskaasti
häntä painanut. Mutta kerran hän kuitenkin nojasi otsaansa uunin
hyllyyn kumartuessaan paistinpannun yli ja tuijotteli tylsänä tuleen;
ja pöytää kattaessaan hän pysähtyi kuullessansa rummun äänen ja painoi
voimakkaasti käden otsallensa.
Lapsi heräsi yläpuolella olevassa sänkykamarissa ja alkoi itkeä. Nancy
Joe kiisi kuin kärppä portaita ylös ja toi sen alas hyssytellen ja
lirputellen. Kate otti sen ja syötti silti pullosta, jota oli pidetty
lämpimänä uunin kolossa. Hän oli pienokaiselle tavattoman hellä,
suuteli äidillisen hellästi sen pyöreitä kätösiä, hyväili sen jalkoja,
pistipä pienet varpaat suuhunsakin.
Pete tuli sisään lämpimänä ja hikisenä, ja Kate antoi lapsosen takaisin
Nancylle.
»Vuotapas vähän», huudahti Pete. »Älä vielä vie sitä pois. Anna minun
pitää vähän sitä pikku veitikkaa. Hei, haituli pomppaa! Katsopas tätä!
Siinä on sitten suloinen lapsi! Se tarttui minun peukalooni. Katsopas
sitä nyrkkiä! Se on kuin pähkinä minun kourassani. Pistitkös pikkuisen
taikinaa seinän rakoon, kun viimeksi leivoit. Nancy? Se on hyvin hyvä
karkoittamaan pahoja silmiä. Tuu-tulu-lu-luu! Se kehittyy ja kukoistaa
kuin kesäinen päivä. Toden totta, Kirry, en olisi voinut uskoa, että
yhdestä lapsosesta saattaa olla niin paljon iloa.»
Kate istui pöydän ääressä kaataen teetä ja äkillinen ajatus juolahti
hänen mieleensä.
»Niin käy aina», hän virkahti. »Ensin on äiti kaikki kaikessa, mutta
sitten tulee lapsi ja silloin hyvästi äiti, joka on sille elämän
antanut-»
»Ei, niin totta kuin elän!» huudahti Pete. »Lapsi on kahdeksantoista
karaatin kultaa äidin vuoksi, mutta äiti-on timantti lapsen tähden. Jos
minä menettäisin tämän. Kirry olisi se samaa kuin menettäisin puolet
sinusta.»
»Menettäisi, no, sitä vielä!» pyhähti Nancy, »kuka tässä puhuu
menettämisestä? Siitäkö se nyt näyttää, tuo pieni kullanmuru?»
»Vie se keittiöön, Nancy», kehoitti Kate.
»Tänään on harvinainen juhla», sanoi Pete suu täynnä. »Minä lähden
Douglasiin katsomaan, miten Philipistä tehdään tuomari. Minä tulen
takaisin hänen kanssaan St. Johnin tietä. Kaikki on järjestetty,
eukkoseni. Täsmälleen kello seitsemän ovat pojat odottamassa Kirk
Christ Lezayren luona. Silloin minä laskeudun alas vaunuista, tartun
rumpuun, musiikki alkaa puhaltaa ja riemukulussa me saatamme hänet
Ramseyhin. Oh, se tulee näyttämään komealta!» päätti Pete puhallellen
teehensä, jonka oli kaatanut vadille. »John lukkari soittaa kuin
mestari pasuunaa eikä Jonaiquen vertaista klarinetin puhaltajaa löydy —
hän on musiikkia päästä hännäntutkaimeen. Koko kaupunki tulee vastaan
ja kalastajat huutavat eläköön kuin yksi mies. Me annamme kuvernöörin
huomata, että olemme yksituumaisia. Ystävä ystävän tuntee, sanon minä,
ja me kunnioitamme miestä, joka on meidän miehiämme. Ja kun hän ajaa
meidän asiaamme eduskunnassa, niin luulenpa, että vastustajat ovat kuin
siiville lyötyjä. Jos kuvernöörillä on kieli kuin viilanterä, on se
Philipillä kuin viikate ja hän kyllä niittää ne alas siihen paikkaan.
'Ei mitään satamaveroja', sanoo hän, 'ennenkuin olemme, saaneet sitovan
lupauksen satamien parantamisesta. Rakentakaa huvimatkailijoille
satamanne Douglasiin, jos haluatte, mutta älkää vaatiko köyhiä
kalastajia maksamaan niitä.'»
Pete pyyhki suunsa ja täytti piippunsa. »Hän kyllä seuloo heille
sumua silmiin meidän puolestamme, mutta emme kuitenkaan ajattele
pelkästään itseämme. Oh, ei toki! Vaikkei hän tekisi yhtään mitään
meidän puolestamme, ottaisimme hänet musiikilla vastaan, kun hän tulee
kotiinsa tuomarina.»
Pete sytytti piippunsa. »Hitto soikoon! Minä olen sitten ylpeä mies
tänään, Kittyseni. Enkö minä ole aina sitä sanonut? 'Hänestä on tuleva
aikansa suurin man-saarelainen', olen minä toistanut alituiseen, eikä
hän myöskään petä minua.»
Katea kauhistutti hänen pelätessään, että Pete katsahtaisi häneen.
Silloin hän huomasi pienen repeämän hänen nuttunsa sivussa, otti neulan
ja lankaa ja kumartui syvään korjaamaan sitä.
»Miten terävät silmät niillä naisilla onkaan», hymyili Pete. »Rummun
hela tarttui siihen, kun hieman innostuin. Varjelkoon sinua, Kirryseni,
nuttuni on kyllä sikaloina, kun olen päässyt tämän päivän iltaan. Nuo
rummut ovat hirveitä vaatteitten vihollisia.»
Savukiehkurat pullahtelivat Katen tukkaan, kun hän siinä polvillansa
täytti naisellista tehtäväänsä. »No niin, hän kyllä on yhden nutun
arvoinen. Ajattelepa niitä vuosia, jotka olen hänet tuntenut! Hän ja
minä olemme olleet kuin veljet. Niinpä niin, aina siitä asti, kun minä
olin pieni paitaressu, jolloin yhdessä menimme etsimään linnunpesiä
Manghold Headiin. Mentyäni naimisiin on tuo suhde pysynyt aivan
samana. Kun mies menee naimisiin, hän tavallisesti reivaa purjeitansa
ja heittää mereen osan painolastista, mutta minuun se ei ole mitään
vaikuttanut. — Sinua viluttaa. Kirry. Eikö? Sinä väriset kuitenkin.
Ihmekös tuo, sinun pukusi on kuin paperia. Sinun pitäisi panna jotakin
lämmintä sen alle. Älä mene ulos tänään, lemmikkini, mutta iltasella,
tuossa kaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän, avua ovi ja
kuuntele. Silloin olemme päässeet vauhtiin kuin villit ja kun kuulet
rummun jymiseviin, ajattelu sinä: Siellä se Pete nyt pelaa voimainsa
takaa.»
»Oh. Pete, Pete!» huudahti Kate ja vaipui hänen polvillensa.
»No, mikä sinua nyt vaivaa?» kysyi Pete.
»Sinä olet ollut sanomattoman hyvä minulle, Pete, ja jos en enää
koskaan näkisi sinua, ajattelu minusta kuitenkin parhainta, etkös
tahdokin?»
Hänen teki mielensä kertoa kaikki — niin tuskin saattoi vastustaa sitä.
Pete silitti hellästi mustan kiehkuran hänen otsallansa ja sanoi
lämpimästi: »Hän ei voi hyvin tänään, siinä se on. Hänen silmänsä
tulvivat kuin myllypuro.» Sitten luin lisäsi ääneensä nauraen: »Et
koskaan näkisi minua, niinkö? Minä en ollenkaan tahdo vielä jakaa sinua
taivaan kanssa. Mutta minun olisi pitänyt tehdä, kuten tohtori neuvoi
— lähettää sinut Englantiin. Nyt minä sen teen.» hän päätti kohottaen
uhkaavasti etusormeansa.
Kate solahti taapäin lattialle, mutta jo seuraavana hetkenä kuin
lepäsi hänen rinnoillansa. »Oma pikku Kate raukkani! Etkö tahdo jäädä
minun luokseni, vai? Turhaa, turhaa! Pian sinä olet yhtä reipas kuin
ennenkin.»
Kate vetäytyi hänestä erillensä häveten ja itseänsä moittien, mutta
samalla siihen liittyi hänen vanha persoonallinen vastenmielisyytensä,
jota hän ei voinut voittaa.
Silloin he kuulivat portin paukahtavan kiinni ja Ross Christian asteli
taloon pihan poikki. »Hän roikkuu minussa kuin iiliäinen», sanoi Pete.
»Herra Quilliam», alkoi Ross, »Iällä kertaa on isäni lähettänyt minut
teidän luoksenne.»
»Todellakin, onko?» hymähti Pete.
»Hän on joutunut hieman rahapulaan.»
».Ja silloin lähettää herra Peter Christian lainaamaan minulta?»
»Hän ajatteli, että te voisitte lainata hänelle kiinnitystä vastaan.»
»Ballawhainea vastaan?»