»Kuinka? Kysytkö sinä minulta, kuinka?»
Katen äänessä soi jonkinlainen katkeruus, mutta Philip vastasi tyynesti.
»Minä koetin, Kate, mutta minä en voinut tehdä mitään. Sinähän näytit
päättäneen asian niin järkähtämättömästi. Mitä enemmän minä koetin
viivytellä ja keksiä esteitä saadakseni vihkimisen lykätyksi, sitä
enemmän sinä kiirehdit. Sitten minä ajattelin itsekseni että ehkä se
niin on kuitenkin parasta. Hän koettaa unohtaa, antaa anteeksi ja alkaa
elämänsä alusta. Mitä oikeutta minulla on astua hänen tiellensä? Enkö
ole kylliksi nyt jo rikkonut häntä vastaan? Hyvä mies tarjoaa hänelle
rakkautensa ja hän ottaa sen vastaan. Antaa hänen tehdä niin, jos hän
voi, Jumala häntä auttakoon. Minä saatan joutua kärsimään, mutta enhän
ole hänelle enää mitään. Saan käydä omaa tietäni.»
Kate nojasi pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä. »Oh, en voi kestää tätä
kauemmin», hän huokasi.
Philip nousi hitaasti seisoallensa. »Jos läsnäoloni kiusaa sinua, Kate,
niin lähden heti tieheni. Tämä on ollut minulle ainoastaan tuskallista
huvia, mutta minun on ollut pakko tulla teille. Itse voit todistaa,
etten ole omasta halustani tullut, Kate. Mutta en tahdo kiusata sinua.
Minä menen tieheni enkä milloinkaan enää palaa.»
Kate kohotti kasvonsa ja sanoi kiihkeästi kuiskutan: »Vie minut
mukanasi.»
Philip pudisti päätänsä. »Se on mahdotonta, Kate. Sinä olet nyt
naimisissa. Sinun miehesi rakastaa sinua suuresti. Hän on parempi mies
kuin minä — tuhat, tuhat kertaa parempi.»
»Luuletko sinä, etten minä tiedä, minkälainen hän on?» kuohahti Kate
heittäytyen taitaisin tuolillensa. »Sentähden juuri en voikaan elää
hänen kanssansa. Se tappaa minut. Minä sanon sinulle, että en voi
kestää tätä», huudahti Kate nousten seisoallensa. »Rakastaa minua!
Enkö minä ole koettanut pakottaa itseäni rakastamaan _häntä_, enkö ole
koettanut olla hyvä vaimo? Minä en voi — en voi. Hänen jokainen sanansa
kiduttaa minua. Kaikki mitä tapahtuu käy läpi luiden ja ytimien. En voi
elää tässä talossa. Seinät puristavat minua, katto putoaa päälleni ja
ilma tukahduttaa. Minä sanon sinulle, että kuolen, ellet ota minua pois
täältä. Ota minut mukaasi, ota minut!»
Hän tarttui rukoillen Philipin käsivarteen, mutta Philip painoi vain
päänsä käsiinsä virkkaen käheällä tukahtuneella äänellä: »Vaiti, Kate,
vaiti. En tahdo enkä voi, sinä olet hullu ajatellessasi sellaista.»
Kate lyyhähti takaisin tuolillensa ollen tukehtua hillittömästä
itkusta. Tanssin ääni kuului arkihuoneesta ja sitä säestivät riemukkaat
huudahdukset, mutta ylinnä kuului Peten ääni:
»Iske sä kantasi lattiaan että
palkit ne allasi notkuu.»
»Niin, minä olen hullu tai pian minä tulen hulluksi», sanoi Kate
viiltävällä tuskalla. »Minä ajattelin sitä, kun tänä aamuna menin
sillan yli kirkkoon. 'Tämä loppuisi pian tuolla', ajattelin. 'Ei enää
tuskaa, ei unia, ei heräämistä yöllä, jolloin täytyy kuulla toisen
hengitystä vierellänsä, eikä tuo ääni pimeässä' — —»
»Kate, mitä ihmeitä sinä puhut?» keskeytti Philip.
»Oh, sinä et saa ajatella, että olen huono nainen, kun rukoilen sinua
viemään minut pois minun mieheni luota. Jos sellainen olisin, ehkä
voisin uhmata ja olla täällä ja valehdella, että olen unohtanut;
monet naiset niin tekevät, sanotaan. Enkä minä pelkää sitäkään, että
hän milloinkaan pääsisi siitä selville, minun tarvitsee vain sulkea
huuleni, eikä hän koskaan siitä tiedä. Mutta minä tiedän, Philip
Christian», sanoi Kate katsahtaen päättävästi häntä silmiin, kun hän
kohotti katseensa.
Hänen nuhteensa tuottivat Philipille tuskaa vähemmän kuin hänen
surullinen valituksensa ja taas hän alkoi itkeä katkerasti. »Oh, miksi
Jumala ei anna minun kuolla! Minä luulin, että hän kutsuisi minut
pois silloin, kun lapsi syntyi, mutta ei, ja sitten — olenko minä
sittenkään huono nainen? — minä rukoilin, että hän ottaisi pois edes
viattoman lapseni.» Nyt hän pyyhkäisi kyyneleet silmistänsä suuttuneena
itsellensä heikkoutensa vuoksi ja sanoi: »Minä en ole huono nainen,
Philip Christian; ja sen vuoksi en voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi
tänne. On jotakin, jota sinä et ole koskaan tullut ajatelleeksi, enkä
minä koskaan ole sinulle sanonut; mutta minun täytyy se sanoa nyt,
sillä en voi säilyttää tätä salaisuuttani kauemmin.»
Philip kohotti päänsä ja hänen korvissansa suhisivat äänet, niinkuin
kaukaisten siipien suhina pimeässä.
»Salaisuuttasi, Kate?»
»Kuinka onnellinen minä olinkaan!» vastasi Kate. »Ehkä minua voidaan
moittia — mutta minä rakastin sinua niin ja pelkäsin niin kauheasti,
että menettäisin sinut. Ehkä sinä ajattelit, että kaikki, mitä meidän
välillämme on tapahtunut, voi unohtua ajan kuluessa. Mutta on käynytkin
aivan toisin. Ja niin kauan kuin minä elän ja niin kauan kuin lapsi
elää — —»
Hänen äänensä värisi kuin pingoitettu jänne ja hän vaikeni. Philip
nousi seisoallensa.
»Lapsi, Kate? Mitä sinä tarkoitat puhuessasi lapsesta?»
Kate ei heti vastannut, mutta sitten hän painoi päänsä alas ja mutisi:
»Enkö sanonut sinulle, että oli jotakin, jota et sinä koskaan ollut
tullut ajatelleeksi?»
»Ja sitäkö se on?» kuiskasi Philip tuskaisesti.
»Sitä.»
»Oletko aivan varma? Ethän vain petä itseäsi? Eikö se ole vain
kiihtymyksen synnyttämä otaksuma?»
»Ei.»
»Sinä tarkoitat, että lapsi — —»
»Niin.»
Hänen kysymyksensä olivat tulleet lyhyinä kuohahduksina niinkuin
syöksähtelevät aallot rannan kallioihin myrskyn kohotessa; vastaukset
paukahtelivat kuin hätälaukaukset yli myrskyn pauhun. Syntyi
äänettömyys ja selvänä kaikui Peten ääni toisesta huoneesta. Hän veti
vanhaa, tunnettua kansanlaulua:
»Käyn luostarin puistoon ruususten luo
ja poimin sulokukat sen.»
Silloin saapui Nancy sisään raahaten hiilisäiliötä mukanansa. »Nyt
pienokainen nukkuu», hän virkkoi laskeutuen polvillensa takan eteen.
Hän oli jättänyt oven auki ja yhä selvemmin jyrisi Peten ääni:
»Ol' kaikista herttaisin Nancynen tuo
Häntä konsana unhoita en.»
»Mummi kylvetti sen ja nyt se tuutuu kuin pieni enkeli kehdossansa»,
lisäsi Nancy. »Ja, 'Herra hyvästi siunatkoon', sanoin minä Mummille,
'eikös se ole nukkuessaan aivan kuin ilmetty isänsä.'»
Nancy harjasi lieden ristikon ja lähti huoneesta. Kun hän sulki oven,
häipyi Peten ääni epäselvemmäksi.
Philipin huulet vapisivat, hänen katseensa harhaili pitkin lattiaa
ja hän yritti puhua, mutta ei voinut. Sinä hetkenä oli koko hänen
varma itseluottamuksensa kadonnut. Kunnia, jonka hän oli asettanut
suojavarustukseksensa, oli riistetty häneltä. Mielettömästi hän oli
pitänyt luontoa leikkikalunansa. Hän oli unohtanut, että synnillä on
seurauksensa. Luonto ei kuitenkaan unohtanut. Se piti kaikki tarkasti
muistossansa. Hän oli uskotellut itsellensä olevansa siveellinen
ihminen, vapaa mies; mutta luonnolla oli ankarammat siveyden lait; se
oli sitonut hänet menneisiin tapahtumiin, se vaati häntä tilille oman
itsensä kanssa.
Hän istui yhä takan ääressä pää painuksissa. »Tiesitkö tämän, ennenkuin
menit naimisiin?» hän kysyi kohottamatta silmiään maasta.
»Enkö ollut rikkonut häntä vastaan kylliksi ilman sitäkin?» vastasi
Kate.
»Mutta ajattelitko, että sellainen mahdollisuus saattoi olla olemassa?»
»Ja vaikka ajattelinkin, mitä sitten?»
»Jos olisit sanonut sen minulle, Kate, ei mikään eikä kukaan olisi
voinut tunkeutua meidän väliimme — ei», sanoi Philip päättävällä
äänellä, »ei Pete eikä koko maailma.»
»Ja eikö sinun velvollisuutesi ollut ajatella sitä? Minunko tuli
saapua sinun luoksesi ja sanoa: 'Philip, jotakin voi tapahtua, minua
peloittaa.'»
Tämäkö oli se pakko, joka oli ajanut hänet avioliittoon miehen kanssa,
jota hän ei rakastanut? Oliko se vain kiihtynyttä luulottelua?
Saattoiko hän olla aivan varma? Missään tapauksessa ei olisi luullut
hänen voivan selvitellä itselleen näitä kauheita ajatuksia ja kuitenkin
elävän yhdessä miehensä kanssa.
»Olet oikeassa», sanoi Philip päänsä yhä painuksissa. »Sinä et voi
kauemmin asua täällä. Tämän valheellisen elämän täytyy loppua.»
»Silloinhan sinä otat minut täältä pois, Philip?»
»Minun täytyy — Jumala minulle anteeksi suokoon − minun täytyy. Minä
ajattelin, että se olisi synti. Mutta siitä on jo kauan. Se on oleva
rangaistus. Jos olisin tiennyt ennen — ja minä olen tullut tänne
uudestaan ja uudestaan — nähnyt hänen onnensa — jos olisin voinut edes
aavistaa sitä — ja nyt vain tunti sitten — lupaus kastetilaisuudessa —
oi, Jumala!»
Katen kyyneleet vuotivat taaskin, mutta jonkinlainen tyyneys oli nyt
vallannut hänen olentonsa.
»Anna minulle anteeksi», hän kuiskasi. »Minä koetin säilyttää sitä
omana salaisuutenani — —»
»Sitä sinä et voinut tehdä; sinun ei olisi pitänyt salata sitä näin
kauan. Jumalan sormen, joka poltti sinua, olisi pitänyt pakottaa sinua
tunnustamaan se.»
Philip puhui vakavasti moittien ja se tuotti Katelle tuskaa, mutta
siitä huolimatta salainen riemu käsitti hänen olentonsa.
»Minä johdan sinut turmioon Philip», hän huokasi kumartuen hänen
puoleensa.
»Me ajelehdimme molemmat turmiotamme kohden, Katherine», vastasi Philip
käheästi. Hän oli kuin peräsimetön pursi, joka ilman ankkuria ja
vuotavana tuulen vauhdilla syöksyi perikatoonsa.
»Minä en voi tarjota sinulle mitään, Kate, en mitään muuta kuin pimeän
piilopaikan, valottoman elämän. Jos tulet minun luokseni, vaihdat
miehen, joka jumaloi sinua, mieheen, johon et ikinä voi yhdistyä.
Arvossa pidetty elämäsi hyvän ja kunnioitetun miehen rinnalla muuttuu
kurjuudeksi, joka on täynnä nöyryytystä ja häpeää. Mutta kuinka voisi
nyt enää toisinkaan olla? Katumus on liian myöhä — liian myöhä!»
»Älä sitä ajattele, Philip. Jos sinä rakastat minua, ei mikään tuota
minulle häpeää eikä nöyryytystä. Minä lemmin sinua, armas, enkä voi
muuta kuin rakastaa sinua. Rakasta minua pikkuisen, Philip, vain
pikkuruikkuisen, rakkahin, enkä muusta välitä — ei, en välitä tulkoonpa
muuten mitä tahansa.»
Hänen kiihkeä antaumuksensa karkoitti kaikki arvelut. Philip tunsi
kurkkuansa ahdistavan ja hänen silmänsä kostuivat. Kate laski kätensä
hellästi hänen olallensa.
»Minä seuraan sinua, mihin ikinä menetkin», hän kuiskasi. »Sinä olet
oikea mieheni, Philip, ja olet aina ollut. Me rakastamme toisiamme
ja se korvaa meille kaiken muun. Ei löydy mitään, mitä en tekisi
saadakseni sinut unohtamaan. Jos sinun täytyy matkustaa pois — kauas
pois — ei väliä minne — minä seuraan sinua — ja lapsi myöskin ja jos
meidän täytyy elää köyhyydessä, minä teen työtä sinun kanssasi.»
Mutta Philip ei näyttänyt kuulevan, mitä hän sanoi istuessaan siinä
kasvot käsiin haudattuina takan edessä. Syntyneen hiljaisuuden läpi
kaikui Peten raju ääni seinän takaa:
»Eikä tää tyttö sorea koskaan miestä ota,
Kun impenä ikänsä vaeltaa, ei uhkaa
otoinen sota.»
Vaistomaisesti heidän kätensä yhtyivät.
»Se murtaa hänen sydämensä», kuiskasi Philip.
Mutta Kate puristi lujemmin hänen kättänsä ja painautui lähemmä. He
olivat kuin kaksi syyllistä olentoa, jotka polvistuneina alttarin eteen
kuuntelevat tornin kellojen iloisia kaikua, kun se julistaa rauhaa
maailmalle.
Nyt lensi ovi auki ja Pete hyökkäsi sisään ja hänen vartalonsa
hytkähteli iloisesta naurusta.
»Luulitkos, että siellä oli maanjäristys, Philip», hän huudahti, »tai
leppäkerttu, joka oli saanut hieman päähänsä, vai? Oh, minä vanha
runtti, sinä olet kovin ystävällinen istuessasi takan ääressä kuin
vanha vaari ja pitäessäsi vaimoparalle seuraa, kun hänen itsekäs vanha
miehensä tanssii ja liepsuttaa kuin västäräkki. Vieraat lähtevät nyt,
Kate. Tahdotko, että ne tulevat sanomaan sinulle hyvästit? Et? Kuten
haluat, lemmikkini. Sinä näytätkin kovin väsyneeltä. Herra tuomari,
pojat kysyvät, koska virkaanasettajaisjuhla on ja tuletko sinä vielä
samana päivänä Ramseyhin. Mutta mikä ihme sinua vaivaa mies, sinun
silmäsi ovat punaiset kuin punakertun munat?»
Tuskassansa ja alennuksessansa Philip toivoi, että maa aukeaisi ja
nielisi hänet.
»Punaiset, niinkö sanot?» hän ihmetteli. »Se nyt ei ole mitään.
Virkaanasettajaisetko? Minä teen valan huomenna kello kolme Neuvoston
ylimääräisessä kokouksessa Douglasissa. Kyllä, kyllä minä tulen
Ballureen yöksi.»
»Hevosella, vai?»
»Niin.»
»Tuossa kuuden tienoissa, eikö niin?»
»Ehkä siinä seitsemän ja kahdeksan välillä;»
»Sehän on hyvin sopivaa. Ne ovat niin hirveän uteliaita nuo pojat.
Mutta nehän ovatkin oikeita man-saarelaisia, tiedättehän. Kuljetko
Laxeyn tietä?»
»Minä ajan St. Johnin kautta», vastasi Philip.
Näyttäen suunnattoman viisaalta Pete iski Philipin selän taitse Katelle
merkitsevästi silmää ja riensi toveriensa luo ulos. Kauan he sitten
hiljaisella äänellä neuvottelivat arkihuoneessa ja pihakäytävillä.
Philip ymmärsi, mitä se merkitsi. Hän katsahti oveen, kumartui Kateen
päin ja kuiskasi katsomatta häntä silmiin:
»Vaunut tulevat kello puoli kahdeksan. Ne pysähtyvät hetkeksi
Papinkujalle ja palaavat heti Douglasiin Laxeyn tietä.»
Hänen kasvonsa olivat käyneet kauhean rumiksi nöyryytyksestä ja
häpeästä. Nähdessään tämän Kate ajatteli tunnustustansa, joka inhoitti
häntä nyt; mutta ääretöntä helpoitusta tuotti kuitenkin tietoisuus,
että kauhea hetki oli ohi.