Nousuvesi oli kohonnut Ramseyn satamaan vyöryen raskaana raittiin,
suolaisen merituulen ajamana rannalle. Rantasillan kupeella höyrysi
laiva, tavarakärryjä työnnettiin pitkin laskusiltoja ja lastihuoneen
nariseva nostorana oli täydessä käynnissä, ihmiset huutelivat
toisilleen, käskyjä jaettiin ja vastustettiin, melua ja touhua
oli kaikkialla. Peräkannella seisoivat Kimberleyn siirtolaiset,
Quarkin veljekset, Glen Rushenista ja muutamia Gillsin nuorukaisia
Castletownista — kaikki reippaita poikia, jotka puhelevain ja nauravain
ystäväinsä ympäröiminä koettivat uljaasti unohtaa, että erohetki oli
käsissä.
Peten ja Philin lähestyessä kivisiltaa pitkin tervehti heitä
satamamestari Quayle hämmästyneen näköisenä. »Mitä, oletteko tekin
lähdössä, herra Philip?»
»En», vastasi Philip lyhyesti ja astui laivaan.
Petellä oli yhä päässään kudottu lakkinsa ja jaloissaan korkeavartiset
saappaansa, mutta sinisen villanuttunsa päälle hän oli vetänyt
takin. Muuta tavaraa hänellä ei ollut kuin se; minkä oli sitonut
punaisenkirjavaan liinaan nyytiksi. Yleisessä sekamelskassa hän tunsi
itsensä hiukan yksinäiseksi ja näytti hylätyltä ja onnettomalta.
Philipiin kiireiset matkavalmistukset rannalla ja laivalla vaikuttivat
perin toisella tavalla. Hän nielaisi halukkaasti raitista meriviimaa ja
sanoi naurahtaen:
»Meri kutsuu minua, Pete; melkeinpä tekisi mieleni lähteä mukaasi.»
Pete vastasi laimeasti hymähtäen. Hänen rohkeutensa petti hänet viime
hetkellä. Viiden vuoden poissaolo oli pitkä aika, kun kaikki toiveet
kiinnitettiin kotiintuloon. Paljon saattoi siinä ajassa tapahtua,
paljon muuttua. Peteä ei haluttanut nauraa.
Eikä Philipiäkään sen jälkeen, kun hänen merikaipuunsa ensimmäinen
kuohu oli laskeutunut. Välistä hänestä tuntui kuin helvetti kuohuisi
hänen sisässään. Enimmin häntä painoi se, ettei hän kuolemakseen voinut
olla pahoillaan siitä, että Pete matkusti pois saarelta. Sulbystä
lähtiessään hän oli kerran tai pari tavannut itsensä vihamielisissä
ajatuksissa Peteä kohtaan. Hän tiesi huulensa ylenkatseellisesti
vääntyvän, kun hän näki Peten murheelliset kasvot. Mutta sitä ei Pete
aavistanut ja hänen yksinkertaisen ystävänsä harras luottamus viilsi
Philin omaatuntoa terävänä kuin jää ja polttavana kuin tuli.
He seisoivat etukannella ja juttelivat kovalla äänellä saadakseen
äänensä kuuluviin höyrykattilan puhkuessa.
»Hyvästi, Phil. Sinä olet ollut vallan tavattoman hyvä minulle — ei
kukaan muu maailmassa ole ollut niin hyvä. Enhän minä ole ollut varsin
sopiva toveri sinulle — sinä, joka olet koulut käynyt ja jonka pitäisi
seurustella saaren ylhäisten kanssa, jos asiat olisivat niinkuin
pitäisi. Mutta en minä sinulle häpeätä tuota — en tuota, niin totta
kuin Jumala elää! Kauan en aio viipyä poissa, Phil — kenties viisi
vuotta, kenties vähemmän, ja kun minä palaan, niin olet sinä saaren
mahtavin mies. Älä väitä vastaan! Olet tottakin, sen sinulle ennustan.
Loruja en laskettele. Saadaanpa vaan nähdä.»
Philipin kylmä katse alkoi heltyä.
»Ja jos palaan rikkaana, niin olen jälleen oleva vanha ystäväsi mikäli
sivistymätön mies saattaa olla, ja jos palaan köyhänä, toiveissani
pettyneenä ja onnettomana niin en tungettele seuraasi, ettei sinun
tarvitse hävetä, ja jollen ensinkään palaa, niin lohduttelen itseäni
kuolinhetkelläni: »Hän puhuu hyvää puolestani, hän ei koskaan minua
unohda.»
Enempää ei Philip voinut kuulla höyryn puhallukselta ja rautaketjujen
kalinalta.
»Niinpä niin! tuntuu niin oudolta menneitä aikoja muistellessa!»
Kello komentosillalla soi ensimmäisen kerran ja satamamestari huusi:
»Maihin kaikki sivulliset!»
»Phil, vielä on minulla yksi pyyntö sinulle, viimeinen, mutta suurin.»
»Mikä se on?»
»Katea se koskee. Pidä tyttöä silmällä minun poissa ollessani. Pistäydy
siellä tuon tuostakin, ja pidä huolta hänestä. Ei hän tutuistakaan
piittaa niistä rikasten miesten pojista, joista vanhus jutteli, mutta
nuo puotipalvelijat ja apteekkiherrat voivat ihan kiusata tytön
hengiltä. Pidä heidät loitolla, Phil. Nyrkkisille he eivät kelpaa.
Mutta älä käytä väkivaltaa. Riittää jos vain satamassa aimo lailla
uitat ne keikari-pahukset — enempää ei tarvita.»
»Hän on säästyvä kaikesta pahasta sillä aikaa kun sinä olet poissa.»
»Vanno se, Phil. Sanaasi voin luottaa, sen tiedän, mutta ojenna minulle
kätesi ja vanno — niin on vieläkin varmempi.»
Philip antoi hänelle kätensä ja lausui valan, sitten hän käänsi
kasvonsa pois, sillä hän tunsi veren kohoavan päähänsä.
»Odota! Vielä toinen vala niin kauan kun pitelen kättäsi. Vanno ettei
meitä kahta saa milloinkaan kukaan tai mikään erottaa.»
»Senhän tiedät ilmankin.»
»Tiedän, mutta vanno yhtäkaikki, Phil. Pahat kielet saavat paljon
aikaan, ja minä olisin huolettomampi. Puhuttakoon ja sanottakoon mitä
tahansa, ystäviä ja veljiä ollaan viimeiseen asti.»
Philipin päässä kohisi ja häntä huumasi niin että hän tuskin pysyi
pystyssä, mutta toinenkin vala vannottiin. Samassa kello soi toisen
kerran ja laivassa syntyi suuri hälinä ja tungos. Laskusillat vedettiin
laivaan, köydet irroitettiin, kapteeni huuteli komentosillalta rannalle
ja puuhaileva satamamestari huuteli rannalta komentosillalle.
»Käy seisomaan tuonne rantasillan päähän, Phil — juuri majakan kohdalle
— niin minä asetun laivan perään. Ystävän kasvot tahdon viimeiseksi
nähdä vanhasta kodista erotessani.»
Philipin ynseys oli mennyt menojaan. Viha hänen sydämessään oli
masennettu. Hän polki sitä jalkainsa alla. Hänen kuumottavat kasvonsa
olivat kosteat.
Savupiippu lakkasi puhkumasta eikä enää kuultu muuta ääntä kuin
nousuveden pauhu satamassa ja aaltojen loiske rannalla. Meren takaa
kohosi aurinko korskeana kuin mahtava, odotettu vieras ja pitkin sen
vallattomasti hyppelevää vesipolkua höyrylaiva liukui pois. Rannalla
kohosi vanha Barrule jykevänä kuin merenkuningas vaahtopartoineen, ja
savu alkoi nousta sen juurella olevien talojen piipuista.
»Hyvästi, pikku saari, hyvästi! Sinua en unohda! Pois minut potkitaan
sinun suojastasi, mutta sinä olet minulle ollut hyvä, vanha äiti, ja
Jumalan avulla olen vielä palaava takaisin luoksesi. Jää hyvästi siksi
aikaa, pikku Mona, jää hyvästi! Minä jätän sinut, mutta manilainen olen
yhtäkaikki.»
Pete oli aikonut heiluttaa lakkiansa majakan sivu kulkiessaan ja
pyyhkiä miehen tavalla kyyneleet silmistään. Mutta tähystyspaikaltaan
ei Philip voinut nähdä muuta kuin kokoon luhistuneen olennon
köysipinkan päällä laivan peräkeulassa.
Toinen osa.