Pohjanmeri.
1.
Kruunaus.
Te laulut! Hyvät lauluni!
Nyt nouskaa! Asestaikaa!
Torvia soittakaa,
kilvelle nostakaa
tää nuori tyttö,
sydämeni valtiatar,
mun kuningattareni.
Terve! Nuori valtiatar!
Otan auringolta
tuon punakirkkahan kullan,
teen otsalehden,
painan sen päähäsi pyhään.
Sinisilkistä liehuvan taivahan teltan,
missä timantit yön säkenöivät,
palan kalliin leikkaan,
kruunausviittana käärin sen
ympäri ylpeän olkapääsi.
Sua palvelemaan
panen sonetit kankea-pukuiset,
kolmisoinnut korskat
ja kohteliaat säe-kahdeksikot.
Hovijuoksijas olkoot mieleni juohteet,
hovinarrisi mieleni väikkyvät kuvat,
ja airut, min kilvessä naurava kyynel,
olkoon lauluni leikki.
Mutta ma itse, valtiatar,
eessäsi maahan vaivun
ja kunnioittaen ojennan sulle
samettipatjalla punaisella
sen järki-vähän,
min säälistä minulle jätti vielä
sun valtasi edeltäjätär.
2.
Iltahämärä.
Yksin, ankeissa aatoksissa,
meren rannalla valjulla istuin.
Päivä painui,
vesille hehkuvat juovat heitti,
ja valkeat, laajat laineet,
joita vuoksi ajoi,
pauhaten, vaahdoten luo, liki vieri.
Oli kohina outo, oli kuiskutus kumma,
oli nauru ja mumina, huokaus ja humina,
sen keskellä kehtolaulun viehkeä virsi;
oli kuin oisin kuunnellut menneitä taruja,
vanhoja, armaita,
poikana kerran
joita ma naapurinlapsilta opin,
kun kesä-illoin
kodin porraspaasilla
vaivuimme vienohon kertoiluun,
sydän sykkien pieni,
silmä kärkkyen viisas;
sill' aikaa kuin tytöt suuret
ruusuisin poskin
ikkunassa istuivat,
kuuta paistattivat
takaa tuoksuvan kukkaruukun.
3.
Auringonlasku.
Hehkuvan punainen päivä astuu
alas laajalle läikkyvään,
hopeanharmaasen valtamereen;
ruusureunaiset ilmakuvat
kulkevat jälessä; vastapäätä
syyshämäräisistä pilvihunnuista
niinkuin kalman-kalpeat kasvot
nousee kuu,
ja sen jälessä, kuin valokipunat, kirpoo
tähdet usma-aavat.
Kerran kannella taivaan loistivat
vihkiparina
Kuu, jumalatar, ja Aurinko, jumala,
ja heidän ympäri tähdet
kuin pienet, syyttömät lapset kiersi.
Mut pahat kielet
purskuttivat eripuraisuutta
ja vihassa erosi
korkea, loistava aviopari.
Nyt päivin, yksinäisessä loistossansa,
auringon-jumala taivasta astuu,
palveltu, laulettu paljon
vuoks ihanuutensa
maassa ihmisten
ylpeiden, onnen-koventamien.
Mutta öisin
taivasta kulkee Kuutar,
äiti raukka,
orpojen tähtilastensa kera
ja paistaa murheessa hiljaisessa,
ja lempivät neidot ja laulajat vienot
vihkivät hälle
laulunsa, kyyneleensä.
Kuutar kulta, jolla on naisen mieli,
lempivi yhäti kaunista puolisoansa.
Kun ilta joutuu,
se valjuna, vavisten
kuuntelee utupilven takaa
ja katsoo kaihoten eroavaista
ja tahtoisi tuskassa huutaa: "Tule!
Tule! Lapseni sua ikävöivät --"
Mutta uhmainen auringon-jumala
puolison nähden syttyy punaan,
purppurahan vihan ja tuskan,
rientää leppymättömänä
laine-kylmään leskivuoteesensa.
*
Pahat kähyjen kielet
saattoivat tuskaa ja turmiota
iki-jumalten itsensä yli.
ja jumala-raukat kannella taivaan
kulkevat tietään ääretöntä,
lohdutonta, kärsimys-täyttä,
eivät kuolla voi,
kera kuljettavat
kurjuuttaan säde-kimmeltävää.
Mut ihminen, minä,
maan taimi, jolla on kuoleman onni,
en valita enää.
4.
Yö rannikolla.
Tähdetön, kylmä on yö,
meri haukottelee;
ja vatsallaan meren päällä lepää
muodoton, muikea pohjatuuli,
ja hiljaa, ähkyvän matalin äänin
kuin ukon-käriläs, jonka on hyvä mieli,
hän loruilee,
veen väelle hassutuksia haastaa,
jättiläistaruja, hirtehisleikkiä,
Turjan harmaita tutkelmoita,
taas, kauas-kaikuen, nauraa ja ulvoo
Eddan tuotteita,
loihtulauluja,
niin jylhän-jyrkkiä, taian-vankkoja,
että veen valkeat lapset
hyppivät, heiluvat, riemuitsevat
ylimielen-hurmassa.
Mut hiekalla, kuohujen kastelemalla,
rantaa laakaa pitkin
vieras kulkee,
min sydän on hurjempi kuin meri, tuuli.
Kussa hän astuu,
kipunat kirpoo ja raakut rauskaa;
hän tiukasti kiintää viittansa harmaan
ja halkoo nopsahan tuulista yötä,
varmana oppaanaan valo pieni,
mi kutsuen, lempeenä loistaa
yksinäisestä
kalastajamökistä.
Isä ja veikko merellä ovat;
ypö-yöllisen yksin
jäi majaan kalastajatyttö.
Takan luona hän istuu,
kuuntelee vesikattilan virttä
ja tuleen räiskyvään risun heittää
ja lieteen puhuu;
punalieskavat liekit
luovat tenhoisan, kauniin kajon
yli kukkivan posken,
yli hennon, valkean olkapään,
mi orpona esiin pistää
paidasta harmaasta, karkeasta;
yli myös käden pienen, toimeliaan,
alushametta kiinnittäväisen
ympäri hienon lanteen.
Mutta äkkiä aukee ovi,
käy sisään yöllinen vieras;
lemmen-varmana silmänsä lepää
tytössä hoikassa, valkeassa,
mi väristen seisoo
niinkuin säikkynyt lilja.
Ja vieras viittansa maahan heittää
ja nauraa ja puhuu:
"Näetkö, lapsi, ma sanani pidän,
ma tulen, mun kanssani tulee
aika vanha, jolloin jumalat
astuivat ihmisten tytärten luokse
ja kaulaten ihmisten tyttäriä
kera heidän siittivät
ruhtinas-sukuja, valtikka-heimoja,
urhoja, ihmeitä maan.
Toki älä nyt kauemmin ällistele
jumaluuttani, laps,
sua pyydän vaan, tee-rommia keitä,
on ulkona kylmä
ja voi yön ilma
myös meit' ikivaltoja pahoin pidellä:
helposti saamme me nuhan jumalaisen,
kuolemattoman yskän."
5.
Tunnustus.
Hämäräinen lankes ehtoo,
hurjemmin kohisi meri,
ma istuin rannalla, katsoin
kisaa aaltojen valkeain.
Mun rintani paisui niinkuin vuoksi
ja kuin koti-ikävä mieleni täytti,
sua kaipasin, kuva armas,
mi ympärilläni liikut,
mua kaikkialla mi huudat,
kaikkialla, kaikkialla,
pauhussa tuulen, kuohussa aallon
ja huokauksiss' oman rinnan.
Ma kaislalla hennolla kirjoitin santaan:
"Agnes, ma rakastan sua!"
Mut vyöryivät pahat aallot
yli tunnustukseni vienon
ja pyyhkivät pois sen.
Kaisla, sa hauras, hiekka, sa häilyvä,
vierivä aalto, nyt enää usko en teitä,
jo taivas tummuu, jo järkeni sammuu
ja kourin vankoin korvesta Turjan
ma hongan tempaan
ja kastan sen
tulikitaan Etnan ja leimuavalla
näin jättien kynällä
kirjoitan kannelle taivaan synkän:
"Agnes, ma rakastan sua!"
Joka yö on loistava siellä
ikiliekissä lempeni kirjoitus
ja kaikki kasvavat polvet
noita lukevat riemuiten taivahan sanoja:
"Agnes, ma rakastan sua!"
6.
Yö kajutassa.
Merellä päärlyt ovat
ja taivahalla tähdet,
mutta sydän, oi sydän,
on sulla lempes.
Ovat suuret meri ja taivas,
mut suurempi sydämeni,
ja kauniimmin kuin päärlyt
ja tähdet lempeni loistaa.
Sa pieni, nuori tyttö,
tule suureen sydämeeni;
sydän, meri ja taivas hukkuu
vain pelkästä rakkaudesta.
* * *
Siniselle taivahalle,
missä kauniit tähdet kiiluu,
tahtoisin ma huulet hurjat
painaa, itkeä myrskyisästi.
Tähdet nuo ovat kullan silmät,
tuhatkerroin kimmeltävät,
tervehtävät herttaisesti
siniseltä taivahalta.
Kohden sinitaivaan kantta,
kullan silmiä vilkkuvia,
kädet kohotan ma hartaat
ja ma pyydän ja ma palvon:
"Silmät vienot, armon valot,
suokaa mulle sielun autuus,
sallikaa mun kuolla, saada
teidät koko taivaan kanssa!"
* * *
Säkenöivät taivas-silmät
kirpoo kultakipunoita
halki yön, ja sydämeni
laajentuu niin lemmen-laajaks.
Oi, te taivas-silmät siellä!
Itkekää mun sydämeeni,
että tähtikyynel-tulva
täyttäis koko sydämeni.
* * *
Tuutimana aallon syvän
sekä unelmitten omain
lepään hiljaa kajutassa
pimeällä vuotehella.
Läpi luukku-aukon näen
korkealta tähdet heljät,
silmät lemmityt ja armaat
armaan liioin-lempimäni.
Silmät lemmityt ja armaat
valvovat mun pääni päällä,
ja ne viittoo ja ne vilkkuu
siniseltä taivahalta.
Siniselle taivahalle
katson kauan autuaana,
kunnes valkopilven huntu
peittää multa silmät armaat.
* * *
Laivan seinään lautaisehen,
missä pääni unelmoiva lepää,
lyövät aallot, hurjat aallot;
ne humisevat
mun korvaani salaa:
"Hullu mies!
Lyhyt on käsivartesi, taivas on laaja,
ovat tähdet korkeat naulatut kiinni
kultaisin nauloin;
on huokaus turha, on kaipaus tyhjä,
paras oisi, jos nukkuisit."
* * *
Näin unta ahomaasta autiosta,
min kattoi lumi laaka, hiljainen,
ja alla hangen hiljaa, haudattuna
ma nukuin tuonen kylmän, kolkon unta.
Mut alas puoleen hanki-haudan katsoi
laelta taivaan tumman tähtisilmät,
nuo silmät armaat, nyt niin voiton-varmat
ja tyynen-kirkkaat, mutta lemmen-hellät.
7.
Merikummitus.
Laivan laitaa vasten
lepäsin, katselin kauan
veteen peilikirkkaasen
unelmoivin silmin.
Yhä syvemmä katsoin ja katsoin,
siks kunnes pohjasta meren
näin ensin kuin hämypilven;
se muodostui, värit sai,
jo nousivat tornit ja kirkonkaaret
ja vihdoin päivässä päilyvä kaupunki
muinais-alankomainen
ja ihmis-vilkas.
Miehet mietteiset, musta-viitat,
pitsikauluksin, kunniaketjuin,
pitkin miekoin ja pitkin naamoin
astuvat poikki kirjavan torin
päin raatihuonetta porras-ylhää,
jota kiviset keisarikuvat
vahtivat valtikoin sekä miekoin.
Mut eessä pitkien huonerivein,
miss' akkunat ovat kuvastin-kirkkaat,
pyramiideiksi leikatut lehmuspuut,
käy sulkku-suhisevat immet
hoikka-varret, kukka-kasvot
kainosti verhossa mustan myssyn
ja kumpuavan hiuskullan.
Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan,
ohi teikkaavat,
päätä nyökkäävät.
Vanhemmat rouvat
ruskein, vanhanpartisin vaattein,
helminauhoin ja rukouskirjoin
kiiruhtavat
tuomiokirkkoon suureen,
minne kellojen kaiku
ja urkujen pauhaavain sävel kutsuu.
Minut itsenikin
valtaa kaiun kaukaisen väristys outo!
Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuu
rintaani hiipii,
rintaani tuskin tervehtyneesen;
on kuin sydänhaavoja suuteleisivat
huulet hellät
auki jälleen;
punapisarat kuumat
vierivät vitkaan
tuonne syvyyden kaupunkiin,
yli vanhan talon,
vanhan, korkeapäätyisen talon,
niin surumielisen, ihmis-tyhjän;
akkunassa
vain impi istuu
pää vasten kättä
kuin lapsi orpo ja unhoitettu --
ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi
Niin syvään, meren-syvään siis
minulta peityit
sa oikusta lapsellisesta;
etkä enää päässyt ylös,
vaan istuit vieraana
vieraiden ihmisten luona
vuossadat pitkät,
sill' aikaa kuin minä, sielussa kammo,
yli kaiken maan sua etsein,
yhä, aina etsein,
sa aina-lemmitty,
kauan-kaivattu,
vihdoin-löydetty!
Löysin ma sun, näen, näen minä jälleen
sun kasvojes sulon,
nuo silmät viisaat ja uskolliset
ja hymysi armaan;
enkä ma milloinkaan sua heitä,
alas astun ja luoksesi riennän,
syli auki syöksyn
sun, heleän, helmaas!
Mutta aikaan oikeahan
jalkaani kapteeni tarttuu
ja vetää mun laivanlaidalta pois
ja huutaa suuttuen, naurain:
"Tohtori, piru teitä riivaa!"
8.
Rauha.
Korkealla seisoi päivä,
taivaan valkeat pilvet peitti,
oli meri tyyni
ja miettien istuin ma perässä laivan
haaveksien; ja puoli-unessa,
puolivalveilla näin minä Herran,
maan Vapahtajan.
Vaatteessa valkean-aaltoavassa
hän pilven-pitkänä kulki
yli maan ja meren;
kohos päänsä korkean taivahan kupuun,
hän kätensä siunaten laski
yli maan ja meren;
ja rinnassa, sydämenään
hän kantoi päivää,
punaleimuavaa kesäpäivää;
ja punainen, hehkuva aurinko-sydän
se valoi armonsa säteet
ja valonsa lempeän, armaan,
loistaen, lämmittäen
yli maan ja meren.
Kellojen kaiut juhlalliset
niinkuin joutsenet kuljettivat
ruusuköysin laivaa lainehilla;
vetivät rantaan vehreähän,
miss' ihmiset asuu,
kohoo kaupunki torni-kaunis.
O, rauhan ihme! On kaupunki hiljaa,
ei kuulu sen kumea pauhu,
ei arkitointen kielevä, mielevä sorina;
kaduilla puhtailla, kaikuvilla
käyvät ihmiset valkea-vaatteet
palmunlehviä kantain;
ja kussa kaksi yhtyy,
he katsovat poven pohjaan toistaan
ja värähtävät
vienosta, armaasta alttiudesta;
he toistaan otsalle suutelevat
ja katsovat ylös
aurinko-sydämeen Herran,
mi sovittaen alas säteilee
punaista vertaan;
ja kolmesti autuaina he lausuvat:
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
* * *
Jos keksinyt oisit tuon unikuvan,
kuoma kulta,
mitä antaisit siitä!
Sa, jonka on pää sekä jäsenet heikot,
sa uskossa vahva,
mi yksinkertaisuudessa palvelet
kolminaisuutta pyhää,
ja suutelet joka päivä
korkean suosijattaresi
mopsia, ristiä, kamaripiikaa;
ja olet hurskastellen päässyt
hovineuvoksen arvoon,
sitten kanslianeuvoksen arvoon,
vihdoin hurskaan kaupungin hallitukseen,
missä hiekka ja usko kukkii
ja pyhän Sprean nöyrä vesi
sieluja pesee ja teetä pilaa --
josp' oisit keksinyt tuon unikuvan,
kuoma kulta!
Sa veisit sen kaupalle paikkaan korkeampaan,
sun kasvosi pehmeät, pilkkiväiset
sulaisivat autuaina
aivan nöyrään hartauteen;
ja korkea suosijattaresi
ihastuneena, iionhurmassa
rukoillen kanssasi polvistuisi;
ja hänen silmänsä säteilevä
sinulle lahjapalkkion lupais,
sata Saksan taaleria
käypää rahaa;
sa kädet ristien sammaltaisit:
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
Sotaveikot.
Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa,
oli kumpikin Venäjän vanki.
Majapaikan kun Saksassa kerran he saa,
alas painuu pää molemmanki.
Sanan kuulivat: Kuollut on Ranska, sen
jo hautoja kattaa hanki,
on voitettu armeija urhoollinen
ja keisari, keisari vanki!
He kauan yhdessä itkevät, kun
tuon murhesanoman saavat.
Yks lausuu: "Ah, taas sairastun,
taas vuotaa vanhat haavat."
Näin toinen: "Täss' on laulun pää,
ma tahdon kanssas kuolla,
mut vaimo, lapset multa jää,
ei heitä kenkään huolla.
"Mitä vaimostain, mitä lapsistain,
suru mulla on suuremmanki,
palan kerjätköön, kuka köyhä vain,
mut keisari, keisari vanki!
"Tää pyyntö täytä kumppanin:
jos nyt mun murtaa vaiva,
vie Ranskahan ruumis kuitenkin,
se Ranskan multaan kaiva!
"Lyö rintaan risti kunnian
ja punanauha myötä,
piilukko paina kourahan
ja vyölle miekka vyötä!
"Näin valmiina varron ja kuuntelen kuin
sotarinnassa äänetön vahti,
kunis tykkien soi jyly rautaisin suin,
käy ilmassa ratsujen tahti.
"Yli hautojen keisari ratsastaa,
tuhat säilää säihkyy ja soittaa.
Ma haudasta nousen ja taistelen, haa,
taas keisari, keisari voittaa."
Kuolema on kylmä yö.
Kuolema on kylmä yö,
elämä on kuuma päivä.
Jo hämärtää, uni joutuu,
minut päivä on uuvuttanut.
Yli vuoteeni nousee nuori puu,
satakieli laulaa siinä;
se laulaa lempeä pelkkää,
ma kuulen sen unissanikin.