Prometheus.
Peitä taivaasi, Zeus,
pilvi-usmalla,
koe kuin lapsi,
hosuva nokkosia,
voimaasi tammiin
ja vuorten huippuihin!
Minun maani seisoo sentään,
minun majani myös, jota tehnyt et,
ja minun lieteni,
jonka lämpöä
minulta kadehdit.
En tunne kurjempaa
auringon alla
kuin te, jumalat!
Te elätte vaivoin
uhri-anneista,
rukousten hengestä.
Mut kuninkuutenne
kuolisi, ellei
ois lapsia, kerjureita,
toivon houruja.
Kun olin lapsi,
kun tiennyt en tietä, en määrää,
niin käänsin silmäni erheen
päin päivää, niinkuin siellä oisi
korva, kuuleva itkuni,
sydän, kuin minun,
ahdistettua armahtava.
Ken mua auttoi
vastaan jättien julkeutta?
Kuka mun esti kuolemasta,
ken orjuudesta?
Tätä etkö kaikkea itse tehnyt,
pyhä, hehkuva sydän?
Ja etkö kiittänyt hyvänä, nuorna,
petettynä,
pilvien nukkujaa?
Mun sua kunnioittaa? Miksi?
Liensitkö vaivoja milloinkaan
sa raskautetun?
Pyyhitkö kyynelet milloinkaan
sa ahdistetun?
Mua eikö mieheksi tehnyt
kaikkivaltias aika
ja ikuinen kohtalo,
herra minun ja sinun?
Mainitsitko,
mun pitäisi elämää vihata,
erämaahan paeta,
kun eivät kaikki
kukka-unelmat kypsyneet?
Tässä istun, teen ihmisiä
kuvani mukaan,
sukukuntaa, kaltaistani
ilohon, itkuun,
kärsimään, nauttimaan
ja sua ylenkatsomaan,
kuin minä!
Jumala ja bajaderi.
Intialainen legenda.
Mahadöh, maan herra, alas
astui kerran kuudennen,
tuta Tuomar' itse halas
ilot, huolet ihmisten.
Alentuu tääll' asumahan,
inehmo, kanss' inehmoin,
palkitakseen hyvän, pahan,
itse kaikki kokee noin.
Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt,
sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt,
hän illalla lähtee, eespäin käy.
Näkee portin luona neidon,
luona taloin viimeisten,
kadotetun, kauniin, keidon,
immen maali-ihoisen:
Terve, neitsyt! -- Tyttö ehti
portahille: Tänne jää! --
Ken sa olet? -- Lemmen lehti,
rakkauden on maja tää.
Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori,
hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori,
kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen.
Viekoitellen kynnykselle,
vilkkahasti sisään vie:
Lampun-kirkas maja kelle,
jos ei sulle, kohta lie.
Väsynytkö? Liennän sulta
vaivat, jalkas virkistän.
Mitä tahdot, saat sa multa,
levon, riemun, leikinnän.
Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyy
jumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyy
sydän sykkivä turmeluksessakin.
Ja hän vaatii töitä orjan,
ilahtuvi tyttö vaan,
taide-eljet immen sorjan
muuttuu luonnoks uudestaan.
Katoo kullan päältä kuona,
kukka hellii hedelmään:
miss' on kuuliaisuus luona,
loitolla ei lempikään.
Mut hänt' yhä tutkien taivainen Hyvyys,
hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys,
nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.
Suukoin maaliposken peittää;
tyttö vaivat rakkauden
tuntee, säikkyy, empii, eittää,
ensi kerran itkien;
vaipuu jalon jalkain juureen,
vuoks ei palkan, hekkuman,
sulaa riutumukseen suureen,
raukee syliin rakkahan.
Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen,
nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeen
yön hetkien karkelo kaunoinen.
Myöhään uupuin kisailulta,
varhain nousten leikkimään,
näkee tyttö, ett' on kulta
kuollut hänen sylissään.
Huutaa, mainii armastansa,
eipä armas nousekaan;
kohta liekkihautahansa
ruumis kylmä kannetaan.
Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkee
lyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkee
väkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut?
Parkuen hän sydänhuolla
paarin luokse vaipuvi:
Mieheni ma tahdon. Kuolla
tahdon kanssa mieheni.
Katoaisko kaunis multa?
Hälle soin, min muuten myön.
Mun hän oli, oma, kulta,
ah, vain yhden, kauniin yön!
Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat,
unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaat
elon nuoret jo ennen kuin aavistavat.
Kuule pappeis opetusta:
Ollut eihän miehes tää.
Mitään sull' ei velvoitusta,
bajaderi hourupää!
Yksin varjo ruumiin tiestä
eroa ei kuollenkaan,
vainen vaimo seuraa miestä
hiljaisehen tuonelaan.
Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa,
jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaa
pois päivien kaune hän kannelkaa!
Kuuluu kuorolaulu; syttö
sydämessä armoton,
käsin ojennetuin tyttö
syöksyy kuumaan kuolohon.
Jumal-sulho liekin kesken
nousee, kantaa päältä maan
tulisiivin tumman lesken
ilman kotiin korkeaan.
Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan.
Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan,
käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo.
Vanitas! Vanitatum vanitas!
Nyt tyhjän pohjalla onneni on.
Hih hei!
Siks on minun olla niin huoleton.
Huh hei!
Kera maista, jos olet ystävä,
kera laula tässä piirissä,
tään viinin vierellä.
Panin onneni maailman mammonaan.
Hih hei!
Ei riemua, rauhaa milloinkaan.
Ah, ei!
Rahan kierivän kiinni ken saada vois?
Kun täältä sen ehkä jo saanut ois,
se tuolta oli jo pois.
Panin onneni naisten suosioon.
Hih hei!
Tulin siitä mä moneen turmioon.
Ah, voi!
Haki heilakka uuden sulhasen,
mua ikävystytti uskollinen,
paras tullut ei tarjollen.
Panin onneni pitkiin matkoihin.
Hih hei!
Isänmaani ihanan hylkäsin.
Ah, voi!
Ei ollut missään mukava,
eväs huonoa, huonoja vuoteita,
myös kieli outoa.
Panin onneni kunnian etsintään.
Hih hei!
Kas, toinenpa ehti jo enempään.
Ah, voi!
Kun kunnostausin, katsottiin
mua karsaasti, mua vainottiin,
tein kaikille väärin niin.
Panin onneni miesten taistohon.
Hih hei!
Me voitimme myös monen voittelon.
Huh hei!
Vihamiehiä miekkamme surmasi,
se ystäviä ylen hurmasi,
multa koipi katkesi.
Nyt onneni tyhjän on pohjalla.
Hih hei!
Siks omani on koko maailma.
Huh hei!
Pidot päättyy nyt, myös laulumme,
nyt tyhjiks juokaa maljanne,
niin vaatii virsi se.
Harpunsoittaja.
1.
Ah, muista pois ken poikkeaa,
on kohta yksin hän;
muut elää, muita rakastaa
ja jättää kärsijän.
Niin! herja heittäkää!
Ken oikein yksin jää,
jää päälle maan,
ei yksin olekaan.
Vait sulho kulkee kuunnellen
Lie yksin tyttöni?
Niin yöt ja päivät hiipien
mua murhe kiertävi,
mua yksinäistä yö.
Ah, kun mun kuolo lyö,
kun lepään alla maan,
kai yksin olla saan!
2.
Ken kyynelin ei milloinkaan
leipäänsä syönyt, synkkään vaivaan
yöt tuijottanut vuoteeltaan,
hän teit' ei tunne, vallat taivaan!
Te viette meidät elämään,
sallitte syypääks tulla täällä,
jätätte tuskaan jäytävään;
syy kaikki kostetaan maan päällä.
Salliman virsi.
Peljätköön jumalia
ihmisten suku!
He kantavat valtaa
ikuisin käsin
ja käyttävät sitä
mielensä mukaan.
Hän peljätköön enin,
kenen kerran he nostavat!
Vuorilla, pilvissä
tuolit on valmiit
ja kultaiset pöydät.
Syntyvi riita:
syöstähän vieraat,
herjatut, häväistyt,
kuiluihin synkkiin,
ja vartovat turhaan,
vankeina, tuloa
tuomarin hurskaan.
Vaan ikijuhliin
jumalat jäävät
ympäri pöytäin.
He vuorelta vuorelle
kulkevat, huuruu
rotkoista henki
titaani-rintain
tukahtuneitten
kuin lemu uhrein
tai kevyt pilvi.
Kääntävät silmän
siunaavan jumalat
pois koko heimoista:
välttävät pojassa
armaita kerran,
vait puhuvaisia
piirteitä taaton.
Soi salliman virsi:
kuulevi kirottu
kuilujen yössä,
tuo harmaja, miettii
heimoa, lastaan
ja päätänsä puistaa.
Henkien laulu vetten päällä.
On ihmisen sielu
veteen verrattava:
se taivaalta tulee,
se taivaalle nousee
ja jälleen alas
sen maahan täytyy
alati vaihtuen.
Jos korkealta
jyrkänteeltä
säde kirkas virtaa,
se vienona, kauniina
pilven-utuna
paadelle pirskaa,
ja hellävaroin
vastaan-otettuna,
terhentä tehden
kuiluun solisee.
Jos kalliot nousevat
virtaa vastaan,
se vaahdoten astuu
askelittain
syvyyteen.
Vuoteella vehreällä
hiipii se niittylaakson luo
ja tyynessä järven
sen kasvoja kaitsevat
tähdet kaikki.
Tuuli on aallon
suloinen sulho;
velloo pohjia myöten
vaahtiset laineet.
Ihmisen sielu,
kuink' olet kaltainen veen!
Ihmisen kohtalo,
kuink' olet kaltainen tuulen!
Kalamies.
Meri kuohui, vyöryi voimassaan,
mies istui luona veen;
hän tyynnä katsoo onkeaan,
tyly saakka sydämeen.
Hän kuinka istuu, kuuntelee,
niin syvyys sylkähtää,
aalloista ilmi humisee
veen vaimo vaahtipää.
Se laulaa näin, se lausuu noin:
"Miks kansaa kiehdot mun
sa ihmis-eljin, ongelmoin
ylös kuolonhehkuhun?
Ah, tietäisit, kuink' autuas
on kala kuilussaan,
astuisit, parka, paadeltas
terveyttä tuntemaan!
"Meressä eikö päivä käy,
kuu päily kuohupäin,
taas kahta kauniimmalta näy
laineita hengittäin?
Sua eikö taivaan syvyys tuo,
sinikuulas soilu veen,
omat eikö kasvos kutsu nuo
kalpeesen kasteiseen?"
Meri huokui, huuhtoi rannalla
jo jalkaa onkijan;
povi hällä paisui kaihosta
kuin puoleen armahan.
Soi sanat noin, soi laulu näin,
hän kohtalonsa ties,
veti vaimo luo, hän vaipui päin,
ja oli mennyt mies.
Thulen kuningas.
Tuo kuningas Thulen harmaan
oli hautaan uskollinen.
Hän kädestä kuolevan armaan
sai maljan kultaisen.
Se juhlissa tuotihin esiin,
hän kalliiks sen arvioi,
hänen silmänsä menivät vesiin
joka kerta kun siitä hän joi.
Ja kun tuli kuolema hälle,
luki kaupungit maansa hän,
muun kaiken soi perijälle,
ei maljaa elämän.
Hän linnassaan pidot laati
meren rannalla myrskyisen,
hän juhlahan vasallit vaati
alle kaarien korkeiden.
Nous kesken naurun ja naljan,
elon joi tulet viimeiseen,
pyhän heitti hehkujen maljan
veen valtavan syvyyteen.
Näki, kuinka se upposi, haipui,
miten ahnas aalto sen vei.
Hänen silmälautansa vaipui;
sen enempi juonut ei.
Sotalaulu.
Korkeat linnat,
muurit ja pylväät,
tyttöjen mielet,
tyrskivät, ylväät
tahtoisin voittaa!
Kaunis on palkka,
rohkea työ.
Soi sotatorvi
urhojen hurmaan,
riemuun se kosii,
kuoloon ja surmaan.
Tää elämää on!
Myrskyn on hetki!
Tyttöjen, linnain
antaumishetki.
Kaunis on palkka,
rohkea työ!
Urhojen lähtöön
rumpu jo lyö.
Muhamedin laulu.
Nähkää vuorilähde
riemun-kirkas
kuin tähtikatse;
hyvät henget
pilvein päällä
ruokkivat hänen nuoruuttaan
lomassa pensasten, louhten.
Nuorna, raikkaana
taivaasta tanssii
se marmoripaadeile,
jälleen riemuiten
pilviä päin.
Kautta vuoripolkujen
kirjokiviä
ajelee se,
ja tempaa mukaansa veljeslähteet
varhain jo johtaja-askelin.
Laaksossa kukat
kasvavat hänen astunnastaan,
ja hänen hengestään
niitty elää.
Eivät estä häntä varjolaaksot,
eivät kukat
kaartavaiset häneltä polven,
imartavaiset lempisilmin;
tasangolle hän tahtoo
käärmeenä kiertäen.
Purot yhtyy ystävinä
häneen heljät. Nyt hän astuu
aavikolle hopeaisna,
aava itse kimmeltää,
riemuavat hälle virrat,
vuoripurot huutavat:
"Veikko! Veikko! Ota meidät
matkallesi veljinä,
myötä isäs vanhan luokse,
Meren iankaikkisen,
joka vartoo avosylin
lapsiansa
turhaan ikävöiviään;
sillä meitä erämaassa
autiossa ahmaa hiekka
ahnas; päivä päämme päällä
imee hurmehemme; kumpu
meidät lammeks salpaa! Veli,
ota veljet alangolta,
ota veljet vuoristosta
myötä, isäs suuren luo!"
Uupumatta eespäin käy hän,
jättää tulihuippu-tornit,
marmoriset linnat, luomat
runsautensa, jälelleen.
Atlaana hän hartioillaan
kantaa laivat sedripuiset,
liput liehuu päänsä päällä,
humisevat ilman halki
hänen kuulun kunniaa.
Näin hän kantaa kaikki veljet,
kalliit hälle, armaat hälle,
riemuraiuin taaton vanhan,
vartovaisen sydämeen.
Ergo bibamus!
Täss' seura on koolla, sen tarkoitus kait
ylistettävä: _ergo bibamus!_
Lasit kaikuvat vaan, sana suussa on vait,
siks ystävät: _ergo bibamus!_
Sana yks toki on, sana mainio tää,
joka kaikkehen käy, joka kaikille jää,
kemun keskeltä soi sana seppelepää,
sana autuas: _ergo bibamus!_
Olin nähnyt ma ystävän armastetun,
niin aattelin: _ergo bibamus!_
Tuli luokseni hän, jopa jätti hän mun,
oli lohdutus mulla: _bibamus!_
Ja jos joku teillekin suutelon suo,
ja jos joku poistuvi, ken tuli luo,
niin siks kuni paremman tiedätte, tuo
paras lohtu on: _ergo bibamus!_
Minut kohtalo teistä nyt kauaksi vie,
siks ystävät: _ergo bibamus!_
Kevyt kassani on, kevyt laukkuni lie,
siks kaksinpa kerroin: _bibamus!_
Ja vaikk' ikävyyksiä tulvisi ties,
saa lainaksi ain ilomielinen mies,
on liedolle ain joku lämpöinen lies,
siks ystävät: _ergo bibamus!_
Mitä päivästä tästä ois lausuminen?
Ma tuumisin: _ergo bibamus!_
Erikoinen kun kerran on laatukin sen,
siks ain eri kerrat: _bibamus!_
Ulos uksesta, nähkää, se riemumme vie
jo haihtuvi huntu, on taivohon tie,
kuva kangastuu, jumalainen se lie,
me laulamme: _ergo bibamus!_
Ihmisyyden rajat.
Kun ikivanha,
pyhä taivaan taatto
tyynellä kädellä
piirtävistä pilvistä
siunaavat salamat
maan yli kylvää,
ma suutelen viimeistä
vaatteensa poimua,
rinnassa hartaus
ja lapsen pelko.
Näät ei kera taivaisten
itseään mitata
ihmisen tule.
Jos hän nousee
ja kiireellänsä
pilviä koskee,
niin missään maahan
ei kanta iske,
hän on leikkikalu
tuulten ja pilvein.
Seisoen lujin,
luisevin nivelin
kauniisti kaartuvalla,
vankalla maalla,
ei hän yllä
ees tammen latvaan,
niinipuun
ei vertainen ole.
Mikä erottaa
jumalat ihmisistä?
Että heidän eellään
monet aallot käyvät,
ikuinen virta:
meidät nostaa aalto
ja ahmaa aalto
ja me uppoomme.
Pieni piiri
elomme rajoittaa,
ja monet sukukunnat
liittyvät lujasti
olemassa-olonsa
köyteen katkeamattomaan.
Jumaluus,
Jalo olkoon ihminen,
avulias ja hyvät
Sillä se yksin
erottaa meidät
kaikista olennoista,
jotka tunnemme.
Terve te oudot,
korkeammat olennot,
joita aavistamme!
Kaltaisenne
ihminen olkoon,
esimerkki, että
teihin uskoisimme.
Sillä luonto on tunteeton
aurinko paistaa
yli hyvän ja pahan,
ja syypään polulla
kuin syyttömän, loistavat
kuu sekä tähdet.
Tuuli ja virrat,
ukkonen ja rakeet
humisevat tietään,
ja ohitse rientäen
tarttuvat toiseen
niinkuin toiseen.
Niin kulkevi onni
myös ihmisten kesken,
pään päältä poian
kutri-puhtaan
vikapään miehen
kaljulle kiireelle.
Ikuisten, vaskisten,
suurten lakien
mukaan meidän
täytyy täyttää
elomme piiri.
Vain ihminen yksin
mahtaa mahdotonta:
hän valikoi, erottaa,
tutkii, tuomitsee;
voi hetkelle antaa
pitemmän ijän.
Hänen yksin on voima
hyvää palkita,
pahaa rangaista,
parantaa, pelastaa,
häilyvää, harhaista
hyötyhyn sitoa.
Ja me kunnioitamme
kuolemattomia
kuin oisivat ihmisiä,
tekisivät suuressa,
mitä parhaat pienessä
tekevät, tahtovat.
Jalo ihminen olkoon
avulias ja hyvä!
Tehköön hyötyä,
oikeutta, olkoon
esikuva olentojen
aavistamaimme.
Jumalattareni.
Kelle kuolemattomista
kiitos nyt korkein?
Kiistelemättä
saakoon sen taivahan
outo tytär,
tuo aina uusi,
tuo ijäti liikkuva
Taaton helmalaps,
Fantasia.
Näät hälle Yli-isä
salli kaikki
oikut omansa,
jotka muuten
hän itse pitää,
ja häntä huvittaa
huppana tuo.
Käyköön hän seppelpäänä,
lilja kädessään,
kukkaniituilla,
kesälintujen käskijänä,
ja juokoon kastetta kukkain
janoon keveään
mehiläishuulin.
Taikka hän juoskoon
hajalla hapsin,
silmä synkkänä
tuulen tupia,
tunturihuippuja,
väri-välkkyen
niinkuin aamu ja ehtoo,
alati vaihtuen
kuin kuolevaiselle
vaihtuvat katsehet kuun.
Kiittäkäämme
kaikki Isää,
vanhaa, ylhää,
mi moisen kauniin,
kuihtumattoman,
kuolevaiselle
antanut puolison on.
Näät meihin yksin
tuon immen liitti
hän taivas-sitein,
ja käski häntä
ilossa, murheessa
uskollisna,
pyhänä pysymään.
Kaikki muut
sukukunnat kurjat
lapsirikkaan,
eloisan maan
käyvät, kaitsevat
tummin riemuin,
himmein tuskin
äärtä elämän
hetkellisen,
pakkotarpeen
ikeen painamina.
Mutta meille
hän antoi armaimman,
hemmotellun
tyttärensä!
Tuota lempikää
kuin lemmittyä!
vaimon arvo
talossa antakaa!
Ja älköön vanha
anoppiviisaus
herkkä-henkeä
haavoittako!
Myös tunnen hänen siskonsa,
vanhemman, hiljaisen,
ylevän ystävättäreni.
Ah, että vasta
elon valkeuden kanssa
hän eroisi minusta,
tuo jalo jaksaja,
lohduttaja, Toivo!