VIII.

Aina siitä saakka kuin Ingrid oli tuntenut mielipuolen Gunnar

Hedeksi, ei hän ajatellut muuta kuin hänen parantamistaan. Mutta se

oli raskas työ, eikä ollut hänellä aavistustakaan siitä, mitenkä

menetteleisi.

Alussa ajatteli hän vaan, miten saisi hänet pysymään kotona. Ja tämä

hänelle helposti onnistuikin. Ainoastaan saadakseen kuulla Ingridin

soittavan viulua tahi kitaraa hetkenkin joka päivä, istui Hede

kärsivällisesti aamusta iltaan odottamassa häntä Staava neitsyen

huoneessa.

Ingridistä olisi ollut suuremmoista, jos olisi saanut hänet

pakoitetuksi tulemaan sisään muihin huoneihin. Mutta sitä ei Hede

mitenkään uskaltanut. Ingrid sulkeutui huoneeseensa, uhaten, ett'ei

Hede enää saisi kuulla mitään, jos hän ei tulisi sisään. Kun Ingrid

oli pysyttäynyt kaksi päivää sisässä, alkoi Hede panna reppuansa

kuntoon mennäkseen matkaansa ja silloin täytyi hänen antaa myöten.

Hän näkyi rakastavan Ingridiä ja piti häntä selvästi muita parempana,

mutta uhrata ei hän voinut Ingridille vähääkään pelostaan.

Ingrid pyysi hänen heittämään pois turkkinsa ja kulkemaan

tavallisessa takissa. Siihen hän heti suostuikin, mutta jo seuraavana

päivänä oli se hänellä taas yllä. Silloin piiloitti Ingrid sen

häneltä. Mutta Hede tuli rengin turkissa ja silloin sai hän

mieluummin pitää omansa.

Yhä hän vaan pelkäsi ja siitä oli hän hyvin tarkka, ett'ei kukaan

tulisi häntä liian lähelle. Ei edes Ingrid saanut istua aivan hänen

vieressään.

Eräänä päivänä sanoi Ingrid hänelle, että nyt pitää hänen luvata

jotakin Ingridille. Hänen pitää olla niiaamatta kissalle. Eihän hän

pyytänyt häntä olemaan niiaamatta hevoselle ja koiralle, joka oli

vaikeampaa, pyysi vaan, ett'ei pelkäisi pientä kissaa.

-- Pelkäänpä -- sanoi hän -- kissa on kilipukki. -- Eihän se ole, ei

pukki, eikä kili sanoi Ingrid. Eihän sillä ole sarvia. -- Siitä tuli

Hede iloiseksi. Näytti kuin olisi hän nyt vihdoinkin keksinyt jotain,

jolla eroitti pukit muista eläimistä.

Seuraavana päivänä näki hän Staava neitsyen kissan. -- Tällä

kilipukilla ei ole sarvia -- sanoi hän ja nauroi melkein ylpeänä.

Hän kulki sen ohitse ja istuutui sohvaan kuulemaan Ingridin soittoa.

Mutta hetken kuluttua tuli hän levottomaksi ja nousi ylös, meni

kissan luo ja niiasi.

Ingridin valtasi epätoivo. Hän tarttui Hedeä käsivarteen ja puisti

häntä. Hede juoksi suoraan ovelle, eikä näyttäytynyt ennen kuin

seuraavana päivänä.

-- Lapsi, lapsi -- sanoi hänen armonsa, -- sinä teet niinkuin minä,

koetat niinkuin minä. Sinä peloitat hänet pian, niin että hän ei

kohta tohdi nähdä sinua. On parempi antaa hänen olla rauhassa. Me

olemme tyytyväiset, kun hän vaan jää kotiin.

Ei nyt voinut muuta tehdä kuin istua ja väännellä käsiä surusta,

siitä että tuo hieno, rakastettava ihminen oli kätkettynä tuohon

hulluun.

Ingrid olisi vaan tahtonut tietää, eikö häntä oltu johdettu tänne

muun vuoksi kuin istumaan ja soittamaan hänelle. Näinkö isoisänsä

säveleitä jatkuisi koko elämän läpi? Eikö tämä milloinkaan muuksi

muuttuisi?

Ingrid kertoi myöskin satuja hänelle. Ja keskellä jotain satua

voivat hänen kasvonsa kirkastua ja voi hän sanoa Ingridille jotain

ihmeellisen hienoa ja kaunista. Täysijärkinen ei olisi milloinkaan

keksinyt senvertaista. Mutta enempää ei tarvittukaan, siitä Ingridin

rohkeus kasvoi, ja niin he taas yhä uudelleen tekivät kokeitaan.

* * * * *

Oli myöhäinen iltapäivä ja kuu oli nousemassa. Maassa oli valkeaa

lunta, järvellä harmaa, kuultava jää. Puut kuvastivat mustanruskeina

taivasta vasten, joka auringon laskettua hohti palavan punaisena.

Ingrid aikoi alas järvelle luistelemaan. Hän kulki kapeata polkua,

joka oli poleksittu lumen halki. Gunnar Hede kulki hänen jälessään.

Heden olennossa oli jotain masennettua, tuli häntä katsoessa

ajatelleeksi koiraa, joka seuraa isäntäänsä.

Ingrid näytti väsyneeltä. Ei ollut silmissä loistoa, ja ihonsa oli

harmaan kalpea.

Tuossa kulkiessaan alkoi hän miettiä, olikohan päivä, joka sammui,

tyytyväinen itseensä. Riemustakohan se sytytti tuon suuren, palavan,

punertavan auringonlaskun kaukana lännessä.

Hän tiesi omasta puolestaan, hän, ett'ei hän tälle päivälle, eikä

muullekaan ollut voinut ilokokkoa sytyttää. Koko tänä kuukautena,

joka oli kulunut siitä, kun hän jälleen tunsi Gunnar Heden, ei hän

ollut mitään voittanut.

Ja nyt tänä päivänä valtasi hänet suuri tuska. Tuntui kuin kadottaisi

hän rakkautensa tämän kaiken tähden. Hän alkoi unohtaa ylioppilaan,

ajatellessaan ainoastaan sairasta. Kaikki keveä ja kaunis ja

keväinen katosi hänen rakkaudestaan. Se oli vaan raskasta, raskasta

todellisuutta.

Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kulkiessaan järvelle. Hän tunsi,

ett'ei ymmärtänyt mitä oli tehtävä, tunsi että hänen oli heittäminen

sikseen kaikki. Oi, oi, nähdä hänen kävelevän tuossa takanansa,

voimakkaan ja terveen näköisenä ja kuitenkin niin auttamattomasti

sairaana ja parantumattomana.

He olivat rannassa ja Ingrid kiinnitti luistimet jalkaansa. Hän

tahtoi pakoittaa Hedenkin luistelemaan ja sitoi luistimet hänen

jalkaansa, mutta heti jäälle astuessaan kaatui Hede. Hän kömpi maalle

ja istui kivelle ja siihen Ingrid hänet jätti.

Sen kiven kohdalla, jolla Gunnar Hede istui, oli pieni saari, sen

alastomat koivut ja haavat kuvastuivat vasten loistavaa iltataivasta,

joka yhä vaan yhtä palavana punerti. Ja nuo hienot, kevyet puunlatvat

kohosivat tuosta punaisesta niin kauniina, että oli mahdotonta olla

niitä huomaamatta.

Tavallista on, että paikan tuntee jostain yksityisestä piirteestä;

silloinkin kun sen hyvin tuntee, ei oikein tarkkaan tiedä, miltä se

näyttää joka taholta ja puolelta, ja erittäinkin Munkhytan tunsi

tuosta pienestä saaresta. Jos ei ollut taloa nähnyt vuosikausiin,

niin olisi sen kuitenkin tuntenut tuosta saaresta, joka tuossa

levitteli tummia puunlatvojaan kohti auringonlaskua.

Hede istui aivan hiljaa ja katseli saarta ja noita keveitä puunoksia

ja harmaata jäätä, joka ulottui joka taholle.

Se näky oli hänelle kaikkein tutuin. Ei ollut koko talossa mitään,

jonka hän olisi tuntenut niin hyvin. Sillä niinkuin sanottu, tuo

saari se aina katseet puoleensa veti. Ja kohta istui hän ja katseli

saarta, ajattelematta sitä, niinkuin tekee tuttua katsellessa. Hän

istui kauvan ja tuijotti, ei mikään häirinnyt häntä, ei ihmiset, ei

tuuli, ei mikään vieras. Ingridiä hän ei nähnyt, hän oli kiirehtinyt

kauvaksi jäälle.

Gunnar Heden valtasi lepo ja rauha semmoinen, jonka ainoastaan

voi tuntea tutuissa kotioloissa. Tuosta pienestä saaresta virtasi

turvallisuus ja rauha hänelle. Se nukutti hiljaisuudeksi sen ijäisen

levottomuuden, joka vaivasi häntä.

Hede luuli kulkevansa aina vihollisten joukossa ja aina ajatteli hän

mitenkä olla varuillaan. Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut sitä

rauhaa, joka sai hänet unohtamaan itsensä, mutta nyt saapui se hänen

luokseen.

Kun Gunnar Hede siinä noin istui, eikä ajatellut juuri mitään, tuli

hän tehneeksi aivan koneellisen liikkeen, niinkuin tekee silloin, kun

on tavallisissa olosuhteissa. Kun hän istui siinä jää edessään ja

luistimet jalassa, nousi hän ylös ja alkoi luistella järvelle. Ja hän

ajatteli yhtä vähän tekevänsä tätä, kuin syödessä ajatellaan kahvelin

ja veitsen käyttämistä.

Hän kiiti ulospäin, pitkin jäänpintaa; oli mitä parhain luistinkeli.

Hän oli jo kaukana rannasta, ennenkun huomasi, mitä oli tehnyt.

-- Mainio jää -- ajatteli hän silloin -- ihmettelenpä, miksi en jo

aikasemmin tänä päivänä tullut tänne.

-- Luistelin eilen sitä enemmin -- lohdutti hän itseään. -- Tänne

tulen joka päivä, niinkauvan kuin lupa-aikaa riittää.

Tämä taisi johtua siitä, että Gunnar Hede oli ryhtynyt johonkin,

jota hänen oli ollut tapana tehdä, ennenkun tuli sairaaksi, ja siten

jotain hänen entisestä itsestään heräsi eloon hänessä. Ajatuksia ja

mielikuvia, jotka kuuluivat hänen entiseen elämäänsä, alkoi tunkeutua

esille hänen tajuntaansa. Mutta samalla kertaa vaipuivat kaikki

semmoiset ajatukset, jotka olivat hänen tautinsa kanssa yhteydessä,

unohduksiin.

Niinkuin hänen tapansa oli luistelemassa ollessa, teki hän pitkän

kaaren ulospäin järvelle, voidakseen nähdä erään kapean niemekkeen

ohi. Sen hän teki tahtomattaan, mutta sivuutettuaan niemen, tiesi hän

tehneensä tuon kaarroksen senvuoksi, että näkisi paloiko tuli hänen

äitinsä ikkunassa.

-- Nyt minun hänen mielestänsä jo pitäisi tulla sisään, mutta

odottakoon hän hetken vielä. Jää on niin mainiota.

Enimmäkseen ne olivat epämääräisiä tunteita, liikkeen tuottaman

ilon ja kauniin illan synnyttämiä, jotka hänessä heräsivät. Juuri

tuommoisena kuutamoiltana pitää luistelemaan mennä. Hän rakasti

tätä lempeää iltahämärää. Valo viipyi vielä, mutta yön rauha oli jo

tullut. Kaikki mitä oli parasta yössä ja päivässä!

Siellä oli toinenkin luistelija ulkona jäällä. Se oli nuori tyttö.

Hän ei tiennyt tunsiko tyttöä, mutta luisteli hänen luokseen

katsoakseen, kuka tyttö oli. Ei, tuttu se ei ollut, mutta hän ei

voinut olla sanomatta paria sanaa siitä, miten erinomainen jää oli,

luistellessaan tytön ohitse.

Vieras taisi olla kaupunkilaistyttö, hän ei tainnut olla tottunut

siihen, että häntä noin vaan ilman muuta puhuteltiin. Tyttö

näytti aivan pelästyneeltä, kun hän sille pari sanaa virkkoi.

Niin, olihan hän kummallisesti puettuna. Olihan hän täydellisesti

talonpoikaisvaatteissa.

Olkoon, ei hän enään peloitteleisi. Hän kääntyi ja luisteli ulos

järvelle. Jää oli kyllin suuri heille molemmille.

Mutta Ingrid oli vähällä ollut huutaa hämmästyksestä. Hede oli tullut

luistellen, komeasti ja sulavana, käsivarret ristissä yli rinnan,

hatun lieri ylöskäännettynä, tukka siveltynä otsalta, niin ett'ei se

riippunut korvien edessä.

Hän oli puhunut sivistyneen miehen äänellä, melkein murtamatta

taalainkielellä.

Ei hän joutunut pitkältä ihmettelemään. Rantaan hän riensi.

Hän saapui hengästyneenä kyökkiin. Ei tiennyt, mitenkä sen sanoisi

lyhyesti ja kyllin selvästi.

-- Staava neitsyt, nuori herra on tullut kotiin.

Kyökki oli tyhjä, sekä Staava, että piiat olivat ulkona. Ei ollut

ketään neitsyenkään huoneessa. Ingrid ryntäsi koko talon läpi, tuli

huoneihin, joissa ei milloinkaan käyty. Koko ajan hän huusi: --

Staava neitsyt, Staava neitsyt! Nuori herra on tullut kotiin!

Ingrid oli aivan villinä, seisoi vielä huutaen ylhäällä ylikerran

etehisessä, kahden piian, Staava neitsyen ja itse vuorineuvoksettaren

ympäröimänä. Hän hoki tuota samaa yhä uudelleen, mielenliikutuksesta

voimatta vaieta.

Ei erehtynyt kukaan siitä, mitä hän tarkoitti. Kaikki neljä seisoivat

tuossa yhtä sekavina kuin hän, kasvot värähtelivät, kädet vapisivat.

Ingrid kääntyi epätoivoissaan vuoroin jokaisen puoleen. Pitihän

hänen antaman selityksiä ja käskyjä, mutta mitä hän oli aikonut

käskeä? Voi, miksi petti muisti hänet! Hän katsoi hurjan kysyvänä

vuorineuvoksettareen. Mitä on tapahtunut, mitä tahdoinkaan?

Matalalla, vapisevalla äänellä antoi vanha rouva pari ohjetta. Hän

melkein kuiskasi, hän. -- Kynttilä ja valkeaa uuniin nuoren herran

huoneeseen. Nuoren herran vaatteet ovat asetettavat esille!

Ei ollut aika eikä paikka sovelias Staava neitsyen kerskailla. Mutta

olipa kuitenkin äänessä jonkinlaista arvokkaisuutta, kun hän vastasi:

-- Aina on nuoren herran huonetta lämmitetty. Nuoren herran vaatteet

ovat aina valmiina häntä odottamassa.

-- Ingrid menee omaan huoneeseensa -- sanoi hänen armonsa.

Nuori tyttö teki aivan päinvastoin. Hän meni salonkiin, seisoi siellä

ikkunassa, nyyhkytti ja vapisi, mutta ei tiennyt ollenkaan, ett'ei

ollut ääneti ja hiljaa.

Hän pyyhki kärsimättömästi kyyneleet silmistään, voidakseen nähdä

alas lumikentälle, joka levisi rakennuksen edessä. Kun häntä vaan ei

itkettäisi, näkisi hän kaikki tarkasti kirkkaassa kuutamossa. Nyt

hän tuli. -- Tuolla, tuolla! -- huusi Ingrid hänen armolleen. -- Hän

kävelee kiireesti, hän juoksee! Tule vaan tänne ja katso!

Vuorineuvoksetar istui hiljaa pesävalkean ääressä. Hän ei

liikahtanut. Hän koetti kuunnella sen, minkä toinen nähdä.

Hän pyysi Ingridin olemaan hiljaa, että hän voisi kuulla Heden

askeleet. Kyllä, kyllä, hiljaa hän olikin. Hänen armonsa saisi kuulla

hänen tulevan. Ingrid tarttui kovasti kiinni ikkunan puihin, niinkuin

voisi se auttaa häntä. -- Sinun pitää olla hiljaa -- kuiskasi hän

niin että hätien armonsa voi kuulla, mitenkä hän astuu.

Vanha rouva istui kumarassa, kuunnellen koko sielustaan. Kuuliko

hän jo askeleet pihamaalta? Nyt odotti hän varmaan Heden menevän

kyökkiin. Ingrid näki, että hänen armonsa ei rohjennut uskoa muuta

kuin että hän tulisi kyökin kautta. Kuulikohan hän nyt, että suuret

rappuset ne narisivat? Kuulikohan hän, että suuren etehisen ovet

ne auki lyötiin? Kuuliko hän, millä vauhdilla yläkerran rappusia

kulettiin? Kaksi, kolme rappusta kerrallaan? Kuulikohan hänen äitinsä

sen nyt? Ei nuo olleet laahustavia talonpoikaisaskeleita, niinkuin

ulosmennessä olivat olleet.

Oli melkein peloittavaa kuulla hänen astuvan salinovea kohti. He

olisivat tainneet huutaa molemmat, jos hän olisi tullut sisään.

Mutta hän kääntyi, kulki etehisen poikki omiin huoneihinsa.

Vuorineuvoksetar vaipui takaisin tuoliinsa ja sulki silmänsä. Ingrid

ajatteli, että hänen armonsa olisi tahtonut kuolla juuri silloin.

Avaamatta silmiänsä, ojenti hän Ingridille kätensä. Ingrid hiipi

hänen luoksensa ja tarttui siihen, ja hän veti tytön syliinsä. --

Mignon, Mignon -- sanoi hän -- se oli kuitenkin oikea nimi sinulle.

-- Ei -- jatkoi hän. -- Nyt emme saa itkeä. Emme saa puhua tästä nyt.

Ota itsellesi tuoli ja istu tähän valkean ääreen. Rauhoittukaamme,

pieni ystäväni. Puhukaamme jostain muusta. Meidän täytyy olla aivan

tyyninä, kun hän tulee.

Hede tuli sisään puolen tunnin kuluttua, silloin oli tee pöydällä

ja kynttelit paloivat kattokruunussa. Hän oli todellakin muuttanut

vaatteet, näytti herrasmieheltä. Ingrid ja vuorineuvoksetar

puristivat toistensa käsiä hyvin lujasti.

He olivat istuneet ja koettaneet totuttaa itseään näkemään hänen

tulevan. Oli mahdotonta arvata, mitä hän tulisi puhumaan tahi

tekemään, sanoi hänen armonsa. Häneltä voi odottaa vaikka mitä. Mutta

he molemmat olisivat kaikessa tapauksessa tyyniä.

Ingrid oli todellakin tyyntynyt. Voimakas, voimakas onnellisuuden

tunne oli vallannut hänet ja se rauhoitti hänen levottomuutensa.

Hän oli kuin se, joka edessään näkee taivaan autuudet. Hän lepäsi

huoletonna enkelien sylissä, jotka kantoivat häntä ylöspäin, ylöspäin.

Mutta Hedessä ei huomannut mitään muutosta. -- Minä tulen sisälle

-- sanoi hän sanoakseni, että olen saanut niin kovan pääkivun, että

minun täytyy mennä heti maata. Minä tunsin sen jo alhaalla jäällä.

Vuorineuvoksetar ei vastannut tähän mitään. Se oli niin

yksinkertaista, mutta hän ei ollut voinut sitä aavistaa. Hän tarvitsi

ainakin sekunnin voidakseen käsittää, ett'ei Hede tietänyt mitään

taudistaan, että hän eli jossain kaukana menneisyydessä.

-- Mutta ehkä saisin kuitenkin ensin kupin teetä -- sanoi hän ja

näytti vähän hämmästyneeltä, kun oli niin hiljaista.

Vuorineuvoksetar tuli teetarjottimen luokse. Hede katsoi häneen. --

Onko äiti itkenyt, äiti on niin vaiti?

-- Olemme istuneet ja puhuneet eräästä surullisesta tapahtumasta,

minä ja minun nuori ystäväni tässä -- sanoi hänen armonsa ja osoitti

Ingridiä.

-- Voi, suokaa anteeksi -- sanoi Hede minä en nähnyt, että täällä oli

vieraita.

Nuori tyttö tuli lähemmäksi kynttelin valoa, niin kauniina kuin

on vaan se, joka tietää taivaan porttien ensi hetkessä avautuvan

itselleen.

Hede tervehti hiukan jäykästi. Hän ei selvästi tiennyt, kuka hänellä

oli edessään. Vuorineuvoksetar esitteli.

Hän katsoi vilkaisemalla Ingridiin.

-- Näin neiti Bergin äsken alhaalla jäällä -- sanoi hän.

Hän ei tiennyt Ingridistä mitään, ei ollut milloinkaan puhunut hänen

kanssaan.