VII.

Oli päivä joulun jälkeisellä viikolla. Ingrid istui ikkunan ääressä

pienessä salongissa ja ompeli korko-ompelua. Hänen armonsa istui

sohvassa sukkaa kutoen, se oli nyt hänellä työnä joka päivä. Oli

aivan hiljaista huoneessa.

Nuori Hede oli ollut kotona viikon päivät. Koko sinä aikana ei ollut

Ingrid häntä tavannut. Talonpoikana hän eli omassa kodissaankin,

nukkui renkituvassa ja söi kyökissä. Ei hän koskaan tullut sisään

äitinsä luo.

Ingrid tiesi, että sekä vuorineuvoksetar että Staava neitsyt

odottivat häneltä, että hän tekisi jotain Heden hyväksi, että hän

ainakin saisi hänet jäämään kotiin. Ja häntä vaivasi se, että hänen

nyt oli mahdoton tehdä heidän toivonsa mukaan. Hän oli epätoivoissaan

itsestään ja siitä voimattomuudesta, joka hänet oli vallannut,

sittenkun hänen toiveensa olivat musertuneet.

Tänä päivänä juuri oli Staava neitsyt tullut sisään ja kertonut, että

Hede laittoi matkareppuaan lähtökuntoon. Tällä kertaa ei hän edes

viipynyt yhtä kauvan kuin muina jouluina, sanoi hän, moittivasti

katsoen Ingridiin.

Ingrid ymmärsi kaiken, mitä he olivat odottaneet häneltä, mutta hän

ei voinut mitään. Hän työskenteli edelleen, sanomatta mitään.

Staava neitsyt meni ja hiljaisuus vallitsi taas huoneessa. Ingrid

aivan unohti, ett'ei ollutkaan yksin, ja äkkiä valtasi hänet

jonkinlainen tainnostila, jolloin kaikki hänen surulliset ajatuksensa

muodostuivat mielikuvitelmaksi.

Hän ajatteli vaeltavansa läpi koko suuren asuinrakennuksen. Hän kulki

monen salin ja huoneen läpi, hän näki ne edessään, huonekaluissa

harmaat liinapäällystät, taulut ja kynttiläkruunut tyllikankaasen

verhottuina, lattioilla paksun kerroksen tomua, joka lehahti

liikkeelle hänen kulkiessaan. Mutta viimeksi tuli hän huoneeseen,

jossa hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt, se oli hyvin pieni

huone, jossa seinät ja katto olivat mustat. Mutta tarkemmin

katsottuna, ei huone ollutkaan mustaksi maalattu, eikä se myöskään

ollut mustalla kankaalla verhottu, vaan se oli niin pimeä senvuoksi,

että seinillä ja katossa riippui yölepakkoja, toinen toisensa

vieressä, koko huone oli ylitä ainoaa yölepakon pesää. Yksi ruutu

oli eräästä ikkunasta rikki, niin että voi käsittää, miten eläimiä

oli päässyt sisään niin uskomattoman paljon, että ne vaatettivat

koko huoneen. Ne riippuivat siellä liikkumattomina talviunessaan, ei

yksikään liikahtanut, kun hän astui sisään.

Mutta hänet itsensä valtasi semmoinen kauhu tuon näyn nähdessään,

että hän alkoi vapista ja väristä.

Ne olivat kamalia nuo eläimet, joiden hän niin selvään näki siellä

riippuvan. Kaikki olivat ne vaipan tavoin kietoneet mustat siipensä

ympärilleen, kaikki olivat ne iskeneet yhden pitkän kyntensä seinään

ja riippuivat siitä, nukkuen sikeintä unta.

Hän näki sen niin selvään, että hän ihmetteli, tiesikö Staava, että

yölepakot olivat vallanneet kokonaisen huoneen.

Ajatuksissaan kulki hän nyt Staava neitsyen luokse ja kysyi häneltä,

oliko hän ollut sisällä tuossa huoneessa ja oliko hän nähnyt ne

eläimet.

-- Tietysti minä olen ne nähnyt -- sanoi Staava neitsyt. -- Se on

heidän huoneensa. Tietänee kai Ingrid neiti, ett'ei tässä maassa

löydy ainoatakaan herraskartanoa, jossa ei jätettäisi yhtä huonetta

yölepakoille.

-- En milloinkaan ennen ole sellaista kuullut -- sanoi Ingrid.

-- Kun neiti on elänyt mailmassa mukana niin kauvan kuin minä, niin

saa hän nähdä, että minä puhun totta -- sanoi Staava neitsyt.

En minä ymmärrä, mitenkä voidaan tuonlaista kärsiä -- sanoi Ingrid.

-- Ei auta muu -- sanoi Staava neitsyt nuo yölepakot ovat rouva

Suruttaren lintuja, ja hän on käskenyt meidän ottaa ne vastaan tänne.

Ingrid huomasi, ett'ei Staava neitsyt tahtonut puhua enempää

asiasta, ja hän istuutui taas ompelemaan, mutta miettimättä hän ei

voinut olla sitä, kuka rouva Surutar mahtoi olla, jolla oli täällä

semmoinen valta, että voi pakoittaa Staava neitsyen avaamaan huoneen

yölepakoille.

Juuri sitä miettiessään näki hän mustan kuomireen, kahden mustan

hevosen vetämänä, ajavan verannan eteen.

Hän näki Staava neitsyen tulevan ulos ja niiaavan syvään. Reestä

nousi vanha rouva, yllä suuri, musta samettikappa, jossa olkapäillä

oli monta kerrosta kauluksia. Hän oli koukkuselkäinen ja käveli

vaivaloisesti. Tuskin jaksoi hän nostaa jalkojaan niinpaljon, että

pääsi ylös rappusia.

Ingrid -- sanoi nyt vuorineuvoksetar ja katsoi ylös kutimestaan.

-- Luulen kuulevani rouva Suruttaren tulevan. Taisi hänen kellonsa

kilistä. Oletko huomannut, ett'ei hänen hevosillaan ole suuria

kulkusia, pienen pieni kello vain, mutta sen kuulee, sen kuulee? Mene

nyt alas, Ingrid, ja sano rouva Surutar tervetulleeksi!

Kun Ingrid tuli etehiseen, seisoi rouva Surutar ja puheli Staava

neitsyen kanssa verannalla. He eivät huomanneet häntä.

Ingrid näki ihmeekseen, että koukkuselkäisellä rouvalla oli jotain

piiloitettuna kaikkien kaulustensa alla, ne näyttivät suruharsoilta.

Ne olivat hyvin hyvästi sinne tukitut ja kätketyt. Ingrid sai katsoa

tarkasti, ennenkun hän huomasi, että rouva oli sinne koettanut

piiloiltaa parin suuria yölepakon siipiä. Yhä uteliaammaksi tuli

tyttö, hän koetti päästä näkemään rouva Suruttaren kasvoja, mutta

rouva seisoi ja katseli ulos pihalle, niin että se oli mahdotonta.

Sen näki Ingrid kuitenkin, että rouvalla, hänen ojentaessaan kättään

Staavaa kohti, oli yksi sormi paljoa pitempi muita, ja sen päässä oli

pitkä, käyrä kynsi.

-- Kaikki on entisellään kartanossa? -- sanoi hän.

-- Niin on, armollinen rouva Surutar sanoi Staava neitsyt.

-- Te ette ole istuttaneet kukkia, ette hoitaneet hedelmäpuita. Te

ette ole korjanneet siltaa ettekä kitkeneet ruohoa pois käytäviltä.

Emme, armollinen rouva.

-- Kaikki on niinkuin pitääkin -- sanoi armollinen rouva. -- Ette kai

ole rohjenneet etsiä malmisuonta, tahi hakata metsää, kun se alkoi

kasvaa pellot umpeen.

-- Emme, armollinen rouva.

-- Ettekä puhdistaneet kaivoja?

-- Emme ole puhdistaneet kaivoja.

-- Tämä on hyvä paikka, -- sanoi rouva Surutar -- täällä minä viihdyn

hyvin. Parin vuoden kuluttua voivat minun lintuni asua koko talossa.

Te olette hyvin hyviä minun linnuilleni, neitsyt Staava.

Staava niiasi syvään kiitosta kuullessaan.

-- Mitenkä muuten voidaan talossa -- sanoi rouva Surutar. -- Mitenkä

olette joulun viettäneet?

-- Olemme viettäneet joulun entiseen tapaamme -- sanoi Staava. --

Päivät päästään istuu hänen armonsa hiljaa paikoillaan ja kutoo

sukkaa, hän ajattelee vaan poikaansa, eikä muista, että on pyhät.

Joulunaaton annoimme kulua kuin muunkin päivän. Ei lahjoja, eikä

kynttilöitä.

Ei kuusta eikä jouluruokaa? Ei kirkkomatkaakaan, armollinen rouva, ei

edes kynttilöitäkään ikkunoissa jouluaamuna.

Mitenkäpä muistelisi vuorineuvoksetar Jumalan poikaa, kun ei Jumala

tahdo parantaa hänen omaansa -- sanoi rouva Surutar.

-- Niinhän se lienee?

-- Hän on kai kotona taas. Taitaa olla parempikin nyt?

-- Ei, parempi hän ei ole. Hän on yhtä arka.

-- Onko hän yhä vaan kuin talonpoika, eikö hän tule sisään huoneihin?

-- Me emme saa häntä sisään huoneihin, hän pelkää armollista rouvaa,

senhän rouva Surutarkin tietää.

-- Hän syö kyökissä ja nukkuu renkituvassa?...

-- Niin hän vaan tekee.

-- Ettekö te yhtään tiedä, mitenkä saisitte hänet paranemaan?

-- Emme tiedä mitään, emme ymmärrä mitään.

Rouva Surutar vaikeni silmänräpäykseksi. Kun hän taas puhui, oli

hänen äänessään terävä ja kova sointu.

-- Kaikki näyttää olevan hyvin hyvästi, Staava neitsyt, mutta

sittenkään en ole oikein tyytyväinen teihin.

Samassa hän kääntyi ja katsoi Ingridiä terävästi kasvoihin.

Ingrid väistyi taapäin. Rouva Suruttarella oli pienet kurttuiset

kasvot, alapuoli niin kokoonluhistunut, että alaleukaa tuskin

huomasi. Hampaansa olivat kuin sahan terät ja paljon karvoja

ylähuulessa. Kulmakarvat muodostivat yhden ainoan hiustupsun. Iho oli

aivan ruskea.

Ingrid ihmetteli, eikö Staava neitsyt nähnyt, mitä hän näki. Rouva

Surutar ei ollut ihminen. Hän oli vain eläin.

Rouva Surutar aukasi huulensa, niin että hampaat kiiluivat, kun hän

näki Ingridin.

-- Kun hän tuli tänne, tuo tyttö -- sanoi hän Staava neitsyelle --

luulitte te, että hän oli tänne sallimuksesta lähetetty. Te näitte

hänen silmistään, että hän oli sallimuksen ohjaama, joka pelastaisi

Heden. Hän sai hullut tottelemaan. Mitenkä on käynyt?

-- Ei siitä ole tullut mitään. Hän ei ole tehnyt mitään.

-- Sen minä tiedän, joka olen asiasta huolen pitänyt -- sanoi rouva

Surutar. Se oli minun ansioni, ett'ette sanoneet hänelle syytä, miksi

hän sai jäädä tänne. Jos hän olisi tiennyt tämän, ei hän olisi elänyt

noissa ruusunhohtoisissa toiveissa tavata sitä, jota rakasti. Jos ei

hänellä olisi ollut noita toiveita, ei hän myöskään olisi tuntenut

niin hirveätä pettymystä. Ell'ei pettymys olisi tehnyt häntä niin

masentuneeksi, olisi hän ehkä voinut tehdä jotain hullun hyväksi.

Mutta nyt ei tyttö ole katsonutkaan häneen. Tyttö vihaa häntä

senvuoksi, että hän ei ole se, joka hänen piti olla. Se on minun

työtäni, Staava neitsyt, sekin.

-- Armollinen rouva ymmärtää asiansa sanoi Staava neitsyt.

Rouva Surutar otti esille pitsinenäliinansa ja pyhki punareunaisia

silmiään. Se näytti olevan tyytyväisyyden osoite.

-- Staavan ei tarvitse olla olevinaan -- sanoi hän. -- Ei Staava

siitä pidä, että olen ottanut tuon huoneen linnuilleni. Ei Staava

siitäkään ole hyvillään, että pian saan haltuuni koko talon. Sen minä

tiedän. Te rouvanne kanssa aijoitte pettää minut. Mutta nyt ei ole

enää toivomista!

-- Ei ole -- sanoi Staava neitsyt -- armollinen rouva voi olla

huoleti siitä. Ei ole toivoa. Nuori herra lähtee tänään. Hän on

laittanut laukkunsa kuntoon, ja silloin hän varmaan lähtee. Kaikki

hänen armonsa ja minun tämän syksyiset toiveet olivat turhat. Ei

mitään tullut tehdyksi. Me uskoimme tytön ainakin voivan viekotella

hänen jäämään kotiin, mutta huolimatta kaikesta hyvästä, mitä hänelle

olemme osoittaneet, ei hän ole mitään koettanut hyväksemme.

-- Niin, huono hän on ollut, sen minä tiedän -- sanoi rouva Surutar.

-- Mutta kaikessa tapauksessa täytyy hänet saada pois nyt. Tästä

aijoin puhua hänen armonsa kanssa.

Rouva Surutar alkoi huojuvilla jaloillansa laahata itseään ylös

rappusia yläkertaan. Joka rappusella kohotti hän siipiään hiukkasen,

ikäänkuin saadakseen apua niistä. Hän olisi varmaan paljoa mieluummin

tahtonut lentää.

Ingrid seurasi häntä. Hänet oli vallannut ihmeellinen ihastus.

Vaikka tuo olisi ollut mailman kaunein nainen, ei hän olisi tuntenut

tämmöistä halua häntä seurata.

Kun Ingrid astui pieneen salonkiin, istui Rouva Surutar

vuorineuvoksettaren vieressä ja kuiskaili tuttavallisesti hänen

kanssaan, aivankuin olisivat he rakkaita, vanhoja ystäviä.

-- Ymmärräthän, ett'ei sinun enää pidä pitää häntä luonasi -- sanoi

rouva Surutar mielittelevästi. -- Sinä, joka et kärsi kukkaa kasvavan

puutarhassasi, et kai kärsine tuon nuoren tytön kävelevän talossasi.

Seuraahan aina vähän iloa ja hupaisuutta semmoisen mukana, mutta

sehän ei sovellu sinulle.

-- Ei, minä istun juuri tässä ja mietin samaa.

-- Hanki hänelle seuraneidin paikka jossain muualla, mutta elä pidä

häntä täällä.

Rouva Surutar nousi heittääkseen hyvästit. -- Tahdoin vaan sanoa

sinulle tämän -- sanoi hän. -- Miten sinä muuten voit?

-- Sakset ja veitset viiltelevät sydäntäni koko päivän -- vastasi

vuorineuvoksetar. Minä elän vaan hänessä, hänen ollessaan kotona.

Tällä kertaa on vaikeampi, kuin tavallisesti, paljon vaikeampi tällä

kertaa. En kestä tätä kauvan. -- -- --

Ingrid hypähti istualtaan, vuorineuvoksettaren kello soi. Hän oli

istunut siinä ja uneksinut niin elävästi, että hämmästyi nähdessään

hänen armonsa yksinään ja ett'ei musta kuomureki seisonutkaan oven

edessä.

Hänen armonsa oli soittanut kutsuakseen Staava neitsyttä, mutta tämä

ei tullutkaan. Hän pyysi Ingridin menemään alas Staavan huoneeseen

käskemään häntä.

Ingrid meni, mutta pieni siniruutuinen huone oli tyhjänä. Tyttö aikoi

kysyä kyökissä, missä Staava olisi, vaan ennenkun hän ehti avata

oven, kuuli hän Heden puhuvan. Hän jäi seisomaan, ei voinut pakoittaa

itseään tapaamaan häntä.

Mutta hän koetti kuitenkin taistella itsensä kanssa. Eihän se

tuo voinut mitään sille, ett'ei ollut se, jota Ingrid odotti.

Hän koettaisi tehdä jotain Heden hyväksi. Hänen pitäisi saada

hänet jäämään kotiin. Ennen ei hän ollut tuntenut tämmöistä

vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Eihän hän ollut niin hirveä.

Ingrid kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä.

Hede istui pöydässä syömässä. Samoin tekivät täällä kuin muuallakin.

Piiat rähisivät hänen kanssaan, saadakseen kuulla hänen omituisia

puheitansa.

He kysyivät häneltä, kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin.

Hede hymyili, hän oli hyvin tyytyväinen, kun semmoista häneltä

kysyttiin. -- Hänen nimensä on Hautalilja, jos tietää tahdot -- sanoi

hän. Ei, piika ei ollut tiennyt, että hänellä oli niin hieno nimi.

-- Niin, mutta mistä on tyttö kotoisin?

-- Ei ole hänellä kotia, eikä ole hänellä taloa -- sanoi Hede. -- Hän

on kotoisin minun säkistäni.

Piika sanoi, että sepä hyvä koti oli ja kysyi tytön vanhempia.

-- Ei ole hänellä isää eikä ole hänellä äitiä -- sanoi Hede. -- Hän

on hieno kuin kukkanen ja kasvanut on hän puutarhassa.

Niin pitkältä puhui hän jotenkin selvästi, mutta sitten alkoi hän

kuvailla, miten ihana hänen morsiamensa oli ja silloin ei tahtonut

enää puheesta tulla selvää. Hän puhui sanoja, mutta ne olivat kaikki

omituisesti sekaisin. Ei voinut seurata hänen ajatusjuoksuansa, mutta

hänelle itselleen tuotti tämä puhuminen suurta huvia. Hän istui,

loisti ja hymyili.

Ingrid kiiruhti pois. Hän ei kestänyt kauvempaa. Hän ei voisi tehdä

mitään Heden hyväksi. Ingrid pelkäsi häntä, inhosi häntä.

Ingrid ei ehtinyt kauemmas kuin rappusille, kuin jo tunsi omantunnon

vaivoja uudelleen. Täällä oli hän nauttinut niin paljon hyvää, eikä

antaisi mitään takaisin.

Voittaakseen vastenmielisyyttään koetti hän ajatuksissaan ajatella

Hedeä herrasmiehenä. Miltä hän näytti ennen herrasvaatteissa,

tukka taaksepäin vedettynä? Hän ummisti silmänsä hetkeksi, koetti

miettiä. Ei, mahdotonta se oli! Hän ei voinut Hedeä nähdä muuta kuin

semmoisena, jommoinen hän oli.

Samassa silmänräpäyksessä oli hänellä rakkaitten kasvojen piirteet

aivan vieressään. Ne leijailivat hänen vasemmalla puolellaan,

ihmeellisen selvästi.

Tällä kertaa eivät kasvot hymyilleet. Huulet värisivät tuskasta ja

hirveä kärsimys oli uurtanut terävät viivat suun ympärille.

Ingrid seisoi hiljaa keskirappusissa ja katseli sitä. Se oli tuossa,

leijuvana ja kepeänä, yhtä vaikeana saavuttaa kuin auringonpilkku,

joka kuvastaa kynttiläkruunun hiotusta lasista, mutta yhtä näkyvänä,

yhtä todellisena. Hän ajatteli niitä haavekuvia, joita hänellä hiljan

oli ollut, mutta tämä ei ollut sellaista. Tämä oli todellisuutta.

Kun hän oli katsonut kasvoja hetkisen, alkoivat ne liikuttaa huulia,

alkoivat puhua, mutta Ingrid ei kuullut ääntäkään. Silloin koetti hän

katsomalla ymmärtää, mitä ne sanoivat, koetti lukea sanat huulilta,

niinkuin kuurot tekevät, ja se onnistui hänelle.

-- Elä anna minun mennä -- sanoivat huulet. -- Elä anna minun mennä!

Millä tuskalla tämä sanottiin! Jos joku olisi maannut hänen

jalkojensa juuressa, rukoillen elämänsä edestä, ei se olisi voinut

koskea häneen kovemmin. Hän tuli niin liikutetuksi, että vapisi.

Se oli sydäntä särkevintä, mitä hän koko elämässään oli tuntenut.

Ei ollut hän milloinkaan uskonut, että joku voisi rukoilla niin

äärettömällä tuskalla.

Yhä vaan rukoilivat huulet: -- Elä anna minun mennä, -- ja joka

kerralla kasvoi tuska yhä voimakkaammaksi.

Ingrid ei käsittänyt mitään, seisoi vaan hiljaa, selittämättömän

säälin valtaamana.

Ingridistä tuntui, että sillä, joka rukoili noin, oli kysymyksessä

enempi kuin elämä, oli kysymyksessä itse sielun pelastus.

Huulet eivät liikkuneet enää, ne olivat puoleksi auki, hervottomassa

epätoivossa.

Kun ne saivat tuon tylsyyden ilmeen, huudahti Ingrid ja kompastui

muutaman askeleen alaspäin rapuissa. Hän tunsi hullun kasvot, juuri

semmoisina kuin hän ne äsken oli nähnyt. Ei, ei, ei -- sanoi hän. --

Ei voi olla niin, ei saa, ei voi. Ei ole mahdollista, että se on hän.

Samassa hetkessä olivat kasvot poissa.

Hän istui ehkä kokonaisen tunnin kylmissä rappusissa ja itki

epätoivoissaan. -- Mutta viimein kuitenkin heräsi toivo hänessä,

valoisa, rohkaiseva toivo. Hän rohkeni jälleen nostaa ylös päänsä.

Kaikki, mikä oli tapahtunut, osoitti, että Ingrid oli hänet

pelastava. Hänet oli johdettu tänne senvuoksi. Hän olisi se

onnellinen, joka pelastaisi Heden.

Sisällä pienessä salongissa puhui hänen armonsa Staava neitsyen

kanssa. Kuului niin liikuttavan surkealta, kun hän pyysi neitsyen

puhuttelemaan poikaa, että hän jäisi vielä pariksi päiväksi.

Neitsyt Staava tekeytyi kovaksi ja jäykäksi. -- Pyytää häntä kyllä

voi -- sanoi hän mutta hänen armonsa tietää, ett'ei kukaan saa häntä

jäämään kauvemmaksi kuin hän itse tahtoo.

-- Onhan meillä rahoja kylliksi. Ei hänen tarvitseisi lähteä. Eikö

Gustava neitsyt voisi sanoa hänelle?

Samassa tuli Ingrid sisään. Ovi aukeni äänetönnä hänelle. Hän kiiti

läpi huoneen kevein, liitelevin askelin. Silmät loistivat, kuin

näkisivät ne etäällä jotain ihanaa, kaukaista.

Kun hänen armonsa näki hänet, rypisti hän hiukan kulmakarvojaan.

Hänet valtasi halu olla julma, hänkin puolestaan, tuottaa tuskaa

hänkin puolestaan.

-- Ingrid -- sanoi hän -- tule tänne, minun täytyy puhua

tulevaisuudestasi sinun kanssasi.

Tyttö oli hakenut kitaransa ja oli aikeessa poistua huoneesta. Hän

kääntyi vuorineuvoksettareen.

-- Minunko tulevaisuudestani -- sanoi hän ja siveli otsaansa. --

Onhan minun tulevaisuuteni jo määrätty -- jatkoi hän, hymyillen

pientä marttyyri-hymyilyä. Ja hän lähti huoneesta, sanomatta sen

enempää.

Vuorineuvoksetar ja Staava neitsyt katsoivat ihmeissään toisiinsa. He

alkoivat neuvotella siitä, minne tyttö lähetettäisiin.

Mutta kun Staava neitsyt tuli alas huoneeseensa, istui Ingrid siellä

ja lauleli pieniä lauluja ja soitteli kitaraansa. Ja Hede istui häntä

vastapäätä ja kuunteli kasvot loistavina kuin aurinko.