1908-1914.
Viimeiset elinvuodet. Uudistunut valtiollinen kirjailijatoimi.
1910-1913 vuoden eduskunnan jäsenenä. "Valtioperuskirjan" ehdotus.
Oikeuteen perustuva rauha. Loppu. Jälkimaine.
Korkeasta iästään ja heikontuneesta terveydestään huolimatta Mechelin
viimeisinä elinvuosinaan, senaatista erottuaan, uupumatta antautui
yleishyödylliseen työhön. Virkatoimista vapautuneena ryhtyi hän
etusijassa kynällä puolustamaan Suomen oikeutta. Jo v. 1908 hän
julkaisi _Olika meningar i rysk-finska frågor_ nimisen lentokirjasen,
jossa hän arvosteli Stolypinin vastamainittua duumassa pitämää puhetta
sekä Venäjän ministerineuvoston kesäkuun 2 p:nä vahvistettua
pöytäkirjaa. Stolypinin Suomen hallitusta vastaan tekemät syytökset
rauhanhäiritsijöitä kohtaan osottamasta, valtakunnan etuja
vahingoittavasta leväperäisyydestä hän torjuu viittaamalla hallituksen
toimenpiteisiin. Puhuessaan Stolypinin mainitsemista Venäjän
"suvereniteettioikeuksista" Suomeen nähden hän huomauttaa, että tämä
suvereniteetti ilmenee vain ulkopolitiikassa, suhteessa vieraisiin
valtoihin ja puolustustoimen järjestämisessä, joissa kohdin Suomi on
Venäjän ylivallan alainen, mutta että se ei ulotu Suomen sisäisiin
asioihin. Nämä voidaan laillisesti järjestää vain noudattamalla mitä
valtiosääntömme määrää. Keisarikunnan etuja koskevista Suomen asioista
on Suomen ministerivaltiosihteerin v. 1891 annetulla asetuksella
käsketty hankkia asianomaisten venäläisten ministerien lausunnot ja
saattaa nekin hallitsijan tietoon. Niissäkään tapauksissa, jolloin
sisällykseltään yhtäläinen laki havaitaan kumpaisessakin maassa
tarpeelliseksi, ei sen aikaansaamiseksi tarvita "yhteistä"
lainsäädäntöä. Mutta kesäkuun 2 p:nä annetun määräyksen mukaan on
ministerineuvoston tutkittava miltei kaikki Suomen senaatin
hallitsijalle lähettämät asiat, mikä ei ainoastaan viivytä Suomen
asiain ratkaisua, vaan tekee ministerineuvostosta, vastoin Suomen
hallinnon periaatteita, jonkinlaisen Suomen senaatin ja hallitsijan
välisen oikeusasteen. Mechelin myöntää kuitenkin, että kenties voisi
olla hyödyksi asettaa asiantuntevista venäläisistä ja suomalaisista
miehistä kokoonpantu komitea selvittämään kysymystä, onko ja miltä
kohdin se järjestys, jota on noudatettu kumpaistakin maata koskevia
asioita käsiteltäessä, parannuksen ja täydennyksen tarpeessa, ottamalla
huomioon senkin, että Venäjällä lainsäädäntöjärjestys on muuttunut
kansanedustuslaitoksen perustamisen johdosta. Mutta joka tapauksessa on
Suomenkin eduskunnan lainsäädäntöoikeus tunnustettava.
Venäläiselläkin taholla oli uudestaan alettu ajatella neuvottelukunnan
asettamista ratkaisemaan Venäjän ja Suomen välisiä riitakysymyksiä.
Tämän johdosta Mechelin laati "_Promemoria med hänsikt till den
emotsedda rysk-finska konferensen_" nimisen kirjoituksen, joka on
päivätty marraskuussa 1908 ja jota painettuna levitettiin yksityisesti.
Sen tarkoituksena oli niiden näkökohtain selvittäminen, joista
neuvottelukunnan suomalaisten jäsenten tuli pitää kiinni.
Asevelvollisuuskysymyksestä sanotaan, että apumaksu toistaiseksi lienee
ainoa keino, mutta vain lyhyeksi aikaa, ja että Suomen on saatava pitää
oma kotimainen sotaväkensä sekä että asevelvollinen armeija on
uudestaan asetettava. "Ellei meillä ole omaa sotaväkeä, pitävät meitä
ne, jotka arvostelevat asioita nykyajan valtiollisten katsantokantain
mukaan, Venäjän turvattomana suojattina, jonka valtiollisen
itsehallinnon vaatimukset käy pitäminen pilkkana." Suomen sotaväen
tulee kuitenkin olla siten järjestetty, että se vaikeudetta voi toimia
yhdessä Venäjän sotaväen kanssa. Lainsäädäntöön nähden on tehtävä ero
niiden lakien välillä, jotka ovat voimassa ainoastaan Suomessa, vaikka
koskevat keisarikunnankin etuja, ja niiden, jotka ovat voimassa sekä
keisarikunnassa että Suomessa. Edellisiin nähden on Venäjän
viranomaisille varattava riittävää tilaisuutta mietintöjen antamiseen
niistä, ja nämä on saatettava hallitsijan tietoon ennen ratkaisua.
Mutta sitä varten ei ole tarpeen, että kaikki Suomen asiat tarkastetaan
ministerineuvostossa. Niiksi laeiksi taas, joiden tulee olla
samanlaisina voimassa kumpaisessakin maassa, on samansisältöiset
ehdotukset annettava sekä Venäjän että Suomen kansaneduskunnalle.
Elleivät nämä pääse yhtäpitäviin päätöksiin, on kumpaisenkin puolen
valitsemain valtuuskuntain koetettava sovitella. Ellei tämä onnistu,
raukeaa kysymys sillä kertaa. Suomen eduskunta saattaisi tosin siten
joskus tehdä tyhjäksi lainsäädäntötoimenpiteen, jota venäläisellä
taholla pidetään koko valtakunnalle hyödyllisenä. Mutta juuri siksi
että sellaisen yhtenäisen lain tulee olla hyödyksi koko valtakunnalle,
pitää Suomen eduskunnan saada vastustaa lakiehdotusta, jonka se katsoo
Suomelle vahingolliseksi. Kesäkuun 2 p:nä 1908 annettu määräys
Suomen asiain esittelystä on saatava kumotuksi, sillä Venäjän
ministerineuvostolla ei ole sitä Suomen olojen tarpeellista tuntemusta,
mikä on Suomen senaatilla.
Finsk Tidskriftin tammikuun vihossa v. 1909 on Mecheliniltä Suomen
valtiollisia toiveita käsittelevä kirjoitus "Vid årsskiftet". Tässäkin
hän puhuu vastaisesta venäläis-suomalaisesta neuvottelukunnasta,
jokseenkin huolestuneena, kun toiveet kysymysten saattamisesta sen
avulla onnelliseen ratkaisuun olivat synkistymistään synkistyneet. Sen
jälkeen kun neuvottelukunta, Stolypin puheenjohtajana, oli laatinut
alustavan mietinnön, asetettiin 6 venäläisestä ja 5 suomalaisesta
miehestä kokoonpantu komitea laatimaan lakiehdotusta niiden Suomea
koskevain lakien ja asetusten säätämisjärjestyksestä, joilla on
yleisvaltakunnallinen merkitys. Ehdotus laadittiin kokonaan venäläisen
enemmistön Suomen oikeuskäsityksestä poikkeavan mielipiteen mukaisesti.
Sen mukaan on lait, jotka, paitsi Suomea, koskevat valtakunnan muitakin
osia, ja joihin komitea luki miltei kaikki tärkeämmän laatuiset asiat,
säädettävä Venäjän lainsäädäntöjärjestyksessä. Suomen etujen näissä
kysymyksissä katsottiin tulevan riittävästi huomioon otetuiksi, jos se
oikeutettaisiin lähettämään neljä jäsentä Venäjän duumaan ja kaksi
valtakunnanneuvostoon.
Erään venäläisen lehden ehdotuksesta antaman selostuksen nojalla
Mechelin kirjoitti siihen vastineen, joka julkaistiin eräissä
kotimaisissa lehdissä. Ja ehdotuksen tultua täydellisesti tunnetuksi
julkaisi hän elokuussa 1909 kirjasen "Mietteitä Venäjän ja Suomen
oikeudellisten suhteiden lähemmästä järjestämisestä" (ilmestynyt myös
ruotsiksi ja venäjäksi), jossa hän arvostelee sitä perinpohjaisesti.
Kumoten ne edellytykset, joihin komitea Suomen asemaan nähden on
nojautunut, hän osottaa komitean käsitelleen tehtäväänsä kauttaaltaan
ylen pintapuolisesti. Itse käsite "yleisvaltakunnallista merkitystä
olevat lait" on epäselvä ja häilyvä, eikä komitea ollut yrittänytkään
sitä selvittää. Kysymyksiä, jotka koskevat sekä keisarikuntaa että
Suomea, on eri laatuisia ja ne vaativat erilaista ratkaisua. Mechelin
koettaa tarkemmin selvittää, mitä eri laatua nämä kysymykset ovat ja
miten ne on käsiteltävä saadakseen kumpaistakin maata tyydyttävän
ratkaisun. Mutta tämän ohessa hän osottaa sen voivan käydä päinsä
keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan hallitusviranomaisten ja
lainsäätäjäkokousten yhteistoimin, kumpaisenkaan maan perustuslakeja
loukkaamatta. Jos jokin perustuslakien kohta kaipaa muutosta, on sekin
toimeenpantava niiden itsensä määräämässä järjestyksessä.
1909 vuoden kuluessa hän lisäksi julkaisi ranskan- ja saksankielisiä
kirjasia valaistakseen venäläis-suomalaista oikeusselkkausta. Hän oli
niinikään v. 1909 muiden mukana perustamassa venäläistä Finlandija
aikakauslehteä, jonka tarkoituksena oli venäläisen yleisön
tutustuttaminen maahamme ja sen oloihin, mutta joka jo seuraavana
vuonna lakkautettiin.
Alkukesästä 1909 kuoli Mechelinin puoliso kauan sairastettuaan.
Helläsydämisen, elämän kaikki myötä- ja vastoinkäymiset uskollisesti
jakaneen kumppanin menetys vaikutti häneen syvästi, ja eräässä sen
aikuisessa kirjeessä hän valittaa surun vähentäneen hänen työkykyään.
"Olen kenties", hän kirjoittaa, "liian kauan ja liian usein esiintynyt
taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan. Mielelläni luopuisin siitä
kokonaan. Syynä siihen etten sitä jo ole tehnyt ja että minun vielä
kenties on jatkettava, on ollut ja on edelleenkin se, että
taistelijoita on niin vähän, jota vastoin alinomaa tehdään uusia
hyökkäyksiä..."
Kun hän syksyllä 1909 Helsingissä oleskellessaan täytti 70 vuotta,
osotettiin hänelle taas kunnioitusta juhlatilaisuudessa, johon lukuisa
joukko kansalaisia otti osaa. Hänelle pidetyssä juhlapuheessa
lausuttiin muun muassa että, jos Mechelinin kehto olisi ollut jossakin
suuremmassa maassa kuin vähäisessä Suomessamme, olisi hän kyvyllään
voinut toimia paljon enemmän ja saada aikaan paljon suurempia töitä,
kuin mitä hän oli saanut toimeen niissä oloissa, joissa oli elänyt.
Mechelin vastasi että hän, jos oli voinut vähänkään hyödyttää
synnyinmaataan, piti sitä suurimpana onnenaan eikä enempää toivonut.
Syntymäpäivän johdosta kuvanveistäjä Walter Runeberg teki päivän
sankarin rintakuvan, joka pronssiin valettuna on sijoitettuna Ateneumin
eteiseen.
Ennen pitkää häntä kuitenkin uudestaan tarvittiin valtiollisessa
puolustustyössä. Lokakuun 7 p:nä 1909 oli eräässä julistuskirjassa
säädetty, että Suomi oli, kunnes sotilaskysymys lopullisesti
ratkaistaisiin, vapautettu suorittamasta asevelvollisuutta, mutta
velvollinen vuosittain Venäjän valtakunnanrahastoon maksamaan
julistuskirjassa määrätyn, vuosi vuodelta kohoavan rahasumman.
Eduskunta päätti kieltäytyä suostumasta laittomasti säädettyyn
apumaksuun ja vaatia sotilaskysymyksen ratkaisemista laillista tietä.
Seuraus oli että eduskunta hajoitettiin.
Marraskuussa 1909 antoi komitea edellä mainitun, venäläisellä taholla
laaditun ehdotuksen Suomea koskevain, yleisvaltakunnallista laatua
olevain lakien säätämisestä. Samaan aikaan erosi kenraalikuvernööri
Böckmann, joka valmistavan neuvottelukunnan jäsenenä oli, Suomen
erikoiseen lainsäädäntöön viitaten, liittänyt ehdotukseen vastalauseen.
Hänen seuraajakseen nimitettiin kenraaliluutnantti Seyn. Senaatin
kokoonpano muutettiin samalla kertaa sellaiseksi, että talousosaston
jäseniksi tuli Suomen yhteiskunnallisiin oloihin tuiki perehtymättömiä
ja katsomukseltaan aivan venäläisvirkavaltaisia henkilöitä.
Alussa vuotta 1910 antoivat lukuisat englantilaiset, belgialaiset,
saksalaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset oikeusoppineet paheksuvia
lausuntoja Suomea kohtaan noudatetusta venäläistyttämispolitiikasta.
Mechelin lienee ollut apuna lausuntojen aikaansaamisessa ja sitä varten
tehnyt matkan Lontooseen.
Häntä kehotettiin asettumaan ehdokkaaksi tulossa olevissa
eduskuntavaaleissa. Hän epäröi kauan ikänsä ja kivulloisuutensa takia,
mutta antoi viimein suostumuksensa. "Sisäinen ääni", hän kirjoittaa,
"sanoo minulle, etten menettelisi oikein, jos kieltäisin antamasta
apuani ensi eduskunnan suoritettavana oleviin tehtäviin". Ruotsalaisen
puolueen Uudenmaan läänin vaalipiirin ehdokkaaksi asettamana hänet
valittiin maaliskuun alussa 1910 kokoontuvaan yksikamariin, tuli
perustuslakivaliokuntaan, valittiin sen puheenjohtajaksi ja laati
taaskin enimmältä osalta sen mietinnöt. Tällä ja seuraavilla
istuntokausilla, joihin hän otti osaa, oli hän eduskunnan vanhin jäsen
ja sai ikäpuhemiehenä avata ensimäisen istunnon. Syksyllä 1913 hän
kieltäytyi uudesta vaalista.
Ehdotus Suomea koskevista yleisvaltakunnallista merkitystä olevista
laeista annettiin keväällä 1910 duuman käsiteltäväksi ja hyväksyttiin
siellä samoin kuin valtakunnanneuvostossakin, vapaamielisten ainesten
vastustuksesta huolimatta, minkä jälkeen se korkeimmassa paikassa
vahvistettiin kesäkuun 17/30 p:nä s.v. Suomen eduskunta menetti siten
useilla lainsäädännön aloilla oikeutensa lainsäätämiseen, ja sai
tehtäväkseen ainoastaan antaa lausuntoja, vaikka lait säädetään
oleviksi voimassa Suomessa. Ainoastaan ne lait ja asetukset, jotka
koskevat "yksinomaan" Suomen sisäisiä oloja, säädetään ja julkaistaan
Suomen lainsäädäntöjärjestyksessä. Mutta mitkä asiat "yksinomaan"
koskevat maamme sisäisiä oloja, sen ratkaisevat Venäjän viranomaiset.
Sen johdosta että tekeillä olevasta valtakunnanlaista oli vaadittu
Suomen eduskunnan lausuntoa, oli tämä toukokuussa 1910 antanut
vastauksen, jossa kumottiin lain pohjana olleet teoriat. Tämä vastaus
on epäilemättä pääasiallisesti Mechelinin kynästä lähtenyt.
Kun laki siitä huolimatta vahvistettiin ja eduskunta sen säännösten
mukaisesti sai kehotuksen valita jäseniä valtakunnanneuvostoon ja
valtakunnanduumaan sekä antaa lausunnon parista lakiehdotuksesta,
lausui puhemies Svinhufvud täysi-istunnossa syyskuun 26 p:nä,
ettei hän voinut esittää näitä asioita, ne kun perustuivat
valtakunnanlainsäädäntöön, jolla ei ollut lainvoimaa Suomessa.
Eduskunta hyväksyi yksimielisesti puhemiehen menettelyn, jolloin
Mechelinkin käytti puheenvuoroa laajasti esittäen, miksi tämä
eduskunnan kanta, kieltäytyminen ensinkään puuttumasta puheenalaisiin
asioihin, oli ainoa oikea.
Sen ohessa eduskunta teki erityisen esityksen hallitsijalle anoen,
että hän pitäisi voimassa perustuslakien pyhyyden ja määräisi
peruutettaviksi erinäiset perustuslaista poikkeavat hallituksen
toimenpiteet. Eduskunta hajoitettiin tämän johdosta.
Mechelin ei kuitenkaan herennyt vastustamasta uutta valtakunnanlakia,
vaan julkaisi saman vuoden loppupuolella uuden, lähes 10 painoarkin
kokoisen _Venäläinen laki kesäkuun 17(30) p:ltä 1910_ nimisen
lentokirjasen ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi. Asiantuntevalla taholla
on lausuttu, että "murhaavampi arvostelu on tuskin koskaan tullut
minkään lainsäädäntötuotteen osaksi" [R.A. Wrede, Muistopuhe L.
Mechelinistä s. 13]. Siinä todistellaan, että valtakunnanlainsäädännön
alaan on luettu lakiryhmiä, jotka todellisuudessa eivät ensinkään koske
Venäjän etuja. Sitä vastoin on Suomelle säätävä lakeja kansaneduskunta,
jolle on jokseenkin yhdentekevää, ovatko lait hyödyksi vai vahingoksi
niille, joiden on niitä noudatettava. Niinikään osottaa Mechelin, että
on väärin vedottu Venäjän 1906 vuoden perustuslakiin, jonka 2 §
nimenomaan tunnustaa, että suuriruhtinaanmaata sisäisissä asioissaan
hallitaan erityisten laitosten avulla erikoisen lainsäädännön
perusteella, lain tekemättä eroa yksinomaan sisäisten ja muiden
sisäisten asiain välillä. Uusi laki asettaa vallan oikeuden edelle sekä
saattaa Venäjän ja Suomen väliset suhteet alituisten riitain esineeksi.
Alussa vuotta 1911 toimitetuissa uusissa vaaleissa, joiden
tuloksena oli kokoonpanoltaan miltei samanlainen eduskunta kuin
hajoitettu edeltäjänsä, suostui Mechelin uudestaan ottamaan vastaan
edustajantoimen. Vuosina 1911 ja 1912 hän oli valtiovarainvaliokunnan
sekä 1913 uudestaan perustuslaki- ja adressivaliokunnan
puheenjohtajana. Näilläkin valtiopäivillä hänellä oli johtava asema
maamme oikeuksien puolustustyössä. Vuonna 1911 eduskunnalle annettu
valtion raha-asioita koskeva esitys oli laadittu perustuslakiemme
vastaisella tavalla sikäli, että hallitus oli tehnyt eron
valtiorahaston ja suostuntarahaston välillä sekä kieltänyt eduskunnalta
oikeuden lausua mieltänsä ensinmainitun rahaston menoista. Hallitus
tahtoi tällä keinoin muun muassa turvata laittoman sotilasapumaksun
suorittamisen. Mechelin kävi vastustamaan tätä hallituksen
laitonta toimenpidettä ja koetti saada budjetin siten laadituksi,
että eduskunta, hyväksymättä sotilasapumaksua, voisi turvata
sivistystarkoituksiin meneväin määrärahain suorittamisen [R.A. Wrede,
Muistopuhe L. Mechelinistä s. 26]. Tammikuun 20 (helmikuun 2) p:nä 1912
annetun n.s. "yhdenvertaisuuslain" johdosta, joka koski "muiden Venäjän
alamaisten saattamista oikeuksiinsa nähden Suomen kansalaisten
vertaisiksi" ja jota, perustuslainvastaisessa järjestyksessä
syntyneenä, ei voitu pitää lakina Suomessa, antoi eduskunta adressin
muodossa vastalauseen. Samoin se pani vastalauseen saman vuoden
helmikuussa annettua säännöstä vastaan, jolla Suomen luotsilaitos
kokonaan alistettiin Venäjän meriministeriön alaiseksi ja lakkasi
olemasta suomalainen laitos. Nämä lausunnot, jotka eduskunta antoi,
samalla ilmoittaen olevansa valmis myötävaikuttamaan valtakunnan etuja
tarkoittavain lainsäädäntötoimenpiteiden aikaansaamiseksi, mikäli ne
olivat Suomen valtiosääntöön soveltuvia, olivat suurelta osalta
Mechelinin laatimia.
1911 vuoden eduskunnan käsiteltävänä oli myös kysymys siviliavioliiton
käytäntöön ottamisesta, jonka uudistuksen aikaansaamiseksi
lainsäädäntötietä Mechelin itse jälkimäisenä senaattorikautenaan oli
tehnyt alotteen ja josta asiasta v. 1911 oli uudestaan tehty
eduskunnassa anomus. Eri mieliä ilmeni, muutamat kun tahtoivat
siviliavioliiton säädettäväksi kaikille avioliittoon aikoville
pakolliseksi, toiset valinnaiseksi eli kirkolliseen vihkimiseen
vaihdettavaksi. Uskollisena vapaamieliselle katsantotavalleen, jonka
mukaan vapaus oli pakkoa parempi, kannatti Mechelin jälkimäistä
vaihtoehdotusta.
Vielä kansanedustajatoimensa loppuaikoinakin Mechelin työskenteli
Venäjän ja Suomen välisten suhteiden järjestämiseksi kumpaistakin maata
tyydyttävällä tavalla. Voipa sanoa hänen tällä alalla tehneen uuden
alotteenkin. Hän antoi nimittäin helmikuun 14 p:nä 1913 vapaaherra
R.A. Wreden kera eduskunnalle anomuksen Venäjän ja Suomen suhdetta
koskevain asiain käsittelyä järjestelevän "valtioperuskirjan"
aikaansaamisesta. Tämän ehdotuksen mukaan, johon liittyi tekijäinsä
laatima ohjelma, tulisi eduskunnan anoa venäläis-suomalaisen komitean
asettamista ohjelmaa tarkastamaan sekä asian lähettämistä Venäjän
valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman ynnä Suomen eduskunnan
hyväksyttäväksi. Anomuksentekijät olivat, niinkuin he itse
huomauttavat, koettaneet objektiivisesti arvostella asiaa siltä
kannalta, mitä keisarikunnan oikeus ja etu todella vaati, samalla
kun he olivat pitäneet kiinni siitä, että lait, jotka on aiottu
olemaan voimassa yksinomaan Suomessa, on säädettävä Suomen
lainsäädäntöjärjestyksessä, vaikka voivat koskea keisarikunnankin
etuja. Tätä ehdotusta, joka ennen eduskunnalle antamista oli ollut
porvarillisten puolueiden asettaman valtuuskunnan tarkastettavana, ei
eduskunta kuitenkaan ehtinyt lopullisesti käsitellä. Tuskinpa
anomuksentekijät itsekään uskoivat, että ehdotus eduskunnan
hyväksymänäkään olisi lähimmässä tulevaisuudessa johtanut toivottuun
tulokseen. Mutta he olivat siinä kuitenkin esittäneet aatteen, joka
kenties on molemminpuoliseksi tyydytykseksi toteutuva tulevaisuudessa,
kun kansalliset intohimot ovat ehtineet asettua ja Venäjä on saanut
todellisen oikeusvaltion luonteen. Venäjän vapaamielisellä taholla on
oltu sitä mieltä, että tämä "valtioperuskirjan" ehdotus on viittonut
oikean tien venäläis-suomalaisen ristiriidan poistamiseen.
Mechelinin vaikutusvalta uudessa kansaneduskunnassa perustui hänen
suhtautumiseensa vallitseviin puoluevastakohtiin. Vaikka valittuna
ruotsalaisen puolueen ehdokaslistalla, pysyi hän edelleenkin sillä
kannalla, että valtiollisen toiminnan määräävänä tarkoitusperänä
maassamme ei tulisi olla toisen tahi toisen kielen harrastus, toisen
tahi toisen kansatieteellisen kansanryhmän suosiminen, vaan kaikkien
yhteisen isänmaan, Suomen valtion, etujen valvominen. Hän tunnusti
kansallisuusaatteen oikeaksi, sikäli kuin se tarkoitti "jokaisen
kansakunnan oikeudellista vaatimusta saada olla itsenäinen valtio tahi
muodostaa sen". [Om statsförbund och statsunioner, s. 7.] Mutta
kansakuntaa ei silloin ole käsitettävä vain kansatieteellisessä
mielessä, vaan sinä ykseytenä, joksi jonkin maan väestö, vaikka siinä
syntyperän ja kielen puolesta ilmeneekin erilaisuuksia, yhteisten
historiallisten vaiheiden, yhteisen yhteiskuntajärjestyksen ja
sivistyksen vaikutuksesta vähitellen on kehittynyt. Hänen
silmämääränään eduskunnassakin oli sen vuoksi yksimielisen
yhteistoiminnan aikaansaaminen valtiollisissa kysymyksissä. Ja todella
hänen onnistuikin melko suuressa määrin saada aikaan sellaista
yhteistoimintaa "porvarillisten" puolueiden kesken. Näiden valitsemat
valtuuskunnat kokoontuivat neuvottelemaan yhteisestä menettelytavasta,
ja useinkin Mechelin löysi sen päätösten muodon, johon kaikki voivat
yhtyä. Suurilukuisinta, sosialistien, puoluetta hänen ei onnistunut
haluamassaan määrässä saada lähennetyksi toisiin puolueisiin, siksi oli
erikoinen luokkaetu siinä liian yksinomaisesti vallitsevana. Mutta
ovatpa sosialistitkin toisinaan kulkeneet käsi kädessä toisten
puolueiden kanssa, joten on päästy yksimielisyyteen eduskunnan
menettelytapaan nähden ainakin tärkeimmissä tapauksissa.
* * * * *
Ihmeteltävällä sitkeydellä Mechelin jatkoi työtään elämäntehtäväinsä
suorittamiseksi. Kansanedustajatoimensa ohessa hän jatkoi
kirjailijatoimintaansa. Suomen maantieteellisen seuran julkaiseman
suuren "Suomen kartasto 1910" nimisen teoksen tekstiosastoon on hän
laatinut laajahkon kirjoitelman: "Valtiollinen ja hallinnollinen
rakenne". Kotimaisissa sanomalehdissäkin hän edelleen julkaisi
kirjoituksia. Tiedeseuran kokouksessa, jonka seuran jäseneksi hän oli
tullut v. 1908, hän 1912 piti esitelmän "politiikasta". Mutta hän oli
myös uutterassa kirjeenvaihdossa eteväin ulkomaisten valtiomiesten ja
oikeusoppineiden kanssa, kirjoitteli edelleenkin ulkomaisiin sanoma- ja
aikakauslehtiin sekä otti osaa lukuisiin vieraissa maissa
toimeenpantuihin kongresseihin.
Alussa vuotta 1910 hän kehotuksen saatuaan matkusti Parisiin, missä hän
Suomen kysymyksestä piti esitelmän, jota valmistaakseen hänellä omain
sanainsa mukaan oli ollut vain lyhyt aika, mutta joka herätti vilkasta
mieltymystä. Ystävälleen, vapaaherra R.A. Wredelle kirjoittamassaan,
joulukuun 26:ntena 1910 päivätyssä kirjeessä hän sanoo olevansa
uupunut paljosta valtiopäivätyöstä, kokouksiin osaaottamisesta,
kirjailijatyöstä y.m. ja sen vuoksi aikovansa lähteä Grankullaan
käyttääkseen kymmenisen päivää terveytensä hoitamiseen. "Mutta", hän
lisää, "sitä ennen on minun maksettava lukuisia kirjevelkoja
ulkomaalaisille ja valvottava lentokirjaseni" (kesäkuun 17/30 p:nä 1910
annettua venäläistä lakia koskevan) "levittämistä". Syystä käy
sanominen, että Mechelin oli maamme puhemiehenä Europan valistuneen
mielipiteen edessä. Kaikkialla hän saavutti sen etevimpäin edustajain
personallisen kunnioituksen ja ystävyyden ja osasi herättää myötätuntoa
syrjäistä maatamme kohtaan, osanottoa sen kohtaloon.
Myöhempinä elinvuosinaan Mechelin liittyi hartaalla mielenkiinnolla
sivistysmaissa alulle pantuun toimintaan pysyväisen rauhantilan
aikaansaamiseksi kansainvälisen oikeusjärjestyksen avulla. Keväällä
1900 oli etevä oikeusoppinut, Göttingenin professori von Bar,
"der Burenkrieg, die Russifizirung Finnlands und die Haager
Friedenskonferenz" nimisessä lentokirjasessa ehdottanut kansainvälisen
laitoksen perustamista, jonka jäseninä olisi oikeusoppineita eri
maista ja joka omasta alotteestaan ryhtyisi puolueettomasti ja
perusteellisesti selvittelemään kansainvälisiä riitoja ja siten
helpottamaan niiden ratkaisua rauhallisin keinoin. Mecheliniä tämä aate
suuresti miellytti, ja hän arveli, että laitoksen oli otettava
päätehtäväkseen kansainvälisen lakikirjan laatiminen, jonka nojalla
valtioiden politiikkaa kävi arvosteleminen.
Samana vuonna tehdessään matkan ulkomaille kävi hän siinä mielessä
tapaamassa von Baria, professori Westlakea Lontoossa sekä useita muita
Ranskan, Saksan, Belgian, Hollannin ja Tanskan oikeusoppineita
neuvotellakseen heidän kanssaan asiasta. Toistamiseen neuvoteltuaan v.
Barin kanssa hän päätti koettaa saada Norjan Nobelkomitean johtomiehiä
harrastamaan hanketta ja matkusti sitä varten Kristianiaan, missä kävi
komitean puheenjohtajan, professori Getzin puheilla. Keväällä 1901
antoi sekä v. Bar että Mechelin Nobelkomitean hallitukselle esityksen
asiasta. Getz laati näiden pohjalla ehdotuksen rauhanlaitoksen
perustamiseksi Kristianiaan Nobelin lahjoitusvaroilla pääasiallisesti
Mechelinin suunnitelman mukaisesti ja kävi saman vuoden lokakuussa
tapaamassa viimeksi mainittua Tukholmassa. Valitettavasti Getz pian sen
jälkeen kuoli, minkä tähden Kristianian komitea lykkäsi laitoksen
perustamisen epämääräiseen aikaan.
Myöhemmin on Mechelin ottanut osaa useihin rauhanasiaa käsitteleviin
kongresseihin, ja on hänellä niissä ollut sangen huomattava osa. Niinpä
otti hän osaa 18:nteen yleiseen, Tukholmassa elokuussa 1910 pidettyyn
rauhankongressiin, johon hänet virallisesti kutsuttiin ja jossa hänet
valittiin Suomen ryhmän puheenjohtajaksi, minkä johdosta hän myös
oli yleisten kokousten varapuheenjohtajia, jota paitsi hänet
valittiin kongressin lakivaliokunnan jäseneksi. Hän alusti tässä
rauhankokouksessa kysymyksen sotien syistä ja ehdotti, että
Bernin kansainvälistä rauhantoimistoa kehotettaisiin asettamaan
asiantuntijoista komitea laatimaan selontekoa 1815 v:n jälkeen käytyjen
sotien todellisista syistä. Tuollainen täysin puolueeton ja
objektiivisesti arvosteleva selonteko todistaisi, niin hän arveli, että
valtioiden keskinäiset riidat olisi rauhallisella selvittelyllä voitu
useissa tapauksissa sovittaa, jos sovinto-oikeutta olisi käytetty.
Samalla olisi selvitettävä, mitä hallitusten sisäinen politiikka oli
vaikuttanut niiden ulkopolitiikkaan. Hallitukset, jotka haluavat omassa
maassaan pitää voimassa itsevaltiusjärjestelmää, voivat siitä saada
sodan aiheen, esimerkiksi maita vastaan, jotka ovat vapaamielisen
hallitusjärjestelmän esikuvana, tahi voitoilla ja valloituksilla
pitääkseen valtaansa pystyssä omassa maassaan. Niinikään hän huomautti,
että ainoastaan se rauha, joka on oikeuden vaatimusten mukainen, on
todellinen rauha ja jonkin verran takaa sen pysyväisyyden. Ehdotus
saavutti kongressin hyväksymisen. Toiseltakin taholta tehtiin
samansuuntainen ehdotus ja vuonna 1911 myönnettiin Carnegierahastosta
120,000 dollaria palkinnoiksi mainittuja kysymyksiä käsittelevistä
teoksista. Tukholman kongressissa käsiteltiin Suomenkin kysymystä,
jolloin yksimielisesti tehtiin päätöslauselma Suomen hyväksi. Mechelin
ja hänen suomalaiset toverinsa olivat tietenkin esteellisinä ottamatta
osaa päätöslauselman tekoon. Kongressin osanottajain kunniaksi
Saltsjöbadenissa toimeenpannussa juhlassa Mechelin piti ruotsalaisille
isännille puheen, joka sai osakseen myrskyistä suosiota.
19:s rauhankongressi oli määrä pitää Roomassa syyskuussa 1911.
Mechelin, joka oli kutsuttu sen kansainvälisen komitean jäseneksi,
jonka tuli johtaa kongressia, missä muun muassa oli aikomus järjestää
rauhanasiaa käsitteleväin teosten ja kirjoitusten näyttely, lähetti
sitä varten Roomaan valokuvan Helsingissä olevan Aleksanterinpatsaan
"Laki"-ryhmästä sekä lyhyen selonteon Suomen kansan suhtautumisesta
rauhanaatteeseen. Selonteossa mainitaan suomalainen sananlasku: "Sota
sortaa, rauha rakentaa", ja sanotaan muun muassa: "Ulkonaisen rauhan
siunaukset ovat tehottomia kaikkialla, missä oikeuden ylivalta on
toteuttamatta valtion sisäisessä elämässä. -- -- Rauhanaate, vaikkakin
suuntautuneena ensi sijassa kansainvälisiin suhteisiin, on samalla
kertaa terveellisesti ja yhä vastustamattomammin vaikuttava
jokaisen sellaisen valtion sisäpolitiikkaankin, joka haluaa saada
rauhansuojelijan kunniakkaan nimen."
Suunniteltu rauhankongressi peruutettiin kuitenkin koleran puhkeamisen
johdosta, ja samoihin aikoihin alotti Italia sen Afrikan sodan, jonka
tarkoituksena oli Tripoliin valloitus. 19:ttä rauhankongressia ei sen
tähden pidetty Roomassa, vaan Genèvessä, ja avattiin se vasta
syyskuussa 1912. Mechelin oli sen osanottajia ja samoissa toimissa kuin
Tukholman kongressissakin. Hän alusti uudestaan kysymyksen sotien
syiden selvittelemisestä ja teki selkoa siitä, mitä asiassa oli
aikaansaatu. Tämän ohessa hän, yhtyen ranskalaisen Emile Arnaudin
tekemään ehdotukseen kansainvälisen julkisen oikeuden kodifioimisesta,
huomautti, että mainitun oikeuden periaatteita on noudatettava
jokaiseen valtioon ja kansaan nähden, olivatpa ne suvereenisia tahi
eivät. Niidenkin kansakuntain, jotka eivät muodosta suvereenisia
valtioita, vaan ovat muista mahtavammista kansoista riippuvia, tulee
voida vedota yleisiin kansainvälisiin oikeusperiaatteisiin ja saada
muilta kansoilta apua sellaista sortoa vastaan, jonka tarkoituksena on
heidän menestyksensä ja itsenäisen sivistyksensä tuhoaminen. Kongressi
hyväksyi nämä näkökohdat ja julkilausui myötätuntonsa sorrettuja,
pieniä kansakuntia, niiden joukossa Suomenkin kansaa kohtaan.
Tunnustukseksi ansioistaan rauhanasian palveluksessa sai Mechelin
Genèvessä kongressin jäsenten puolelta juhlatilaisuuksissa osakseen
suosionosotuksia.
Genèvessä esittämiään mielipiteitä on Mechelin sitä ennen tarkemmin
selvitellyt muun muassa aikakauslehti "Valvojan" marraskuun numerossa
1905. Kansainoikeutta, hän lausuu siinä, on tavallisesti katsottu
käyvän sovelluttaminen vain suvereenisten valtioiden välisiin
suhteisiin. Mutta kansainoikeusoppi on epätäydellinen, niin kauan kuin
se ei kykene osottamaan, että ja miten sen periaatteet ovat
sovellutettavissa sellaisiin valtioihin, jotka edelleenkin ovat
toisiinsa yhdistettyinä joko yhteisen hallitsijan alaiseksi unioniksi
tahi n.s. liittovaltioksi. Vieläpä enemmän -- niidenkin kansakuntain ja
kansan osain, jotka historian kulun johdosta eivät ole saavuttaneet
itsenäisyyttä tahi joilla on vain vaillinainen itsenäisyys, mutta jotka
ovat jonkin suuremman kansan muodostaman valtakunnan osana, tulee
kansainoikeuden perustuksella olla sorrolta turvattuina.
Mechelinin lausunnot rauhankongresseissa ovat epäilemättä osaltaan
saaneet aikaan, että nämä kongressit, jotka aikaisemmin miltei
yksinomaan käsittelivät suvereenisten valtioiden välisiä suhteita sekä
kysymystä, miten niiden välisiä sotia olisi ehkäistävä, myöhemmin ovat
alkaneet kääntää huomionsa siihenkin kysymykseen, miten oikeuden
vaatimukset on toteutettava, kun toisella puolella on suvereniteettia
vailla oleva tahi vain vaillinaisesti suvereeninen kansa ja toisella
kansa, josta edellinen on riippuvainen. Hän on niinmuodoin osaltaan
saanut aikaan, että käsitys _kansainoikeuden_ merkityksestä ja
tehtävistä on tuntuvasti laajentunut.
Venäläisen Mir nimisen rauhanyhdistyksen Moskovassa toukokuussa 1913
toimeenpanemaan kokoukseen, jonne Mecheliniä oli useat kerrat kutsuttu,
hän saapui, vaikka sairaana ja vastikään päättyneiden valtiopäiväin
työstä väsyneenä, sekä piti siellä esitelmän rauhanasiasta. Muun muassa
hän esitti ajatuksen europalaisen neuvoskunnan asettamisesta
selvittelemään siirtomaakysymyksiä ja poistamaan näiden kysymysten
aiheuttamia riitaisuuksia. Hän sai Moskovassa osakseen innokkaita
suosion osotuksia eräässä hänen kunniakseen toimeenpannussa juhlassa,
johon monta Venäjän vapaamielisten piirien huomattavaa edustajaa otti
osaa ja jossa heidän tunteitaan tulkitsi ruhtinas P.D. Dolgorukoff,
kiittäen onnelliseksi maata, joka oli synnyttänyt "sellaisia
kansalaisia ja isänmaanystäviä, sellaisia maansa menestyksen ja arvon
epäitsekkäitä esitaistelijoita".
Omassakin maassaan Mechelin koetti herättää rauhanaatteen
harrastusta ja ymmärtämystä. Finsk Tidskriftissä hän syksyllä 1910
julkaisi kirjoitelman selontekoineen vastikään pidetyn Tukholman
rauhankongressin keskusteluista. Samaan aikaan perustettiin hänen
alotteestaan Helsinkiin rauhanystäväin seura, jonka perustava kokous
pidettiin tammikuun 23 p:nä 1911, jossa tilaisuudessa Mechelin piti
alustavan esitelmän. Seuralle asetettiin johtokunta, joka valitsi hänet
puheenjohtajakseen. Saman vuoden lopussa hän rauhanystäväin kokouksessa
Helsingissä piti esitelmän kosketellen muun muassa suunniteltua, mutta
peruutettua Rooman rauhankongressia.
Mechelinin rauhanasian harrastus oli täysin sopusointuinen koko hänen
vapaamielisen katsantokantansa kanssa. Ei ainoastaan yksityisellä
ihmisellä, vaan jokaisella kansalla, jokaisella kansakunnalla tulee
olla vapaus hallita itseään, valvoa omia etujaan, mikäli kykenee ja
mikäli tämä vapaus soveltuu muiden yhtäläiseen vapauteen. Määrättyihin
oikeussäännöksiin pukeutunut järjestys on tarpeen ratkaistaessa, miten
sellainen yhteensoveltuvaisuus on toteutettava. Kansakuntain kesken
tulee vallita oikeussuhde, jonka mukaan niiden välillä syntyvät
vastakohdat käy sovittaminen väkivaltaa käyttämättä. Rauhan tulee
vallita kansakuntain kesken. Mutta tämä vaatimus ei tiedä sitä, että
sodan poistaminen millä keinoin ja millä ehdoin tahansa on
ihmiskunnalle paras mahdollinen. Puolustussota voi kansalle,
jota toinen ahdistaa, käydä välttämättömäksi ja olla sille
itsepuolustusvelvollisuutena, samoin kuin yksilö voi olla eetillisesti
velvollinen puolustamaan itseään ja omaisiaan laittomalta väkivallalta.
Rauhanrakkaus ei ole samaa kuin puolustusnihilismi. Mutta paitsi että
sodat tuottavat äärettömän paljon niin aineellista kuin siveellistäkin
pahaa, on varsin epävarmaa, jääkö se puoli sodassa voittajaksi, jolla
on puolellaan parempi oikeus. Ei ole varmaa, että eri kansojen
vaatimukset saada vapaasti valvoa etujaan tulevat sodan avulla
toteutetuiksi kohtuuden ja oikeuden mukaisella tavalla, toisin sanoen
tavalla, joka ihmiskunnalle yleensä olisi paras ja hyödyllisin. Jos
todella mieli turvata oikeuden voimassaolon kansain keskinäisissä
suhteissa, ei tämä suhde saa olla vain väkivaltaan nojautuvan
fyysillisen voiman varassa, vaan on se, ristiriitaisten vaatimusten
esiintyessä, ratkaistava puolueettoman kansainvälisen viranomaisen
antamalla sovintotuomiolla. Eikä tämän keskinäisen oikeussuhteen tule
käsittää ainoastaan suvereenisia valtioita, vaan suvereniteettia
vaillakin olevat ja vain osittain suvereeniset kansat. Näidenkin tulee
saada nauttia luonnollisia oikeuksiaan. Jos nämä oikeudet sen lisäksi
on -- niinkuin esimerkiksi Suomen oikeuksien on laita -- positiivisin
oikeustoimin, sopimuksin ja juhlallisesti annetuin sitoumuksin
vahvistettu, tulee niiden tietenkin olla sitä enemmän loukkaamattomat.
Epäilemättä Mechelin yhtä hyvin kuin kukaan muu tajusi, kuinka
vaikeaksi kävisi poliittisessa käytännössä toteuttaa tätä
kansainoikeuden aatetta. Miten taivuttaa vallanpitäjät, miten suuret
kansat sitä noudattamaan? Todellisuudessa näyttää tämä aate olevan
toteutettavissa vain inhimillisen kulttuurin kohotessa sellaiselle
kehitysasteelle, että kansojen yleinen mielipide tunnustaa niiden
keskinäisen suhteen olevan rakennettava oikeuden pohjalle ja jyrkästi
tuomitsee sitä loukkaavan menettelytavan. Oikeusperusteelle rakentuva
kansainvälinen järjestys on kaikille kansoille suurin piirtein nähtynä
ja ajan pitkään hyödyllisin, omansa parhaiten edistämään ihmiskunnan
menestystä. Kun sen vuoksi kansat inhimillisen älyn kehittyessä
paremmin oppivat käsittämään kaikkien yhteisen menestyksen todelliset
ehdot, on kansainoikeuden aate varmasti voimistumistaan voimistuva.
Silloin toivottavasti paremmin ja paremmin onnistutaan sopivin keinoin,
esimerkiksi käyttämällä yleistä boikottausta muiden kansain
puolelta, pakottamaan ne, jotka haluavat loukata kansainvälistä
oikeusjärjestystä, siitä luopumaan. Tietenkin on, niinkuin Mechelinkin
huomauttaa, kansain sisäisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksellä
vapaamieliseen ja kansanvaltaiseen suuntaan tässä kohden oleva suuri
merkitys.
Hänen ei tarvinnut nähdä sitä maailmansotaa, jonka hävitykset alkoivat
vain muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen. Mutta todennäköistä on,
että vaikka hän olisikin elänyt siihen asti, ei hänen ajatuksensa
rauhanaatteesta silti olisi muuttunut, sillä hän käsitti, että järjen
vaatimuksen, jonkin eetillisen aatteen oikeus ja arvo ei ensinkään ole
sen varassa, toimivatko ihmiset todellisuudessa sen mukaisesti vai sitä
rikkoen. Pikemmin hän juuri tästä sodasta olisi saanut lisätukea
käsitykselleen, että vanhan perinnäisen valtiotaidon, joka ei myönnä
kansainvälisellä politiikalla olevan muita vaikuttimia kuin
kansalliskiihkoiset intohimot ja omain, todellisten tahi luuloteltujen
etujen itsekkään vaalimisen, on väistyminen toisen, korkeammalle
tähtäävän, inhimillisen menestyksen ehtoja laajanäköisemmin katselevan
politiikan tieltä. Ja hän olisi kenties toivonut, että juuri tämä sota
sanomattomine kärsimyksineen on osaltaan avaava kansain silmät näkemään
oikeuteen perustuvan rauhan välttämättömyyden sekä siten auttava tämän
aatteen voittoon pääsemistä.
* * * * *
Mechelinin terveys huononi huononemistaan ja tauti (munuaistauti)
tuotti hänelle kovia tuskia. Lääkärit varottivat häntä viettämästä
päiväänsä työpöydän ääressä ja kehottivat häntä etsimään lepoa, mutta
tätä neuvoa ei hän ehdottomasti tahtonut noudattaa, sillä hän ei
katsonut olevansa oikeutettu oman terveytensä vuoksi keskeyttämään
työtään sen hyväksi, minkä piti terveyttään tärkeämpänä. Hän kirjoittaa
eräälle ystävälleen elokuun 24 p:nä 1912, saatuaan kutsun Genèvessä
pidettävään kongressiin: "Omasta puolestani ponnistan viimeiset voimani
matkustaakseni rauhankongressiin. -- -- Olen oikeastaan jo liian vanha
niin pitkiä matkoja tekemään ja olemaan kongressien toimivana jäsenenä.
Ikäkulu olen -- -- mutta velvollisuus kutsuu".
Vahvistaakseen kuitenkin terveyttään, mikäli velvollisuuden määräämä
työ salli, oleskeli hän viime elinvuosinaan usein ulkomaisissa
parantoloissa, milloin Voksenkollenissa Norjassa, milloin Gerardmerissä
Vogesien vuoriseudussa, milloin Gasteinissa Itävallassa, milloin
Tukholman läheisessä Saltsjöbadenissa. Kesäkuukausina kotimaassa
ollessaan hänen oli tapana oleskella tyttärensä Celyn Bromarvin
pitäjässä omistamassa, luonnonihanalla paikalla Hangon lähistössä
merenrannikolla sijaitsevassa huvilassa.
Valtiopäiväin päätyttyä 1913 oleskeltuaan jonkin aikaa Gasteinissa
sairastui hän sieltä palatessaan ankarasti. Tauti hellitti kuitenkin
jonkin ajan kuluttua, niin että hän uudestaan voi ryhtyä työhönsä.
Syyskuun 18 p:nä vietettiin Helsingissä valtiopäiväin uudesti
elvyttämisen 50:ttä vuosipäivää, jolloin pidettiin Nikolainkirkossa
jumalanpalvelus ja ritarihuoneella juhlaesitelmiä, joista Mechelin piti
ruotsinkielisen. Se oli mielenkiintoinen ja vaikuttava, vaikka
läsnäolijoilta ei voinut jäädä huomaamatta, ettei puhuja enää ollut
täysissä voimissaan. Samana syksynä hän sai valmiiksi kirjoitelman,
joka on julkaistuna 1913 vuoden lopulla ilmestyneen "Murrosajoilta"
nimisen kokoomateoksen toisessa vihossa ja joka, nimikkeellä "Uusi
hallitusmuoto" varustettuna, kertoo siitä pitkällisestä työstä, jota
oli tehty uuden hallitusmuodon aikaansaamiseksi Suomelle ja johon
Mechelin itsekin oli uutterasti ottanut osaa.
Vielä viimeisenä elinaikanaan Mechelin kirjoitti arvostelun Venäjän
oikeusministeriön laatimasta ehdotuksesta Suomessa tehtyjen
valtiollisten rikosten jättämisestä Venäjän tuomioistuinten
ratkaistaviksi Venäjän lain mukaan. Erinäisiä muita kirjallisia töitä,
jotka hän oli aikonut julkaista ja joiden suunnitelman hän oli
laatinut, ei hän sitä vastoin ehtinyt suorittaa. Niin kävi
suurisuuntaisen teoksen, jonka oli määrä saada nimekseen: "Oikeus,
vapaus ja rauha", ja käsitellä rauhanasiaa. Sen luonnos on tallella.
Toisesta teoksesta, jolle hän oli aikonut nimeksi: "Kodin kirja" ja
johonka hänen laatimansa luonnos niinikään on tallella, oli määrä tulla
"kirjallinen kokoomateos", jota vuosittain ilmestyisi yksi tai pari
20-25 arkkia käsittävää nidettä, ja joka sisältäisi historiallisia
kirjoitelmia (kansojen elämässä tapahtuneista tärkeistä käänteistä,
niiden sivistyshistorian huomattavista piirteistä), elämäkertoja,
esityksiä maantieteellisistä tutkimusmatkoista, siirtokuntain
perustamisesta ja kehityksestä sekä lähetystoimesta, kansataloudesta ja
tilastosta, taide- ja kirjallisuushistoriallisia kirjoitelmia,
luonnontieteellisiä havaintoja ja teknillisiä keksintöjä sekä
opetustointa käsitteleviä esityksiä, novelleja, kertomuksia, runoja,
esityksen Suomen tapahtumista viimeksi kuluneena vuonna (tilastotietoja
sekä muistosanoja vainajista). Tämän kumpaisellakin kotimaisella
kielellä julkaistavan teoksen aikaansaamiseen oli Mechelin aikonut
pyytää erinäisten kotimaisten kirjailijain avustusta.
Tauti uusiutui eikä hän enää jaksanut sitä voittaa. Tammikuun 26 p:n
vastaisena yönä 1914 päättyi Helsingissä Leo Mechelinin isänmaalleen
merkityksellinen elämä. Kuolinvuoteellaan maaten hän avasi sammuvan
katseensa ja lausui vierellään istuvalle tyttärelleen: "Näen niin
valoisaa ja kaunista ympärilläni. Näen Suomen -- näen maani -- näen
hyviä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja ahertavat. Miksipä siis minä
antaisin mieleni lannistua, kun näen niin monen jalon miehen ja naisen
taistelevan maani puolesta." Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.
Yleinen suru sai hautajaisissa niin suurenmoisen ilmauksen,
että sellaista tuskin on maassamme tullut kenenkään muun osaksi.
Mitä erilaatuisimpain laitosten ja yhdistysten sekä lukuisain
maalais- ja kaupunkikuntain edustajia oli saapuvilla juhlallisessa
ruumiinsiunauksessa, jonka Nikolainkirkossa toimitti professori G.G.
Rosenqvist. Venäjän perustuslaillisten demokraattien puolesta puhuivat
duuman jäsenet, professori Miljukoff ja Protopopoff, Upsalan yliopiston
filosofisen tiedekunnan puolesta laski seppeleen Ruotsin täkäläinen
pääkonsuli J. Lilliehöök ja Upsalan ylioppilaskunnan puolesta tohtori
Olof Palme. Lukemattomat kansanjoukot olivat asettuneet kaupungin
kaduille, katsellen ääneti ja avopäin kirkosta hautuumaalle kulkevaa
ruumissaattoa. Vaunusta kantoivat ylioppilaskuntain kuraattorit
ruumisarkun hautaan työväenyhdistysten jäsenten muodostaessa
soihtukujan ja Helsingin torvisoittokunnan soittaessa surumarssia,
jonka tilaisuutta varten oli säveltänyt arkkitehti Hugo Lindberg, koko
hautaustoimituksen yliairut. Lasketut seppeleet, lähes 600, muodostivat
haudalle miehenkorkuisen kummun.
Koko kotimainen sanomalehdistö -- sekin osa, jonka valtiollinen
kanta oli toinen kuin vainajan -- antoi tunnustuksensa hänen
suurelle kyvylleen, hänen jalolle luonteelleen ja hänen hartaan
isänmaanrakkauden läpitunkemalle julkiselle toiminnalleen. Muista
maista saapui monilukuisia surunvalituskirjeitä ja Skandinavian maiden,
Venäjän, Saksan, Englannin, Ranskan ja Italian sanomalehdistö sisälsi
lukuisia lausuntoja, joista huokui syvää kunnioitusta ja myötätuntoa
vainajaa ja hänen elämäntyötään kohtaan. Eritoten oli näin laita
Ruotsin sanomalehdistössä ja Venäjän vapaamielisissä lehdissä.
Moskovan Mir-seurassa piti ruhtinas Dolgorukoff muistopuheen
Mechelinistä, huomauttaen hänen ansioistaan rauhanasiassa. Venäjän
taantumuksellisissa lehdissä kävivät arvostelut tietenkin aivan toiseen
suuntaan.
Kotimaisissa sanomalehdissä ehdotettiin perustettavaksi Mechelinin
muistoksi hänen mukaansa nimitetty rahasto, jolla edistettäisiin hänen
harrastamiaan tarkoituksia. Lahjoja kertyi, mutta yritys ei ollut
korkeiden viranomaisten mieleen. Keräys kiellettiin, joten ajatusta ei
vielä ole voitu toteuttaa.
Suomessa oli Mechelin myöhempänä elinaikanaan yhä enemmän tunnustettu
ei vain toisen tahi toisen puolueen, vaan koko kansan mieheksi,
pääjohtajaksi siinä taistelussa, jota valtiollisessa mielessä
yhtenäinen Suomen kansa kävi sille vakuutetun paikkansa säilyttämiseksi
"kansakuntain joukossa". Hän ei saanut nähdä sitä päivää, jolloin
Suomen valtiojärjestys taas oli turvattu. Hän ei kuitenkaan lakannut
toivomasta sen päivän koittamista, hän uskoi käänteen tapahtuvan
samalla kertaa kuin vapaampi aika koittaisi sille suurelle maalle,
johon Suomi on yhdistetty. Sitä todistavat nekin sanat, joihin
hänen viimeinen painatettu julkaisunsa "Uusi hallitusmuoto" päättyy
[Murrosajoilta, II s. 113]: "Etäällä ei voi olla se aika, jolloin
järjestelmän muutoksen täytyy tapahtua. Venäjä on nyt murroskaudessa,
jolloin yksinvallan aikuiset perinnäiset aatteet koettavat estää uuteen
valtiosääntöiseen valtiojärjestykseen kuuluvien periaatteiden
todellista sovellutusta. Voidaan havaita, miten nämä vanhettuneet
aatteet saavat entistä vähemmän kannatusta yleisen ajatustavan taholta.
Pyrkimyksen luoda keisarikunnasta oikeusvaltio täytyy piankin voittaa.
Silloin on aika käsissä pysyväisesti järjestää niin hyvin Suomen
eduskunnan kuin valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman harkitsemalla
ja hyväksymällä valtioperuskirjalla Venäjän ja Suomen väliset
oikeussuhteet kumpaakin puolta tyydyttävällä tavalla. Silloin on myös
oleva luonnollisin asia, että suuriruhtinaanmaa saa uuden
hallitusmuodon, joka rakentuu Suomen senaatin ja eduskunnan, kummankin
erikseen, jo v. 1907 oikeiksi ja tarkoitustaan vastaaviksi
harkitsemille perusteille".
Uudenvuodenaattona 1912 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Monta
ennustusta ja unelmaa on kytketty vuoteen 1913. Odotetaan suuria
tapahtumia, jotka meidänkin maalle tuottavat paremman tulevaisuuden.
Omasta puolestani en usko, että uudestaan saamme oikeutemme takaisin
äkillisten mullistusten johdosta. Luulen, että meidän on lujina
kestäminen koettelemukset, kunnes meidän onnistuu omalla taitavalla
toiminnallamme aikaansaada välinselvitys, joka poistaa oikeuksiemme
mielivaltaiset loukkaukset ja turvaa asemamme. Tämä tulos ei tietenkään
ole saavutettavissa Venäjällä vallitsevan valtiollisen suunnan laadusta
riippumatta. Mutta tämän suunnan muuttuessa paremmaksi on meidän
saavutettava voitto omasta aatteestamme, omain hyvin harkittujen
esitystemme ja ehdotustemme avulla. -- Aivoni työskentelevät joka
päivä, milteipä joka hetki, harkiten niin pääkysymysten kuin
yksityiskohtainkin vaihtopuolisia ehdotuksia."
Oliko Mechelin, uskoessaan onnellisempain aikojen koittavan maallemme,
liian optimistinen? Oliko hänen käsityksensä inhimillisestä
olemassaolosta ja sen edellytyksistä tässä ja muissa kohdin kenties
liian valoisa? On joskus väitetty, että niin oli laita. Voipa olla
mielenkiintoista kuulla, mitä hän itse tästä sanoo. Elokuun 1:senä 1913
päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa eräälle ystävälleen:
"Utelen välistä itseltäni, onko todellakin niin, että minä 'katselen
oloja niin valoisalta kannalta', kuin sinä viime kirjeessäsikin arvelet
ja moni aikaisemmin on väittänyt. Tämän itsetutkistelemuksen tuloksena
on aina ollut, että niin ei ole laita. En kuvittele asemaa
valoisammaksi kuin se todellisuudessa on. En suinkaan ole käsittämättä
idästäpäin uhkaavain vaarojen laajuutta enkä oman yhteiskuntamme
puutteellista valtiollista puolustuskykyä ja toimintatarmoa. Olen
niinikään suruissani nykyajan julkisessa elämässä yltyleensä
havaittavien rumien ilmiöiden johdosta. Korkeampia päämääriä ja
siveellisyyttä kokonaan vailla oleva ulkopolitiikka, joka sotkee ja
pahentaa kansainväliset suhteet. Valtionhallinnon turmelus.
Valtiomiesten kiistat vallasta, pääasiallisesti oman personallisen
kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Hillitön nautinnonhimo ja rikkauksien
tavoittelu, mistä köyhälistön luokkaviha saa loppumatonta yllykettä.
Saamattomuus niiden uudistusten toteuttamisessa, jotka voisivat
katkaista sosialismin harhaopeilta kärjen. Välinpitämättömyys
vapauden todellisista periaatteista, joka ehkäisee yksilöjen
kehittymistä todellisiksi valtion kansalaisiksi. Rikosoikeuden
ja vankeinhoitojärjestelmän kehittymisen seisahdus, vaikka
sellaisen kehityksen tarve räikeästi ilmenee eräänlaisten rikosten
lisääntymisessä ja uusien esiintymisessä. Häikäilemätön tuhlaus
sotavarusteluihin, minkä johdosta varoja vain niukasti riittää
kansansivistyksen kohottamiseen. Huono henki useimmissa parlamenteissa,
mikä ilmenee ryhmien juonitteluissa, rikollisissa mellakoissa ja
heikkenevässä oikeuskehityksen vaatimusten harrastuksessa.
Sanomalehdistön vilpillisyys j.n.e."
"Sellainen nykyajan kuva ei herätä valoisia ajatuksia. On
käsitettävissä, että moni pessimisti huolestuneena utelee, eikö Europaa
uhkaa yhteiskunnallinen kumous, joka lakaisee pois kulttuurin kootut
aarteet."
"Mutta -- nyt seuraa ajatusteni valopuoli. Olen monet ajat punninnut
vastakkain oman maan ja vieraiden maiden julkisen elämän valo- ja
varjopuolia sekä koettanut saada selville, mitkä tekijät siinä on
katsottava pysyviksi voimiksi, mitkä taas satunnaisiksi, sellaista
kantavuutta vailla oleviksi ilmiöiksi, joka painaa leimansa
tulevaisuuteenkin. Näistä mietteistä ja harkinnasta olen saanut sen
vakaumuksen, että hyvä ja oikea on päässyt juurtumaan nykyajan elämään
syvemmälle ja laajemmalle, kuin se paha, josta yllä olen luetellut niin
monta esimerkkiä. Niin uskonnollisella ja eetillisellä kuin
yhteiskuntakysymystenkin alalla on useissa kansoissa havaittavana
vakavaa pyrkimystä etsimään tietä viittovaa totuutta ja pysyviä suuntia
lähimmäisen rakkauden periaatteiden mukaan. Yhä voimakkaampia
varottavia ääniä kuuluu imperialismin ja militarismin väärinkäytöksiä
vastaan. Perustuslailliset oikeusperiaatteet eivät ole kadottaneet
voimaansa edistää järjestystä ja sivistystä valtioissa. Rauhan aate,
joka aikaisemmin osittain on tavoitellut saavuttamattomia ihanteita, on
nyt kohdistanut työnsä runsaslupauksellisiin kansainoikeuskysymyksiin.
J.n.e." -- -- --
* * * * *
Mechelin oli siis optimisti siinä mielessä, että hän uskoi niiden
voimain, jotka ovat inhimillisen kehityksen, korkeampaan
täydellisyyteen pyrkimisen edellytyksiä, lopultakin osottautuvan
vastustavia voimia vahvemmiksi. Ei niin, että ihmiset säästyisivät
kärsimyksiltä ja koettelemuksilta. Mutta itse kärsimyskin voi,
puhdistavana voimana, osaltaan edistää heidän kehittymistään
täydellisemmiksi. Tässä uskossa hän säilytti toivon, että valoisampi
päivä kerran oli koittava hänenkin isänmaalleen. Milloin ja miten se
tapahtuisi, sitä hän ei, enempää kuin kukaan muukaan, varmasti voinut
sanoa, mutta esimerkillään hän opetti meitä luottavaisina kestämään
koettelemukset. Hänen omasta elämäntyöstään saa hänen kansansa
oikeustaistelussaan kehotuksen ja kohottavan esimerkin, joka sinänsä on
voimanlähde tässä taistelussa.