LAURA (erikseen): Jumala, nyt on kaikki hukassa! Ei auta muuta kuin
-- -- (On pyörtyvinään.) Ah, päätäni! Minä en voi hyvin; minä pyörryn.
Ah!
(Laskeutuu tuolille.)
ANNA (erikseen): Lorun loppu, sanoi Lööperin Lotta.
(Nuuskaa.)
JANNE. Laura, rauhoitu! Herra patruuna, hyvä herrasväki, vaimoni on
sairastunut; en luule että hän --
TULLINHOITAJAN ROUVA. Hm, kyllä ymmärrämme yskän. Saamme siis vain
kiittää ja sanoa jäähyväiset.
ROVASTI (ottaen jäähyväiset): Veliseni, minä surkuttelen
sydämellisesti, että -- --
VANKKANEN (samoin): Niin olihan tämä vähän ikävätä sinulle, mutta mitä
siihen --
(Yleiset jäähyväiset.)
PORMESTARI (on paroonittaren kanssa nostanut paroonin seisaalleen ja
pannut hatun hänen päähänsä): Hyvästi, hyvästi, veli Pukkinen! Minulla
on tässä kädet kiinni niinkuin näet, ha, ha!
PAROONI (talutetaan ulos): Ei, ei -- ei vielä; antakaa minun olla; minä
tahdon ottaa revanchen -- minä --
(Sorina ja puoliäänistä huudahduksia »skandaalista», paroonin
ääni »revanchesta» ylitse kaikkia ja viimeiseksi).
ANNA. No, katsopas noita kummallisia ihmisiä! Tuossa nyt pötkivät
tiehensä jok'ainoa sorkka, niinkuin minua pelkäisivät. No, hyvästi
sitten! Ditta boo, ditta boo!
(Nuuskaa)
JANNE (joka on saattanut vieraita ovelle): Oh, mikä kirottu, mikä
onnettomuuden päivä! Jos tietäisit, äiti, mitä nyt olet saanut aikaan,
niin --
LAURA (nousee): Tuhlaatko vielä sanoja hänelle, Janne! Ei, ulos, ulos
tuossa silmänräpäyksessä, äläkä koskaan enää näytä itseäsi tässä
talossa, johon et kuulu ja johon -- --
ANNA (nousee myös): »Johon olen ainoa, joka kuulun», sano niin, niin
puhut totta. Lääkkeeni olivat karvaat, sen myönnän, mutta pitiväthän
semmoiset olla, jos apua niistä lähtisi. Kuinka monta monituista kertaa
enkö teitä molempia erittäin sinua, Laura, varoittanut --