LAURA. Minä tiedän, tahdot johdattaa mieleeni tuon ajan, jolloin en
vielä tuntenut Janneani, ja kuinka onnelliseksi tulin, kun tutustuin
häneen ja huomasin että hän rakasti minua, köyhää tyttöä, joka --
ANNA. Niin niin, kyllä muistan, kun sinä ensimmäisen kerran tulit kotia
Helsingistä. Jestan, kuinka silloin olit fiini ja herramainen, ja kuin
sipsuttelit ja tipsuttelit ja viskasit venskaakin! -- »Te vara so
trookit heer po lante» ja »fyy, fyy, te rapakkona po lansvääkana, o te
sviinen!» (Nauraa.) Niin, semmoinen hieno ryökkynä sinä olit, ha, ha!
Ihmekö siis, jos Janne parka hävitti järkensä ja pyöri jälestäsi kuin
takkiainen hevosen hännässä. Mutta --
LAURA. Niin, ajat ovat muuttuneet ja me myös niiden kanssa. Mamma yksin
on vielä muuttumaton, niin reipas ja lystikäs ja -- --
ANNA. Mutta sepä nyt perhana, kun sinä et anna minun puhua loppuun, kun
aioin sanoa, että jos ajattelee noita vuosia, jolloin olit kenraalissa
piikana --
LAURA. Se on vale, jyrkkä vale! Piikana en ole milloinkaan ollut, minä
olin huushollerska, oikea huushollerska, ja se on hävytöntä mammalta,
että noin --
ANNA (nuuskaa): Taivas siunatkoon, hyvä ystävä, kuinka sinä minua
säikähytit! Piika ja huushollerska, onhan tuo yhdentekevää, ja piikahan
minäkin olin ennenkuin --
PATRUUNA (hattu kädessä ja hyvin loukkaantuneen näköisenä): Herra
vaprikööri, minä luulin että tänne oli kutsuttu ainoastaan sivistyneitä
ihmisiä, mutta minä huomaan valitettavasti että --
JANNE. Herra patruuna, minä vakuutan -- minä en tiennyt -- en voinut
uskoa --
TULLINHOITAJAN ROUVA (miehelleen): Fredrik, ota hattusi; tämä on
skandaali --!