LAURA. Ei suinkaan, ei millään muotoa. Mutta kun emme tiedä, kuinka
kauan saamme pitää mammaa luonamme, niin -- --
ANNA. Vai kuinka kauanko? (Erikseen) Sanoisinko heille jo kaikki tyyni?
Ei, ei vielä. (Ääneen.) No, niin kauan kuin hyvänä pidetään, se on
tietty.
(Ottaa suuren hyppysellisen vanhasta nuuskarasiastaan.)
JANNE. No, siitä nyt äiti voi olla huoleti, ettei -- Mutta oletko jo
syönyt aamiaista? Ehkä Laura --
LAURA. Niin, kenties saan luvan tarjota pienen voileivän --?
ANNA. Kiitos! en välitä suuresta enkä pienestä tällä kertaa. Lopetin
evääni juuri kaupunkiin tultuani. Toimita minulle nyt vain saippuaa ja
pesuvettä, sillä minä olen tomussa ja noessa kuin riihimies. Sitten
saamme oikein perinpohjin rupattaa oloistanne ja eloistanne,
tuloistanne ja toimistanne ja mitä vain sylki suuhun tuopi, ha, ha!
LAURA. Mielelläni, jos mamma minua seuraa, niin -- (Ottaa hänen
kapineensa ja menee vasemmalle.) Tässä on kamssusi, näen mä.
ANNA. No kyllä minä itsekin -- -- Voi sentään, vai olen siis nyt teidän
omassa kodissanne, kakarat -- voi sentään!
(Seuraa Lauraa.)
JANNE (yksin): No, nyt on piru merrassa! Mikä hiiessä on lentänyt
muorin päähän, kun hän näin äkkiarvaamatta -- ja juuri tänä päivänä!
Kuinka taivaan nimessä nyt on meneteltävä?
LAURA (tulee takaisin): Niin, mitä nyt teemme?
JANNE (neuvotonna): Niin, mitä nyt teemme?
LAURA. Ja niin sopimattomalla ajalla kuin suinkin voi!
JANNE. Totta on.
LAURA. Kutsua hänet tuohon hienoon seuraan, ei millään muotoa käy
laatuun.
JANNE. Hm -- eipä juuri.
LAURA. Se on mahdotonta, tuiki mahdotonta, sanon minä.
JANNE. Mutta hän on kuitenkin äitini. Minun on häntä kiittäminen
kaikesta, mitä --
LAURA. Vai niin, vai virität sinä tuota nuottia -- kyllä sitten tiedän
minäkin, kuinka minun on käyttäydyttävä. Teen itseni sairaaksi, niin ei
tule mitään koko kestistä.
JANNE. Ei, ei, se ei sovi, ei kuuna päivänä! Etkö keksi muuta keinoa?
LAURA. En. Täytyy nyt vain pitää asia salassa ja iltapuolella koettaa
viekotella hänet Heimoseen, muu ei auta.
JANNE. Mutta perästäpäinhän kuitenkin kaikki tulee ilmi, ja mitä
silloin hänelle sanomme?
LAURA. Tuota saamme sittemmin ajatella. Pääasia on nyt ainoastaan estää
hänet häpäisemästä taloamme ja pilaamasta kauniita pitojamme. (Anna
nykäisee ovea.) Vait, hän kosketti ovea!
ANNA (pistää päänsä sisään): Laura, oletko siellä?
LAURA. Kyllä, mamma kulta! Mitä haluat?
ANNA. Minä en näe tässä mitään käsiliinaa.