Pirro. Haa! anna perkeleen saada vaan yhdestä hiuksestasi kiini, ja
sin' olet hänen omansa iankaikkisesti!... Minä onnetoin!...
Neljäs kohtaus.
Pirro. Odoardo ja Klaudia Galotti.
Odoardo. Hän viipyy mielestäni liian kauvan...
Klaudia. Vielä silmän-räpäys, Odoardo! Hänen olisi paha mielensä, jos
jäisi täten sua näkemättä.
Odoardo. Minun täytyy vielä pistäidä kreivinki luona. Tuskinpa maltan
odottaa, kunnekka saan tätä nuorta, kunnian miestä pojakseni kutsua.
Kaikki hänessä viehättää minua. Ja ennen kaikkia hänen päätöksensä elää
itsellensä isäinsä laaksoissa.
Klaudia. Sydämmeni halkeaa tätä ajatellessani... Niin kokonansa
kadotamme hänet, tämän ainoan armahan tyttäremme?
Odoardo. Mikä on sitte mielestäsi kadottaa hänet? Tietääkkö hänen
olevan rakkauden sylissä? Toista on ihastuksesi häneen, toista hänen
onnensa. Sinä voisit uudistaa vanhan luuloni: että se oli enemmin
maa-ilman hälinä ja huvitus, enemmin hovin lähistö, kuin tyytyminen
antaa tyttärellemme säädyllisen kasvatuksen, joka vaikutti sinua hänen
kanssansa jäämään tänne kaupunkiin; ... kaukana puolisosta ja isästä,
joka niin sydämmellisesti teitä rakastaa.
Klaudia. Kuinka väärin luultu, Odoardo! Mutta anna minun tänä päivänä
puhua vaan yksi ainoa puolustus-sana tästä kaupungista, tästä hovin
lähistöstä, jotka ovat niin inhottavat siveyden innolles'... Täällä,
ainoastansa täällä, saattoi rakkaus yhdyttää sen, mikä oli toinen
toisellensa luotu. Täällä ainoastaan voi kreivi löytää Emilian; ja
löysi hänen.
Odoardo. Sen kyllä myödytän. Mutta, hyvä Klaudia, oliko sulla oikein
sentähden, että asian loppu antaa sulle oikeuden?... Hyvä, että tämä
kaupungin-kasvatus on niin toki päättynyt! Elkäämme tahtoko olla
viisaat, missä emme ole olleet muuta, kuin onnelliset. Hyvä, että niin
en käynyt!... Nyt he ovat löytäneet toisensa, jotka olivat toinen
toisellensa määrätyt. Nyt anna heidän mennä mihin rauha ja viattomuus
vaatii... Mitäpä kreivin olisi täällä tekemistä? Kumartaakko,
liehakoida ja nöyristellä, ja kokea saada Marinellilaiset syrjemmälle?
tehdäkseenkö onnen, jota hän ei tarvitse? armostako viimein
voittaaksensa kunnian, joka hänelle kunnia ei olisi?... Pirro!
Pirro. Tässä olen.
Odoardo. Mene ja taluta hevoiseni kreivin kartanolle. Minä tulen
jälestä, ja istun siellä taas ylös. (Pirro menee.) ... Minkä vuoksi
pitäisi kreivin täällä palvella, kuin hän siellä voi itse käskeä?...
Vieläpä et ajattele, Klaudia, ruhtinaan ja hänen keskinäisen välinsä
olevan tyttäremme kautta tykkynään turmellun. Ruhtinas vainoo minua...
Klaudia. Ehkä vähemmin, kuin pelkäät.
Odoardo. Pelkäät! Ikään kuin en pelkäisi jotakin!
Klaudia. Sillä, lienenkö jo sulle sanonut, ruhtinaan jo nähneen
tyttäremme?
Odoardo. Ruhtinaanko? Ja missä sen?
Klaudia. Viimeisessä Vegghiassa, kansleri Grimaldin luona, jota
hän läsnä-olollansa kunnioitti. Hän käyttihe häntä kohtaan niin
armollisesti...
Odoardo. Niin armollisestiko?
Klaudia. Hän puheskeli hänen kanssansa niin kauvan...
Odoardo. Puheskeli hänen kanssansa?
Klaudia. Näytti niin ihastuneelta hänen hilpeyteensä ja neroonsa...
Odoardo. Niin ihastuneelta?
Klaudia. On puhunut hänen ihanuutestansa niin monilla
ylistys-sanoilla...
Odoardo. Ylistys-sanoilla?... Ja kaikkea tätä kerrot sinä minulle
ihastuksen tapaan? Ah, Klaudia, tyhmä, turhallinen äiti!
Klaudia. Kuinka niin?
Odoardo. No hyvä, no hyvä! Tuokin on niin päättynyt... Haa! kuin vaan
kuvittelen mieleeni... Se olisi juuri se kohta, jossa kuolettavimmin
saatan haavoitettaa!... Yks hekkuman orja, joka ihmettelee,
himoitsee... Klaudia! Klaudia! paljas ajatus panee minun vimmaan...
Sinun olisi pitänyt paikalta ilmoittaa se minulle... Mutta, en
tahtoisi mielelläni tänä päivänä sanoa sulle mitäkään pahoittavaa. Ja
sen tekisin (Klaudian tarttuessa hänen käteensä), jos mä kauvemmin
viipyisin... Sentähden laske minut! laske minut!... Jumalan halttuun,
Klaudia!... Tulkaa onnellisesti jälestä!
Viides kohtaus.
Klaudia Galotti.
Millinen mies!... Ah, sitä tylyä siveyttä!... jos se muutoin ansainnee
tätä nimeä... Kaikki on sen mielestä luultava, kaikki nuhdeltava... Eli
jos tämä on tuntea ihmisiä: kuka toivoisi heitä tunteakseen?... Mutta
mihinkä se Emiliaki jäi?... Ruhtinas on isän viha-mies: sentähden ...
sentähden, jos hän on silmin mielistynyt tyttäreen, niin on se vaan
isää häväistäksensä.
Kuudes kohtaus.
Klaudia Galotti. Emilia.
Emilia (töydäisten sisään hädän hämmästyksissä). Jumalan kiitos!
Nyt olen turvassa. Vai onko hän minua kenties seurannut? (Viskaten
silmikkonsa taakse-päin ja nähden äitinsä.) Onko hän, äiti kulta? onko
hän?... Ei, no kiitos Jumalan!
Klaudia. Mikä sull' on hätänä, tyttäreni? Mikä sulla on?
Emilia. Ei mitään, ei mitään...
Klaudia. Ja katsot niin tuimasti ympärilles? Ja vapiset joka jäsenessä?
Emilia. Mitä ei minun ole täytynyt kuulla! Ja missä, missä sitten on
täytynyt se kuullani!
Klaudia. Minä olen luullut olevasi kirkossa...
Emilia. Juuri siellä! Mitä on ilkeydelle kirkko ja alttari?... Ah,
minun äitini! (Viskauden hänen syliinsä.)
Klaudia. Puhu, tyttäreni!... Lopeta mun pelkoni... Mitä pahaa on voinut
siellä, pyhillä paikoilla, sinulle tapahtua?
Emilia. Ei koskaan olisi minun hartauteni pitänyt olla syvemmän ja
palavamman, kuin tänä päivänä; ei koskaan ole se ollut vähemmin sitä,
mitä sen tuli olla.
Klaudia. Me olemme ihmisiä, Emilia. Rukouksen lahja ei ole alati
vallassamme. Taivaalle on _tahtoa_ rukoilla jo rukoileminenkin.
Emilia. Ja _tahtoa_ syntiä tehdä jo syntiä tekeminenkin.
Klaudia. Sitä Emiliani ei ole tahtonut!
Emilia. En suinkaan, äitiseni; niin syvään armo ei toki antanut minun
upota... Mutta, että toisen ilkeys voipi tehdä meitä, vasten tahtoamme,
rikokseen osallisiksi!
Klaudia. Malta mielesi!... Toinnu mitä mahdollista... Sano kerrassaan,
mikä on tapahtunut?
Emilia. Ikään olin langennut polvilleni ... etempänä alttarista,
kuin muutoin on tapani ... sillä minä tulin liian myöhäiseen. Ikään
rupesin ylentämään sydäntäni, kuin joku ajettui ihan taakseni! Niin
ihan taakseni! En voinut väistäidä en edes, en syrjään, ... kuinka
mielelläni tahdoinkin; pelvosta, että toisen hartaus voisi häiritä
minunkin... Hartaus! se oli pahin mitä pelkäisin... Mutta, eipä
aikaakaan, niin kuulen lähellä korvaani, ... syvän huokauksen
perästä ... ei jonkun pyhän nimen! ... vaan, ... elkää vihastuko äiti
kulta ... teidän oman tyttärenne nimen!... Minun nimeni!... Ah, että
ankarin ukon jylinä olisi estänyt minua enemmän kuulemasta!... Se
puhui kauneudesta, rakkaudesta... Se valitti, että tämä päivä, joka
on tekevä minun onneni, ... jos se sen muutoin tehnee ... oli hänen
onnettomuutensa iäksi päättävä... Se rukoili minua ... kuullahan täytyi
minun tämä kaikki. Mutta en katsonut taakseni; en ollut kuulevinani...
Mitä taisin minä muuta?... Rukoilla hyvää Enkeliäni lyömään minua
kuuroudella; ja vaikka, vaikkapa iäks' päiväksi!... Sitä rukoilin; se
oli ainoa, mitä taisin rukoilla... Viimein tuli aika palata kotiin.
Pyhä toimitus päätettiin. Minä vapisin kääntäidä. Minä vapisin silmätä
sitä, joka rohkesi tehdä tämän ilkimystyön. Ja kuin käänsime, kuin näin
hänen...
Klaudia. Kenenkä, tyttäreni?
Emilia. Arvatkaapas, äitiseni; arvatkaa... Minä olin vajota maan
poveen... Hänen itsensä.
Klaudia. Kenenkä, hänen itsensä?
Emilia. Ruhtinaan.
Klaudia. Ruhtinaanko! Ah, siunattu olkoon isäsi malttamattomuus, joka
ikään oli täällä, eikä tahtonut sinua odottaa!
Emilia. Isäni täällä? ... ja ei tahtonut minua odottaa?
Klaudia. Jos sinä vielä hämmästyksissäs' olisit antanut hänenki kuulla
tämän!
Emilia. Entäpä sitten, äitini? ... Mitä moitittavaa hän olisi minussa
voinut löytää?
Klaudia. Ei mitäkään; yhtä vähän kuin minussakin. Ja kuitenki,
kuitenki... Haa, sinä et tunne isääsi! Vimmassansa hän ei olisi
eroittanut rikoksen viatointa esinettä rikkojasta. Tässä mielessänsä
olisin minä hänestä ollut syynä siihen, mitä en voinut, en estää, en
aavistaa... Mutta vielä tyttäreni, puhu vielä! Kuin ruhtinaan tunsit...
Minä arvaan olleesi tunnossa kyllä, yhdellä silmäyksellä osottaakses
hänelle sen ylönkatseen, jonka hän ansaitsee.
Emilia. En ollut, äiti kulta! Sen silmäyksen perästä, jolla mä hänen
tunsin, ei ollut minulla sydäntä, toista häntä kohtensa luoda. Minä
pakenin...
Klaudia. Ja ruhtinas jälestäs...
Emilia. Jota en tiennyt, kunnekka kirkon pylväästössä tunsin jonkun
tarttuvan käteeni. Ja hänen sitten! Häpeästä täytyi minun tauvota:
irroittaidu hänestä taas olisi kääntänyt puoleemme ohitse-käypien
liiemmäisen huomion. Tämä oli ainoa arvelu, johonka kykenin ... eli
joka taasen muistiini juohtuu. Hän puhui; ja minä olen vastannut häntä.
Mutta ... mitä hän puhui, mitä minä olen vastannut; ... jos se vielä
juohtuu mieleeni, niin tahdon sen teille puhua äitini. Nyt en kaikesta
tästä tiedä niin mitäkään. Aistini olivat heittäneet minun... Turhaan
muistelen, mitenkä lienen pääsnyt hänen käsistänsä ja pylväästöstä.
Vasta kadulla löydän hänen taas; ja kuulen hänen tulevan takanani; ja
kuulen hänen yhtenä minun kanssani rientävän taloon, minun kanssani
astuvan rappuita ylös...
Klaudia. Pelvolla, tyttäreni, on oma erikoinen luontonsa ... En
ole ikänäni unhottava, millä katsannolla lennähdit sisään... Ei;
niin kau'as hän ei tohtinut toki seurata sinua... Hyvä jumala! jos
isäsi tietäisi tämän!... Kuinka eikö hän jo julmistunut, kuin vaan
kuuli, ruhtinaan sinua äskettäin ei ilman mielistyksettä nähneen!...
Kuitenkin, ole huoletoin, tyttäreni! Pidä sitä unena, mikä on sattunut.
Siitä onkin oleva vielä vähemmän seurantoa, kuin unesta. Sinä pääset
tänä päivänä kerrassaan kaikki paulat ja väijymykset.
Emilia. Mutta, eikö niin, äitini? Kreivin pitää saaman tietää tämä.
Hänelle täytyy minun sanoa se.
Klaudia. Elä hulluja!... Miksi? Minkätähden? Tahdotko tyhjästä, ja
taasen tyhjästä tehdä hänen levottomaksi? Ja josko kohta hän _nyt_ ei
huolettuisikaan, niin tiedä, lapseni, että myrkky, joka ei paikalta
vaikuta, ei sentähden ole vähemmin vaarallinen myrkky. Mikä ei tuota
huolta rakastajalle, voipi sen tuoda puolisolle. Rakastajaa voisi jopa
mielitellä, että saisi niin korkeaa hangoittelijaa syrjään tungetuksi.
Mutta, saakoon sen vaan kerran: ah, minun lapseni, ... niin tulee
rakastajasta usein tukkunaan toinen olento. Hyvä onnesi varjelkoon
sinua tätä kokemasta.
Emilia. Te tiedätte, äiti-kulta, kuinka mielelläni kaikissa nöyryytän
itseni teidän paremman tietonne alle... Mutta, entäpä jos hän saapi
muilta tietää, että ruhtinas on minua tänä päivänä puhutellut? Eikös
minun virkkamattomuuteni, ennemmin eli myöhemmin, enentäisi hänen
huoltansa?... Minä arvelisin pikemmin ei salata häneltä mitäkään.
Klaudia. Heikkous! rakastunut heikkous!... Ei, ei niin mitäkään,
tyttäreni! Elä virka hänelle mitään. Elä anna hänen mitäkään keksiä!
Emilia. Noh, olkoon niin, äiti-kulta! Minulla ei ole tahtoa niin
mitäkään vasten teidän... Hoh, hoh! (Syvästi hengähtäen.) Tuntuuki taas
ihan kepeältä... Mikä tyhmä, arka kappale enkö mä olekkin!... Eikö
niin, äitini? ... Oisinpa voinut tuossa vielä toisinki menetellä, ja
yhtä vähän antaa sitä itselleni anteeksi.
Klaudia. En tahtonut sitä sinulle sanoa, tyttäreni, kunnekka oma
järellinen järkesi sen sinulle sanoisi. Ja minä tiesin, sen niin
tekevän, jälleen toinnuttuasi... Ruhtinas on imarteleva. Sinä olet
liian vähän tottunut imarruksen tyhjä-peräiseen kieleen. Siinä on muka
kohteliaisuus yhden sanova, kuin tunnollisuus; imarrus, kuin vakuutus;
mieli-johto, kuin toivotus; toivotus, kuin päätös. _Ei mitäkään_ soipi
sillä kielellä, kuin _kaikki;_ ja _kaikki_, kuin _ei mitäkään_.
Emilia. Ah, minun äitini!... niin tuleneehan sitte minun tätä
arkuuttani nauraa!... Nyt hän varmaan ei saa siitä mitäkään tietää,
armas Appianini! Hän voisi pitää minua pikemmin turhallisena, kuin
siveänä... Taitaapa siellä tullakkin! Se on hänen astuntansa.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Kreivi Appiani.
Appiani (astuu sisään syvissä ajatuksissa, katsoen alas eteensä,
lähestyen keksimättä heitä, kunnekka Emilia juoksee häntä vastaan). Ah,
minun armahimpani! En luullut olevas täällä etu-huoneessa.
Emilia. Toivoisin teidän, herra kreivi, olevan iloisen, jos ette
luulisi minuakaan tapaavanne... Niin juhlallinen? niin toden-peräinen?
Eikö tämä päivä ansaitsisi riemullisempaa mielen kuohahdusta?
Appiani. Se on suuremmasta arvosta, kuin koko elämäni. Mutta mieleni
täynnä niin paljoa autuaallisuutta, ... mahtaa se tosin olla juuri
tämä autuaallisuus, joka tekee minun niin yksivakaiseksi, niin
juhlalliseksi, kuten te kutsutte sitä, ryökkynäni... (Keksien äitin.)
Haa! Teki täällä, armollinen rouva! ... koht' sillään kunnioittava
minua tutummalla nimellä!
Klaudia. Joka on oleva minun suurin ylpeyteni!... Kuinka onnellinen
sinä, Emiliani!... Minkätähden ei isäsi ole tahtonut riemuita yhtenä
meidän kanssamme?
Appiani. Ikään irroittime hänen sylistänsä, ... eli pikemmin hän
minun... Mikä mies, Emiliani, tuo isänne! Kaiken miehuullisuuden
esi-kuva! Mihinkä mietteihin eikö sieluni kohene hänen parissansa! Ei
konsana ole päätökseni olla aina hyvä, aina jalomielinen, elävämpi,
kuin häntä nähdessäni ... häntä ajatellessani! Ja millä muutoin, ellei
tämän päätökseni täyttämällä, voin minä ansaita kunnian kutsuttaa hänen
pojaksensa; ... olla teidän omanne, Emiliani?
Emilia. Ja hän ei tahtonut minua odottaa?
Appiani. Arvatakseni sen vuoksi, että hänen Emiliansa, tänä lyhynnä
tervehdys-hetkenä, olisi häntä liiaksi viehättänyt, liiaksi koko hänen
sielunsa liikuttanut.
Klaudia. Hän luuli tapaavansa sinun koristeleimassasi vihille: ja
kuuli...
Appiani. Mitä minä sydämmellisellä ihmetyksellä taas olen häneltä
kuullut... Oikein, Emiliani! Minä olen teissä saapa hurskaan rouvan; ja
joka ei ole ylpeä hurskaudestaan.
Klaudia. Mutta, lapseni, toinen on tehtävä, toinen ei heitettävä! Aika
on täperillään; joudu nyt, Emilia!
Appiani. Mitä? armollinen rouva!
Klaudia. Ettehän toki, hyvä kreivi, tahtone häntä noin, ... noin kuin
hän tuossa on, viedä alttarin ääreen?
Appiani. No, tosiansa! Nyt minä sen vasta havaitsen... Ken voipi teitä
nähdäkään, Emilia, ja yhtenä tarkata pukuanne?... Ja miks ei niin,
niinkuin hän tuossa on?
Emilia. Ei, rakas kreivini, ei niin; ei ihan niin. Mutta ei paljo
koreampanakaan, ei paljon... Yks kaks, niin olen valmis!... Ei
mitäkään, ei niin mitäkään siitä koristuksesta, jonka teidän ylöllinen
korkeamielisyytenne minulle lahjoitti! Ei mitäkään, ei niin mitäkään,
ku vaan semmoiseen koristukseen on soveltuva!... Minä voisin vihata
sitä, tätä koristusta, ellei se olisi teidän antamanne... Sillä
kolmasti olen siitä unta nähnyt...
Klaudia. No, siitähän minä en tiedä mitäkään.
Emilia. Ikään kuin olisin sitä koristusta kantanut, ja kuin yht'äkkiä
olisi jok'ainoa sen kallis kivi muuttunut helmeksi... Mutta helmet,
äitini, helmet merkitsevät kyyneleitä.
Klaudia. Lapseni! Merkitys on uneksivampi, kuin uni... Etkös alusta
alkaen ole enemmin pitänyt helmistä, kuin kivistä?...
Emilia. Kyllä, äitini, kyllä niin...
Appiani (miettien ja ala-kuloisena). Merkitsevät kyyneleitä ...
merkitsevät kyyneleitä!
Emilia. Kuinka? Käykö se teistä ihmeeksi? Teistä?
Appiani. Totta niin; minua hävettäisi... Kuin mieli on kerran taipunut
murhe-kuvituksiin...
Emilia. Ja miksi sen pitää niin oleman? Ja mitä luulette te minun
arvelleeni?... Mitä kannoin minä, miltä näytin minä, minuun ensi ...
kerran mielistyessänne?... Muistatteko sen vielä?
Appiani. Josko vielä muistan? Minä en näe teitä mielessäni koskaan
muutoin, kuin niin; ja näen teidät niin, jos en niin teitä näkisikään.
Emilia. Siis, sama pukuni, samaa näköä, samaa kuosia; heikalehtava ja
irrallinen...
Appiani. Oivallinen!
Emilia. Entäpä tukka...
Appiani. Omassa mustan-ruskeassa kiillossansa; luonnon lyömissä
kiemuroissaan...
Emilia. Ja kukkaiset niissä! Oikein! oikein!... Hiukan vaan malttia, ja
minä seison semmoisena tuossa edessänne!
Kahdeksas kohtaus.
Kreivi Appiani. Klaudia Galotti.
Appiani (katsoen hänen perästänsä alla silmin). Helmet merkitsevät
kyyneleitä!... Hiukan vaan malttia!... Jaa, jos aika vaan olisi
ulkonamme... Jos minuutti vaan viisarilla meissä ei voisi venyä
vuosiksi!...
Klaudia. Emilian miete, herra kreivi, oli niin nopea, kuin oikea. Te
olette tänä päivänä tavallista nulompi. Vielä vaan askele toivonne
periltä, ... katuisitteko, herra kreivi, sen olleen toivonne
tarkoituksen?
Appiani. Ah, äitini, ja te voisitte luulla tätä pojastanne?... Mutta,
se on tosi, minä olen tänä päivänä ihmeen synkeä ja suru-mielinen...
Vaan näette sen, armollinen rouva; olla vielä yhden askeleen periltä,
eli vielä ei lähtenytkään, on oikeittain yhtä ja samaa... Kaikki
mitä mä näen, kaikki mitä mä kuulen, kaikki mitä mä uneksin, saarnaa
minulle sitten eilen ja toisenki päivän tätä totuutta. Tämä yksi ajatus
kietoikse jokaiseen toiseen, jota sekä täydyn että tahdon ajatella...
Mikä on se? Sit' en ymmärrä...
Klaudia. Te huoletatte minua, herra kreivi...
Appiani. Toinen tulee sitte toisensa lisäksi!... Minä olen harmistunut;
harmistunut ystäviini, itseeni...
Klaudia. Mitenkä niin?
Appiani. Ystäväni vaativat ehdottomasti, että minun pitäisi ruhtinaalle
virkkaman sana naimisestani, ennen sen täytettyäni. He myödyttävät
kyllä, ei olevani siihen velka-pään; mutta kunnioituksen häntä kohtaan
vaativan sen niin... Ja minä olen ollut heikko kyllä heille sitä
lupaamaan. Ikään arvelin lähteä vielä hänen luoksensa.
Klaudia (ällistyen). Ruhtinaanko luo?
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Pirro, ja kohta jälemmä Marinelli.
Pirro. Armollinen rouva, markisi Marinelli seisahti portille ja kysyy
herra kreiviä.
Appiani. Minuako?