(Näytelmä-paikka, ruhtinaan kylki-kammari.)
Ensimäinen kohtaus.
Ruhtinas työ-pöydän ääressä, täynnä asia-kirjoja ja
paperia, joista hän muutamia silmäilee.
Ruhtinas. Valituksia, ei muuta kuin valituksia! Anomus-kirjoja, yhä
vaan anomus-kirjoja!... Noita onnettomia asioita; ja meitä vielä
kadehtitaan!... Kyllä mä sen luulen; jospa vaan kaikkia voisimme
auttaa: silloin sopisi meitä kadehtiakkin... Emilia? (Au'aistuansa
vielä yhden anomus-kirjan ja katsastaen alle-kirjoitusta.) Emilia
tosin!... Mutta eräs Emilia Bruneschi ... ei Galotti. Ei Emilia
Galotti!... Mitä tahtoo hän, tämä Emilia Bruneschi? (Lukee.) Paljon
vaadittu, liian paljon... Kumminkin, hänen nimensä on Emilia. Saakohon!
(Kirjoittaa alle ja helisyttää palvelijatansa, joka kohta tule sisään.)
Eihän siellä vielä lie ketäkään neuvoksiani etu-huoneessa?
Palvelija. Ei.
Ruhtinas. Minä olen liian aikaiseen alottanut päiväni... Aamu on
niin ihana. Arvelen lähteä ajelemaan. Markisi Marinelli on tuleva
seurakseni. Anna hänelle sana. (Palvelija menee.) Työtä en kuitenkaan
enään voi tehdä... Minä olin niin huoletoin mielestäni, niin
huoletoin... Samassa sattui eräs Bruneschi-polonen olemaan nimeltä
Emilia ... poissa on rauhani, poissa kaikki!...
Palvelija (tullen uudestaan sisään). Markisia on jo laitettu hakemaan.
Ja tässä olisi kirje kreivinna Orsinalta.
Ruhtinas. Orsinalta? Pane se tuohon.
Palvelija. Kirjeen-juoksuttaja odottaa.
Ruhtinas. Minä lähetän vastimen; jos sitä tarvinnee... Missä kreivinna
on? Kaupungissako vai huvilassansa?
Palvelija. Hän on eilen tullut kaupunkiin.
Ruhtinas. Sitä pahempi ... parempi, sanoakseni. Sen vähemmin tarvitsee
juoksuttaja odottaa. (Palvelija menee.) Kallis kreivinnani! (Haikeasti,
ottaen kirjeen käteensä.) Yhtä kuin jo luettu! (Viskaa sen takaisin.)
No niin, minä olen luullut rakastavani häntä! Mitä kaikkia sitä ei
luulla? Voipi olla, että olen häntä tosiaan rakastanut. Mutta ...
rakastanut!
Palvelija (astuen taas sisään). Kuvaaja Kontti pyytäisi armon
saadaksensa...
Ruhtinas. Kontti? Sepä hyvä; anna hänen tulla ... Se on tuopa toisia
ajatuksia mieleeni. (Nousee ylös.)
Toinen kohtaus.
Kontti. Ruhtinas.
Ruhtinas. Hyvää huomenta, Kontti. Kuinka jaksatte? Mitenkä taide
loistaa?
Kontti. Ruhtinas, taide ajaapi leipää.
Ruhtinas. Sitä sen ei pidä tehdä; sitä se ei saa tehdä, ... ei ainakaan
minun vähässä piiri-kunnassani... Mutta taiturin pitää tahtomanki työtä
tehdä.
Kontti. Työtä tehdä? Sehän se on hänen halunsakin. Ainoastaan täytyä
tehdä liian paljon työtä, sillä voipi hän menettää koko taituri-nimensä.
Ruhtinas. Minä en sano paljoa; mutta paljon: vähän, vaan
_uutteraan_... Ettehän, Kontti, toki tyhjänä tulene?
Kontti. On mulla muassani se muoto-kuva, jonka käskitte minun tehdä,
armollinen herra. Ja tuonpa vielä toisenkin ilman käskyttänne tekemäni;
mutta koska se sietäisi katseltaa...
Ruhtinas. Ja se olisi?... Eipä nyt juolahda mieleeni...
Kontti. Kreivinna Orsina.
Ruhtinas. Niin tosiaan!... Vaan käskyni täytäntä on vähän myöhistynyt.
Kontti. Meidän ihanoita impejämme ei saadakkaan joka päivä kuvaajan
eteen. Kreivinna on kolmeen kuukauteen vaan yhden kerran voinut
päättäidä istumaan edessäni.
Ruhtinas. Missä ne ovat, nämä kuvanne?
Kontti. Etu-huoneessa; minä haen ne.
Kolmas kohtaus.
Ruhtinas.
Hänen kuvansa!... Voipi olla! ... Mutta kuvansa ei ole kumminkaan
hän itse... Ja kenties, joll'en mä löytäne jälleen kuvassa, mitä en
itsessänsä peri-kuvassa enään havaitse... Enkä tahdokkaan sitä jälleen
löytää ... Sen harmi, tuo kuvaaja! Minä luulen varmasti, hänen olevan
lahjoilla voitetun... Vaikkapa niinkin! Kuinhan vaan eräs toinen
kuva, joka toisella väri-sekoituksella, toiselle pohjalle kuvattu
on, ... tahtoisi sydämmessäni antaa hänelle uudestaan siaa ... silloin,
totisesti, olisi se mieleheni. Silloin kuin rakastin, olin aina niin
hilpeä, iloinen ja vallatoin... Nyt olen perin toisin... Ei toki; ei,
ei! Suloisempi eli sulottomampi; min' olen parempi näin.
Neljäs kohtaus.
Ruhtinas. Kontti kuvinensa, joista hän asettaa toisen
nurinpuolin tuolia vasten.
Kontti (asettaen toisen oikein puolin). Minä pyydän, ruhtinas,
miettikää taiteemme rajat. Paljon, mitä viehättävintä kauneudessa, on
kokonansa haettava ulompana sen rajoja... Asettukaa näin!
Ruhtinas (vähän katsastettuansa). Herttainen, Kontti, ... erin
herttainen!... Tästä on taiteenne, tästä siveltimenne onni riippuva...
Mutta ihannettu, Kontti; yli määrin ihannettu!
Kontti. Itse peri-kuva ei näkynyt olevan sitä luuloa. Ja oikein
katsottu, ei se olekkaan enemmin ihannettu, kuin taitehen tulee
ihantaa. Taitehen tulee kuvata, kuten kaavallinen luonto, ... jos
sitä liekkään ... ajatteli kuvan, ilman sitä poikkeemisetta, joka
välttämättömästi tulee itse teko-ainehen vasta-rinnasta; ilman sitä
turmeluksetta, jolla aika sotii sitä vastaan.
Ruhtinas. Maltillinen taituri on vielä kahta ansiollisempi. Mutta
peri-kuva, sanoitte, löysi kuitenkin...
Kontti. Suokaa anteeksi, ruhtinas. Peri-kuva on henkilö, jota minun
tulee kunnioittaa. En ole tahtonut mitäkään haitallista hänestä
esitellä.
Ruhtinas. Niin paljon kuin tahdotte!... Ja mitä peri-kuva sanoi?
Kontti. Minä olen tyytyväinen, sanoi kreivinna, ellen mä vaan
rumemmalta näytä.
Ruhtinas. Ei rumemmalta?... O sitä oikeata peri-kuvaa!
Kontti. Ja hän sanoi sen mokomalla suun-vedolla, josta varmaan tämä
kuvansa ei osoita niin aanaa, ei aavetta.
Ruhtinas. Sitähän minäkin; siinä se juuri on, kuin se ylöllinen
imartelu ilmoitakse. Ah, enkö mä sitä tunne, tätä ynseätä ilkku-suuta,
joka rumistaisi itse Sulottarenki muodon!... En tahdo väittää, suloisen
suun, joka väännäkse vähän ivaan, usein olevan sitä kauniimman.
Mutta, älyttävästi, hiukan vaan; tämä suun väännellys ei saa kääntyä
irvi-suuksi, kuten tämän kreivinnamme. Ja silmien tulee pitää vaari
hekkumallisesta pilkkaajasta ... silmien, joita tällä kreivinna-hyvällä
nyt, suorastaan sanoen, ei olekkaan; ei edes tässä kuvassakaan.
Kontti. Armollinen herra! Minä olen lopen hämmästynyt...
Ruhtinas. Ja mistä? Kaiken sen, minkä taide on voinut tehdä kreivinnan
suurista, tuijottavista mulju-silmistä, sen olette te, Kontti,
rehellisesti niistä tehneet... Rehellisesti, sanon minä?... Ei niin
rehellisesti, ett'ei rehellisemmästi. Sillä sanokaa itse, Kontti,
voipiko tästä kuvasta päättää, mikä kuvatun luonne on? Ja se kuitenki
pitäisi. Hänen ynseytensä olette vaihtaneet korkea-ryhtiin, pilkkansa
myhäilyyn, hennon suru-mielisen aiheensa hiljaiseen raskas-mielisyyteen.
Kontti (vähän suutuksissa). Ah, minun ruhtinaani, ... me kuvaajat
luotamme siihen, että valmis kuva tapaa rakastajansa yhtä lämpimänä,
kuin hän oli lämmin sitä tilatessaan. Me kuvaamme rakkauden silmillä ja
ainoastaan rakkauden silmillä pitäisi meitä tuomitakkin.
Ruhtinas. Jaa noh, Kontti; miks' ette tuoneet sitä kuukautta ennemmin?
Pankaa se pois... Mikä se on tuo toinen kappale?
Kontti (tuodessaan sitä edes ja pitäen vielä nurin-päin kädessänsä.)
Eräs naisen-kuva sekin.
Ruhtinas. Niin voin minä kohdasteen heittää sen ennemmin ihan
katsomatta. Sillä itse juuri-kuvaa tässä (sormi otsassa), ... eli
pikemmin täällä (osottaen sydäntä) se ei kumminkaan ennätä... Minä
soisin, Kontti, saavani taidettanne ihmetellä toisissa kohdin.
Kontti. Ihanamman taiteen voi tavata; mutta varmaan ei ainetta tätä
ihanampata.
Ruhtinas. Niinpä lyön vedon, Kontti, että tämä on taiturin oma
lemmitty ... (Kuvaajan kääntäessä kuvan esiin.) Mitä näen minä?
Teidänkö teoksenne, Kontti? Vai omanko mieli-johtoni?... Emilia
Galotti!
Kontti. Mitä mä kuulen, ruhtinas? Te tunnette tämän enkelin?
Ruhtinas (malttaiden, mutta kääntämättä silmänsä kuvasta). Liian
puolinainen!... juuri siksi että tuntea hänen voi... Siit' on muutama
viikko, kuin mä tapasin hänen äitinsä Vegghiassa... Sitten ei ole hän
sattunut tieheni paitsi pyhillä paikoilla, ... kussa vähemmin käy kuin
silmin katsominen... Tunnen minä hänen isänsäkin. Hän ei ole ystäväni.
Se oli hän, joka enimmin vastusti minua saamasta Sabionettaa... Tämä
vanha soturi; ylpeä ja karu; muuten rehellinen ja hyvä!...
Kontti. Isänsä niin! Mutta nyt on tässä meillä hänen tyttärensä...
Ruhtinas. No totta tosiaan! Ihan kuin peilistä varastettu! (Vielä
silmillään riippuen kuvassa.) O, tiedättehän, Kontti, että silloin
vasta taituria oikein ylistetään, kuin hän teoksensa rinnalla
unhotetaan itse.
Kontti. Kuitenkin on tämä heittänyt minun vielä vähemmin itseeni
tyytyväksi... Ja tyydyn kumminki taas hyvästi siihen, ett'en itseeni
tyydy... Haa, ett'emme voi suorastaan silmillämme kuvata! Sillä
pitkällä välillä, silmästä käden kautta siveltimeen, kuinka paljon eikö
siinä turhaannu!... Mutta, kuten mä sanon, siitä, että tiedän, mikä
tässä on turhaantunut, ja kuinka se on turhaantunut, ja minkätähden sen
on täytynyt turhaantua; siitä olen minä yhtä ylpeä, vieläpä ylpeämpi,
kuin kaikesta siitä, mitä en ole antanut turhaantua. Sillä edellisestä
tunnen minä paremmin, kuin jälkimäisestä, todella olevani jalo kuvaaja;
mutta käteni vaan ei olevan se aina... Vai luuletteko, ruhtinas, että
Raphael ei olisi ollut jalohin kuvaaja-neros, jos hän, onnettomasti
kyllä, olisi syntynyt kädettömänä? Luuletteko sen, ruhtinas?
Ruhtinas (kääntäen ikään silmänsä kuvasta). Mitä sanotte, Kontti? Mitä
tahdotte tietää?
Kontti. Ah, ei mitään, ei mitään!... Jonni joutavaa vaan! Teidän
sielunne, näen minä, oli tykkynään silmissänne. Minä rakastan semmoisia
sieluja, ja semmoisia silmiä.
Ruhtinas (väkisen kylmistyen). Te luette siis, Kontti, Emilia Galotin
myös meidän kaupunkimme esimmäisiksi kaunottariksi?
Kontti. Siis? myös? myös esimmäisiksi? ja meidän kaupunkimme
esimmäisiksl?... Te teette pilkkaa minusta, ruhtinas. Elikkä näitte te,
koko ajan, yhtä vähän, kuin kuulittekin.
Ruhtinas. Armas Kontti! (Käännettyä uudestaan silmänsä kuvaan.) Kuinka
tohtii minun-moinen silmiänsä uskoa? Oikeastaan ymmärtää vaan kuvaaja
yksinään kauneutta arvostella.
Kontti. Ja itse-kunki tunne odottaisi muka ensin kuvaajan
päättämystä?... Luostariin se, joka meiltä tahtoo oppia, mikä kaunis
on! Mutta sen minä kuitenki, ruhtinaani, tahdon kuvaajana teille
sanoa: elämäni suurin autuus on, että Emilia Galotti on istunut
edessäni. Tämä pää, tämä muoto, tämä otsa, nämä silmät, tämä nenä,
tämä suu, nämä posket, tämä kaula, tämä rinta, tämä vartalo, tämä koko
ryhti ovat sitte muutaman ajan olleet minulle ainoana nais-kauneuden
perustelu-aineena. Itse kuvaileman, jonka vuoksi hän istui, on hänen
poissa oleva isänsä saanut. Mutta tämä kopia...
Ruhtinas (äkkiään kääntyen häneen). Noh, Kontti? Eihän se vielä lie
luvattu pois?
Kontti. On teidän varallanne, ruhtinas; jos vaan halunne pitää.
Ruhtinas. Haluni!... (Myhäillen.) Tämän teidän nais-kauneuden
perustelemisenne, Kontti, mitenkä voisin minä paremmin tehdä, kuin
tehden sen minunkin omakseni? Tuolla, tuo kuva, ottakaatte se vaan
mukaanne taas, ... teettääksenne siihen reunus-puittehet.
Kontti. Hyvä!
Ruhtinas. Ja niin kaunihit, niin loistavat, kuin veistäjä vaan
konsanaan voi ne saada. Se tulee muka kuvastoon asetettavaksi. Mutta
tämä jää tänne. Piirtäyksestä ei pidetä niin paljon mahtia. Eikä sitä
seinällekään ripusteta; muutoin vaan pidetään mielellänsä käsillä...
Minä kiitän teitä, Kontti, minä kiitän teitä kiittämällä... Ja kuten
sanottu on, minun piiri-kunnassani ei tarvitse taiteen leipää ajella,
kunnekka ei ole itsellänikään. Laittakaa, Kontti, raha-vartiani luo, ja
maksattakaa, teidän kuitillenne, kumpaisestaki kuvasta ... mitä vaan
tahdotte. Niin paljon kuin tahdotte, Kontti.
Kontti. Olispa nyt syytä pian pelätäkseni, ruhtinas, näin tahtovanne
palkita vielä jotaki muuta, kuin taidetta.
Ruhtinas. Ah, mikä luuloisa taituri! Ei toki!... Kuulkaapas, Kontti;
niin paljon kuin tahdotte. (Kontti menee.)
Viides kohtaus.
Ruhtinas.
Niin paljon kuin tahtoo! (Kääntyneenä kuvaan.) Sinua omatakseni on
hinta mikä hyvänsä vielä liian vähäinen. Ah, sinä ihana taiteen teos,
onko se totta, että sinä olet minun omani?... Joka sinun itsesikin
omistaisi, luonnon ihanampi mestari-teos!... Mitä vaan tahdotte
hänestä, rehellinen äiti! Mitä vaan tahdot siitä, vanha jörö! Vaadi
vaan! Vaatikaa vaan! Mieluisimmin ostaisin minä sinun, Lumojatar,
itseltäsi!... Tämä silmä, täynnä lemmen viettelystä ja kainoutta! Tämä
suu! ah, kuin se aukeaa puhumaan! kuin se hymyilee! Tämä suu!... Siellä
tulee joku. Enpä soisi vielä muiden sinua nähdä. (Kääntäen kuvan seinää
vasten.) Se mahtaa olla Marinelli. Jos en toki olisi häntä kutsuttanut!
Mikä aamu eikö tämä voisi minulle olla!
Kuudes kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Marinelli. Armollinen herra! Elkää pahaksi panko. En osannut olla
varoillani niin aikaiseen käskyynne.
Ruhtinas. Minua halutti lähteä ajelemaan. Aamu oli niin ihana...
Mutta nythän se jo on kulunut; eikä ole haluakaan enään ... (Vähän
vai'ettuansa.) Mitä uutisia, Marinelli?
Marinelli. Eipä erinäistä mitään, tietääkseni... Kreivinna Orsina on
eilen tullut kaupunkiin.
Ruhtinas. Tuossa on jo hänen hyvä-huomenensaki (osottaen hänen
kirjeesensä) vai mitähän sitte lienee. En ole muka ollenkaan kärkäs
tuota tietämään... Oletteko häntä puhutelleet?
Marinelli. Enkö minä, valitettavasti, ole hänen uskottunsa? Mutta jos
siksi rupeen taas naiselle, jonka on lentänyt mieleen rakastaa teitä
oikein toden perästä, ruhtinas, niin...
Ruhtinas. Elkää mitäkään valallisesti luvatko, Marinelli!
Marinelli. Niinkö? Tosiaanko, ruhtinas? Voisiko tuo kuitenki siksi
käydä?... Ah, niin eihän sitte kreivinnakaan liene niin väärässä...
Ruhtinas. Kaiketi, ihan väärässä!... Minä ja Massan ruhtinatar kuin
kohta vihitään, niin on peräti välttämätöin, että minä ensiksi
katkaisen kaikki ne semmoiset yhteydet, kuin Orsinan kanssa.
Marinelli. Jos se olisi sitä vaan; niin täytyisihän Orsinan osata yhtä
hyvin sovittaida onneensa, kuin ruhtinaankin omaansa.
Ruhtinas. Joka väittämättä on kovempi, kuin hänen. Minun sydämmeni
tulee surkean valtio-vaadinnon uhriksi. Hän ei tarvitse, kuin ottaa
sydämmensä takaisi, vaan ei vasten tahtoansa kenkätä sitä kenellekään.
Marinelli. Ottaakko takaisi? Minkätähden ottaa takaisi? kysyy
kreivinna: ellei muuta mitään ole, kuin puoliso, jota ei rakkaus
tuota ruhtinaalle, mutta valtio-vaadinnot? Semmoisen puolison ohella
löytää lemmitty vielä aina siansa. Eikä hän semmoisen rinnalla pelkää
laimiin-lyötävänsä, mutta...
Ruhtinas. Uuden lemmityn rinnalla... Entäpä sitte? Lukisittenko sen
minulle viaksi, Marinelli?
Marinelli. Niin minä? Elkää toki, ruhtinaani, hämmentäkö minua tuon
hupakon kanssa, jonka sanoja minä vaan esitän ... säälimyksestä esitän.
Sillä eilen tosiaan säälitti hän minua kummallisesti. Hän ei tahtonut
ollenkaan puhua teidän keskinäisistä asioistanne. Hän oli olevinaan
ihan kylmä ja huoletoin. Mutta keskellä haluttominta puhetta varastihe
suustansa ehtimiseen käänteitä ja viittauksia, jotka ilmasivat hänen
särjetyn sydämmensä. Hilpeimmin suin puhui hän surullisimpia asioita;
ja taas hulluimpia leikki-puheita kaikkein surkeimman näköisenä. Hän on
ottanut pakonsa kirjoihin; ja niiden, pelkään minä, tekevän viimeisen.
Ruhtinas. Samote kuin ovat antaneet ensimäisenki lomauksen hänen
järki-parallensa... Mutta mikä minua parahite myös on vieroittanut
hänestä, sitähän, Marinelli, ette toki tahtone käyttää uudestaan
vetääksenne minua häneen? Jos hän rakkaudesta tulee hulluksi, niin
olisi hän pikemmin eli myöhemmin siksi tullut, ilman rakkaudettakin...
Ja nyt, hänestä kyllä... Muuta siis jotakin!... Eikö mitäkään tapahdu
kaupungissa?...
Marinelli. Melkeinpä et mitäkään. Sillä että kreivi Appiani tänä
päivänä vihitään, ... ei ole paljon enemmän kuin ei mitäkään.
Ruhtinas. Kreivi Appiani? ja kenenkä kanssa? En ole vielä kuullut,
hänen olevan kihlatunkaan.
Marinelli. Asia on pidetty hyvin salaisena. Eikä tuosta paljon ollut
huudettavaakaan... Te olette naurava koko asialle, ruhtinas... Mutta,
niin se käypi vieno-luontoisille! Rakkaus tekee heille aina mitä
pahimmia sutkauksia. Eräs neito, varatoin ja arvotoin, on osannut
kietoa hänet paulohinsa ... teeskennellen vähän itseänsä; mutta hyvin
korskeillen siveydestä ja helleydestä ja nerosta ... ja mitäpäs minä
tiedän?
Ruhtinas. Joka niin kokonansa, ilman muuta katsomatta, voipi heittäidä
viattomuuden ja kauneuden vaikutuksille; ... sen luulisin olevan
pikemmin kadehdittavan, kuin naurettavan... Ja mikä on sitte tämän
miekkoisen nimi?... Sillä, kaikkine näine, on Appiani ... kyllä mä
tiedän, Marinelli, teidän suvaitsevan häntä yhtä vähän, kuin hänenki
teitä ... kaikkine näine on hän kuitenkin erin arvollinen nuori mies,
rikas mies, kaunis mies, kunnian mies. Minä olisin hyvin toivonut voida
sitoa häntä itseeni. Tahdonki vielä asiata arvella.
Marinelli. Joshan vaan ei ole liian myöhäistä... Sillä mitä minä olen
kuullut, niin ei hän ai'o onneansa tavoitella suinkaan teidän hovinne
tienoilla. Hän mielii muka lemmittynensä lähteä isiensä laaksoihin,
Piemonttiin ... kauriita ajelemaan Alpin tuntureilla, ja morrinkaisia
kesyttämään... Mitäpäs parempaa hän voi tehdäkkään? Täällä on hänen
olonsa kumminki lopussa sen epä-säätyisen avion tähden, johonka hän nyt
joutuu. Ensimäisten sukujen seura on hänelle tästä lähden suljettu...
Ruhtinas. Teidän ensimäiset sukunne! joissa hovin tapa, pakko-käytös
ja ikävä, välistäpä varattomuuski vallitsee... Mutta, nimittäkää nyt
viimeinki se, jolle hän on tekevä näin suuren uhrin.
Marinelli. Se on eräs Emilia Galotti.
Ruhtinas. Kuinka, Marinelli? Eräs...
Marinelli. Emilia Galotti.
Ruhtinas. Emilia Galotti?... Ei kuuna päivänä!
Marinelli. Toden totta, armollinen herra.
Ruhtinas. Ei, sanon minä; se ei ole, se ei voi olla... Te hairahdutte
nimessä... Galottien suku on laaja... Galotti voi se olla, mutta ei
Emilia Galotti; ei Emilia.
Marinelli. Emilia ... Emilia Galotti.
Ruhtinas. Niin löytynee sitte vielä joku toinenki, jolla on molemmat
nimet... Vieläpä paitsi sitä sanoitte, eräs Emilia Galotti ... eräs.
Ensimäisestä voisi vaan narri niin puhua...
Marinelli. Te olette kiivastuksissa, armollinen herra... Tunnetteko
siis tätä Emilia Galottia?
Ruhtinas. Minun tulee kysyä, Marinelli, eikä sinun... Emilia Galottiko?
Översti Galotin tytär, Sabionetasta?
Marinelli. Ihan se.
Ruhtinas. Joka asuu äitinensä täällä Guastallassa?
Marinelli. Ihan se.
Ruhtinas. Lähellä Pyhäin-Miesten kirkkoa?
Marinelli. Ihan se.
Ruhtinas. Sanalla sanoen ... (juosten hakemaan kuvaa, ja antaen sen
Marinellin käteen) Tuossa!... Tämäkö Emilia Galotti?... Sano vielä
kerran tuo sinun saakelin "Ihan se", ja lyö samassa puukkoki sydämmeeni.
Marinelli. Ihan se!
Ruhtinas. Noh, pyövelin ruoka!... Tämäkö?... Tämä Emilia Galotti tulee
tänä päivänä...
Marinelli. Kreivinna Appianiksi!... (Tässä tempaisee ruhtinas
muoto-kuvan takaisin Marinellin kädestä ja viskaa sen syrjään.)
Vihkiäiset tapahtuvat hiljaisuudessa, hänen isänsä maa-tilalla
Sabionetassa. Puoli-päivän rinnassa lähtevät äiti ja tytär, kreivi ja
kenties pari ystävää sinne ulos.
Ruhtinas (joka epäilyksissä heittäkse tuoliin). No, niinpä olenkin
onnetoin. Enkä tahdo tästä-lähden enemmin elääkkään!
Marinelli. Mutta mikä teillä on, armollinen herra?
Ruhtinas (töydäten taas häntä vastaan). Kavaltaja! ... mikäkö
minulla on?... Niinpä noh, minä rakastan häntä; minä jumaloitsen
häntä. Tottahan sen tietänette! tottahan jo aikaa sitte lienette sen
tietäneet, kaikki te, joiden mielestä minun pikemmin pitäisi ikuisesti
kantaman tuon hölmön Orsinan häpeällisiä kahleita!... Mutta, että te,
Marinelli, joka niin usein olette vakuuttaneet minua vilpittömästä
ystävyydestänne, ... oi, ruhtinaalla ei ole ystävää! ei voi olla
ystävää!... että te, te, niin kavalasti, niin pahan-elkisesti olette
voineet aina tähän asti salata minulle sen vaaran, joka uhkasi minun
rakkauttani: jos minä sen teille konsana anteeksi annan, ... niin
elköön annettako niin syntiäni anteeksi!
Marinelli. Tuskin löydän sanoja, ruhtinas, ... jos antaisitte tilaa
siihen ... osoittaakseni teille hämmästystäni... Te rakastanette siis
Emilia Galottia?... Vala siis valaa vastaan. Jos minä tästä rakkaudesta
olen niin vähintäkään tietänyt, niin vähintäkään aavistanut; niin
elkööt enkelit eikä pyhät minusta mitäkään tietäkö!... Saman tahtoisin
vannoa Orsinanki sielun puolesta. Hänen luulonsa väikkyy tykkynänsä
toisilla matkoilla.
Ruhtinas. Noh, suokaa sitten anteeksi, Marinelli; ... (heittäiden hänen
syliinsä) ja surkutelkaa minua.
Marinelli. Kas, siinä se nyt on ruhtinas! Tunnetteko tästä varovuutenne
hedelmän!... "Ruhtinoilla ei ole ystävää! ei voi olla ystävää!" ...
Entäpä syy siihen, jos niin olisikin?... Sillä te ette tahdo ketäkään
ystäväksi... Tänä päivänä he kunnioittavat meitä luottamuksellaan,
ilmoittavat meille salaisimmat toivotuksensa, aukaisevat meille
koko sielunsa, ja huomenna olemme heille taas niin vieraat, kuin ei
sanaakaan olisi konsana vaihdettu.
Ruhtinas. Ah, Marinelli! kuinka saatoin minä teille uskoa, mitä en
tahtonut tuskin itselleni tunnustaa?
Marinelli. Ja tottahan vielä vähemmin tuskanne tuottajalle?
Ruhtinas. Hänellekö?... Kaikki kokeeni saada häntä toisen kerran
puhutella on ollut turha.
Marinelli. Ja ensi kerran...
Ruhtinas. Puhuttelin häntä ... ah, minä tulen hulluksi! Ja minäkö sitte
vielä kauvan teille kertomaan?... Te näette olevani aaltojen vallassa;
mitä te enempätä kysytte, mitenkä olen siksi tullut? Pelastakaa minut,
jos voitte: ja kysykää sitten.
Marinelli. Pelastaa? Siin' on paljon pelastamista?... Mitä olette,
armollinen herra, laimiin-lyöneet tunnustaa Emilia Galotille, sen
tunnustatte te nyt kreivinna Appianille. Tavaroita, joita ei voi
ensi ... kädestä saada, ostetaan toisesta: ... ja tämmöisiä tavaroita
usein toisesta kädestä sitä halvemmasta.
Ruhtinas. Leikittä, Marinelli, leikittä, eli...
Marinelli. Tosin kyllä ne ovat sitä huonompiakin...
Ruhtinas. Te rupeette hävyttömäksi!
Marinelli. Ja paitsi sitä tahtoo kreivi tavaroinensa heittää maamme.
Jonkatähden siis täytynee tuumia jotaki muuta.
Ruhtinas. Ja mitä?... Armas, hyvä Marinelli, ajatelkaa te minun
edestäni. Mitä tekisitte te, minun siassani jos olisitte?
Marinelli. Epäilemättä, vähän asian vähänä pitäisin; ... ja sanoisin
itselleni, etten tahdo turhaan olla, mikä olen ... herra!
Ruhtinas. Elkää mielitelkö minua vallasta, jota en ymmärrä mitenkä
tässä kohdin käyttäisin... Tänä päivänä, sanotte te, jo tänä päivänä?
Marinelli. Vasta tänä päivänä ... pitää sen tapahtuman. Ja vaan
tapahtuneista ei ole enään neuvottelemista... (Vähän mietittyänsä.)
Tahdotteko, ruhtinas, heittää minulle vapaat kädet? Tahdotteko hyväksi
ottaa kaikki, mitä minä te'en?
Ruhtinas. Kaikki, Marinelli, kaikki, ku on vaan poistava tätä pulaani.
Marinelli. Niin elkäämme nyt yhtäkään viivytelkö... Vaan elkää tekään
jääkö kaupunkiin. Lähtekää tuossa paikkaa huvi-linnaanne, Dosalaan.
Tie Sabionettaan kulkee siitä ohitse. Ellen onnistuisi saada kreiviä
samassa poikkeen, niin aivon minä... Mutta, mutta, minä luulen hänen
varmaan menevän tähän ansaan. Ettekös, ruhtinas, arvele naimisenne
suhteen laittaa lähettilästä Massaan? Pankaa kreivi lähettilääksi;
sillä ehdolla muka, että hän vielä tänä päivänä lähtee... Ymmärrättekö?
Ruhtinas. Oivallinen!... Tuokaa hänet ulos minun luokseni. Menkää,
joutukaa. Minä viskaun paikalla vaunuihin. (Marinelli menee.)
Seitsemäs kohtaus.
Ruhtinas.
Paikalla! paikalla!... Mihinkä se jäikään? ... (Katsoen ympärillensä
kuvan perän.) Maahanko? Liian se on halpa sia! (Nostaen sen ylös.)
Enkö mä häntä toki katsone! katsastaa sinua ensinnäkin en mä enään
huoli... Minkätähden pitäisi minun painaman nuoli vielä syvemmästi
haavaan? (Panee sen syrjään.) ... Palanut, huo'annut olen jo kauvan
kyllä, ... kauvemmin kuin olisi sopinutkaan; mutta en mitäkään tehnyt!
ja vennon tehottomuuteni tähden ollut menettämäisilläni kaikki!...
Entäpä jos nyt kumminki kaikki olisi menetetty? Jos Marinelli ei
mitäkään toimittaisi?... Miksi mä tahdonki turvata ainoasti häneen?
Juohtuupa mieleeni ... tällä ajoin (katsoo kelloansa), juuri tänä
hetkenä on tuo hurskas neitonen tavallisesti Dominikanein messua
kuulemassa... Mitähän jos siellä koettelisin saada häntä puhutella?...
Mutta kumminki, tänä päivänä, tänä hänen juhla-päivänänsä, tänä päivänä
hänellä on muuta mielessä, kuin messu... Vaan ei tiedä?... Voip' häntä
koetella ... (helisyttää, ja sysätessänsä sukkelasti kokoon muutamia
paperia pöydällänsä, astuu palvelija sisään.) Anna valjastaa!... Eikö
siellä vielä ole ketäkään neuvosta?
Palvelija. Kamillo Rota.
Ruhtinas. Tulkohon sisään. (Palvelija menee.) Vaan viivytellä minua
hän ei saa. Tällä kertaa ei!... Mielelläni olen toisen kerran hänen
tuumissansa sitä kauvemmin avullinen... Vielähän tässä oli erään Emilia
Bruneschinkin anomus-kirja... (Etsien sitä.) Tässähän se onki... Mutta,
hyvä Bruneschi, jos sinun puolustajas...
Kahdeksas kohtaus.
Ruhtinas. Kamillo Rota, paperi-vihko kädessä.
Ruhtinas. Tulkaa, Rota, tulkaa... Tuoss' on, mitä tänä aamuna olen
au'aisnut. Ei paljon lohduttavaa!... Te näette kyllä itsestänne, mitä
niihin tulee päättää... Ottakaa vaan.
Kamillo Rota. Hyvä! armollinen herra.
Ruhtinas. Vielä tässä on yks anomus-kirja eräältä Emilia Galot ...
Bruneschilta sanoakseni. Myönteeni siihen olen jo tosin kirjoittanut.
Mutta kuitenkin ... asia ei ole vähä-pätöinen... Elkää vielä antako
sitä ulos... Eli vaikkapa annattekin: miten vaan tahdotte.
Kamillo Rota. Ei miten minä tahdon, armollinen herra.
Ruhtinas. Vieläkö muuta? Jotakin alle-kirjoittaa?
Kamillo Rota. Eräs kuoleman-tuomio olisi alle-kirjoitettava.
Ruhtinas. Hyvin mielelläni... Tänne vaan! sukkelaan.
Kamillo Rota (hämmästyneenä ja tuimasti katsoen ruhtinaan silmiin).
Kuoleman-tuomio, sanoin minä.
Ruhtinas. Kuulenhan minä sen ... Oisi sen voinut jo nähdäkin. Minull'
on kiire.
Kamillo Rota (katsellen kirjojansa). Ja nyt en ole kumminkaan ottanut
sitä mukaani!... Suokaa anteeksi armollinen herra... Voipihan sen
lykätä huomeneksi.
Ruhtinas. Niinpä niinkin!... Pankaa vaan paperinne kokoon: täytyy
lähteäni... Huomenna, Rota, enemmän! (Menee.)
Kamillo Rota (päätä nyykyttäen ottaa paperit luoksensa ja menee). Hyvin
mielelläni? Kuoleman-tuomio hyvin mielellään? En olisi tänä hetkenä
voinut antaa hänen kirjoittaa sen alle, olisko vielä koskenut vaikka
oman poikani murhaajata... Hyvin mielelläni! hyvin mielelläni!... Se
tunkee sieluni läpitse tuo kauhistava "hyvin mielelläni"!