Heitä oli pelastusveneessä yksinomaan naisia ja lapsia, lukuunottamatta
kahta miestä, joista he toisen olivat valinneet veneensä päälliköksi,
luvaten yhteisesti totella hänen johtoaan. Tämä mies oli kokki, ja
hänen valkea nuttunsa hohti, kun hän seisoi veneen perässä, antaen
käskynsä tyynesti ja täsmällisesti. He luottivat häneen kaikki, kuten
olisivat muuten luottaneet kehen hyvänsä, joka vain olisi ottanut
johdon käsiinsä, mutta hänen valkeassa nutussaan oli jotain erikoisen
rauhoittavaa, ja monet antoivat katseensa levähtää siinä.
He olivat melkein kauttaaltaan välikannen matkustajia,
siirtolaisvaimoja lapsineen, joukossa puolikymmentä vallasnaista, jotka
jakelivat runsaammista vaatevaroistaan ulkolaidoilla seisoville.
Useimmat olivat vain puolipukeissa, tuntien kylmyyden yhteisesti,
ikäänkuin olisivat olleet yksi ainoa ruumis, eikä heillä ollut muuta
keinoa sitä vastaan, kuin lyöttäytyä lujasti yhteen, lämmittäen
toisiaan värjöttävien ruumiittensa koko pituudella. He uskalsivat
tuskin hievahtaa, veneen ollessa uppoamiseen asti täynnä, ja ankarampi
aallokko olisi ollut heidän perikatonsa. Mutta meri oli tyyni, ja he
ajelehtivat sinne, tänne pimeässä, sillä heidän soutonsa oli
epätasaista ja tahditonta, ja heidän aironsa kalahtelivat alituisesti
vastakkain, soutajain tottumattomuuden takia.
He olivat päässeet pelastusveneeseen ilman minkäänlaista valintaa,
senmukaan kuinka kannelle ennättivät, eikä yksikään heistä olisi voinut
sanoa, miksi juuri hän oli pelastunut eikä joku muu. Heidän joukossaan
oli useita vaimoja, jotka oli eroitettu miehistään vapaaehtoisesti tai
väkisin, ja äitejä, joilla oli vain osa lapsistaan mukana. Mutta ei
kukaan näistä vaimoista vaikertanut, yhtävähän kuin orpolapsetkaan,
jotka viime tingassa oli heitetty yli partaan vastaan kurkoittavien
vieraitten vaimojen käsiin.
Sensijaan seisoessaan täpötäydessä veneessä, alkoi heistä vähitellen
tuntua luonnollisimmalta asialta maailmassa, että juuri he olivat
pelastuneet eivätkä sadat muut. Jokainen heistä alkoi erikseen tuntea
etuoikeutuksensa ja paremmuutensa muitten edellä eikä enää pitänyt vain
sattumana, että juuri hän oli ennättänyt parahiksi pelastusveneeseen.
Ja yhdistävä, läpitunkeva kylmyys vaikutti, että he laajensivat
itsekukin tämän tunteen yli koko venekunnan, ikäänkuin olisivat
muodostaneet yhdessä etuoikeutettujen parven, joilla varmasti oli
suurempi oikeus elää, kuin kaikilla niillä sadoilla, jotka olivat
hukkuvat tänä yönä.
Mutta he eivät sitä sanoneet eivätkä ilmaisseet muulla, kuin vielä
läheisemmällä yhteen likistäymisellä, sillä he olivat hyvin vaiteliaita
kaikki ja tuiki haluttomia puhumaan. Eikä heidän veneestään kuulunut
muuta, kuin joskus rintalapsen kitinää ja hoitajan hyssytyksiä ja
päälliköksi valitun kokin komentosanoja, jonka valkea nuttu hohti
viheriän lyhdyn valossa.
Tällä pelastusveneellä oli nimittäin lyhty, viheriä lyhty. Joku oli
löytänyt sen penkinalustaa kopeloidessaan ja sanonut: "täällä on
lyhty!" jonka jälkeen he olivat kovin ilostuneet, kiinnittäneet sen
veneen keulaan ja sytyttäneet. Lyhdyn löytö oli rauhoittanut heitä
enemmän, kuin jos olisivat keksineet astiallisen juomavettä tai
laivakorppuja, joita he turhaan hakivat. Se oli kiinnepiste heille
tässä puolipimeydessä, jota tähtien tavaton ja harvinainen kirkkaus ei
jaksanut hälventää, ja heidät valtasi varma turvallisuuden tunto,
niinpian kuin he näkivät sen leijailevan ylös, alas päittensä tasalla,
ystävällisenä, värillisenä laikkana suuressa värittömyydessä.
Tuon tuostakin se houkutteli jonkun muun vesille lasketun
pelastusveneen heidän läheisyyteensä, ja he kuulivat melkein aina samat
kysymykset: "Montako teitä on?" "Mikä on numeronne?" Ja kokki vastasi
heidän kaikkien puolesta: "Vene on täpötäynnä!" Ja hetken päästä hän
taas käski: "Soutakaa!"
Silloin he soutivat, huonosti ja taitamattomasti, ilman muuta
päämäärää, kuin päästä mahdollisimman kauaksi Titanicista, ettei sen
imupyörre heitä mukanaan veisi. Heidän veneensä eteni, mutta aivan
hitaasti, ja Titanicin upotessa he olivat vielä lähellä.
Mutta mitään imupyörrettä ei syntynytkään. He odottivat hyökyaaltoa,
keula edellä, kun he meren asetuttua yhtäkkiä kuulivat satojen
hukkuvien avunhuudot. Silloin monet vaimot alkoivat huutaa mukana,
päästäkseen kuulemasta, mutta jotkut väittivät äänekkäästi kuulevansa
omien miestensä avunpyynnöt ja rukoilemalla rukoilivat soutamaan kohti
huutoja. Mutta toiset sanoivat: "Oletteko hulluja, vene on täpötäynnä!"
Ja kokki huusi lujalla äänellä, joka kaikui yli huutavan meren:
"Soutakaa! Soutakaa henkenne edestä!"
Silloin he ymmärsivät, mikä vaara piili näissä huudoissa, jotka eivät
ottaneet lakatakseen, ja oman pelastuksensa riippuvan siitä, että he
mahdollisimman nopeasti pääsisivät niistä erilleen.
Ja he alkoivat soutaa, vimmatusti ja melulla, päästäkseen kuulemasta
huutoja, mutta niitä oli kaikkialla, koko meri oli niitä täynnä, koko
meri eli ja purki hätäänsä ilmoille. Silloin he rukoilivat ääneen ja
hartaasti, että jääkylmä vesi pian tekisi lopun näistä hirveistä
huudoista, mutta osa tukki korvansa sormillaan tai huusi itse, ja jos
olisi ollut tilaa, niin olisivat he heittäytyneet veneen pohjalle
pitkin pituuttaan. Yhtäkaikki he eivät päässeet kuulemasta huutoja,
joitten joukossa oli heidän miestensä, veljiensä, poikiensa, isiensä ja
ystäväinsä. Jos heistä tähän asti kaikki yölliset tapahtumat olivat
tuntuneet vain uninäytelmältä, niin valveutuivat he nyt jokikinen
todellisuuteen. Ne, jotka airoissa soutivat, taisivat edes tukehduttaa
tuskansa vetojen väkevyyteen, mutta kiihoitus ja kauhu tekivät heidän
soutonsa kahta kurjemmaksi, eivätkä he päässeet paljoakaan eteenpäin.
Silloin tuntui heistä yhtäkkiä, kuin olisi muuan huuto nopeasti
lähennyt. Se oli hyvin voimakas ja venytetty, ikäänkuin olisi tullut
väkevistä ja terveistä keuhkoista, ja läheni yhä heidän venettään. He
ymmärsivät, että heidän viheriä lyhtynsä oli antanut heidät ilmi, ja
silloin huusi kokki: "Sammuttakaa lyhty!"
Joku naisista yritti tarttua lyhtyyn, mutta se oli jo liian myöhäistä,
hukkuva oli jo saavuttanut heidät. Ne, jotka seisoivat veneen
vasemmalla ulkolaidalla, näkivät yhtäkkiä vähäisen välimatkan päässä
veneestä valkealta kumottavan pelastusrenkaan, jonka yläpuolella näkyi
miehen pää ja osa hartioita.
Mies ei huutanut enää, vaan nähdessään ponnistuksensa päämäärän näin
lähellä, käytti koko voimansa uintiin. Hän ui hyvin ja tottuneesti,
eivätkä hänen liikkeensä näyttäneet vielä lainkaan uupuneilta. Mutta
päästyään aivan lähelle venettä, hän hetkeksi keskeytti uintinsa ja
kellui vähän aikaa ikäänkuin henkeä haukkoen, ja veneessä olijat
taisivat täysin selvästi nähdä hänet viheriän lyhdyn ja tähtien
tuikkeen himmeässä sekavalossa.
Kokki huusi niille, jotka soutivat: "Soutakaa! Käännös oikealle!" Ja
kääntyen mieheen päin, joka yhä kellui vaiti veden pinnalla, hän huusi:
"Vene on täynnä! Ei ole tilaa." Mutta silloin mies otti äkkiä vauhtia,
saavutti parilla otteella uudestaan veneen, jonka soudossa ei ollut
minkäänlaista järjestystä, ja huusi hengästyneesti, mutta nuorella ja
voimakkaalla äänellä:
"Pelastakaa minut! Kuuletteko, ystävät, pelastakaa minut!"
Kokki vastasi silloin mykistyvien naisten puolesta:
"Vene on täynnä. Yksi henki lisää, ja me hukumme kaikki!"
Ja naisille hän huusi käskevästi, niin että he sen tunsivat joka
hermossaan:
"Soutakaa!"
Silloin he yrittivät soutaa ja ajatella yksinomaan airoaan, ikäänkuin
ei olisi ollut olemassa huutoa eikä hukkuvaa, vaan ainoastaan raskas
airo, jonka piti sukeltaa veteen ja taas takaisin. Ja muut, jotka
seisoivat toimettomina veneessä, ahdettuina yhteen, käänsivät pois
kasvonsa, etteivät näkisi, tyrmistyneinä kauhusta, mutta haluten
hartaasti elää, itsekukin kohdastansa.
Mutta mies, väistäen sulavasti airojen iskut, ui yhtäkkiä ensimäisen
hankaparin väliin veneen peräpuolelle, niin etteivät airot voineet
liikahtaa, kolhaisematta päähän häntä, ja taas hän kellui aivan veneen
partaalla, ja kaikkien täytyi tahtomattaankin nähdä, kuinka nuorena ja
väkevänä hänen päänsä kohosi hartioista.
Ja he kuulivat kukin hänen huutonsa, jonka hän yhä uudisti:
"Ystävät, armahtakaa! Vesi on jääkylmää!"
Sen kuullessaan he itse hyrisivät vilusta, hampaitten lyödessä loukkua,
eikä kukaan heistä tiennyt, mitä heidän tuli tehdä.
Silloin hän huusi heille uudestaan, mutta tällä kertaa melkein
käskevästi:
"Minulla on ajatus. Minä keksin... Ajatus..."
Mutta he näkivät hänen kasvojensa sinertyvän kylmästä, ja hänen päänsä
oli läpeensä vettyneen tukan peitossa, ja se oli raskas ja väsynyt ja
aivan heidän airojensa tavoitettavissa.
Veneen päälliköksi valittu kokki huusi silloin korkealta
seisomapaikaltaan veneen perältä:
"Vene on uppoamiseen asti täynnä! Onko joku, joka haluaa
vapaaehtoisesti luovuttaa sijansa?"
Silloin he alkoivat kaikki liikehtiä veneessä ja työnnellä toisiaan,
mutta hiljaa ja vain kyynäspäillään, peljäten veneen kaatuvan. Ja he
yrittivät nähdä toistensa kasvot pimeydessä, odottaen, että joku
tarjoutuisi. Heidän joukossaan oli muuan vanha nainen, joka kävi
yhdeksättäkymmentä ja oli kannettu laivan kannelle, ja hän oli monien
lasten äiti, isoäiti ja isoäidinäiti, pysyen pystyssä vain senkautta,
että ympärillä seisojien ruumiit häntä kannattivat, estäen häntä kokoon
lysähtämästä. Ja jotkut sanoivat hänelle: "Anna sijaa, sinun elämäsi on
lopussa." Mutta hän vastasi, sammaltaen hampaattomalla suullaan:
"Antakaa itse sijaa, minä tahdon elää. Te olette murhamiehiä!"
Eikä kukaan tohtinut häneen kajota. Sillaikaa hukkuva huusi yhtämittaa:
"Ystävät, ystävät...! Vesi on jääkylmää! Pelastakaa minut!"
Ja yhä uudestaan, ikäänkuin se olisi ollut jokin taikasana, hän
kertasi: "Minulla on ajatus... Pelastakaa ajatus!" Silloin muuan
siirtolaisvaimo, joka seisoi keskellä venettä, tarttui kahta lähinnä
seisovaa naista olkapäistä, hinaten itsensä heidän hartioilleen, niin
että hänen verevä ja karhea päänsä oli näkyvissä yli muitten, ja huusi:
"Mikä ajatus? Me emme tarvitse ajatusta! Meillä on lapsemme."
Ja eräs ulkolaidalla seisova nainen, joka oli siunatussa tilassa ja
otti sijaa kahden edestä, lisäsi siihen:
"Me synnytämme poikia, jotka keksivät uudestaan sinun ajatuksesi!"
Ja he tunsivat yhtäkkiä vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka luuli
syntymättömän ajatuksensa tärkeämmäksi kuin kaikkien heidän elävän
elämänsä.
Silloin hukkuva, huomaten avunanontansa turhaksi ja peljäten
kangistuvansa jäisessä vedessä, ui epätoivoisesti vauhtia ottaen äkkiä
lähemmäksi, ja vaimot näkivät hänen oikeanpuolisen kätensä hellittävän
pelastusrenkaasta ja iskeytyvän veneen laitaan, lujin, valkoisin
sormin, jotka koukistuivat käyriksi kuin merikokon kynnet, ennenkuin
kukaan ennätti estää. Samassa tuokiossa vene nopeasti kallistui,
nielaisi vettä, ja oikeanpuolisella laidalla seisovat naiset
heittäytyivät vaistomaisesti koko ruumiinsa painolla oikealle.
"Irroita kätesi!" huusi kokki.
Hän huusi saman uudestaan kaksi kertaa englanniksi ja toisti sen
lopulta tuskastuneena kaukaisen kotimaansa kielellä.
Mutta käsi ei hellittänyt otetta. Päinvastoin, se näytti juottuvan
kiinni veneeseen, yhtä lujana osana kuin hangat tai koukut, imeytyvän
irroittamattomasti kuin mustekalan imuhaara, ja vene oli joka hetki
vaarassa upota.
Silloin kokki huusi äkkiä läähättävällä ja käheällä äänellä:
"Lyökää häntä, -- lyökää häntä!"
Sinä silmänräpäyksenä mies kurkoitti toisenkin kätensä, jossa oli
suuri, punaisella kivellä koristettu sormus. Kaikki näkivät tämän
sormuksen viheriän lyhdyn valossa, jossa se hohti kuin veritäplä.
Ja ikäänkuin tämän suuren, punaisen kiven näky olisi herättänyt heissä
äkillisen raivon, tarttuivat soutajat kukin airoonsa, ja iskivät,
tähdäten tuota punaista, hohtavaa täplää, ja sitten lyöden umpimähkään,
mihin sattui.
Valkeitten, käyrien sormien ote herposi yhtäkkiä, he näkivät pään
retkahtavan taaksepäin ja jäävän yhä kellumaan pelastusvyön varassa.
Silloin heitä yhtäkkiä värisytti kuin horkassa, ja itsekukin kääriytyi
tiukasti vaatekappaleihinsa, kellä niitä oli.