Kerran minä kysäsin: -- "Mitä tämä tulinen kiire tarkoittaa, majuuri?"

Hän sanoi tyynesti: "Poika on ollut yksin, vallan itsekseen -- yksi,

kaksi, kolme -- neljätoista tuntia nyt! Minä sanon sen sinulle, että

nyt minä olen levoton."

Tuo levottomuus tarttui minuunkin ja minäkin puolestani kiirehdin

hevosta.

Kun me saavuimme kanavainsinöörien majatalolle, huusi majuuri pojan

palvelijata, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Sitten me astuimme

talon sisään ja huutelimme poikaa nimeltä, mutta eipä kuulunut mitään

vastausta.

"Hän on tietysti metsästämässä", sanoin minä.

Samassa minä huomasin eräässä ikkunassa pienen myrskylampun palaa

tuikittavan. Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Me molemmat seisahdimme

kuin naulatut verannalle ja pidätimme hengitystämme kuullaksemme joka

hiiskauksenkin. Sisältä huoneesta kuului kärpäslauman "_surrr -- surrr

-- surrr_". Majuuri ei virkkanut mitään, mutta hän riisui kypärin

päästään ja me astuimme sisään vallan hiljaa.

Poika makasi kuolleena sohvalla keskellä autiota, valkoseksi maalattua

huonetta. Hän oli ampunut päänsä melkein murskaksi revolverillaan.

Pyssykotelot olivat vielä avaamatta, ja pöydällä oli pojan

kirjoitusneuvot ja valokuvia. Hän oli tullut tänne kuolemaan kuin

myrkytetty rotta!

Majuuri sanoi hiljaa itsekseen: -- "Poika parka! Sinä kurja raukka!"

Sitten hän kääntyi pois vuoteesta lausuen: -- "Minä tarvitsen sinun

apuasi tässä asiassa."

Koska minä tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin minä

ymmärsin vallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän

luo, otin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita.

Majuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: "Me tulimme

liian myöhään! -- Niinkuin rotta komerossaan! -- Voi kurja raukka!"

Poika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen,

everstilleen ja eräälle tytölle kotimaassa. Heti lopetettuaan oli

hän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauvan aikaa

kuolleena, kun me saavuimme sinne.

Minä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut ja annoin aina lopetettuani

joka arkin majuurille.

Me näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta hän

oli ottanut kaikki. Hän kirjoitti "häpeästä, jota hän ei jaksanut

kantaa" -- "iäksi tahratusta kunniasta" -- "rikollisesta hulluudesta"

-- "menetetystä elämästä", ynnä muuta sellaista. Sen ohessa puhui

hän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä asioita, jotka ovat

vallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje tytölle tuolla kotimaassa

oli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli tukkeutua sitä lukiessani.

Majuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin silmin. Minä kunnioitin häntä

siitä syystä. Hän luki huojutellen ruumistaan edes takasin ja itki

kuin nainen, koettamatta ollenkaan salata sitä. Kirjeet olivat niin

surkean surullisia, toivottomia ja liikuttavia. Me unohdimme kaikki

pojan tuhmuudet ja ajattelimme vaan tuota raukkaa sohvalla ja täyteen

töhrittyjä kirjeitä kädessämme. Oli vallan mahdotonta lähettää nuo

kirjeet hänen kotiinsa. Ne olisivat särkeneet hänen isänsä sydämen

ja tappaneet hänen äitinsä, kuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa

poikaansa.

Vihdoin majuuri pyyhkäsi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi: --

"Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän nyt

pitää tehdä?"

Minä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan

tänne, sanoin: -- "Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan

kuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!"

Sitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni -- kun me

laitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän

vakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä alotin

konseptin tuohon surkeaan kirjeesen, ja majuuri pisti aina silloin

tällöin sanan väliin, samalla kun hän kokoili kaikki pojan kirjoitukset

ja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen, kun me alotimme,

ja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein minä sain konseptin

tyydyttäväksi. Siinä seisoi kuinka poika oli ollut kaikkien hyveiden

perikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota odotti suuri tulevaisuus,

j.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen sairaudessaan -- meillä ei

tietysti ollut aikaa keksiä pikku valheita -- ja kuinka hän kuoli ilman

tuskia. Minun oli paha olla pannessani paperille kaikki nuo asiat

ja ajatellessani noita ihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon

kaiken. Sitten minä nauroin koko asian luonnottomuudelle ja nauruun

sekottui itku -- ja majuuri sanoi, että meidän molempien täytyi saada

jotain juotavaa.

Minua pelottaa sanoa kuinka paljon whiskyä me joimme ennenkuin kirje

oli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten me

otimme pojan kellon, medaljongin ja sormukset.

Lopuksi sanoi majuuri: -- "Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen

tukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen."

Mutta oli olemassa syitä, joiden tähden me emme voineet löytää

ainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli

mustatukkanen ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä

leikkasin suortuvan majuurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen

samaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minua tapasi taas naurun ja

itkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli

melkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä

oli vielä jäljellä.

Me suljimme käärön, jossa oli valokuvat, medaljongi, sinettejä,

sormukset, kirje ja hivuskihara, pojan omalla lakalla ja sinetillä.

Sitten sanoi majuuri: -- "Herran nimessä, mennään ulos -- pois tästä

huoneesta -- hiukan ajattelemaan!"

Me menimme ulos ja kävelimme kanavan äyräillä tunnin verran syöden

ja juoden eväitämme, kunnes kuu nousi. Minä tiedän nyt vallan hyvin,

miltä murhamiehistä mahtaa tuntua. Vihdoin viimein me väkisinkin

menimme takasin huoneesen, jossa oli lamppu ja tuo toinen, ja nyt alkoi

seuraava osa työtämme. Minä en aio kertoa siitä lähemmin. Se oli liian

kauheata. Me poltimme vuoteen ja varistimme tuhkan kanavaan; me otimme

maton lattialta ja heitimme sen samaa tietä. Minä läksin läheiseen

kylään ja lainasin sieltä kaksi suurta kuokkaa -- minä en huolinut

ketään kyläläisistä auttamaan -- ja sillä aikaa majuuri toimitti -- --

nuo toiset seikat. Meillä oli neljän tunnin ankara työ kaivaessamme

hautaa. Koko ajan väittelimme olisiko oikein lukea nyt niin paljon

kuin muistimme ulkoa ruumiiden hautaussiunauksesta. Me sovimme vihdoin

siten, että luimme Isä meidän rukouksen ja tätä tilaisuutta varten

sepitetyn yksityisen rukouksen pojan sielunrauhan puolesta. Sitten me

täytimme haudan ja palasimme verannalle -- ei huoneesen -- ja rupesimme

maata. Me olimme väsymyksestä puolikuolleina.

Herättyämme sanoi majuuri uupuneena: -- "Me emme voi palata kotiin

ennenkuin huomenna. Meidän täytyy antaa hänelle kyllin kuolinaikaa. Hän

kuoli aikaisin _tänä_ aamuna, muista se. Se tuntuu luonnollisimmalta".

Majuuri oli siis valvonut koko ajan ajatellen.

Minä sanoin: -- "Mutta miksi me emme kuljettaneet hänen ruumistaan

takasin kanttoonaan?"

Majuuri mietti hetkisen: -- "Sillä, väki juoksi pakoon kuullessaan

puhuttavan kolerasta. Ja meidän ekka rattaat ovat poissa!"

Tämä oli vallan totta. Me olimme vallan unohtaneet koko hevosemme ja se

oli palannut kotiin.

Me olimme siis yksin koko tuon paahtavan kuuman päivän kanavan

majatalossa, kertoen yhä uudelleen ja uudelleen juttumme pojan

kuolemasta, nähdäksemme oliko siinä yhtään heikkoa kohtaa. Eräs

alkuasukas tuli sinne iltapäivällä, mutta kun me sanoimme hänelle, että

eräs sahib oli kuollut koleraan, juoksi hän tiehensä. Illan suussa

majuuri kertoi minulle kaikki pelkonsa pojan tähden ja kauheita juttuja

itsemurhista taikka melkein täytetyistä itsemurhista -- juttuja,

jotka pöyristivät hiukset päässä. Hän kertoi itse kerran vaeltaneensa

samassa varjojen alhossa, ollessaan nuori ja tottumaton tähän maahan.

Siitä syystä hän ymmärsi millainen sekamelska mahtoi olla poika paran

rasittuneissa aivoissa. Hän sanoi myöskin että nuorukaiset katumuksen

hetkinä pitävät syntejään paljoa vaarallisempina ja sovittamattomampina

kuin ne todella ovatkaan. Me keskustelimme yhdessä koko illan, toistaen

kertomustamme pojan kuolemasta. Heti kun kuu oli noussut ja poika,

meidän kertomuksemme kannalta nähden, juuri haudattu, läksimme me

suoraa tietä asemalle päin kulkemaan. Me kuljimme kello kahdeksasta

illalla kello kuuteen aamulla, mutta vaikka me olimme puolikuolleina

väsymyksestä, muistimme kuitenkin mennä pojan huoneesen panemaan pois

hänen revolverinsa ja tarpeeksi paljon patruunoita laukkuun. Samoin

me panimme hänen kirjoitusneuvonsa pöydälle. Me haimme everstin ja

ilmoitimme hänelle kuoleman tapauksen ja enemmän kuin koskaan ennen

tuntui meistä kuin olisimme murhaajia. Sitten me panimme maata ja

nukuimme kunnes viisari ennätti kiertää koko kellon kertaasen, sillä me

olimme vallan menehtymäisillämme uupumuksesta.

Kertomustamme uskottiin niin kauvan kuin oli välttämätöntä, sillä

ennenkuin pari viikkoakaan oli kulunut, oli jokainen unohtanut

pojan. Muutamat kumminkin ennättivät sanoa, että majuuri oli

käyttäytynyt kelvottomasti kun hän ei tuonut ruumista asemalle

saamaan sotilashautausta. Surkein asia kaikista oli pojan äidin

kirje majuurille ja minulle -- kaikki sivut täynnä itkun ja musteen

sekaisia täpliä. Hän kirjoitti mitä kauniimpia sanoja meidän suuresta

ystävyydestämme ja siitä kiitollisuuden velasta, jossa hän on oleva

meille koko elämänsä ajan.

Tavallansa hän olikin meille kiitollisuuden velassa, vaikk'ei juuri

niin kuin hän tarkoitti.

Amorin nuolet.

Ennen muinoin eli Simlassa hyvin kaunis tyttö, köyhän mutta

kunnioitettavan piiri- ja istuntotuomarin tytär. Hän oli hyvä tyttö,

mutta eihän hän voinut sille mitään, että hän tunsi voimansa ja

osasi sitä käyttää. Hänen mammansa oli hyvin levoton tyttärensä

tulevaisuudesta, niinkuin kaikkien hyvien mammojen tulisi olla.

Kun mies on komisaario ja naimaton ja saattaa kantaa takissaan kullalla

ja emaljilla ympäröittyjä jalokivikoristeita, suuria kuin sylttitortut,

ja saa kulkea ovesta ennen kaikkia muita paitsi neuvoston jäseniä ja

alikuvernööriä ja varakuningasta, niin semmoisen miehen kanssa maksaa

vaivaa mennä naimisiin. Niin ainakin naiset sanovat. Siihen aikaan oli

Simlassa komisaario, joka oli, kantoi ja teki kaiken sen, minkä juuri

luettelimme. Hän ei ollut kaunis mies -- hän oli ruma -- rumin mies

koko Aasiassa, kahdella poikkeuksella. Hänen kasvonsa olivat sellaiset,

että maksoi vaivaa uneksia niistä ja sitten koettaa kovertaa niitä

piipun koppaan. Hänen nimensä oli Saggott -- Barr-Saggot -- Anthony

Barr-Saggott ynnä sen jälkeen kuusi arvonimikirjainta. Virallisessa

suhteessa hän oli parhaita miehiä koko Intiassa. Yhteiskunnallisessa

suhteessa hän oli kuin imarteleva gorilla.

Kun hän käänsi huomionsa Miss Beightoniin, niin Mrs. Beighton, luulen

ma, itki ilosta, kun kohtalo oli suonut hänelle semmoisen palkinnon

hänen vanhoilla päivillään.

Mr. Beighton ei virkkanut mitään. Hän oli huoleton mies.

Komisaario on aina hyvin rikas. Hänen palkkansa on suurempi kuin

saiturikaan voi uneksia -- se on niin ääretön, että hän voi säästää

kihnustella siinä määrin, että neuvoston jäsenkin melkein joutuisi

pahaan maineesen semmoisesta. Useimmat komisaariot ovat ahneita;

mutta Barr-Sagott oli poikkeus. Hänen vieraanvaraisuutensa oli

kuninkaallinen, hänen hevosensa mainioita ja hän piti tanssiaisia,

sanalla sanoen, oli hyvin tärkeä henkilö maakunnassa ja esiintyikin

semmoisena.

Lukijan tulee muistaa, että kaikki nämä tapahtumat, joista nyt kerron,

tapahtuivat melkein esihistoriallisena aikana Brittiläis-Intialaisessa

historiassa. Löytyy ehkä vielä ihmisiä, jotka muistavat sen ajan,

jolloin kaikki pelasivat krokettia ennenkuin lawn-tennis vielä oli

keksitty. Te voitte uskoa minua kun sanon, että oli aika ennen

sitäkin, jolloin ei krokettipelikään vielä ollut keksitty ja jolloin

joutsella ampuminen -- joka uudestaan tuli muotiin Englannissa vuonna

1844 -- oli yhtä suurena maan rasituksena kuin lawn-tennis tätä

nykyä. Ihmiset haastelivat silloin oppineesti "nuolen kantamista",

"harhaanampumisesta", "sisään kääntyneistä kaarista", "56-punnan

kaarista", "taantuvista" taikka "itse vaikuttavista kaarista", aivan

niinkuin me nyt puhumme "vauhdista", "pallon kiidättämisestä ennen

maahan tuloa", "verkkoon heitosta", "palautuksesta" ja "16 luodin

heittoverkoista".

Miss Beighton ampui vallan taivaallisesti naisten ampumamatkan -- s.o.

180 jalkaa -- ja yleisesti tunnustettiin, että hän oli paras naisampuja

Simlassa. Häntä sanottiin "Tara Devin Dianaksi".

Barr-Saggott osoitti hänelle suurta kohteliaisuutta ja, kuten jo

mainitsin, hänen äitinsä sydän riemuitsi siitä ja tunsi itsensä

ylennetyksi. Kitty Beighton otti asiat tyynemmin. Se oli kyllä

hupaista, että komisaario, jolla oli arvonimikirjaimia nimensä jälessä,

erityisesti liehakoi häntä ja muitten tyttöjen sydämet olivat täynnä

kateutta. Mutta siitä ei päässyt mihinkään, että Barr-Saggott oli

vallan tavattoman ruma, ja kaikki hänen koristelemiskokeensa tekivät

hänet kahta kauheammaksi. Häntä ei syyttä sanottu "_Languriksi_" --

joka merkitsee harmaa apina. -- Kitty arveli, että oli vallan hauskaa

pitää häntä orjanaan, mutta vielä parempi oli karata hänen luotaan

vallattoman Cubbonin luo -- hän oli rakuunaupseeri Umballasta --

kaunisnaamainen poika, jonka tulevaisuustoiveista ei ollut paljon

tietoa. Kitty piti Cubbonista hiukan tavallista enemmän. Cubbon taas ei

hetkeäkään koettanut peittää sitä, että hän oli suin silmin rakastunut

Kittyyn; hän oli näet suora poika. Kitty siis tuon tuostakin pakeni

Barr-Saggottin juhlallista liehakoimista nuoren Cubbonin seuraan ja sai

tietysti toria mammaltaan. "Mutta äiti kulta", sanoi hän, "Mr. Saggott

on niin -- niin _hirveän_ ruma, näetkös!"

"Rakas lapseni", sanoi Mrs. Beighton hurskaasti, "emmehän me voi olla

toisenlaisia kuin kaikkivaltias Luoja on meidät luonut. Paitsi sitä

sinä joudut korkeampaan säätyyn kuin oma äitisi! Ajattele sitä ja ole

järkevä."

Kitty nyrpisti pikku nenäänsä ja lausui epäkunnioittavia sanoja

korkeasta säädystä, komisaarioista ja avioliitosta. Mr. Beighton siveli

tukkaansa, sillä hän oli huoleton mies.

Vuodenajan loppupuolella, kun Barr-Saggot arveli sopivan ajan

tulleen, hän keksi suunnitelman, joka tuotti suurta kunniata hänen

hallinnolliselle kyvylleen. Hän toimitti ampumakilpailun naisille ja

palkintona oli mitä kallein timanteilla koristettu rannerengas. Hän

määräsi ehtonsa hyvin viisaasti ja jokainen huomasi, että rannerengas

oli lahja Miss Beightonille ja sitä seurasi kaupan päällisinä

komisaario Barr-Saggottin käsi ja sydän. Jokaisen piti ampua St.

Leonardin piiri -- kolmekymmentäkuusi laukausta sadan kahdeksankymmenen

jalan päästä -- Simlan ampumaseuran sääntöjen mukaan.

Koko Simla oli kutsuttu. Kauniisti laitettuja teepöytiä oli

deodarien siimeksessä Annandalessa, samassa paikassa, jossa nyt on

iso lehteri; ja yksinään komeudessaan välkkyen auringon valossa

oli timanttirannerengas sinisessä samettikotelossa. Miss Beighton

oli kärkäs -- melkein liian kärkäs -- ottamaan osaa kilpailuun.

Määrättynä iltapäivänä koko Simlan asukkaat ratsastivat Annandaleen

katsellakseen Pariksen (päinvastaisessa merkityksessä) tuomiota.

Kitty ratsasti nuoren Cubbonin kanssa, ja oli helppo huomata, että

pojan mieli oli levoton. Häntä täytyy pitää syyttömänä kaikkeen

siihen, mikä nyt tapahtui. Kitty oli kalpea ja hermostunut ja katseli

kauvan rannerengasta. Barr-Saggott oli vallan komeasti puettu, vielä

hermostuneempi kuin Kitty ja rumempi kuin koskaan ennen.

Mrs. Beighton hymyili armollisesti, kuten soveltui tulevalle

komisaarion anopille, ja ampuminen alkoi. Kaikki seisoivat

puoliympyrässä kun neitonen toisensa perään astui esiin.

Ei mikään ole niin ikävätä kuin nuoliampuma-kilpailu. Neitoset ampuivat

ja ampuivat, ja yhä ampuivat kunnes aurinko vaipui vuorien taakse ja

vienot tuulahdukset heiluttelivat deodareja; katsojat jo rupesivat

odottamaan, että Miss Beighton ampuisi ja voittaisi. Cubban seisoi

puoliympyrän toisessa kärjessä, Barr-Saggott toisessa. Miss Beighton

oli viimeisenä listassa. Ampuminen oli käynyt huonosti ja rannerengas

ynnä komisaario Barr-Saggott kaupan päällisinä olivat varmaan hänen.

Komisaario viritti hänen joutsensa omilla korkeilla käsillään. Hän

astui esiin, vilkasi rannerenkaasen, ja hänen ensimmäinen nuolensa

lensi suoraan keltasen pilkun sydämeen, tuottaen hänelle yhdeksän

poengia.

Nuori Cubbon vasemmassa päässä kalpeni ja Barr-Saggottin paha haltia

houkutteli hänet hymyilemään. Hevostenkin oli tapana säikähtää kun

Barr-Saggot hymyili. Kitty näki hymyn. Hän katsahti sitten vasemmalle

puolelle nyökäyttäen päätään melkein huomaamatta Cubbonille ja jatkoi

ampumistaan.

Minä toivon, että osaisin kertoa sen, mikä nyt seurasi. Se oli vallan

tavatonta ja hyvin sopimatonta. Miss Kitty tähtäsi nuolensa mitä

suurimmalla tarkkuudella, niin että kukin saattoi nähdä, mitä hän

teki. Hän oli mainio ampuja; ja hänen 46-naulainen joutsensa soveltui

hänelle erinomaisesti. Hän tapasi ampumataulun puujalkoihin erinomaisen

tarkasti neljä kertaa perättäin. Sitten hän tapasi ampumataulun puiseen

yläosaan yhden kerran, ja kaikki naiset vilkasivat toisiinsa. Sitten

hän alkoi ampua vilkkaasti valkoseen, joka tuottaa, kuten tiedätte,

yhden poengin kerrallaan. Hän lähetti viisi nuolta valkoseen. Se oli

ihmeellistä ampumista; mutta koska Kityn olisi pitänyt koettaa tähdätä

"keltaseen", ja voittaa rannerengas, niin Barr-Saggottin naama rupesi

käymään vihannaksi kuin nuori vesiheinä. Sitten hän ampui kaksi kertaa

taulun yli, sitten kaksi kertaa kauvaksi vasemmalle -- yhä tähdäten

yhtä suurella tarkkuudella --; katsojat olivat vaiti ja hämillään,

ja Mrs. Beighton otti esiin nenäliinansa. Sitten Kitty ampui maahan

ampumataulun eteen niin että monta nuolta särkyi. Sen jälkeen hän

tapasi kerran punaseen -- joka tuotti seitsemän poengia -- näyttääkseen

vaan mitä hän taisi, kun tahtoi, ja sitten hän lopetti ihmeellisen

taidon näytteensä kiidättämällä muutamia nuolia telineisin, jotka

kannattivat ampumataulua. Tässä on hänen ampumajaksonsa, kuten se

kirjoitettiin muistiin: --

Miss Beighton Keltanen 1. Punanen 1. Sininen 0. Musta 0. Valkonen 5.

Tav. lauk. 7. Poengien summa 21.

Barr-Saggott näytti siltä kuin viimeiset nuolenpäät olisivat

tunkeutuneet hänen omiin koipiinsa eikä ampumataulun jalkoihin ja

syvän äänettömyyden lopetti pieni pystynokkainen, pisamanaamainen,

puolikasvuinen tytön tynkkä, joka huusi kimeällä, riemuitsevalla

äänellä: -- "Siis minä olen voittanut!"

Mrs. Beighton koetti parastaan pysyäkseen tyynenä, mutta hän itki

kaiken kansan nähden. Ei mikään voima voinut auttaa häntä kärsimään

sellaista pettymystä tyynesti. Kitty irroitti joutsensa kärsimättömästi

ja palasi paikalleen. Barr-Saggott koetti näyttää iloiselta

kiinnittäessään rannerenkaan tuon pystynokkaisen tytön karkeaan,

punaseen ranteesen. Se oli kiusallinen näky, vallan kauhea. Jokainen

koetti poistua yhdessä ryhmässä, jättäen Kityn äitinsä huostaan.

Mutta nuori Cubbon veikin hänet muassaan ja -- loppua ei maksa vaivaa

kertoa.

Kahden kauppa -- kolmannen korvapuusti.

Naimisen perästä seuraa taantuminen, väliin suuri, väliin pienempi;

mutta se tulee ennemmin tai myöhemmin ja molempien asianomaisten

pitää koettaa luiskahtaa huomaamatta sen yli, jos he tahtovat viettää

loppuikänsä tavalliseen tyyneen tapaan.

Cusack-Bremmilin avioliitossa tämä taantuminen ilmaantui vasta kolme

vuotta häiden jälkeen. Bremmil oli vaikea hoidettava parhaimpinakin

aikoina; mutta hän oli kumminkin vallan mallikelpoinen aviomies kunnes

lapsi kuoli ja Mrs. Bremmil pukeutui mustaan pukuun ja laihtui ja suri

niinkuin maailman perusteet olisivat murtuneet. Bremmilin olisi ehkä

pitänyt lohduttaa häntä. Hän koetti tehdäkin niin, luulen ma, mutta

jota enemmän hän lohdutti, sitä enemmän Mrs. Bremmil suri, josta syystä

Mr. Bremmil tietysti kävi yhä tyytymättömämmäksi. Asian laita oli se,

että molempien olisi pitänyt saada jotain vahvistavaa. Ja he saivatkin.

Mrs. Bremmil voi kyllä nyt nauraa sille, mutta siihen aikaan hänellä ei

ollut ollenkaan naurun aihetta.

Mrs. Hauksbee näettekö ilmaantui näköpiiriin; ja missä hän vaan

näyttäytyi, siellä oli syytä peljätä selkkauksia. Simlassa häntä

sanottiin "myrskylinnuksi". Minä itsekin tiedän viisi kertaa, jolloin

hän ansaitsi tuon nimen. Hän oli pieni, tummaverinen, laiha nainen,

melkein luuta ja nahkaa vaan. Silmät hänellä oli suuret, vilkkaat,

violetin siniset ja käytös mitä viehättävintä. Ei tarvinnut muuta

kuin mainita hänen nimensä iltapäivällä teepöydän ääressä, niin

jokainen nainen huoneessa nousi ylös -- eikä siunannut häntä. Hän

oli viisas, sukkela, vilkas ja hehkuva, enemmän kuin kukaan muu

hänen sukupuolestaan, mutta hänessä oli aika paljon ilkeyden ja

vallattomuuden henkeä. Hän saattoi kuitenkin olla hyvä omallekin

sukupuolelleen. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.

Bremmil vetäytyi yhä enemmän kodista pois lapsen kuoleman ja siitä

seuraavan yleisen epähauskuuden jälkeen, ja Mrs. Hauksbee otti hänet

haltuunsa. Häntä ei ollenkaan huvittanut pitää salassa vankejaan.

Hän otti hänet julkisesti haltuunsa ja näki, että muut sen näkivät.

Bremmil ratsasti hänen kanssaan ja käveli hänen kanssaan ja puhui hänen

kanssaan ja kävi huviretkillä hänen kanssaan ja söi välipalaa Pelkillä

hänen kanssaan, kunnes ihmiset rypistivät silmäkulmiaan ja huudahtivat:

"Sehän on häpeällistä!" Mrs. Bremmil pysyi kotona katsellen kuolleen

lapsen vaatteita ja itkien tyhjään kätkyeesen. Hän ei välittänyt

mistään muista hommista. Mutta kahdeksan rakasta, hellää ystävätärtä

kertoi hänelle vihdoin kuinka asiat olivat, sillä tavalla, että heidän

kertomuksensa ydinkohta kaikin mokomin kävisi hänelle selväksi. Mrs.

Bremmil kuunteli tyynesti ja kiitti heitä hyvistä uutisista. Hän ei

ollut niin viisas kuin Mrs. Hauksbee, mutta ei hän ollut tyhmäkään. Hän

piti tietonsa salassa eikä virkkanut mitään Bremmilille siitä, mitä

oli kuullut. Tämä on muistettava. Puhumisesta aviomiehelle, taikka

itkemisestä hänen tähtensä ei vielä milloinkaan ole lähtenyt mitään

hyötyä.

Kun Bremmil oli kotona, mikä muutoin ei usein tapahtunut, hän oli

tavallista hellempi. Se juuri ilmaisi hänen laitansa. Hän pakoitti

itsensä olemaan hellä osittain tyynnyttääkseen omaatuntoansa, osittain

tyydyttääkseen Mrs. Bremmiliä. Ei kumpanenkaan seikka onnistunut.

Silloin tuotiin kirje, joka sisälsi: "Heidän ylhäisyytensä Lordi ja

Lady Lyttonin käskystä on virassa olevalla adjutantilla kunnia pyytää

Mr. ja Mrs. Cusack-Bremmeliä Peterhoffiin 26 p. heinäkuuta, kello puoli

kymmenen i.p." -- Vasemman puolisessa alakulmassa seisoi "tanssit".

"Minä en voi mennä", sanoi Mrs. Bremmil, "se on kovin pian pikku

Florrie paran kuoleman ... mutta minä en tahdo estää sinua, Tom."

Hän tarkoitti sillä kertaa sitä, mitä sanoikin, ja Mr. Bremmil arveli,

että ehkä hänen sitten pitäisi mennä sinne hiukan näyttäytymään vaan.

Tässä hän sanoi toista kuin ajatteli; ja Mrs. Bremmil tiesi sen. Hän

aavisti -- naisen aavistus on paljoa varmempi kuin miehen tieto --

että Bremmil oli alusta alkaen aikonut mennä ja Mrs. Hauksbeen kanssa.

Hän istautui miettimään ja hänen miettiessään selvisi hänelle, että

kuolleen lapsen muisto on paljoa vähemmän arvoinen kuin elossa olevan

aviomiehen rakkaus. Hän teki suunnitelman ja uskalsi koko onnensa

siihen. Tällä hetkellä hän huomasi, että hän tunsi Tom Bremmilin vallan

juurta jaksaen ja tähän tuntemiseensa hän perusti toimensa.

"Tom", sanoi hän, "minä menen Longmorelle päivällisille 26 p:nä.

Parasta olisi, jos sinä söisit päivällisesi klubissa."

Tämä päästi Bremmilin pulasta, hän kun näet oli miettinyt miten

pääsisi syömään päivällistä Mrs. Hauksbeen kanssa, ja hän oli nyt niin

kiitollinen ja tunsi itsensä kovin vähäpätöiseksi ja syylliseksi --

mikä oli hyvin terveellistä. Bremmil läksi kotoaan kello viiden aikaan

mennäkseen ratsastamaan. Noin puoli kuusi iltapuolella tuotiin suuri

nahkapeitteinen koppa Phelpsiltä Mrs. Bremmilille. Hän oli semmoinen

nainen, joka osasi pukeutua. Hän ei ollut nyt turhaan tuhlannut

kokonaista viikkoa miettiessään tätä pukua, kuinka hän sen ompeluttaisi

ja pistellyttäisi ja palttaisi ja kuroisi ja -- miksi sitä nyt

sanotaankaan. Se oli komea puku -- hiukan mustan puhuva. Minä en osaa

sitä selittää, mutta se oli semmoinen, jommoisia muotilehdet sanovat

mestariteoksiksi -- puku, joka heti pistää silmään ja saa meidät

seisomaan suu ammollaan. Hän ei hyvin paljon miettinyt, mitä hän nyt

teki, mutta katsoessaan suureen peiliin huomasi hän ilokseen, ettei hän

milloinkaan elämässään ollut näyttänyt noin kauniilta. Hän oli pitkä,

vaaleaverinen ja osasi käyttäytyä komeasti, kun vaan tahtoi.

Päivällisen perästä Longmorella hän läksi tanssiaisiin -- hiukan

myöhään -- ja tapasi Bremmilin juuri taluttamassa Mrs. Hauksbeeta.

Tämä pani hänet punastumaan, ja kun herrat hyörivät hänen ympärillään

pyytääkseen häntä tanssimaan, hän näytti erinomaisen komealta. Hän

kirjoitti tanssikirjansa täyteen paitsi kolmea tanssia, joiden kohdat

hän jätti tyhjiksi. Mrs. Hauksbeen ja hänen katseensa kohtasivat

toisensa kerran, ja Mrs. Hauksbee ymmärsi että nyt oli sota --

kova sota -- syttynyt heidän välillään. Hän alkoi hyökkäyksensä

epäsuotuisissa olosuhteissa, sillä hän oli komentanut Mr. Bremmiliä

hiukan liian paljon juuri nyt, ja se oli vähän harmittanut miestä.

Paitsi sitä Mr. Bremmil ei milloinkaan ollut nähnyt vaimoaan noin

kauniina. Hän tuijotti häneen oven suusta ja vilkuili häneen

käytävissä, hänen kulkiessaan ohi kavaljeeriensa kanssa. Bremmil tuskin

saattoi uskoa, että tuo oli sama itkusilmäinen, mustapukuinen nainen,

joka aamiaispöydässä kostutti munia kyynelillään.

Mrs. Hauksbee koetti parastaan pitääkseen häntä kiinni, mutta kahden

tanssin perästä Bremmil meni lattian poikki vaimonsa luo ja pyysi

tanssia.

"Minä pelkään, että te olette tullut liian myöhään, Mister Bremmil",

sanoi hän säkenöivin silmin.

Silloin hän rukoili häneltä yhtä ainoata tanssia, ja armollisesti

antoi Mrs. Bremmil hänelle viidennen valssin. Onneksi oli n:o 5 tyhjä

hänen tanssikirjassaan. He tanssivat sen yhdessä ja huoneessa syntyi

hieman liikettä. Bremmil oli hiukan aavistanut, että hänen vaimonsa

osaisi tanssia, mutta hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hän

tanssisi noin taivaallisesti. Valssin loputtua hän pyysi toista tanssia

-- armosta vaan, ei ansiosta, ja Mrs. Bremmil sanoi: "Näytä minulle

tanssikirjasi, kultaseni!" Hän veti sen esiin, niinkuin pikku vallaton

koulupoika näyttää kielletyt makeisensa opettajalle. Se oli jokseenkin

täynnä "H" kirjaimia ja lopuksi vielä "H" oli vietävä iltaselle. Mrs.

Bremmil ei virkkanut mitään, mutta hän hymyili ylenkatseellisesti, veti

kynällään n:o 7:n ja nro 9:n yli -- siinä meni kaksi "H":ta -- ja antoi

takasin tanssikirjan, johon hän nyt oli kirjoittanut oman nimensä H:n

sijaan -- lempinimen, jota vaan hän ja hänen miehensä käyttivät. Sitten

hän sormellaan uhkaili Mr. Bremmiliä ja sanoi nauraen: "Voi sinua

tuhma, _tuhma_ poika!"

Mrs. Hauksbee kuuli tämän ja -- hän tunnusti sen -- hän tunsi

joutuneensa tappiolle. Bremmil vastaanotti numerot 7 ja 9

kiitollisuudella. He tanssivat n:o 7:n ja istuivat n:o 9:n ajalla

pienessä teltissä. Mitä Bremmil sanoi ja mitä Mrs. Bremmil teki, se ei

koske ketään.

Kun musiikki alkoi soittaa "_The roastbeef of Old England_" (Vanhan

Englannin härkäpaisti), nämä molemmat menivät verannalle ja Bremmil

rupesi katselemaan vaimonsa kantotuolia (se oli siihen aikaan, jolloin

ei vielä käytetty vaunuja), sillä aikaa kuin Mrs. Bremmil meni

pukuhuoneesen. Mrs. Hauksbee tuli verannalle ja sanoi: "Te kai viette

minut iltaselle, Mr. Bremmil?" Bremmil punastui ja näytti häpeävän

vastatessaan: "Hm -- niin! Minä aion saattaa kotiin vaimoni, Mrs.

Hauksbee. Tässä lienee tapahtunut pieni erehdys." Koska hän näet oli

mies, niin hän puhui ikäänkuin koko syy olisi ollut Mrs. Hauksbeen.

Mrs. Bremmil tuli ulos pukuhuoneesta puettuna joutsenen untuvilla

koristettuun viittaan, valkonen "pilvi" pään ympäri. Hän näytti

säteilevän iloiselta ja siihen hänellä oli syytäkin.

Pariskunta läksi yhdessä pimeään ja Bremmil ratsasti hyvin lähellä

kantotuolia.

Silloin Mrs. Hauksbee sanoi minulle -- hän näytti hiukan kuihtuneelta

ja väsyneeltä lampun valossa: "Sanokaa minun sanoneeni, tuhminkin

nainen voi johtaa viisasta miestä; mutta tuhmaa miestä johtamaan

tarvitaan hyvin viisas nainen."

Sitten me menimme illalliselle.

Kuinka Pluffles pelastui.

Mrs. Hauksbee oli joskus hyvä omallekin sukupuolelleen. Tässä on

kertomus, joka todistaa sen, ja te voitte uskoa siitä juuri niin paljon

kuin tahdotte.

Pluffles oli aliluutnantti "Nimettömissä". Hän oli kovin kokematon

ollakseen aliluutnanttikin. Hän oli niin kamalan kokematon -- juuri

kuin untuvapeitteinen kanarialinnun poikanen. Pahinta oli, että hänellä

oli kolme kertaa niin paljon rahoja, kuin oli terveellistä hänelle,

sillä ukko Pluffles oli rikas ja Pluffles oli hänen ainoa poikansa.

Pluffleksen mamma ihaili häntä. Hän oli melkein yhtä naiivi kuin

Pluffleskin ja hän uskoi joka sanan, minkä poikansa sanoi.

Pluffleksen heikkous oli siinä, ettei hän uskonut, mitä ihmiset

sanoivat. Hänestä oli parempi "luottaa omaan arvosteluunsa", kuten hän

sanoi. Hänellä oli yhtä paljon arvostelukykyä kuin hänellä oli taitoa

istua lujasti satulassa ja hoitaa ohjaksia; ja tämä omaan arvosteluunsa

luottaminen tuotti hänelle pari kolme kertaa harmia. Mutta pahin harmi,

mikä ikinä oli sattunut Plufflekselle, tapahtui hänelle Simlassa --

muutamia vuosia sitten, kun hän oli neljänkolmatta vanha.

Hän alkoi tavallisuuden mukaan luottamalla omaan arvostelukykyynsä

ja seurauksena oli, että hän jonkun ajan kuluttua oli kiireestä

kantapäihin kiinni sidottu Mrs. Reiverin voittovaunuihin.

Mrs. Reiverissä ei ollut niin hitustakaan hyvää paitsi hänen

pukunsa. Hän oli huono tukasta alkaen -- joka oli kasvunsa alkanut

bretagnelaistytön päässä -- aina kengän korkoihin asti, jotka olivat

kaksi ja kolme kahdeksasosaa tuumaa korkeat. Hän ei rehellisesti tehnyt

kepposia muille kuten Mrs. Hauksbee; hän oli ilkeä oman voiton

pyynnöstä.

Hän ei koskaan antanut aihetta minkäänlaiseen skandaaliin -- siksi

hänellä oli liian vähän jaloja viettejä. Hän oli poikkeus, joka antoi

tukea tuolle säännölle, että englantilais-intialaiset naiset ovat aivan

yhtä rakastettavia kuin heidän siskonsa kotimaassa. Koko hänen elämänsä

oli todistuksena tälle säännölle.

Mrs. Hauksbee ja hän vihasivat toisiaan kiihkeästi. He vihasivat

toisiaan liian syvästi joutuakseen kahakkaan, mutta ne sanat, joita he

lausuivat toisistaan, olivat hämmästyttäviä -- voisimme melkein sanoa:

omituisia. Mrs. Hauksbee oli suora ja väärentämätön -- väärentämätön

kuin hänen omat etuhampaansa -- ja olisi ollut kerrassaan mallinainen,

ellei hänellä olisi ollut tuota taipumusta kepposiin. Mrs. Reiverissä

ei ollut niin mitään rehellisyyttä; ei muuta kuin itsekkäisyyttä.

Jo seurailukauden alkupuolella pikku Pluffles raukka joutui hänen

uhrikseen. Hän koetti kietoa Plufflesta pauloihinsa, ja kuinka Pluffles

olisi voinut häntä vastustaa? Hän luotti yhä omaan arvostelukykyynsä ja

oli mennyttä miestä.

Minä olen nähnyt kuinka Hayes koetti kesyttää hurjaa hevosta -- minä

olen nähnyt tongan ajajan opettavan vikuria ponia -- minä olen nähnyt

ankaran metsänhoitajan totuttavan peltopyykoiraa pyssyn laukauksiin --

mutta semmoista kasvatusta kuin Pluffles "Nimittämättömissä" sai kokea,

en ole aavistanutkaan. Häntä totutettiin ottamaan kiinni ja tuomaan,

aivan kuin koira. Hän oppi vahtimaan kuin koira, heti kun Mrs. Reiver

sanoi pienimmän sanankaan. Hän oppi pitämään suostumuksia, joita Mrs.

Reiver ei aikonutkaan pitää. Hän oppi olemaan kiitollinen tansseista,

joita Mrs. Reiver ei milloinkaan aikonut tanssia hänen kanssaan.

Hän oppi vilusta värisemään tunnin ja neljänneksen tuulenpuolella

Elysiumia, odottaessaan päättäisikö Mrs. Reiver tulla ratsastamaan vai

ei. Hän oppi keveässä vierailupuvussa rankkasateella etsimään vaunuja

ja sitten kulkemaan vaunujen sivulla kun hän oli löytänyt ne. Hän oppi

miltä tuntuu kun kohdellaan niinkuin hindulaista tavarankantajaa ja

juoksutetaan ympäri kuin kokkipoikaa. Kaiken tuon hän oppi ja vielä

paljon lisää. Ja hän sai maksaa koulustaan.

Hän taisi ehkä jollain hämärällä tavalla otaksua, että se oli hienoa

ja mahtipontista, että se tuotti hänelle arvoa miesten kesken ja

oli juuri niinkuin pitikin. Ei kenenkään velvollisuus ollut sanoa

Plufflekselle, että hän oli hupsu. Seurustelutapa tänä vuoden aikana

oli siksi hienoa, ettei kenenkään soveltunut ottaa selkoa tuosta

asiasta; ja sekaantuminen toisen miehen tuhmuuksiin on aina turhaa

työtä. Pluffleksen eversti olisi voinut komentaa hänet takasin omaan

rykmenttiinsä, kuullessaan kuinka asian laita oli. Mutta Pluffles oli

viime kerralla käydessään kotimaassa kihlannut englantilaisen tytön

ja eversti ei inhonnut mitään niin paljon kuin naimisissa olevaa

aliluutnanttia. Hän nauraa hymähteli vaan kuullessaan kuinka Plufflesta

kasvatettiin ja sanoi, että se oli "hyvä koulu pojalle". Mutta se ei

ollut ollenkaan hyvä koulu. Se saattoi hänet tuhlaamaan rahoja yli

varojensa, jotka tosin olivat hyvät. Sen lisäksi tuo kasvatus turmeli

keskinkertaisen pojan ja teki hänestä kymmenennen asteen miehen mitä

ikävintä laatua. Hän joutui pahaan seuraan ja hänen pikku laskunsa

Hamiltonin jalokivikaupassa oli vallan hämmästyttävä.

Silloin Mrs. Hauksbee otti ohjakset käsiinsä. Hän ryhtyi asiaan vallan

yksin, tietäen hyvin mitä ihmiset hänestä sanoisivat; ja hän ryhtyi

siihen tytön tautta, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Pluffleksen

morsiamen piti tulla erään tädin suojassa lokakuussa viettämään häitä

Pluffleksen kanssa.

Elokuun alussa Mrs. Hauksbee huomasi, että nyt oli aika sekaantua

asiaan. Tottunut ratsastaja tietää täsmälleen, mitä hänen hevosensa

aikoo tehdä, juuri ennenkuin se tekee sen. Samoin kokenut nainen,

semmoinen kuin Mrs. Hauksbee, arvaa heti kuinka nuori mies kulloinkin

tulee käyttäytymään -- varsinkin, jos sama nuori mies on semmoisen

pauloissa kuin Mrs. Reiver oli. Mrs. Hauksbee sanoi, että ennemmin

tai myöhemmin pikku Pluffles purkaisi kihlauksensa vallan syyttä --

tehdäkseen vaan mieliksi Mrs. Reiverille, joka palkinnoksi pitäisi

häntä jalkainsa juuressa ja palvelijanaan juuri niin kauvan aikaa, kuin

se huvittaisi Mrs. Reiveriä. Mrs. Hauksbee sanoi tuntevansa sellaisten

seikkain oireet. Ja jollei _hän_ niitä tuntenut, niin ei sitten kukaan.

Sitten hän hyökkäsi anastamaan Plufflesta pois vallan vihollisen tulen

alta; aivan niinkuin Mrs. Cusack-Bremmil vei Bremmilin pois aivan Mrs.

Hauksbeen nenän alta.

Tätä erityistä sotaa kesti seitsemän viikkoa -- me sanoimme sitä

seitsenviikkoiseksi sodaksi -- ja tuuma tuumalta molemmat puolueet

koettivat laajentaa tai puolustaa aluettaan. Tarkka kertomus tästä

täyttäisi koko kirjan, eikä sittenkään olisi täydellinen. Jokainen,

joka tuntee tällaisia asioita, voi itse kuvitella yksityisseikkoja.

Se oli suurenmoinen taistelu -- sen vertaista ei milloinkaan enää

tule olemaan, niin kauvan kuin Jakko vuori seisoo -- ja Pluffles oli

voiton palkkana. Ihmiset sanoivat hävyttömiä asioita Mrs. Hauksbeestä.

He eivät tienneet, mistä syystä hän taisteli. Mrs. Reiver taisteli

osittain siitä syystä, että Pluffles oli hyödyllinen hänelle, mutta

pääasiallisesti siitä syystä, että hän vihasi Mrs. Hauksbeeta ja nyt

heidän piti kummankin koettaa voimiaan. Ei kukaan tiedä mitä Pluffles

ajatteli. Hänellä ei ollut paljon ajatuksia viisaampinakaan hetkinään,

ja nekin vähät, joita hänellä oli, tekivät hänet itserakkaaksi. Mrs

Hauksbee sanoi: -- "Poika on pelastettava ja ainoa keino, jolla voi

hänet pelastaa, on se että kohtelee häntä hyvin."

Hän siis kohteli Plufflesta kuin hienoa ja kokenutta miestä ainakin.

Vähitellen Pluffles siirtyi siirtymistään entisen liittolaisensa

puolelta vihollisen puolelle, joka osoitti hänelle semmoista

kunnioitusta. Häntä ei enää milloinkaan lähetetty etuvartioiden luo

vaunuja vahtimaan, eikä hänelle luvattu semmoisia tansseja, joita ei

milloinkaan tanssittu, eikä hänen kukkaroaan tyhjennetty enää. Mrs.

Hauksbee talutti häntä suitsista; ja kun hän muisti kuinka Mrs. Reiver

oli häntä kohdellut, pani hän arvoa tälle muutokselle.

Mrs. Reiver oli totuttanut pois hänet kokonaan puhumasta itsestään,

ja pannut hänet ylistämään Mrs. Reiverin avuja. Mrs. Hauksbee toimi

vallan toisin ja voitti hänen luottamuksensa, niin että hän mainitsi

kihlauksestaan tytön kanssa Englannissa, puhuen ylenkatseellisesti ja

säälien tuosta "poikamaisesta hulluudestaan". Tämä tapahtui kun hän

kerran iltapäivällä joi teetä Mrs. Hauksbeen kanssa keskustellen, oman

arvelunsa mukaan, hauskalla ja huvittavalla tavalla. Mrs. Hauksbee

oli nähnyt edellisen sukupolven miehiä vallan samaa maata, joista oli

kypsynyt lihavia kapteeneja ja pulleita majuureja.

Keskimääräisen arvion mukaan tuon naisen luonteessa oli noin

kaksikymmentä kolme eri puolta. Jotkut sanoivat, että niitä oli

enemmän. Hän rupesi puhelemaan Plufflekselle äidilliseen tapaan,

aivan niinkuin olisi ollut sata, eikä viisitoista vuotta eroa heidän

iällään. Hänen äänessään oli jonkunmoista kurkkuäänistä väräjämistä,

joka vaikutti lempeästi, vaikka se, minkä hän sanoi, oli kaikkea muuta

kuin lempeätä. Hän huomautti kuinka perin hullua, melkeimpä voisi sanoa

kunnotonta, Pluffleksen käytös oli ja kuinka ahdas hänen näköpiirinsä

oli. Silloin Pluffles jupisi jotain, että hän "luotti omaan

arvostelukykyynsä, kuten hienon miehen sopii"; ja tämä juuri raivasi

tien sille, mitä Mrs. Hauksbee sitten tahtoi sanoa. Pluffles olisi

vallan masentunut, jos joku toinen nainen olisi noin puhunut; mutta kun

Mrs. Hauksbee sen sanoi tuolla lempeällä liehakoivalla tavallaan, niin

hän vaan tunsi surua ja katumusta -- aivan niinkuin hän olisi kuullut

tavallista paremman saarnan. Vähitellen, hyvin hellävaroen ja hiukkasen

aina kerrallaan hän rupesi noukkimaan pois itserakkautta Pluffleksesta,

aivan niinkuin riu'ut irroitetaan pois sateenvarjosta ennenkuin siihen

pannaan uusi päällinen. Hän kertoi Plufflekselle ajatuksensa hänestä ja

hänen arvostelukyvystään ja maailman tuntemisestaan; kuinka Pluffles

oli käytöksellään joutunut naurettavaksi muitten ihmisten silmissä;

kuinka Pluffles nytkin oli aikonut ruveta liehakoimaan häntä, Mrs.

Hauksbeeta, jos vaan viimeksi mainittu olisi suonut hänelle tilaisuutta

siihen. Sitten hän sanoi, että avioliitto saisi hänet vakaantumaan

ja loi suloisen pikku kuvan -- vallan ruusun punertavan -- tulevasta

Mrs. Pluffleksesta, joka kulkisi elämän halki luottaen miehensä

"arvostelukykyyn" ja "maailman tuntemiseen", semmoisen miehen, jossa

ei ollut mitään moitteen siaa. Minä en ymmärrä, kuinka hän sai nämä

molemmat lausunnot sopimaan yhteen. Mutta ei Pluffles huomannut, että

ne olivat yhtään ristiriidassa.

Se oli oikeen mainio pikku saarna -- paljoa parempi kuin minkä papin

tahansa -- ja se loppui liikuttavalla viittauksella Pluffleksen mammaan

ja pappaan ja huomautuksella kuinka erinomaisen järkevätä olisi, jos

Pluffles veisi morsiamensa Englantiin.

Sitten hän lähetti Pluffleksen kävelemään, ajattelemaan tätä

keskustelua. Pluffles läksi niistäen nenäänsä hyvin kovasti ja käyden

tavattoman jäykkänä. Mrs. Hauksbee nauroi.

Ainoastaan Mrs. Reiver tietää, mitä Pluffles oli aikonut tehdä

kihlaukselleen, ja hän piti sitä salaisuutenaan kuoloon saakka.

Minä luulen, että hän mielellään olisi suonut, että Pluffles

kohteliaisuudesta häntä kohtaan olisi purkanut sen.

Seuraavina päivinä Pluffles keskusteli hyvin ahkeraan Mrs. Hauksbeen

kanssa. Keskustelut koskivat kaikki samaa asiata ja ne auttoivat

Plufflesta pysymään siveyden tiellä.

Mrs. Hauksbee tahtoi pitää häntä siipiensä suojassa viimeiseen asti.

Siitä syystä hän ei sallinut Pluffleksen lähteä Bombayhin häitä

viettämään. "Taivas tietää, mitä voisi tapahtua matkalla!" sanoi hän.

"Plufflesta painaa Rubenin kirous ja Intia ei ole sopiva maa hänelle!"

Vihdoin viimein saapui morsian tätinsä kanssa, ja Pluffles, joka oli

joten kuten järjestänyt raha-asiansa -- siinäkin Mrs. Hauksbee auttoi

häntä -- meni naimisiin.

Mrs. Hauksbee huokasi helpoituksesta, kun molemmat olivat sanoneet

"tahdon", ja meni tiehensä.

Pluffles seurasi hänen neuvoaan ja läksi kotimaahan. Hän pyysi

eron virastaan ja elelee nyt kasvattamalla kirjavaa nautakarjaa

vihreäaitaisilla laitumilla jossakin Englannissa. Minä luulen, että

hän teki hyvin viisaasti siinä. Hän olisi joutunut vallan rappiolle

Intiassa.

Jos joku siis sattuisi sanomaan jotain tavallista ilkeämpää Mrs.

Hauksbeesta, niin kerro hänelle vaan kuinka Pluffles pelastui.

Erehdys.

Sellaisella miehellä on vielä parantumisen toivoa, joka julkisesti juo

ja mellastaa kohtuullista enemmän, mutta sellaisella miehellä ei ole

niin hiukkastakaan toivoa, joka juo salassa ja yksin omassa kodissaan

-- miehellä, jonka ei kukaan koskaan _näe_ juovan.

Se on sääntö; tietysti täytyy olla olemassa poikkeus, jonka nojalla se

voidaan todistaa. Moriarty oli juuri tuo poikkeus.

Hän oli siviili-insinööri ja hallitus oli erinomaisella ystävyydellä

lähettänyt hänet vallan yksin etäiseen piirikuntaan, jossa hänellä ei

ollut muita puhetovereja kuin alkuasukkaita ja sangen paljon työtä

toimitettavana. Hän toimitti virkaansa kunnollisesti ne neljä vuotta,

jotka hän oli vallan yksin; mutta hän tottui vähitellen juomaan

salaa ja yksinään, ja hän palasi erämaasta vanhempana, kuluneempana

ja kuihtuneempana kuin olisi voinut odottaa tuollaisen yksinäisen

elämänkään perästä. Lukija ehkä tuntee sananparren, jossa sanotaan,

että jos mies on ollut enemmän kuin vuoden erämaissa, niin hän ei

enää tule entiselleen koko loppu elämässään. Ihmiset otaksuivat, että

Moriartyn omituisiin tapoihin ja alakuloiseen mielialaan oli syynä tuo

pitkä yksinäisyys ja sanoivat, että siinä sen nyt näkee kuinka hallitus

turmelee parhaimpien miestensä tulevaisuuden. Moriarty oli saavuttanut

erittäin hyvän maineen siltojen ja sulkujen rakentajana, mutta hän

tiesi, että hän joka ilta viikosta läheni lähenemistään hyvän maineensa

loppua maistelemalla konjakkia ja liköörejä ja muuta semmoista roskaa.

Hänellä oli vahva ruumis ja hyvät aivot, muutoin hän olisi jo murtunut

ja kuollut kuin sairas kameeli erämaassaan, niinkuin moni häntä

parempikin mies usein ennen häntä oli murtunut.

Hallitus komensi hänet Simlaan, kun hän oli päässyt erämaasta; ja

hän läksi sinne aikoen pyrkiä ensimmäiseen avonaiseen virkaan. Sinä

seurailukautena Mrs. Reiver -- lukija ehkä vielä muistaa hänet --

oli valtansa kukkuloilla ja moni mies huokaili hänen ikeensä alla.

Kaiken pahan, minkä voi sanoa, olen minä jo sanonut Mrs. Reiveristä

toisessa kertomuksessa. Moriarty oli komeavartaloinen, kaunis ja

hyvin harvapuheinen ja hän koetti hermostuneen huolellisesti aina

olla naapurilleen mieliksi, ellei hän sattunut vallan vaipumaan omiin

synkkiin mietteisinsä. Hän säpsähti kovasti kuullessaan äkkinäisen

melun, taikka jos joku odottamatta sanoi hänelle jotain, ja jos

tarkasteli häntä, kun hän joi lasin vettä päivällisiksi, saattoi

huomata, että hänen kätensä vapisi hiukan. Mutta kaikki tämä luettiin

hermostumisen syyksi ja tuota hiljaista, tasaista "pulp-pulp-pulp", ja

taaskin "pulp-pulp-pulp", kun hän oli yksinään omassa huoneessaan, ei

kukaan koskaan kuullut. Ja se oli tosiaankin ihmeellistä siihen nähden,

että jokaisen yksityiselämä on yleisön omaisuutta Intiassa.

Moriarty ei joutunut Mrs. Reiverin seurapiiriin, sillä hän ei

viihtynyt siinä seurassa, vaan Mrs. Reiver itse sai hänet valtaansa

ja hän polvistui Mrs. Reiverin jalkain juureen ja palveli häntä kuin

jumalatarta. Se tuli siitä, että hän oli tullut suorastaan erämaasta

suureen kaupunkiin. Hän ei voinut arvostella asioita järkevästi eikä

käsittänyt millainen mikin henkilö oli.

Mrs. Reiver oli kylmä ja jäykkä, mutta Moriarty sanoi hänen olevan

ylevän ja arvokkaan. Mrs. Reiver oli typerä eikä voinut keskustella

sujuvasti, mutta Moriarty sanoi, että hän oli vaatimaton ja kaino. Mrs.

Reiver kaino! Mrs. Reiver oli liian kelvoton ansaitakseen kunnioitusta

ja arvonantoa keltään, mutta Moriarty ihaili häntä etäältä ja varusti

hänet kaikilla Raamatun hyveillä ja useimmilla Shakespearen.

Tuo suuri, tummaverinen, hajamielinen mies, joka oli niin kovin

hermostunut, jos poni sattui juoksemaan hänen perässään, liehui Mrs.

Reiverin liepeissä ja punastui ilosta kun tämä joskus suvaitsi sanoa

pari sanaa hänelle. Hänen ihailunsa oli ankaran platoonista laatua;

muutkin naiset sen huomasivat ja myönsivät. Hän ei liikkunut Simlan

seuraelämässä ja siitä syystä hän ei kuullut mitään pahaa ihanteestaan;

joka oli hyvä. Mrs. Reiver ei välittänyt hänestä erittäin; hän vaan

piti huolta siitä, että Moriarty oli hänen ihailijaluettelossaan ja

hän kävi silloin tällöin ratsastamassa hänen kanssaan näyttääkseen

vaan, että Moriarty oli hänen omaisuuttansa, jonka hän koska tahansa

saattoi ottaa huostaansa. Moriarty lienee puhetta johtanut koko ajan,

sillä Mrs. Reiverillä ei varmaankaan ollut paljoa sanomista hänen

kaltaiselleen miehelle; ja sekin vähä, jonka Mrs. Reiver sanoi, ei

mahtanut olla kovin järkevätä. Moriarty uskoi vahvasti, että Mrs.

Reiverillä oli vaikutusvaltaa häneen -- ja syystä hän sen uskoikin --

ja tämä usko vaikutti sen, että hän vakavasti koetti luopua tuosta

paheesta, josta hän yksin vaan tiesi.

Hänen kokemuksensa tässä taistelussa mahtoivat olla omituisia, mutta

hän ei milloinkaan kertonut niistä. Joskus hän saattoi olla maistamatta

mitään muuta kuin vettä koko viikon ajan. Sitten jonakin sateisena

iltana, kun häntä ei oltu kutsuttu minnekään vierailemaan ja hauska

valkea hulmusi uunissa ja kaikki oli niin kodikasta, hän saattoi

istautua alas ja iltansa kuluksi ruveta maistelemaan pullostaan

vähä väliä, samalla kuvitellen, kuinka hän tekisi parannuksen

tulevaisuudessa, kunnes hän vihdoin täydessä humalassa heittäytyi

vuoteelle nukkumaan. Hän kärsi kovasti seuraavana aamuna.

Eräänä iltana tapahtui ratkaiseva loppuisku. Moriarty oli levoton

mielessään kun hänen parantumiskokeensa, joitten tarkoituksena oli

kohottaa häntä niin, että hän "ansaitsisi Mrs. Reiverin ystävyyden",

olivat niin huonosti onnistuneet. Viimeiset kymmenen päivää olivat

olleet hyvin vaikeita ja vihdoin ne päättyivät siten, että hän nyt sai

kärsiä seuraukset puolen neljättä vuoden ryyppäilemisestä _delirium

tremens_ puuskana, joka oli hiljaista laatua. Se alkoi synkillä

itsemurhan mietteillä ja sitten seurasi hysteerisiä kohtauksia ja

vihdoin hän rupesi täydellisesti hourailemaan. Kun hän istui tuolillaan

uunin edessä taikka kuljeskeli edes takasin huoneessaan nyppien

nenäliinan palasiksi, niin saattoi kuulla, mitä hän oikeastaan ajatteli

Mrs. Reiveristä, sillä hän houraili hänestä ja omasta lankeemuksestaan

melkein koko ajan, vaikka hän väliin sekoitti muutamia tie- ja

vesirakennuslaskuja samaan ajatusvyyhteensä. Hän puhui ja puhui ja

yhä vaan puhui kuiskaten hiljaa itsekseen, eikä kukaan voinut saada

häntä vaikenemaan. Hän näytti aavistavan, että asiat nyt olivat

nurin, sillä hän koetti pari kertaa koota ajatuksiaan ja neuvotella

järkevästi tohtorin kanssa, mutta hänen oli vallan mahdoton hallita

mieltään ja hän rupesi taas kuiskailemaan onnettomasta kohtalostaan.

On vallan kamalata kuulla aikamiehen lavertelevan kuin lapsi kaikesta

semmoisesta, jonka mies muutoin tavallisesti pitää syvimpänä

salaisuutenaan. Moriarty paljasti koko sielunsa jokaiselle, joka sattui

olemaan hänen huoneessaan kello puoli yhdestätoista illalla kello

neljännestä vaille kolmeen seuraavana aamuna.

Siitä, minkä hän sanoi, saattoi ymmärtää kuinka ääretön vaikutusvalta

Mrs. Reiverillä oli häneen ja kuinka perinpohjin hän tunsi oman

lankeemuksensa. Hänen kuiskauksiansa ei tietysti voi tässä kertoa;

mutta ne olivat hyvin opettavaisia -- ne kuin näet osoittivat

erehdykset hänen laskuissaan.

Kun pahin puuska oli mennyt ohi ja Moriartyn harvat tuttavat

surkuttelivat häntä, kun tuo paha erämaan kuume oli niin kovasti

masentanut hänen, silloin hän vannoi pyhän valan itsekseen ja

liittäytyi taas Mrs. Reiverin seuraan vuodenajan loppuun saakka,

ihaellen häntä hiljaa ja hartaasti kuin taivaan enkeliä. Sittemmin hän

rupesi ratsastamaan -- oikeen täydellä todella ratsastamaan -- joka

oli varma merkki siitä, että hän oli parantumassa päin; ja nyt saattoi

jo lyödä rämähyttää ovenkin kiini, eikä hän kumminkaan hypähtänyt

seisaalleen säikähtyneenä. Sekin taas antoi toivon aihetta.

Ei kukaan tiedä, kuinka hän saattoi pitää valansa ja mitä se maksoi

hänelle alussa. Mutta varmaa on että hän vältti pahimmat karit,

mitä juoppouteen taipuva mies milloinkaan voi kohdata. Hän joi

viininsä päivällisiksi, mutta ei milloinkaan ryypiskellyt yksin, eikä

milloinkaan juonut niin paljon, että se hiukankaan olisi vaikuttanut

häneen.

Kerran hän kertoi eräälle hyvälle ystävälleen kärsimyksestään ja kuinka

hän "hyvän ja jalon, enkelimäisen naisen vaikutuksesta" oli pelastunut.

Kun ystävä -- hämmästyksissään siitä, että jotain hyvää saattoi sanoa

Mrs. Reiveristä -- nauroi, niin hän sillä menetti Moriartyn ystävyyden.

Moriarty, joka nyt on naimisissa tuhat kertaa paremman naisen kanssa

kuin Mrs. Reiver ikinä -- naisen kanssa, joka uskoo ettei koko maan

päällä ole toista miestä niin oivaa ja hyvää kuin hänen miehensä -- hän

kyllä kulkee hautaan saakka siinä vahvassa uskossa, että Mrs. Reiver

pelasti hänet sekä maallisesta että iankaikkisesta kadotuksesta.

Ei kukaan uskonut hetkeäkään, että Mrs. Reiver tiesi vähintäkään

Moriartyn heikkoudesta. Jokainen, joka tunsi Mrs. Reiverin, ei epäillyt

ollenkaan, että hän olisi heti vetäytynyt pois Moriartyn seurasta,

jättänyt hänet oman onnensa nojaan ja kertonut kaikille ystävilleen

Moriartyn onnettomuudesta, jos hän vaan olisi sen tiennyt.

Moriarty otaksui Mrs. Reiverin olevan vallan erilaisen kuin hän todella

oli, ja tuo usko pelasti hänet. Joka oli vallan yhtä hyvä, kuin jos

Mrs. Reiver todellakin olisi ollut semmoinen, jommoiseksi Moriarty

luuli häntä.

Mutta nyt on kysymys: kuinka suuren osan Moriartyn pelastuksesta Mrs.

Reiver voi lukea ansiokseen, kun tilinteon päivä tulee?

Suddhoon talossa.

Suddhoon talo lähellä Taksalin porttia on kaksinkertainen. Siinä on

neljä koverrettua ikkunaa vanhasta ruskeasta puusta ja tasanen katto.

Sen tuntee viidestä punasesta kuviosta, jotka ovat ruutu viitosen

tapaan järjestetyt valkoseen seinään yläikkunoiden väliin. Alakerrassa

asuu leipuri Bhagwan Dass ja eräs mies, joka sanoo elävänsä sinettien

kaivertamisella, lukuisine vaimoineen, palvelijoineen, ystävineen

ja suosijoineen. Molemmissa ylähuoneissa asui useimmiten Janoo ja

Azizun sekä pieni mustan ruskea rottakoira, joka oli varastettu erään

englantilaisen kotoa ja jonka Janoo oli saanut lahjaksi eräältä

sotamieheltä. Nykyjään Janoo asuu yksin ylähuoneissa. Suddhoo makaa

tavallisesti katolla, paitsi silloin kun hän makaa kadulla. Hänellä on

tapana käydä Peshawarissa kylmänä vuodenaikana tervehtimässä poikaansa,

joka myy kuriositeetteja lähellä Edwardes porttia ja silloin hän makaa

oikean savikaton alla. Suddhoo on minun hyvä ystäväni, sillä hänen

serkullaan on poika, joka minun välitykselläni sai päävahtimestarin

paikan suuressa kauppahuoneessa asemalla. Suddhoo sanoo, että Jumala

tekee minusta alikuvernöörin vallan kohta. Minä uskon aivan varmaan,

että hänen ennustuksensa toteutuu. Hän on hyvin, hyvin vanha,

valkotukkainen ja hampaatkin semmoiset, ettei niitä kannata näyttää.

Kaikki hänen sielunkykynsä ovat kuluneet loppuun, kaikki muut paitsi

rakkaus hänen poikaansa Peshawarissa. Janoo ja Azizun ovat Kashmirista

kotoisin, kaupungin lapsia, joitten toimi on ikivanha ja enemmän tai

vähemmän kunniallinen; mutta Azizun on sittemmin joutunut naimisiin

erään lääketiedettä tutkivan nuorukaisen kanssa maan luoteisosasta ja

viettää nyt sangen kunnioitettavaa elämätä jossakin lähellä Bareillya.

Bhagwan Dass on verenimijä ja väärentäjä. Hän on hyvin rikas. Se mies,

joka sanoo elävänsä kaivertamalla sinettejä, on olevinaan hyvin köyhä.

Nämä seikat ovat kaikki, minkä me tarvitsemme tietää Suddhoon talon

neljästä päähyyriläisestä. Sitten siellä vielä asun minä, mutta minä

toimitan tässä kertomuksessa vaan loppukuoron virkaa, joka esiintyy

viimeiseksi ja selittää kaikki asiat. Minua ei siis tarvitse lukea.

Suddhoo ei ollut kovin viisas. Se mies, joka oli kaivertelevinaan

sinettejä, oli viisain heistä kaikista, paitsi Janoota. Bhagwan Dass

osasi vaan valehdella. Janoo oli myöskin kaunis, mutta se oli hänen oma

asiansa.

Suddhoon poika Peshawarissa sairastui keuhkopussitulehdukseen ja

vanha Suddhoo oli huolissaan. Sinettien kaivertaja kuuli puhuttavan

Suddhoon huolesta ja käytti sitä hyväkseen. Hän seurasi aikaansa.

Hän hankki itselleen ystävän Peshawarissa, joka joka päivä sähkötti

hänelle tietoja Suddhoon pojan terveydentilasta. Ja tässä juuri alkaa

kertomuksemme.

Suddhoon serkun poika sanoi minulle yhtenä iltana, että Suddhoo

tahtoisi puhutella minua; että hän oli liian vanha ja heikko tullakseen

itse minun luokseni ja että minä osoittaisin ikuista kunniaa Suddhoon

talolle, jos minä tulisin hänen luokseen. Minä menin, mutta siihen

nähden, että Suddhoo tähän aikaan oli sangen hyvissä varoissa, olisi

hän minun mielestäni voinut lähettää paremmat ajopelit, eikä tuommoisia

hirvittävän täriseviä _ekka_ rattaita, tuomaan tulevata varakuvernööriä

alkuasukkaiden kaupungin osaan kolkkona huhtikuun iltana. _Ekka_ ei

kulkenut nopeasti. Oli jo pilkkosen pimeä, kun me seisahduimme Ranjit

Singhin haudan oven luo lähellä linnoituksen pääporttia. Siinä seisoi

Suddhoo ja hän sanoi, että se oli vallan varma, että minusta armollisen

alentuvaisen käytökseni tähden tehtäisi varakuvernööri, ennenkuin

ainoakaan hivus päässäni valkenisi. Sitten me puhuimme ilmasta ja minun

terveydentilastani ja vehnän sadosta viisitoista minuuttia Huzuri

Baghissa, tähtitaivaan alla.

Suddhoo sanoi vihdoin viimeinkin asiansa. Hän kertoi Janoon sanoneen

että tässä _sirkarissa_ (maakunnassa) oli olemassa laki, joka kielsi

käyttämästä taikakeinoja, sillä asianomaiset pelkäsivät, että taiat

voisivat jonakin päivänä tappaa Intian keisarinnan. Minä en tiennyt

ollenkaan kuinka tuon lain laita oli, mutta minä arvasin että nyt

oli jotain hauskaa tekeillä. Minä sanoin siis, että hallitus ei

suinkaan kieltänyt taikakeinoja, vaan päin vastoin suuresti kehoitti

niitä käyttämään. Valtion korkeimmat virkamiehet itse käyttivät

taikatemppuja. (Jollei valtion rahastojen virallisissa laskuissa ole

käytetty taikatemppuja, niin minä en ymmärrä mitä ne ovat). Sitten

rohkaistakseni häntä vielä enemmän minä sanoin että jos tässä oli

kysymys toimittaa jadoo, niin minulla ei ollut ollenkaan mitään vastaan

antaa siihen apuani ja suostumustani, ja minä kyllä katsoisin, että

toimitettaisi puhdas jadoo -- valkonen taikatemppu, joka on eroitettava

saastaisesta jadoosta, mikä tappaa ihmisiä. Siinä meni pitkä aika

ennenkuin Suddhoo myönsi, että hän juuri siitä syystä oli pyytänyt

minua tulemaan. Sitten hän kertoi minulle vavahdellen ja vapisevalla

äänellä, että se mies, joka sanoi kaivertelevansa sinettejä, oli

poppamies mitä puhtainta laatua; että tämä joka päivä toi Suddhoolle

uutisia hänen sairaalta pojaltaan Peshawarissa nopeammin kuin salama

iskee, ja että sitten kirjeistä aina kävi selville, että nämä uutiset

olivat tosia. Sitten hän vielä oli sanonut Suddhoolle, että suuri vaara

uhkaa poikaa, mutta sen voisi estää puhtaalla _jadoolla_ ja suurella

rahasummalla tietysti. Minä aloin jo oivaltaa asian laidan ja sanoin

Suddhoolle, että minä myöskin ymmärsin hiukan länsimaissa käytettyä

_jadoota_ ja tulisin kyllä hänen taloonsa tarkastamaan, että kaikki

tapahtuu säännöllisesti ja oikeassa järjestyksessä. Me läksimme yhdessä

matkaan ja Suddhoo kertoi minulle tiellä, että hän jo oli maksanut

sinettijen kaivertajalle noin sata taikka kaksisataa _rupeeta_ ja

tämän iltainen _jadoo_ maksaisi vielä kaksisataa rupeeta lisää. Ja se

oli polkuhinta, sanoi hän, hänen poikaansa uhkaavan vaaran suuruuteen

nähden; mutta minä en luule, että hän kuitenkaan ajatteli niin.

Kaikki valkeat olivat sammutetut talon edustalla, kun me saavuimme

sinne. Minä kuulin kamalata mölinää sinetin kaivertajan puodista,

aivan kuin joku olisi voivotellut hengen heitossa. Suddhoo värisi

kovasti ja kompuroidessamme ylös portaita hän kertoi minulle, että

jadoo oli alkanut. Janoo ja Azizun tulivat meitä vastaan portaiden

päässä ja sanoivat minulle, että jadoo tulisi toimitettavaksi

heidän huoneissansa, koska näet siellä oli enemmän tilaa. Janoo

on vapaamielinen nainen. Hän kuiskasi minulle että koko _jadoo_

oli vaan keino, jolla koetettiin petkuttaa rahoja Suddhoolta ja

että sinetin kaivertaja joutuisi hyvin kuumaan paikkaan kuoltuaan.

Suddhoo melkein itki pelvosta ja vanhuuden heikkoudesta. Hän kulki

edes takasin hämärässä huoneessa, mainiten yhä uudelleen poikansa

nimen ja kysyen tuon tuostakin Azizunilta eikö sinetin kaivertajan

sietäisi hiukan alentaa palkkavaatimuksiaan, kun asia koski hänen

omaa hyyri-isäntäänsä. Janoo työnsi minut varjoon seinään koverretun

holvi-ikkunan komeroon. Luukut olivat kiinni ja huonetta valaisi vaan

hiukan tuikkiva öljylamppu. Minua ei yhtään voinut nähdä, kun vaan

pysyin hiljaa.

Hetkisen kuluttua taukosi mölinä alikerrassa ja me kuulimme askeleita

portailla. Se oli sinetin kaivertaja. Hän seisahtui ulkopuolelle ovea

-- kun samassa rottakoira rupesi haukkumaan ja Azizun hapuili vitjoja

-- ja käski Suddhoon sammuttaa lampun. Siitä syntyi pilkkosen pimeä

paitsi punasta hehkua kahdesta _huquasta_, joita Janoo ja Azizun

polttivat. Sinetin kaivertaja tuli sisään ja minä kuulin kuinka

Suddhoo heittäytyi lattialle ähkien. Azizun pidätti henkeään ja Janoo

vetäytyi vuoteelle vavahdellen. Silloin kuului metallipalasten helinä

ja vaalean sinisen vihreä liekki leimahti lähellä lattiata. Se valaisi

juuri paraiksi niin paljon, että saattoi nähdä Azizunin kyyristyneenä

huoneen nurkkaan rottakoira sylissä, Janoon kädet ristissä, eteenpäin

kumartuneena vuoteen laidalla istumassa, Suddhoon, kasvot alas

painettuina väristen, ja sinetin kaivertajan.

Minä toivon, etten elämässäni enää näe toista semmoista miestä kuin tuo

sinetin kaivertaja. Hän oli alasti vyötäisiin saakka ja hänen päässään

oli valkosista jasmiineista kiedottu seppele, paksu kuin miehen ranne.

Vyötäisille oli kääritty punertava vaate ja kummassakin nilkassa oli

teräsrengas. Siinä ei ollut mitään kammottavaa. Miehen kasvot, ne ne

panivat minun värisemään. Ensiksikin ne olivat sinertävän harmaat.

Toiseksi hän oli vääntänyt silmänsä nurin, niin että valkuaiset vaan

olivat näkyvissä; ja kolmanneksi nuo kasvot olivat vallan pirulliset

-- aaveen tapaiset -- täydellinen vastakohta tuolle sileänaamaiselle,

inhoittavalle vanhalle lurjukselle, joka päivät pitkään istui

sorvauspenkkinsä ääressä alakerrassa. Hän makasi vatsallaan, kädet

väännettyinä ristiin selän taakse, ikäänkuin hänet olisi sidottuna

viskattu siihen. Pää ja kaula olivat ainoat ruumiinosat, jotka eivät

olleet kiinni lattiassa. Ne muodostivat melkein suoran kulman ruumista

vastaan, aivan niinkuin hyökkäystä aikovan lasisilmäkäärmeen pää. Se

oli kamalata. Huoneen keskessä paljaalla savilattialla oli suuri, syvä

messinkiastia, jossa leimusi himmeä sinisen vihreä liekki aivan kuin

yölamppu. Tämän astian ympäri mies lattialla mateli kolmeen kertaan.

Kuinka hän sen saattoi tehdä, sitä minä en ymmärrä. Minä näin lihaksien

nousevan ja laskevan aaltomaisesti pitkin hänen selkärankaansa, mutta

muutoin en huomannut mitään liikettä. Pää näytti olevan ainoa elävä

osa hänen ruumiistaan, paitsi noita verkalleen kohoavia ja laskevia

selkälihaksia. Janoo hengitti vuoteella seitsemänkymmentä kertaa

minuutissa. Azizun peitti silmänsä käsillään ja vanha Suddhoo itki

itsekseen, nyppien likaa, joka oli tarttunut hänen valkoseen partaansa.

Hirveintä oli, että tuo mateleva, kiemurteleva olento ei päästänyt

vähintäkään ääntä -- kiemurteli vaan! Ja arvelkaa, että tuota kesti

kymmenen minuuttia ja samalla rottakoira vinkui, Azizun vapisi, Janoo

läähätti ja Suddhoo itki.

Minä tunsin, että hivukset nousivat pystyyn päässäni ja sydämeni

jyski kuin höyrykone. Onneksi sinetin kaivertaja näytti oikean

karvansa kaikkein vaikuttavimmalla tempullaan ja saattoi minut jälleen

tyyntymään. Kun hän oli lopettanut tuon ihmeellisen matelemisensa,

kohotti hän päänsä lattiasta niin korkealle kuin suinkin taisi ja

sieraimista syöksyi tulta. Minäpä satun tietämään, miten tuommoinen

tulen syökseminen tapahtuu -- osaan sen tempun tehdä itsekin --

niin että se tyynnytti minua. Koko homma oli petosta. Jos hän olisi

jatkanut vaan tuota matelemistaan koettamatta suurentaa vaikutusta,

niin taivas tiesi mitä minä olisinkaan uskonut. Molemmat tytöt

huusivat nähdessään tulen liekin ja, hänen päänsä pudota jymähti

leuka edellä lattiaan, muun ruumiin viruessa liikkumatta, käsivarret

ristissä takana. Nyt seurasi runsaasti viiden minuutin paussi, jolla

ajalla sinisen vihertävä liekki sammui. Janoo kumartui laittamaan

toista nilkkarengastaan ja Azizun käänsi kasvonsa seinään päin ottaen

rottakoiran syliinsä. Suddhoo ojensi vaistomaisesti kätensä Janoon

_huquaa_ kohti ja Janoo työnsi sen lattian poikki hänelle. Juuri

ruumiin yläpuolella seinällä riippui kaksi kuningattaren ja Walesin

prinssin heleäväristä kuvaa pahviraameissa. Ne katselivat näyttelyä

ja minusta tuntui niinkuin ne vielä olisivat enentäneet tuon kaiken

omituista vaikutusta.

Juuri kun hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, ruumis käännähti

ympäri ja vyöri astian luota toiselle puolen huonetta jääden sinne

makaamaan selälleen. Astiasta kuului hiljainen "pulp" -- aivan

samanlainen molahdus kuin syntyy kalan ottaessa kiinni kärpästä -- ja

viheriäinen valo astian keskessä leimahti jälleen.

Minä tähystelin astiata ja näin veden pinnalla kelluvan kuivan,

ryppyisen, mustan hindulaislapsen pään -- silmät ja suu auki ja päälaki

paljaaksi ajettu. Tämä oli vielä inhoittavampaa kuin mateleminen, sillä

se tuli niin äkkiä. Meillä ei ollut aikaa virkkaa sanaakaan, ennenkuin

pää rupesi puhumaan.

Lukekaa vaikka Poen kertomus magnetiseeratun kuolleen miehen äänestä,

niin ette sittenkään ymmärrä puoliakaan, kuinka hirvittävätä tuon

pään ääni oli. Joka sanan välillä oli yksi tai kaksi sekuntia ja itse

äänessä kaikui jonkunmoinen "ring-ring-ring" aivan kuin kellon kilinä.

Se kaikui hitaasti monta minuuttia, aivan kuin puhellen itsekseen,

ennenkuin kylmä hiki minusta rupesi haihtumaan. Sitten minä älysin

asian luonnollisen selityksen. Minä katselin oven edessä makaavaa

ruumista ja huomasin erään lihaksen juuri kaulan ja hartioitten

rajalla liikkuvan säännöllisesti, vaikk'ei sillä lihaksella ole mitään

tekemistä ihmisen luonnollisessa hengittämistoiminnassa. Koko laitos

oli egyptiläisten kotijumalain huolellinen jäljennös, jommoisista

joskus saa lukea, ja ääni oli mitä oivallisinta ja hämmästyttävintä

vatsassa puhumista. Koko tällä ajalla pää hiljaa kellui astian laitaa

vasten puhuen. Se kertoi Suddhoolle, joka paikalla taas rupesi

vaikeroimaan, hänen poikansa sairaudesta ja kuinka tuo sairaus oli

kehittynyt aina tähän iltaan saakka. Minä tulen aina kunnioittamaan

sinetin kaivertajaa siitä, että hän niin tarkkaan seurasi Peshawarista

tulleiden sähkösanomien aikaa. Se kertoi vielä, että taitavat lääkärit

yöt päivät hoitivat sairasta ja että hän vähitellen paranisi, jos tuo

mahtava poppamies, jonka palvelija astiassa kiikkuva pää oli, saisi

kaksinkertaisen palkan.

Tässä juuri ilmaantui erehdys taiteelliselta kannalta nähden.

Se on kerrassaan järjetöntä pyytää sovitun maksun lisäämistä

kaksinkertaiseksi semmoisella äänellä, jommoisella Lazarus lienee

puhunut noustessaan kuolleista. Janoo, jolla on tosiaankin miehen

järki, vaikka hän on vaimo, huomasi tuon yhtä pian kuin minäkin. Minä

kuulin hänen ylenkatseellisesti jupisevan: "_Asli nahin! Fareib_!"

ja juuri kun hän sen oli sanonut sammui valkea astiassa, pää lakkasi

puhumasta ja me kuulimme oven sarantojen narisevan. Sitten Janoo iski

valkean tulitikulla, sytyttäen lampun ja me näemme että pää, astia ja

sinetin kaivertaja olivat poissa. Suddhoo väänteli käsiään ja vakuutti

jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi, että vaikka hänen iankaikkinen

autuutensa siitä riippuisi, niin hän ei voisi hankkia toista kahtasataa

_rupeeta_. Azizun oli melkein hysteerinen nurkassaan. Janoo taasen

istui tyynenä vuoteella ja rupesi keskustelemaan, että eiköhän liene

kaikki ollut vaan _bunao_ eli petostemppu.

Minä selitin niin paljon kuin taisin sinetin kaivertajan _jadoosta_,

mutta hänen todistustapansa oli paljoa yksinkertaisempi: -- "Semmoinen

loitsiminen, joka aina pyytää lahjoja, ei ole mitään oikeata

loitsimista", sanoi hän. "Minun äitini sanoi minulle, että ainoa

tehokas lemmen juoma on se, joka annetaan vaan rakkaudesta. Tuo sinetin

kaivertaja on valehtelija ja piru. Minä en uskalla puhua enkä tehdä

mitään enkä ryhtyä mihinkään, sillä minä olen velkaa Bhagwan Dassille,

leipurille, kahdesta kultasormuksesta ja raskaasta nilkkarenkaasta.

Minun täytyy ostaa ruokani hänen puodistaan. Sinetin kaivertaja on

Bhagwan Dassin ystävä ja hän myrkyttäisi minun ruokani. Tuota hullua

_jadoota_ on kestänyt jo kymmenen päivää ja se on maksanut Suddhoolle

monta _rupeeta_ joka ilta. Sinetin kaivertaja käytti ensin mustia

kanoja, sitruuneja ja _mantrasia_. Hän ei milloinkaan ennen näyttänyt

meille mitään semmoista kuin tänä iltana. Azizun on hupsu ja kohta

hänestä tulee _purdahnashin_. Suddhoo on jo kadottanut voimansa ja

järkensä. Arvelkaa nyt! minä olin toivonut saavani Suddhoolta monta

_rupeeta_ hänen eläessäänkin ja paljon enemmän vielä hänen kuoltuaan;

ja nyt tuo hupsu tuhlaa kaikki rahansa sinetin kaivertajalle, tuolle

paholaisen ja aasin tamman sikiölle!"

Silloin minä kysäsin: -- "Mutta mikä sai Suddhoon vetämään minua samaan

puuhaan? Tietysti minä voin puhua sinetin kaivertajalle ja hänen

täytyy maksaa takasin. Koko juttu on lapsen lorua -- häpeällistä -- ja

järjetöntä."

"Suddhoo _on_ vanha lapsi", sanoi Janoo. "Hän on elänyt katolla nämät

seitsemänkymmentä vuotta ja on yhtä järjetön kuin vuohen vuona. Hän

haki teidät tänne ollakseen varma siitä, ettei hän rikkonut sen

_sirkarin_ (maakunnan) lakia, jonka suolaa hän on syönyt vuosikausia.

Hän jumaloi tomuakin sinetin kaivertajan jalkain alla ja tuo lehmän

nielijä on kieltänyt häntä menemästä poikansa luo. Mitä Suddhoo tietää

teidän laistanne ja salamapostista? Minun täytyy katsella vaan kuinka

hänen rahansa päivä päivältä luiskahtavat tuolle valehtelevalle

konnalle alikerrassa."

Janoo polki jalkaansa lattiaan ja melkein itki harmista. Suddhoo

taaskin vaikeroi ryijyn alla nurkassa ja Azizun koetti auttaa piipun

vartta hänen vanhaan suu parkaansa.

Sillä kannalla asiat ovat nyt. Ajattelemattomasti olen minä auttanut

ja kehoittanut sinetin kaivertajaa petkuttamaan itselleen rahaa

vääryydellä, mikä on kielletty 420:ssä luvussa Intian rikoslaissa. Minä

en siitä syystä voi tehdä mitään tässä asiassa. Minä en voi ilmoittaa

asiata poliisille. Mitkä todistajat todistaisivat ilmoitukseni

oikeiksi? Janoo kieltää järkähtämättä ja Azizun on hunnulla peitetty

vaimo jossakin lähellä Bareillyä -- kadonneena tähän meidän laajaan

Intiaan. Enkä minä liioin voi itse ottaa lakia omiin kouriini ja puhua

sinetin kaivertajalle, sillä minä olen varma siitä, että Suddhoo

epäilisi minua ja paitsi sitä Janoo varmaan tulisi myrkytetyksi, sillä

hänen velkansa leipurille sitoo häntä kiireestä kantapäihin. Suddhoo

on vanha narri, ja joka kerta kuin me tapaamme toisemme mutisee hän

tuon minun järjettömän leikkipuheeni, että hallitus ennemmin suosii ja

yllyttää taikatemppujen käytäntöä kuin kieltää. Hänen poikansa on terve

nyt, mutta Suddhoo on täydellisesti sinetin kaivertajan vallassa ja

tämän neuvoja hän seuraa kaikissa toimissaan. Janoo näkee, kuinka nuo

rahat, jotka hän aikoi viekotella Suddhoolta, joka päivä luiskahtavat

sinetin kaivertajalle ja hän käy päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi ja

synkemmäksi.

Hän ei milloinkaan virka asiasta mitään, sillä hän ei uskalla, mutta

ellei mikään estä häntä, niin minä pelkään että sinetin kaivertaja

kuolee koleraan -- valkoseen arsenikkikoleraan -- keskipaikoilla

toukokuuta. Ja sillä lailla minä vielä saan mieltäni painamaan

murhankin Suddhoon talossa.

Toinen mies.

Aikoja sitten seitsenkymmen luvulla, ennenkuin mitään julkisia

rakennuksia oli rakennettu Simlassa ja tuosta leveästä Jakko vuoren

ympäri vievästä tiestä ei vielä uneksittukaan, Miss Gaureyn vanhemmat

pakottivat tyttärensä naimaan eversti Schreiderlingin. Eversti ei

voinut olla _paljoa_ enemmän kuin kolmekymmentä viisi vuotta vanhempi

morsiantaan; ja koska hänellä oli palkkaa kaksisataa _rupeeta_ kuussa

ja paitsi sitä omia rahoja, niin häntä täytyi pitää sangen varakkaana.

Hän oli hyvää sukua ja kylmänä vuoden aikana häntä vaivasi jonkunmoinen

keuhkotauti. Kuumalla säällä hän sai usein halvauskohtauksia, mutta hän

ei siitä kuollut kumminkaan.

Huomatkaa, että minä en moiti Schreiderlingiä. Hän oli hyvä aviomies

oman käsityksensä mukaan, eikä hän ollut pahalla tuulellakaan muuta

kuin voidessaan pahoin, joka tapahtui noin seitsemänätoista päivänä

kuukaudessa. Hän oli melkein antelias vaimolleen raha-asioissa ja

se oli hänen puoleltaan suuri myönnytys. Mutta Mrs. Schreiderling

ei kumminkaan ollut onnellinen. Hänet naitettiin ennenkuin hän oli

täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja kun hän jo oli antanut koko pienen

sydän parkansa toiselle miehelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä,

mutta sanokaamme häntä nyt vaan "toiseksi mieheksi". Hänellä ei ollut

rahoja eikä tulevaisuuden toiveita. Eikä hän ollut edes kauniskaan;

ja minä luulen että hän oli virkatoimissa komisariaatissa. Mutta

huolimatta kaikesta tuosta tyttö rakasti häntä hellästi ja he olivat

jo vähän niinkuin kihloissa, kun Schreiderling astui esiin ja

ilmoitti Mrs. Gaureylle tahtovansa naida hänen tyttärensä. Silloin

ensimmäinen kihlaus purettiin -- huuhdottiin pois Mrs. Gaureyn

kyynelillä, sillä tämä arvoisa nainen hallitsi taloaan itkemällä

toisten tottelemattomuutta hänen ylivallalleen ja tuota kunnioituksen

puutetta, jota hänen täytyi kärsiä vanhoilla päivillään. Tytär ei

seurannut äitinsä esimerkkiä. Hän ei milloinkaan itkenyt. Ei edes

hääpäivänäänkään.

Se toinen mies kärsi kohtalonsa ääneti ja tuli siirretyksi huonoimmalle

asemalle, minkä ikinä saattoi löytää. Ehkä ilmanala siellä tyynnytti

häntä. Häntä vaivasi horkka ja se lienee haihduttanut hänen muut

huolensa. Paitsi sitä hänellä oli sydänvika myöskin. Yksi lämsistä oli

vikaantunut ja kuume teki sen vielä pahemmaksi. Se näyttäytyi myöhemmin.

Siten kului monta kuukautta ja Mrs. Schreiderling rupesi

sairastelemaan. Hän ei kuihtunut verkalleen kuten henkilöt romaaneissa,

mutta hän näytti vetävän puoleensa kaikki tautilajit, mitkä milloinkaan

ilmaantuvat asemilla, alkaen tavallisesta kuumeesta ja siitä yhä

ylöspäin. Hän ei milloinkaan ollut muuta kuin tavallisen sievän

näkönen parhaimpinakaan aikoinaan, mutta tauti teki hänet rumaksi.

Schreiderling sanoi niin. Hän oli ylpeä siitä, että hän aina uskalsi

suoraan sanoa ajatuksensa.

Kun Mrs. Schreiderling lakkasi olemasta kaunis, niin

Schreiderling heitti hänet oman onnensa nojaan ja palasi entisiin

poikamiestapoihinsa. Mrs. Schreiderlingin oli tapana ratsastaa Simlan

puistokäytävällä surkean näköisenä, harmaa Teraihattu niskassa ja

kauhean näkönen vanha satula rämä allaan. Schreiderlingin anteliaisuus

ei ulottunut hevosta edemmäksi. Hän sanoi, että mikä satula tahansa

kelpaisi niin hermostuneelle naiselle kuin Mrs. Schreiderling oli.

Mrs. Schreiderlingiä ei koskaan pyydetty tanssimaan, sillä hän tanssi

huonosti ja paitsi sitä hän oli niin harvapuheinen ja ikävä, että

harvoin kukaan viitsi käydä vieraisilla hänen luonaan. Schreiderling

sanoi, että jos hän olisi tietänyt että Mrs. Schreiderlingistä tulisi

tuommoinen variksen pelätti naimisiin jouduttuaan, niin ei hän ikinä

olisi nainut häntä. Hän oli ylpeä siitä, että uskalsi sanoa ajatuksensa

suoraan, tuo oiva Schreiderling!

Schreiderling jätti vaimonsa Simlaan kerran elokuussa ja läksi itse

rykmenttinsä luo. Sillä aikaa Mrs. Schreiderling hiukan elpyi, mutta

entistä ulkomuotoaan hän ei koskaan saanut jälleen. Minä kuulin

klubissa, että se toinen mies oli tulossa Simlaan sairaana -- hyvin

sairaana -- parantuakseen ehkä täällä. Kuume ja sydänlämsät olivat

melkein tappaneet hänet. Mrs. Schreiderling tiesi sen myöskin ja paitsi

sitä hän tiesi -- josta minä en välittänyt hankkia tietoa -- minä

päivänä sen toisen miehen piti tulla. Minä luulen, että tuo toinen mies

kirjoitti hänelle siitä. He eivät olleet nähneet toisiaan sitten kuin

kuukautta ennen häitä. Ja nyt seuraa ikävin osa tätä kertomusta.

Kerran myöhäinen vierailussa käynti pidätti minua Dovedell hotellissa

iltahämäriin saakka. Mrs. Schreiderling oli ratsastanut pitkin

puistokäytävätä koko iltapäivän sateessa. Minun kulkiessa pitkin

Cartroadia ajoi tonga ohitseni, ja minun ratsuni, joka oli kyllästynyt

pitkään odottamiseen, läksi nelistämään. Juuri tien vieressä

tongakonttorin lähellä seisoi Mrs. Schreiderling likomärkänä kiireestä

kantapäihin odottaen tongaa. Minä aloin ratsastaa mäelle päin, sillä

eihän tonga minua liikuttanut, mutta juuri silloin Mrs. Schreiderling

alkoi huutaa. Minä käännyin takasin paikalla ja näin tongakonttorin

lamppujen valossa Mrs. Schreiderlingin polvillaan märällä tiellä, juuri

saapuneen tongan takaistuimen vieressä, huutaen kamalasti. Sitten hän

putosi kasvoilleen lokaan, kun minä saavuin sinne.

Takaistuimella istui hyvin suorana ja jäykkänä, toinen käsi

tongapeitteellä ja vesi tippuen hatusta ja viiksistä, se toinen mies

-- kuolleena. Nuo kuusikymmentä penikulmaa ylämäkeä röykyttävillä

rattailla lienee ollut liian paljon hänen sydänlämsilleen, luulen ma.

Tongan ajaja sanoi: -- "Tämä sahib kuoli kaksi asemaa tuolla puolen

Solonia. Silloin minä sidoin hänet nuoralla kiinni, muutoin hän olisi

pudonnut maantielle, ja siten me tulimme Simlaan. Antaisiko sahib

minulle juomarahaa? Tuo", hän osoitti sitä toista miestä, "olisi

antanut minulle _rupeen_."

Toinen mies istui naama irvistelevänä ikäänkuin häntä olisi huvittanut

tuo hänen naurettava matkansa ja Mrs. Schreiderling loassa alkoi

vaikeroida. Ei ollut ketään muita kuin me neljä konttorin ulkopuolella

ja sade virtasi tulvanaan. Ensi työksi oli Mrs Schreiderling

vietävä kotiinsa ja toiseksi piti asettaa niin, ettei hänen nimeään

sekotettu tähän asiaan. Tongan ajaja sai viisi _rupeeta_ hankkiakseen

basaarivaunut Mrs. Schreiderlingille. Sitten hänen piti ilmoittaa

tongakonttorissa, kuinka tuolle toiselle miehelle oli käynyt ja

asianomaiset saivat sitten ryhtyä sopiviin toimenpiteisin.

Mrs. Schreiderling kannettiin katoksen alle sateen suojaan ja kolme

neljännes tuntia me molemmat odotimme vaunujen tuloa. Se toinen mies

jätettiin istumaan entiselleen. Mrs. Schreiderling koetti tehdä

jos jotakin, mutta ei vaan itkenyt, joka epäilemättä olisi ollut

terveellisintä hänelle. Hän koetti huutaa heti, kun hän oli tointunut

tainnoksistaan ja sitten hän rupesi rukoilemaan sen toisen miehen

sielun puolesta. Ellei hän itse olisi ollut puhdas kuin päivä, olisi

hän rukoillut omankin sielunsa puolesta. Minä odotin, että hän sen

tekisi, mutta hän ei sitä tehnyt. Sitten minä koetin pyyhkiä vähän

likaa pois hänen vaatteistaan. Vihdoin vaunut tulivat ja minä vein

hänet pois -- osittain väkivallalla. Se oli kamala toimi alusta loppuun

saakka, mutta pahinta oli kun vaunujen täytyi tunkeutua seinän ja

tongan välitse ja Mrs. Schreiderling näki lyhdyn valossa tuon laihan

keltasen käden tongan peitteellä.

Hän joutui kotiin juuri kun kaikki ihmiset olivat menossa tanssiaisiin

varakuninkaan palatsiin -- Peterhoffiin, kuten siihen aikaan sanottiin

-- ja tohtorille selitettiin, että hän oli pudonnut hevosen selästä ja

minä olin löytänyt hänet tuolla puolen Jakko vuorta. Tohtori sanoi,

että minä tosiaankin ansaitsin kiitosta kun noin nopeasti hommasin

hänelle lääkärin apua. Mrs. Schreiderling ei kuollut -- Schreiderlingin

tapaiset miehet naivat aina sellaisia naisia, jotka eivät helposti

kuole. He jäävät eloon ja rumentuvat.

Mrs. Schreiderling ei milloinkaan kertonut tuosta ainoasta kerrasta,

jolloin hän naimisensa jälkeen tapasi sen toisen miehen, ja kun

tämän illan tapahtumia seuraava kylmettyminen ja yskä olivat siksi

parantuneet, että hän pääsi ulos, niin ei hän milloinkaan sanallakaan

tai pienimmälläkään liikkeellä osoittanut tavanneensa minua

tongakonttorin luona. Ehkei hän sitä tiennytkään.

Hänellä oli tapana ratsastaa edes takasin puistokäytävällä tuolla

kauhean huonolla satulallaan sen näköisenä, kuin hän joka hetki olisi

odottanut jonkun tulevan tuolta kadun kulmasta. Kahden vuoden kuluttua

hän läksi kotimaahan ja kuoli -- Bournemouthissa, luulen ma.

Schreiderlingin oli tapana puhua "rakkaasta vaimo parastaan"

upseeriklubissa ollessaan hiukan "liikutettu". Hän tahtoi aina puhua

suoraan ajatuksensa, tuo oiva Schreiderling.

Venus Annodomini.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä numero kahdeksantoista kanssa Braccio

Nuovossa Vatikanissa, Viscontin Cereksen ja Niilijumalan välillä. Hän

oli vaan intialainen jumalallinen olento -- englantilais-intialainen

oikeastaan -- ja me nimitimme häntä Venus Annodominiksi eroitukseksi

muista Annodomineista samaa katoamatonta laatua. Vuoristossa kerrottiin

taruna, että hän oli kerran ollut nuori, mutta ei ainoakaan elossa

oleva mies uskaltanut julkisesti astua esiin väittämään, että

tuossa tarussa oli perää. Miehet ratsastivat Simlaan, oleskelivat

siellä jonkun ajan, läksivät pois, tekivät nimensä tunnetuiksi,

toimittivat elämäntyönsä, palasivat takasin Simlaan ja löysivät

siellä Venus Annodominin vallan samanlaisena kuin he olivat hänen

jättäneet. Hän oli muuttumaton kuin Intian kukkulat, mutta ei aivan

niin viheriäinen. Kaiken minkä kahdeksantoistavuotias tyttö saattoi

kestää ratsastamisessa, kävelemisessä, tanssimisessa, huvituksissa ja

liioittelemisissa yleensä, sen kesti Venus Annodominikin, eikä hänessä

voinut huomata mitään väsymyksen tai kyllästymisen oireita. Paitsi

ikuista nuoruutta sanottiin hänen vielä keksineen ikuisen terveyden

salaisuuden, ja hänen maineensa levisi ympäri maita, mantereita. Hän

ei enää ollut vaan nainen, hänestä oli tullut yhteiskunnallinen laitos

niin suuressa määrin, ettei ainoatakaan nuorta miestä voitu pitää

täysin kasvatettuna, ennenkuin hän oli jonkun aikaa palvellut Venus

Annodominin alttarin juurella. Ei kukaan ollut hänen kaltaisensa,

vaikka moni kyllä koetti apinoida häntä. Kuusi vuotta hänessä ei

vaikuttanut enempää kuin kuusi kuukautta muissa naisissa, ja kymmenen

vuotta ei vaikuttanut häneen niinkään paljon kuin viikon kuume muihin

naisiin. Jokainen ihaeli häntä ja palkinnoksi hän oli ystävällinen

ja kohtelias melkein jokaiselle. Nuoruus oli muuttunut hänelle

tottumukseksi niin pitkän ajan kuluessa, ettei hän enää voinut siitä

erota -- taikka totta puhuen hän ei käsittänyt ollenkaan, että oli

välttämätöntä siitä erota -- ja hänen lähimpänä ympäristönään oli aina

nuorta väkeä.

Venus Annodominin ihailijoiden joukossa oli nuori Gayerson. Häntä

sanottiin "hyvin nuoreksi Gayersoniksi" eroitukseksi isästään, jolla

oli nimenä "nuori" Gayerson. Isä oli siviilivirkamies Bengalissa ja

nuorukainen tavoiltaan sekä sydämeltään. "Hyvin nuori" Gayerson ei

tyytynyt palvelemaan Venus Annodominia tyynesti ja näön vuoksi, kuten

muut nuoret miehet, eikä ymmärtänyt kunnioittavalla ja kiitollisella

alamaisuudella vastaanottaa sellaisia suosion osoituksia häneltä kuin

ratsastusmatkan, tanssin, taikka hetken keskustelun. Hän oli vaatelias,

ja siitä syystä Venus Annodomi ei antanut hänen lähestyä. "Hyvin nuori"

Gayerson kiusasi itseään turhamaisella tavalla melkein sairaaksi

hänen tähtensä; ja hänen ihailunsa ja vakavuutensa saattoivat hänen

käyttäytymään joko ujosti, taikka isoäänisesti, taikka epähienosti,

riippuen hänen mielialastaan kulloinkin, muihin vanhempiin miehiin

verraten, jotka kumartelivat Venus Annodominia. Venus Annodomini

sääli "hyvin nuorta" Gayersonia. Tämä nuorukainen muistutti hänelle

poikaa, joka kaksikymmentäkolme vuotta takaperin oli ihaillut häntä

rajattomasti ja jota kohtaan hän sen sijaan oli tuntenut enemmän kuin

viikon kestävätä hellyyttä. Mutta poika oli mennyt menojaan ja nainut

toisen tytön ennenkuin vuosikaan oli kulunut siitä kun hän Venus

Annodominia jumaloi; ja nyt oli Venus Annodomini melkein -- ei sentään

kokonaan -- unohtanut hänen nimensäkin. "Hyvin nuorella" Gayersonilla

oli samat suuret sinisilmät ja sama tapa työntää alahuultaan esiin, kun

hän oli liikutettu tai harmissaan. Mutta Venus Annodomini kohteli häntä

kumminkin jäykästi. Hän ei pitänyt liiasta innosta, vaan tahtoi tyyntä

ja hiljaista hellyyttä.

"Hyvin nuori" Gayerson oli onneton eikä ollenkaan koettanutkaan peittää

suruaan. Hän oli armeijassa -- linjarykmentissä luulen ma, vaikka en

minä ole oikeen varma siitä -- ja koska hänen kasvonsa olivat kuin

peili ja otsa kuin avonainen kirja hänen viattomuutensa tähden, niin

toverit armeijassa tekivät hänen elämänsä raskaaksi ja katkeroittivat

hänen luonnostaan herttaisen mielensä. Ei kukaan muu kuin "hyvin nuori"

Gayerson itse tietänyt kuinka vanhaksi "hyvin nuori" Gayerson luuli

Venus Annodominia ja hän ei siitä koskaan kertonut kenellekään. Ehkä

hän luuli, että Venus Annodomini oli kaksikymmentä viisi vuotta, taikka

ehkä viimeksi mainittu henkilö oli hänelle sanonut olevansa siinä

iässä. "Hyvin nuori" Gayerson olisi uinut Indus virran yli sadeajalla

täyttämään Venus Annodominin pienintäkin käskyä ja hän luotti häneen

sokeasti. Jokainen myönsi, ettei se ollut Venus Annodominin syy,

sillä hän ei milloinkaan Mrs. Hauksbeen taikka Mrs. Reiverin tavoin

liikuttanut sormeakaan vetääkseen ketään luokseen. Sitä saattoi ihaella

ja kunnioittaa Mrs. Hauksbeeta, ylenkatsoa ja välttää Mrs. Reiveriä,

mutta jokaisen täytyi pakosta jumaloida Venus Annodominia.

"Hyvin nuoren" Gayersonin isällä oli piirikunnan veronkantajan paikka

taikka joku muu hallinnollinen virka erittäin ikävässä osassa Bengalia

-- täynnä Babus joukkoja, jotka sanomalehdissä haukkuivat "nuorta"

Gayersonia "Neroksi" ja "Scyllaksi" ja "Charybdikseksi"; ja paitsi

Babus joukkoja siellä oli alituinen punatauti ja kolera yhdeksän

kuukautta vuodessa. "Nuori" Gayerson -- hän oli noin neljäkymmentä

viisi vuotta -- melkein piti Babus ystävistään, sillä ne huvittivat

häntä, mutta hän tunsi vastenmielisyyttä punatautia kohtaan, ja kun hän

suinkin vaan pääsi sieltä, läksi hän Darjilingiin useimmiten. Mutta

juuri tänä kesänä hän päätti tulla Simlaan poikaansa tervehtimään.

Poika ei ollut siitä kovin hyvillään. Hän kertoi Venus Annodominille,

että hänen isänsä oli tulossa sinne ja Venus Annodomini punastui hiukan

ja sanoi että olisi hauskaa tutustua häneen. Sitten hän katsoi kauvan

ja miettiväisenä "hyvin nuoreen" Gayersoniin, sillä hän sääli poikaa

hyvin, hyvin paljon ja poika oli hyvin, hyvin suuri narri.

"Minun tyttäreni tulee tänne parin viikon päästä, Mr. Gayerson", sanoi

Venus Annodomini.

"Teidän mikä sitten!" sanoi "hyvin nuori" Gayerson.

"Tyttäreni", sanoi Venus Annodomini. "Hän on ollut jo seuraelämässä

kotimaassa koko vuoden ja minä tahdon, että hän hiukan näkisi Intiaa.

Hän on nyt yhdeksäntoista vuotias ja sangen järkevä tyttö, luulen ma."

"Hyvin nuori" Gayerson, joka oli juuri täyttänyt kaksikymmentä

kaksi vuotta, melkein putosi istumaan hämmästyksestä, sillä hän oli

itsepäisesti uskonut parempaa tietoansa vastaan Venus Annodominin

nuoruutta. Venus Annodomini katseli ikkunauutimien takaa, mikä vaikutus

hänen sanoillaan olisi, ja hymyili.

"Hyvin nuoren" Gayersonin isä tuli Simlaan kaksitoista päivää myöhemmin

eikä ollut kahtakymmentä neljää tuntia ollut siellä, ennenkuin kaksi

hänen vanhaa tuttavaansa olivat kertoneet hänelle, kuinka "hyvin

nuori" Gayerson oli käyttäytynyt.

"Nuori" Gayerson nauroi makeasti ja kysyi kuka tuo Venus Annodomini

oikeastaan oli. Joka todisti, että hän oli elänyt Bengalissa, jossa ei

kukaan tiedä muusta kuin kurssin muutoksista. Sitten hän sanoi että

"lapset on lapsia" ja puhui pojalleen asiasta. "Hyvin nuori" Gayerson

sanoi olevansa epätoivoissaan ja onneton; ja "nuori" Gayerson sanoi

katuvansa, että oli ollut osallisena hankkimassa tuollaista hullua

maailmaan. Hän esitti, että poika lyhentäisi loma-aikaansa ja palaisi

velvollisuuksiinsa. Tästä seurasi epäkunnioittava vastaus ja isän ja

pojan väli oli sangen kireellä kunnes "nuori" Gayerson tahtoi, että

he yhdessä menisivät tervehtimään Venus Annodominia. "Hyvin nuori"

Gayerson läksi isänsä kanssa, mutta hänestä tuntui tukalalta ja hieman

hävetti.

Venus Annodomini otti heitä vastaan armollisesti ja "nuori" Gayerson

huudahti: -- "Hyvänen aika! sehän on Kitty!" "Hyvin nuori" Gayerson

olisi odottanut selitystä, ellei hänen olisi täytynyt koettaa saada

puhetta aikaan pitkän, kauniin, hiljaisen, hyvin puetun tytön kanssa --

esitetty hänelle Venus Annodominin tyttärenä. Tämä oli paljoa vanhempi

tavoiltaan, esiintymiseltään ja tyyneltä mieleltään kuin "hyvin nuori"

Gayerson; ja kun "hyvin nuori" Gayerson tämän huomasi, tuntui hänestä

hiukan ilettävältä.

Samassa hän kuuli Venus Annodominin sanovan: -- "Tiedättekö, että

teidän poikanne on minun innokkaimpia ihailijoitani?"

"Sitä minä en ihmettele", sanoi "nuori" Gayerson. Sitten hän korotti

ääntään: -- "Hän seuraa isänsä esimerkkiä. Enkö minä jumaloinnut

maatakin, jonka päällä te astuitte, aikoja, aikoja sitten, Kitty -- ja

te ette ole muuttunut vähääkään siitä ajasta. Kuinka omituiselta tämä

tuntuu!"

"Hyvin nuori" Gayerson ei virkkanut sanaakaan.

Hänen keskustelunsa Venus Annodominin tyttären kanssa oli tämän perästä

hiukan hajanaista ja epäselvää.

"Kello viisi siis huomenna", sanoi Venus Annodomini. "Mutta muistakaa,

että tulette täsmälleen,"

"Täsmälleen kello viisi", sanoi "nuori" Gayerson. "Sinä varmaan lainaat

vanhalle isällesi hevosen, poikaseni? Minä lähden ratsastamaan huomenna

iltapäivällä."

"Tietysti", sanoi "hyvin nuori" Gayerson. "Minä lähden pois täältä

huomisaamuna, niin että minun hevoseni ovat teidän käytettävinänne."

Venus Annodomini katsoi häneen hämärän huoneen poikki ja hänen suuret

harmaat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Hyvästi Tom", kuiskasi Venus Annodomini.