9. Roomalaiset.

Toinen vanhanaikaisen historian pääkansa on Roomalaiset. -- Eteläiseen

Italiaan asettui jo varhain Kreikkalaisia siirtokuntia. Mutta

vanhimmissa aioissa kansoitti monta itsenäistä kansakuntaa tätä

viljavaa maata, joka viimein joutui kokonaan Rooman haltuun. Näistä

kansoista ovat Etruskat, jotka levisivät yli ison osan Italian

saarentoa, mainittavat. Maan viljaisuus työnsi asukkaansa

maanviljelyskeinoon ryhtymään, mutta Etruskat eivät ainoastaan osanneet

maatansa viljellä, vaan olivat myös moniin taiteisin pystyneet.

Erittäinkin ovat he edistyttäneet kaikkia, mitä ulkonaiseen epäjumalan

palvelukseen kuuluu, niinkuin uhria, juhlallisuuksia, juhlakäytöksiä ja

ennustustaitoa. Heistä ovat Roomalaiset saaneet parhaimman osan

sivistyksensä alkusiemeniä. Rooman vanhin historia on himeän hämäryyden

peittämä. Romulo ja Remo ovat niitten miesten nimet, jotka Huhtikuun 21

päivänä vuonna 753 e.Kr. sanotaan perustaneen Roomaa, maailman

pääkaupunkia. Siis, kun tämä tapahtui, oli Adrian meren toisella

puolella Salomoni jo aikaa sitten vaipunut kuoleman uneen jopa Olympian

kilvoitus-leikitkin aljetut. Romulo hankki uuteen kaupunkiinsa

asukkaita ja rupesi sitä kuninkaana hallitsemaan. Hän jakoi kansan

kolmeen lahkoon ja kunkin lahon kymmeneen luokkaan eli Kuriaan. Itse

kansa jakaantui kahteen säätyyn: Patriciat eli ylimysmiehet ja

Plebeijat eli alhaisolaiset. Näitten säätyjen välillä syntyi

alinomaisia riitoja, jotka kestivät vuosisadat läpitsensä.

Patricioille, jotka luultavasti olivat alku-asukkaat, olivat, näet,

kaikki valtiovirat annetut; niin esimerkiksi otettiin ainoastaan heidän

joukosta Romulon asettaman senaatin jäsenet. Kuningasten valta oli

melkein samalainen, kuin Kreikan ruhtinailla ennen oli ollut. He olivat

ylimmäiset sotapäälliköt ja ylimmäiset papit, kutsuivat kokoon Senaatin

ja kansankokoukset, kun valtion la'ista, sodan ja rauhan asioista oli

päätettävä. Ei mihinkään valtiolliseen toimeen ollut rupeaminen,

ennenkuin jumaloista oli neuvoa haettu. Tämmöinen tiedusteleminen oli

Augura ja Haruspici nimisten pappien tehtävä. Nämät ennustivat lintujen

lennosta ja viserryksestä, kanain syömisestä, ukkosen jylinästä,

ukontulen leimauksesta ja muista senkaltaisista. Kaikki nämät laitokset

olivat alkuansa etruskilaisia. Kuninkaallisen arvon merkit olivat myös

etruskilaista syntymäperää. Kuninkaan edellä kävi kaksitoista liktori

nimistä miestä, jotka kukin kantoivat varpukerpun, jossa rippui kirves,

merkiksi muka että kuninkaan oli oikeus hengeksi rangaista.

Romulon jälkeen hallitsi Numa, joka on valtion oikeana perustajana

pidettävänä. Parhaasta päästä koetti hän alamaistensa sydämmiin

juurittaa jumalien kunnioittamista; heistä sanoi lakiensa ja

laitostensa lähteneen. Hän sääsi monta uutta tapaa jumalanpalveluksessa

ja piti tarkan huolen, että nuot pidettäisiin pyhinä. Mikä Romulon

hallitessa oli ollut kuninkaallista alusmaata, jakoi Numa pellottomille

kansalaisille, että he muka jättäisivät sotahalunsa ja mieltyisivät

rauhallisiin toimiin. Sittemmin jakoi hän koko Rooman alan osakuntiin

ja asetti jokaiselle peräänkatsojansa, jonka piti kirjoittaman ylös,

kuka huolettomasti ja kuka hyvin peltonsa viljeli että kuningas muka

tietäisi ahkerat palkita. Lakinsa oli naisille ylen ankarat; he eivät

saaneet viiniä juoda eikä ollenkaan miesten toimiin sekaantua.

Avioliitto pidettiin semmoisessa pyhyydessä, että 580 vuotta jälkeen

kaupungin perustuksen oli kulunut, kun ensimäinen avioliitto rikottiin.

Tämän viisaan lakilaatijan jälkeinen oli Tullo Hostilio, joka paljon

laajensi Rooman aluskuntaa. Seuraava kuningas Anko Martio rupesi

laivaston rakentamiseen ja hänen jälkeisensä Tarquinio Prisko on

maineensa saanut noitten mahdottoman suurten kloakkien rakentamisesta,

jotka olivat isojen kupujen näköiset. Myöskin rakensi hän yhteisten

taistelusleikkien pitämiseksi kuuluusan Cirko nimisen näytelmäpaikan.

Sen ympärillä oli lavitsoita ja itse Cirkon ympärys oli niin suuri,

että siihen mahtui 200,000 henkeä. Tähän suunnattomaan rakennukseen,

jonka jäännökset vieläkin käyvät katsojista ihmeeksi, täytyi Tarquinion

pakoittaa alhaiso päivätöihin. Tämä kuningas kävi myöskin onnellisia

sotia naapurikansojansa vastaan ja voitti suuren saaliin. -- Servio

Tullio, joka seurasi häntä hallituksessa, rupesi uudestaan jakamaan

kruunun alusmaat pellottomille ja pääsi sen kautta alhaison suosioon.

Myös jakoi hän asukkaat sekä kaupungissa että maalla kolmeenkymmeneen

osaan, jotta kansan olot ja asiat enemmin tulisivat näkyville ja

selville. Tämä kuningas päästi uusilla laitoksillaan myös Plebeijat

jonkunmoiseen mahtavuuteen, ehkä päävalta vielä pysyi Patriciain

hallussa. V. 534 e.Kr. nousi viimeinen Rooman kuningas Tarquinio

Superbo kuninkaan-istuimelle. Väkivaltaisuudestansa syntyi liittäydys,

jonka johdattajana oli Bruto. Tarquinio, joka oli poissa sodassa,

pantiin kuninkaan-arvolta pois ja koko kuninkuus poistettiin. Sen siaan

asetettiin kaksi ylimmäistä virkamiestä, jotka kutsuttiin Konsuliksi.

Nämät piti valittaman joka vuosi Patriciain säädystä. Tämä tapahtui 509

e.Kr. Rooman ensimäiset Konsulit olivat Bruto ja Kollatino. Rooma oli

nyt siis tasa- eli vapa-valtio.

Mimmoinen urhoollinen henki ja isänmaanrakkaus näistä aioista alkaen

syntyi Roomalaisissa, näyttäköön seuraava kertomus.

Etrurian kuningas Porsenna oli ottanut suojelukseensa tuon Roomasta

ajetun Tarquinion ja lähti nyt suurella sotajoukolla Roomalle,

asettaaksensa hänen muka oikeuksiinsa. Jo olivat Etruriat aikomuksessa,

pakenevia Roomalaisia takaa ajaen, eräästä sillasta hyökäistä

kaupunkiin. Silloin kehoitti Horatio Kokle niminen mies innollisesti

kansalaisiaan siltaa hävittämään, luvaten itse pidättää viholliset,

kunnekka silta olisi revitty. Tämä tapahtui; hän ynnä kaksi muuta

sota-urosta viivytteli viholliset niin kauan, kuin silta rikottiin.

Mutta kun näki sillan hajota rämähtävän, viskausi täydessä sota-asussa

virtaan ja uiskenteli omiensa luokse toiseen rantaan, ehkä vihollisten

heittokeihäät viuhahtivat ympärillänsä.

Mutta Porsenna ei peräyttänyt piiritystä. Kova nälkä rupesi kaupungissa

riehumaan ja epätoivo voimat uuvuttamaan. Tässä tuskassa esitteli eräs

nuori Roomalainen, Mutio Skävola, senaatille, Porsennan tapettamisen

ainoana keinona tästä puuhasta päästä. Itse meni hän sentähden

väkipuukko takin alla vihollisten leiriin ja tunkeutui aina

kuninkaan-istuimelle, jonka vieressä istui kirjoittaja. Tämän luuli nyt

Mutio kuninkaaksi ja tappoi hänen siihen paikkaan. Kun hän sitten

pantiin kiinni ja aseet riisuttiin häneltä pois, jutteli hän

Porsennalle, että Rooman nuoriso oli valalla vannonut tappaaksensa

hänen. Kuningas uhkasi nyt heittää hänen tuleen, ellei kohdakkoon

tarkemmin selittäisi tämän liittäydyksen seikkoja. "Katso", sanoi

Mutio, "kuinka vähän he ruumiistansa pitävät, joilla on kunnia ja maine

odotettavana" -- ja nämät sanat sanottuansa laski hän oikean kätensä

uhri-alttarilla palavaan tuleen ja palautti sen siinä, mitään tuskan

tuntoa osoittamatta. Kuningas otatti hänen tulesta pois ja päästi

vapauteen.

Kuninkuuden poistaminen koroitti paljon patriciain valtaa ja kun kansa

oli ulkonaisen rauhan voittanut, kävivät patriciat yhä jylseimmiksi

plebeijia kohtaan. Tästäpä syntyi sisällisiä riitoja, jotka masensi

valtion voimat. Viimein syttyi sisällinen kapina ilmituleen ja silloin

valittiin ensimäinen Diktatori-niminen virkamies. Kun kova hätä ahdisti

valtakuntaa, valittiin tämä virkamies, joka sai kokonaisen

itsevaltaisuuden puoleksi vuodeksi. -- Nyt koetettiin lievittää

plebeijain tilaa. Maksuun kykenemättömien velat annettiin anteeksi ja

ne jotka velasta olivat vankeuteen pantuina, päästettiin vapaiksi.

Vähän myöhemmin v. 494 e.Kr. saivat plebeijat oikeuden valita omasta

säädystänsä kaksi virkamiestä, nimeltä kansantribunat, jotka vuosittain

muutettiin. Sittemmin muutettiin ne luvultansa kymmeneksi. Heidän oli

velvollisuus suojella kansa Patriciain itsevaltaisuudesta. He taisivat,

näet, kiellollansa kaikki senaatin päätökset mitättömiksi tehdä, jos

nämät loukkaisivat kansan etua. Itsiensä puolesta olivat pyhinä ja

loukkaamattomina pidettävät.

Nyt vasta alkoi meteli Roomassa, kun patriciat kaikin voimin koettivat

etuoikeutensa suojella ja plebeijat taas pyrkivät valtiolliseen

tasa-arvoon. V. 445 kumottiin se sääntö, joka kielsi avioliittoa

patrician ja plebeijan välillä. -- Tämän sisällisen metelin pauhatessa,

hätyytti myös ulkonainen vaara Roomaa. Gallilaiset, jotka olivat

urhoollista ja raakaa sukua, tunkeusivat Alpien yli, valloittaen ison

osan Pohjois-italiaa. Roomalaiset koettivat sovintoa hieroa. Vaan

turhaan, sillä Gallilaiset, kun Klusion kaupungin piirittäessä

huomasivat, että myös Roomalaisten lähettiläät olivat aseisin

tarttuneet kaupunkia suojellaksensa, lähtivät he liikkeelle Roomaa

vasten, tätä kansan-oikeuden rikkomista muka kostaaksensa. Kaikki

pakenivat pakenemistaan puoluskuntain taisteluksista uupuneesta

kaupungista. Ainoastaan kahdeksankymmentä vanhaa ukkoa, jotka ennen

olivat olleet pappina ja konsulina, eivät tahtoneet enään isiensä

kaupunkia jättää, vaan istuivat pitkiin valkoisiin kauhtanoihinsa

puettuina torille. Hämmästyneinä hyökkäsivät viholliset kaupunkiin,

joka poltettiin tuhaksi. Kapitolion luja linnoitus teki vielä heille

vastarintaa. Tämän koettivat nälällä antaumiseen pakoittaa, vaan

turhan, sillä nälkä rupesi heitä itsiäkin ahdistamaan, ett'ei heidän

muuta neuvoa ollut, kuin matkoille lähteä tyytyen tuhanteen

kulta-naulaan.

Pian syntyi sisällinen meteli uudesta. Viimeiset kovat aiat olivat

kartuttaneet köyhäin velat ja rikkaat Patriciat rasittivat, minkä

voivat, köyhät velkamiehensä. Mutta kansantribunat koettivat kaikin

voimin plebeijain asiat edistyttää. Tämä onnistuikin heille niin, että

v. 366 e.Kr. määrättiin myöskin plebeijain olevan konsulivirkaan

valittavia. Nyt alkoivat taas valloittamisen sodat. Kovan taisteluksen

jälkeen voitettiin v. 298 e.Kr. Samnitain väkevä kansa ynnä muita

italilaisia kansoja, jotta muutamien vuosien kuluttua koko Italia oli

Rooman käskynalaisena. Kovin sota oli Roomalaisilla Epiron kuningasta

Pyrroa vastaan, joka lukuisella laivastolla tuli Italiaan, tuoden

mukaansa elehvanttia, joita ei ennen Italiassa nähty. -- Rooman

hallitusmuoto oli nyt aikojen kuluessa täydellisesti muodostunut ja

tämä teki Roomalaisille mahdolliseksi maailman hallitsijoiksi pyrkiä.

-- Näillä ensimäisillä vuosisadoilla jälkeen tasavallan asettamisen

elivät Roomalaiset suurimmassa kohtuullisuudessa, vallan taipumattomat

Kreikkalaisten hempeytymiseen ja hehkuvaisuuteen. Maanviljelys oli

heistä kunniallisin elantokeino. Tähän asti nautittiin leivän siassa

jonkunmoista jauhopuuroa. Mutta kun olivat valloittaneet nuot rikkaat

Kreikkalaiset kaupungit, eneni varallisuutensa ja sen ohessa myöskin

hekumallisuus. Jo näillä aioilla aljettiin Roomassa hopearahaa

tekemään. Mutta vaikka näin vähitellen rikkaus yltyi, oli kuitenkin

vielä kunnollisuus ja pätevyys hyvällä kannalla. Samnitat lähettivät

Kurio Dentatolle, Pyrron voittajalle, rauhan hierojia. Lähettiläät

tapasivat hänen istuvan rahilla pesän vieressä, nauriita keittäen. Suu

hymyssä käski hän heitä lahjojansa pois viemään, sanoen: "Minä tahdon

mielukkaammin olla rikasten hallitsijana, kuin itse olla rikas."

Mutta nyt ei voinut enään Italiakaan tyydyttää Roomalaisten

valloittamisen himoa. Pian sekaantuivat riitaan tuon rikkaan Kartagon

kanssa. Tällä oli alusmaita Sicilian saarella. Mutta kun Kartago oli

merivalta, täytyi myös Roomalaisten hankkia itsellensä laivasto,

taitaaksensa menestyksellä tähän sotaan ryhtyä. Mitäs tästä; otettiin

voitettu Kartagilainen laiva esikuvaksi ja sen mukaan rakettiin sitten

jonkunmoisia aluksia. Väestö harjoitettiin maalla soutamiseen.

V. 260 e.Kr. nähtiin ensimäinen Roomalainen laivasto merellä.

Roomalaiset, kun tappeluun tulivat, liittivät vitjoilla aluksensa

vihollisten laivoihin, jotta sillä lajilla saatiin tapella samalla

tavalla kuin maallakin. Sentähden ei ole aivan suureksi ihmeeksi

katsottava, että Roomalaiset jo samana vuonna 260 voittivat ensimäisen

meritappelunsa. Kartagilaisten täytyi rauhanteossa jättää koko Sicilia

ynnä muutamat likellä olevaiset saaret ja kahdenkymmenen vuoden

kuluessa maksaa oiva rahasumma. Tämä sota, jota olivat niin

mielullisesti käyneet, koroitti isoon määrään Roomalaisten uljuutta ja

itse-arvon tuntoa. Mutta nyt jo rupesi valloittamisen himo pakoittamaan

heitä semmoisiin töihin, jotka olivat kunnian vaatimuksiin

yhdistymättömät. Pian ruvettiin uudestaan sotaan Kartagoa vastaan. Nyt

oli, näet, aikomus kukistaa sen Espaniassa paisuva valta. Kaksi

sotajoukkoa piti liikkeelle pantaman. Yhden oli Espaniaan lähteminen ja

toisen Siciliasta Ahvrikkaan. Mutta Kartagilaisten mainio sotapäällikkö

Hannibali kohosi nyt isänmaansa edestä kostajaksi. Verrattomalla

rohkeudella ja kestävyydellä vei hän sotajoukkonsa Espaniasta

Pyreneain vuoriselänteen yli Galliaan ja Alpi-vuorien yli Italiaan,

hätyyttääksensä Roomalaiset oikein maittensa sisustassa. Hannibali

kulki voitollisena yhä edemmäksi tehden Kannen tappelussa Roomalaisille

kovan tuhon; enempi kuin 50,000 sotamiestä makasi Roomalaisilta

kuolleina tappelutanterella; kaatuneitten ritarienkin luku oli niin

suuri, että Hannibali lähetti Kartagoon suuren paljouden sormuksia,

jotka olivat ritarien kunniamerkkinä. Rooman senaatti ei kuitenkaan

joutunut hämmästykseen, vaan kävi uskalluksella sotatoimeen käsiksi,

ehkä pelko jo rupesi kaupungissa leviämään. Tästä senaatin

verrattomasta uskalluksesta on meillä loistava todistus, kun se sanoi

kiitokset Terentiolle, Roomalaisten päällikkö tässä onnettomassa

tappelussa, siitä ett'ei hän muka epäillyt isänmaan pelastuksesta. Tämä

vakavuus ja kiinteys pelasti Rooman turmiosta. Sillä aikaa kuin

Hannibali lepäsi sodan puuhista, valloittivat Roomalaiset Syrakusan,

tämän aian komeimman kaupungin. Pian sen jälkeen (v. 211 e.Kr.) ajoivat

he Hannibalin Kapuan kaupungista, jonka hän oli ottanut lepopaikaksi, ja

taistelivat Espaniassa hyvällä onnella siellä olevia Kartagilaisia

vastaan. Tämän aian Roomalaisista sankarista on Kornelio Skipio, joka

sittemmin sotavoitostansa Ahvrikassa sai liikanimeksi: Ahvrikkano,

suurimman kunnian ansainnut. V. 203 e.Kr. asetti hän sotavoimansa

laivoille ja läksi tuon kaidan Euroopan ja Ahvrikan välisen salmen yli

purjehtimaan. Ahvrikkaan tultuansa, rupesi hän kaikin voimin Kartagoa

ahdistamaan. Yön pimeydessä sytytti hän vihollisten leirin tuleen ja

hävitti koko hänen sotajoukkonsa. Roomassa syntyi ääretön ilo; kaikki

templit auaistiin, jotta kaikki pääsisivät jumalille kiitoksia

lausumaan. Hannibalin, joka tähän asti oli järkähtämätönnä pysynyt

Italiassa, oli jo täytynyt isänmaan suojelukseksi Ahrikkaan lähteä. Nyt

ei ollut Kartagilaisilla muuta neuvoa, kuin ruveta rauhan hieromiseen.

Tämän saivat kovilla ehdotuksilla. Skipio palasi voittajana isänmaahan

ja pani valtiorahastoon 130,000 hopea-naulaa. Kaikissa paikoissa

tehtiin hänelle muistopatsaita. Hän tahtoi jäädä kaikkia lahjoja vaille

eikä ottanut muuta palkinnoksi kuin Ahrikkanon kunnianimen.

Tämän sodan päätös oli koroittanut Roomaa kovin mahtavaksi ja pianpa

rupesi tämä toden teolla maailman hallitsijaksi pyrkimään. Nyt alkoi

sota Makedonian kuningasta Philippoa vastaan. Tämä voitettiin ja

muutamia vuosia jälkeenpäin muutettiin Makedonia roomalaiseksi

alusmaaksi. Sama onnen kohtaus saavutti myöskin Kreikkaa. Ei mikään

enään voinut Roomalaisille vastarintaa tehdä. Syria, Ekypti ja muutkin

valtiot olivat jo täytymyksessä nöyristyä Roomalaisten edessä.

Jo aikaa oli Rooman senaatti päättänyt Kartagon hävittämistä. Sen

jakaantuminen erinäisiin puoluskuntiin ja rajariidat naapurien kanssa

teki Roomalaisille mahdolliseksi ryhtyä tähän työhön. V. 149 läksi

roomalainen laivasto ja sotajoukko Ahrikkaan. Kartagilaiset koettivat

kaikella tavalla lepyttää vainoojiansa, jopa antoivat sota-aseensakin

heidän haltuun. Mutta roomalainen sotapäällikkö vaati heidät

hävittämään oman kaupunkinsa ja vetäymään kauemmaksi pois rannikolta.

Tähän hävittömään vaatimukseen eivät onnettomat Kartagilaiset voineet

suostua, vaan ryhtyivät hurjistuneina viimeiseen taistelukseen, joka

kesti kolme vuotta. V. 146 e.Kr. joutui tuo maailman mainio kaupunki

Roomalaisten käsiin. 700,000:sta asukkaasta oli ainoastaan 50,000

elossa. Sotamiehet ryöstivät valloitettua kaupunkia, joka sen jälkeen

sytytettiin tuleen. Seitsemän päivää kesti, ennenkuin Kartago muuttui

tuhaksi. Se paikka, jossa onneton kaupunki oli seisonut, pantiin maan

tasaiseksi ja kirottiin juhlallisella kirouksella ikuiseksi autioksi.

Nyt oli Rooman valta ja suuruus päässyt korkeimmilleen; Tämä suuruus

oli avun ja urhoollisuuden synnyttämä. Siihen aikaan rippuivat sodan

seikat paljon enemmin miesten urhoollisuudessa, ennenkuin ampuma-aseita

ruvettiin käyttämään. Rautainen kypäri peitti raskaasti varustetulle

roomalaiselle soturille pään; rautahaarniska suojeli rintaa ja säärin

ympärillä oli rautaiset peittimet. Vielä kantoi sotamies pitkän ja

leveän puukilven, jolla oli nahkaa päällykseksi ja rautaiset nastat.

Rynnäkön-aseina olivat kaksiteräinen miekka ja joko kaksi

heittokeihästä tahi pitkä ja painava käsi-keihäs. Paitsi näitä painavia

aseita täytyi soturin myös kantaa eväs neljäksi päiväksi ja vielä saha,

koppa, köysi, käsimylly, viljat, kattila, piilukirves ja kolme eli

neljä vallituspaalua, jotta milloinka hyvänsä voitaisiin linnoitettu

leiri rakentaa. Kun oli kova kiire, heitettiin nämät soturin

kannettavat juhtien tahi orjien vietäväksi. Kaupunkien piiritettäessä,

käytettiin muurinmurtimia, joilla kiviä ja suuria lohkoja

semmoisella voimalla pantiin liikkeelle, että he hävittivät muurit.

Roomalaisten leirit erittäinkin talvisaikoina olivat oikein kaupunkien

näköiset; oli, näet, oikeita katuja, porttia, toripaikkoja ja

kaivoksia. Teltit olivat taljoista tehdyt. Jokaisen sotamiehen

päiväpalkka oli Auguston aikana 10 assia eli noin 4 1/2 kop. hop.

Paitsi sitä sai hän myös vaatteet ynnä jonkun määrän viljaa.

Erinomaisesta urhoollisuudesta annettiin erinäisiä palkintoja.

Jokaisella legionalla eli rykmentillä oli sotalippu, jossa rippui

hopeainen kotka.

Nämät legionat olivat jo kukistaneet kaikki ulkonaiset vastukset, mutta

kuitenkaan ei valtio saanut rauhan hedelmiä nauttia, sillä sisälliset

kapinat rupesivat taas riehumaan. Vuonna 134 nostivat orjat kapinan.

Tämä saatiin kuitenkin nelivuotisen sodan jälkeen taukoomaan. Vielä

vaarallisemman metelin nostivat orjat noin kuuskymmentä vuotta tämän

jälkeen. Silloin oli hätä käsissä. Viimein sai Krasso tämän kauhistavan

metelin tukeutumaan. -- Näitten orjasotien välisellä aialla oli

valtakunta ollut monessa pulassa. V. 109 samosivat Cimbri ja Teutona

nimiset germanilaiset kansat roomalaiseen osaan Gallianmaata ja

vaativat asuntopaikkoja. Rooman heitä vastaan lähettämät sotajoukot

tulivat kauhistavaan tappioon, mutta pääsivät kärsittyänsä suurta

vahinkoa voitolle. Sisälliset levottomuudet kestivät yhä. Valtakunnan

hätä nousi korkeimmilleen, kun Italian kansakunnat rupesivat sotaan

Roomaa vastaan, pakoittaaksensa sitä vaatimuksiinsa myöntymään. Rauhaa

ei tehty, ennenkuin 300,000 miestä oli kaatunut ja Italilaiset päässeet

pyyntöinsä perille. V. 88 syttyi ensimäinen varsinainen kansalais-sota

ilmi-tuleen. Roomalainen Sulla valloitti Rooman kaupungin; ryöstö ja

murha raivosi kaupungissa. Sullan hirmuvalta levitti pelästystä yli

ympärin. Hän oli päässyt koko Roomalaisen valtakunnan itsevaltiaaksi ja

tämän viran jättänytkin, kun kuoli v. 78 e.Kr.

Rooman valtio hävisi yhä huonommaksi, erityiset jalot miehet koettivat

turhaan sitä häviöstä pelastaa. Näitten joukossa oli Pompeio, joka

liitti isomman osan tunnettua Aasiata Rooman alusmaihin. Semmoista

riemukulkua, kuin tämä Aasian voittaja, Roomaan palattuansa, teki

kaupungin läpitse, ei milloinkaan ennen nähty. Pompeio oli valloittanut

tuhatta lujaa linnoitusta, yhdeksänsataa kaupunkia, merirosvoilta

ottanut kahdeksan sataa alusta, ja perustanut ja kansoittanut yhdeksän

neljättä kaupunkia. Enempi kuin 390 ruhtinasta ja ylimystä kävi

kansallisessa puvussaan kalliilla kivillä koristetuin riemu-vaunuinsa

edellä.

Pianpa syntyi uusia sisällisiä rauhattomuuksia. Näistä on Katilinan

liittäydys merkillisin. Tästä hirvittävästä vaarasta pelasti tuo mainio

tietoviisas ja puhelija Ciceroni isänmaansa. Muinoinen isänmaan rakkaus

oli jo kadonnut Rooman miehistä. Sen etevimmät miehet katsoivat vaan

omaa etuansa. Niinpä menivät (v. 60 e.Kr.) Pompeio ja kaksi toista

roomalaista ylimystä, nimeltä Caesari ja Krasso yhteen liittoon

anastaaksensa ylimmäisen vallan. Pian joutui kaikki valta Pompeion ja

Caesarin käsiin. Tasavallallinen hallitus-muoto oli jo toden mukaan

kadonnut ja sen siaan sotilais-valta syntynyt. Caesari lähti

legioninensa Galliaan, jonka valloitti, ja sai näissä toimissansa

uskollisen ja urhoollisen sotavoiman. Pompeio ja Krasso taas

hallitsivat Roomassa konsulina. Kun Krasso oli kuollut (v. 52 e.Kr.),

hävisi kaikki sovinto liittoveljien keskeltä. Caesari joka nyt

oli kokonaan pakoittanut Gallian kansat alamaisuuteen, lähti

harjaantuneella sotajoukollansa Italiaan matkaamaan, kukistaaksensa

Pompeiota, joka oli kaikenmoisiin juoniin häntä vastaan ruvennut.

Molempien välillä syttyi nyt kansalais-sota ilmi tuleen. Tämän loppu

oli semmoinen, että Caesari Pharsalon tappelussa (v. 48 e.Kr.) masensi

Pompeion voimat, joka tappelun jälkeen sai surmansa. Nytpä oli Caesari

Rooman itsevaltiaana. Hänen lahkolaisensa hankkivat antaa hänelle

kuninkaan-arvon. Mutta vielä olivat tasavallan puolustajat liiaksi

lukuiset. Tasavallallinen liittäydys syntyi ja itse Caesari sai

surmansa liittoveljien käsistä. Näitten pääjohdattajana oli Bruto, joka

oli Caesarin ystävänäkin. Levottomuudet virisivät taas uuteen voimaan.

Antonio, joka oli Caesarin sotapäällikkönä ollut, koki saadaksensa

hänen valtaa käsiinsä. Hänen vastustajaksi kohosi Caesarin sukulainen,

tuo nuori Oktaviano. Myös senaatti rupesi Oktavianon puolta pitämään ja

Antonio julistettiin isänmaansa viholliseksi. Mutta eipä aikaakaan, kun

Oktaviano teki liittoa Antonion ja Lepidon kanssa, samatenkuin Caesari,

Pompeio ja Krasso ennen olivat tehneet. Nyt rupesi uusi hirmuvalta taas

raivoomaan; suuri joukko kansalaisia mestattiin julkisesti tahi

surmattiin salassa. Näistä on mainittavin tuo vanha Ciceroni joka oli

saanut kunnianimen: "isänmaan isä". Sillä aikaa kuin Antonio oleskeli

itämaissa sodantoimissa, anasti tuo sukkela Oktaviano Roomassa

vähitellen itsevaltaisuuden. Vuonna 31 e.Kr. puhkesi synkeä

eripuraisuus heidän välillänsä ilmisotaan. Aktion meritappelussa tuli

Antonio häviöön. -- Tämä tappelu lopetti aikakauden Rooman historiasta.

Sen loistavin aikakausi oli mennyt palaamattomiin. Vapaus ja sen

synnyttämät hyvät avut olivat jo kansasta hävinneet. Oktaviano muuttui

nyt Rooman keisariksi,[3] Auguston nimellä, ehkä oli niin viisas, että

antoi valtion tasavallallisen ulkomuodon pysyä kajoomatta. Mutta

keisarin hallitus kävi yhä itsevaltiaammaksi ja sen ohessa lisääntyi

valtion hervottomuus. Ulkoa uhkasivat Germanilaiset, Götit ja muut

raa'at kansakunnat, jotka hävittivät ja ryöstivät kaukaisempia

alusmaita, jopa aikojen kuluessa tunkeusivat Italiaankin. Valtakunnan

sisustassa taas pitivät soturit useimmiten hallitusta. V. 395 jälkeen

Kristuksen jaettiin valtakunta kahteen osaan: länsiroomalainen ja

itäroomalainen keisarikunta. V. 476 jälkeen Kristuksen, viimeisen

roomalaiskeisarin Augustulon hallitessa, sai länsiroomalainen

keisarikunta loppunsa. Itäroomalainen elikkä Kreikkalainen

keisarikunta pysyi aina vuoteen 1453, jona Turkkilaiset valloittivat

Konstantinopolin pääkaupungin.

Näin loppui roomalainen valtakunta. -- Roomalaisten yksivakainen ja

kova luonne, heidän kolkka ja vakaamielinen jumalanpalveluksensa ynnä

sotahalunsa eivät tehneet mieltänsä ihannetaiteisin ja tieteisin

taipuvaksi. Jo vanhimmissa aioissakin oli jonkunmoisia virsiä

jumalanpalveluksen viettämisessä ja lauluja kesti-atrioilla tavallisia.

Mutta vasta sitten kuin Kreikka muuttui Rooman alusmaaksi ja sen olot

siis tulivat Roomalaisille tutuiksi, rupesi vireämpi halu

ihannetaiteisin ja tieteisin heräämään. Verisiä taistelusleikkiä ynnä

petojentappeluja tulivat Kreikan hauskojen kilvoitus-leikkien siaan.

Taistelijat hakkasivat toinen toistansa kaikenmoisilla surma-aseilla.

Sittemmin, kun Roomalaiset olivat jonkunmoiseen sivistykseen

päässeet, rupesi puheliaisuuden taide kukoistamaan. Olikin usein

julkisilla puhelijoilla yhtä paljon voimaa, kuin sotapäälliköillä

sotajoukkoinensa. Jälkeen Auguston rupesivat taiteet ja tieteet

vähitellen riutumaan.

Roomalaisten alinomaset sodat ja valloittamiset kartutti heille

sodansaaliista paljon rikkautta. Mutta tämä oli niin kovin

epätasaisesti jaettuna, että suurin rikkaus ja viheliäisin köyhyys

seisoivat rinnatusten. Rikkaita oli semmoisia, joille meidän aikaiset

pohatat tuskin voivat vertoja vetää. Krassolla esimerkiksi sanotaan

olleen maantiluksiakin noin puolen-kolmatta miljonan ruplan arvosta.

Mutta tämmöinen ääretön rikkaus synnytti ylellisyyden ja komeuden, jota

tuskin voimme arvatakkaan, ja sen ohessa myöskin semmoisen tapain

turmeluksen, joka on meille ihan outo. Useammissa huoneissa nähtiin

kulta- ja hopea-astiat. Kalliit kivet, kuvapatsaat, kultaa, hopeata

ynnä muuta kallis-arvoista, jota Roomalaiset sodansaaliina olivat

kaiken maailman osista kiskoneet, oli kaikki Roomassa ko'ottuna. Eipä

siis ihmettäkään että ylellisyys meni rajattomiin. Erään Skauron

näytelmähuoneesta sanotaan olleen 80,000 istunpaikkaa, jotka

nojaantuivat 360:teen marmorapatsaisin; vieläpä sanotaan sen olleen

koristettu 3,000:nnella kreikkalaisilla kuvapatsailla ja kauniimmilla

kuvauksilla. Hehkuvaisuus ei enään tiennyt määrääkään. Sadan

peninkulman kaukaisista paikoista tuotiin summattomalla kustannuksella

kaloja ja muita herkullisia ruoka-aineita. Pidettiin useinkin

kesti-atrioita, jotka maksoivat yli 10,000 hopearuplaa. Erään Hirrion

merikalat ja kalalammikot sanotaan maksaneen hänelle vuosittain noin

300,000 hopea ruplaa.

Näin vajosivat Roomalaiset yhä syvemmin hehkuvaisuuteen ja siitä

syntyvään tapain turmelukseen. Ei mikään maallinen voima enään olisi

voinut estää ihmiskuntaa täydelliseen häviöön joutumasta, ellei

Kristin-usko olisi tullut maailman pelastukseksi. Tämä synnytti

ihmisissä uudet voimat ja vehkeet ja oli siis uuden aian oikea

päivänkoitto. Erittäinkin on Kristinuskosta mainittava, että se

jaloilla opillansa vähitellen vaikutti orjuuden poistamisen.

Toinen Osake.

Kristuksen jälkiset kansakunnat.

Entisen osakkeen lopussa jätimme sivistyneen maailman surkeaan tilaan.

Kaikki hengellinen voima oli siltä kadonnut. Kristinusko kyllä,

niinkuin jo ennen olemme maininneet teki tehtävänsä, mutta koko se

sukukunta, joka ihmiskunnan asioita ajeli, oli semmoiseen turmelukseen

vaipunut, ett'ei siitä enää ollut paljon toivomistakaan. Uusi suku,

uudet kansat tarvittiin, joihin saisi Kristuksen jalo oppi kylvää

sivistyksen siemenet. Nämät kansat vielä elivät suuressa raakuudessa,

mutta heissä oli tuo luonnon kasvattama voima ja kelpo, joka teki

heidät korkeampaan sivistykseen mahdollisiksi. Aasiasta olivat nämät

kansat, jotka olivat germanilaista sukuperää ja kutsuttiinkin yhdellä

nimellä Germanilaisiksi vähin erin Eurooppaan tunkeuneet, niin että jo

Kristuksen syntymä-aikana germanilaisia kansoja asui Maas-virrasta aina

Donau-virran suulle ja Itämerestä aina Karpativuorille. Roomalaiset

eivät näistä paljon tienneet, ehkä saivatkin heidän voimaansa ja

urhoollisuuttansa tuntea. Sillä nämät raa'at kansat olivat ottaneet

tavaksensa tunkeuda Rooman alus-maihin ja kun tuo hehkuvaisuuteen

uupunut Rooman kansa ei enään voinut paljon vastarintaa tehdä,

rupesivat sitä yhä kiivaammin ahdistamaan, kantaen veroa milloin

missäkin. Rooman keisarit ottivat heitä sotapalvelukseen, kun oli

omista alamaisistaan kaikki sotakunto kadonnut. Mutta nämät vieraat

eivät suotta menneet Rooman edestä miekan mittelohon, useinkin omia

heimolaisiansa vastaan, vaan ottivat tästä vaivastansa runsaan

palkinnon. V. 476 j.Kr., jona viimeinen jäännös länsiroomalaisesta

valtakunnasta hävisi, oli kaikki muut Rooman alusmaat paitsi Italiaa

näitten raakalais-kansain käsissä. Nyt näytti koko itäinen Eurooppa

kovin surkealta. Sillä kun joutuu hengellinen voima rappiolle, ei voi

myöskään maallinen kukoistua. Ja niinpä nytkin oli. Nuot alinomaiset

sodat olivat hirvittäväisen häviön vaikuttaneet. Monet suuret kaupungit

olivat vallan ihmisistä tyhjät tahi kokonaan hävitetyt. Erittäinkin oli

Italian tila surkuteltava. Niinpä juttelee eräs roomalainen pispa,

kuinka Tuskian nimisessä maakunnassa Italian maata ei löytynyt melkein

yhtä ainoata henkeä. Ehkä tässä lauseessa lieneekin paljon liioiteltua,

näyttää se kumminkin, mimmoiseen kurjuuteen tämä maakunta oli joutunut.

Pohjoisessa Italiassa olivat asiat samalla kannalla. Jolla oli voimia,

rupesi rosvoksi, sillä tämä oli nykyisinä aikoina paras elatuskeino.

Pellot olivat viljelemättömät, niityt muuttuneet nevoiksi ja monet

maanpaikat, jotka ennen olivat hyvissä varoissa ja voimissa olleet,

makasivat nyt autiomaina. -- Ihmeellistä on nähdä, kuinka asiat tästä

surkeudesta pääsivät paremmalle kannalle. Niinkuin jo olemme

maininneet, olivat Kristin-usko ja uusi suku, joka nyt oli astunut

historian näkyville, ne keinot, joittenka kautta maailma, niin

sanoakseni, uudesta syntyi. Ennenkuin lähdemme näitten kansain eri

luonnetta ja vaiheita tutkimaan, täytyy meidän lyhykäisesti kertoella,

kuinka he, jotka olivat kauan Rooman valtaa häirinneet ja sen

hävittäneetkin, vaelsivat hakien itsellensä asuma-siaa ja viimeinkin

tulivat vakinaisille asuntopaikoille. Nämät tapaukset, jotka ovat

täynnänsä hämmennystä ja sekasortoa, kutsutaan historiassa nimellä:

kansain-vaellukset.

Kansain-vaellukset alkavat Hunnilaisten tulolla Eurooppaan v. 375 j.Kr.

Tämä kansa tuli Aasian aromailta. Mikä syy lienee pakoittanut heitä

tähän vaellukseensa on tietämättömissä. Mutta näkyy ainakin olleen

kansoissa joku salainen taipumus, joka on pakoittanut heidät idästä

länteen vaeltamaan. Sillä se seikka käy maailman historiasta selväksi,

että maan asuttaminen on tapahtunut idästä länteen. No, mikä lienee

ollutkin, on se vaan selvänä totena, että Hunnilaiset Eurooppaan

tultuaan panivat kaikki kansat, jotka tiellänsä olivat, liikkeelle.

Ennenkuin rupeemme heidän retkeänsä Euroopassa ja sen seurauksia

katsastelemaan, täytyy meidän heidän tavoistansa muutamia sanoja

lausua, koska ovat kansain-vaellusten oikea syy. -- He mainitaan

olleen ulkomuodoltansa hirmuisen julmat, jotta enemmin olivat

kaksijalkaisten eläinten näköiset kuin ihmisten. He eivät nauttineet

muuta ruoka-aineita, kuin lihaa, jota söivät vallan raa'altansa, ja

metsissä kasvavia yrtinjuuria. Sanotaan heillä olleen tapana panna

lihakappaleet satulaksi hevosenselkään, sillä tavalla kantaen evään

mukaansa. Leipää pitivät he aivan ventona ruokana. Maanviljelys oli

heille vallan outo. Vakinaisia asuntopaikkoja eivät kärsineet.

Lapsuudesta saakka olivat oppineet kuljeskella yli ympärin metsissä ja

majoitella milloin missäkin, useinkin sinertävän taivaan alla.

Tavallisesti oli heillä kuitenkin telttiä, jotka veivät mukaansa

matkoilla. Vaatteitansa, joita oli heillä palttinasta ja myöskin

metsänhiirien nahasta, eivät riisuneet ruumiistansa, ennenkuin nämät

hajosivat ryysyiksi. Hevosiinsa olivat ikään kuin kiinnitetyt. Hevosen

selässä söivät, nukkuivat ja toimittelivat kaikkia askareitansa.

Tappeluksissa sanotaan heidän olleen erinomaisen sukkelia, niinkuin

tavoistansa muutoinkin on arvattava.

Tämmöinen oli nyt se kansa, joka pani kaikki entiset asiat sekasortoon.

Ensin tapasivat Alanit, joista osa yhdistyi heidän laumoihinsa ja

toinen lähti heitä pakoon. Sitten kohtasivat Götiläiset, jotka

asuskelivat Don-virrasta aina Theiss-virtaan saakka. Nämät jakaantuivat

kahteen pää-osaan: Itägötiläiset ja Länsigötiläiset. Edelliset

lannistuivat Hunnilaisten alle, mutta Länsigötiläiset pakenivat

Kreikkalaiseen keisarikuntaan, jossa saivat asuntopaikkoja. Mutta tänne

asettuansa sekaantuivat pian riitaan Kreikkalaisten kanssa. Jonkun aian

perästä ilmaantuivat he Italiassa, hävittäen Rooman kaupunkia. Tästä

lähtivät Espaniaan, jossa perustivat väkevän valtakunnan. --

Hunnilaiset taas riensivät yhä länteenpäin, pakoittaen kaikki

Germanilaiset ja Slavilaiset kansakunnat, jotka asuivat Don, Weichsel

ja Donau virtojen välillä, joko pakoon lähtemään tahi valtansa alle

lannistumaan. Niinpä lähti eräs Radagaiso niminen kuningas ynnä suuret

sotajoukot Sveviä, Alania ja vandalia Hunnilaisia pakoon ja tuli

hävittäen ja kaikenlaista julmuutta harjoittaen Italiaan, jossa tuho

hänen saavutti. Iso osa sotilaitansa sai täällä surmansa ja muut

pötkivät joutuisasti pakoon, lähtien isommalta osalta Galliaan, jossa

rupesivat kaikellaisiin tuhotöihin. Muutamia vuosia jälkeenpäin tulivat

samat kansat Espaniaan, jonka asuttivat. Tämä tapahtui vuonna 409 j.Kr.

Jo v. 429 lähtivät vandalit Gibraltarin salmen yli Ahrikkaan jonka

pohjoispuolen ottivat valtoihinsa. Täällä valtansa pysyi nuon

vuosisadan aikaa. -- Hunnilaiset taas näyttävät nyt jonkun aian

pysyneen alallansa. Mutta tämä lepo pian loppui, kun tuo mainio Attila

tuli heidän kuninkaaksensa. Tätä miestä pelkäsi ja kamoksui koko

senaikainen maailma. Hänen julmuudestansa oli semmoinen pelko syntynyt,

että oli hoku semmoinen että mihin hevosensa kavio oli astunut, siinä

ei enään ruohoa kasvanut. Tämän miehen johdon alla tulivat Hunnilaiset

Galliaan, johon aikojen kuluessa erityisiä kansoja oli asettunut.

Etevimmät olivat Frankilaiset, jotka sittemmin ottivat koko Gallian

valtoihinsa, ja Burgundilaiset jotka asuivat itäisessä osassa maata.

Länsi-götiläiset taas pitivät Espaniaan koskevan osan maata

hallussansa. Kaikki nämät kansat ynnä Roomalaiset liittyivät yhteen,

vastustaaksensa Hunnilaisia ja tekivätkin heille niin kovaa

vastarintaa, että heidän täytyi suurella häviöllä peräytyä. Mutta jo

tulevana vuonna 452 j.Kr. tunkeusi Attila hävittäen ja polttaen

Italiaan. Täältä sanotaan roomalainen pispa Leo hyvillä sanoilla

saaneen hänen palaamaan. Jo seuraavana vuonna kuoli Attila ja

Hunnilaisten nimi ja valta katosi historiasta.

Niinkuin jo ennen olemme maininneet, hävisi Rooman valtakunta Italiasta

kokonaan v. 476 j.Kr. Italian haltiaksi tuli nyt Herulien ruhtinas

Odoacer. Mutta jo v. 493 täytyi Herulien lannistua Itägötiläisten alle,

jotka nyt pääsivät Italian hallitsijoiksi. Heidän valtansa pysyi

vuoteen 553, jolloin Kreikkalainen keisari Justiniano kukisti Italian

valtansa alle. Mutta eipä aikaakaan, niin kadottivat Kreikkalaiset

keisarit koko pohjoisen puolen Italiata Longobardille, jotka tulivat

tähän maahan nykyisestä Unkarista Donaun tienoilta. Heidän valtansa

leveni yhä eteläänpäin, kunnes Frankilaisten keisari Kaarlo Suuri

hävitti heidän valtakuntansa v. 776 j.Kr.

Vielä on Anglosaksien muutanto Britanniaan mainittava. Tämä maa oli jo

aikoja sitten tullut Roomalaisten valtaan, mutta kun Rooman valta oli

ruvennut yhä enemmin kitumaan ja rappiolle joutumaan, niin oli

Roomalaisten täytynyt jättää koko tämä saarimaa oman onnensa nojaan,

suojellaksensa muita alusmaitansa. Kun vielä lisäksi turmelevaisia

sotia rupesi raivoomaan maan asukasten välillä ja ei tahtonut voitto

kummallekkaan puolelle oikein kallistua, niin olivat riidat vierasten

avulla ratkaistavat. Oli, näet, sota syttynyt Brittiläisten ja

pohjoisemmin asuvaisten Piktien ja Skottilaisten välillä ja kun eivät

voineet Brittiläiset torjua päältänsä vihollistensa päällekarkauksia,

kutsuivat he avuksensa Anglosaksit, jotka asuivat pohjoisessa

Saksanmaassa Pohjoismeren rannoilla. Nämät tulivatkin, mutta ottivat

palkaksi avustansa maan haltuunsa.

Germanilaiset (Saksalaiset).

Melkein kaikki ne kansat, joita olemme maininneet, kansain vaelluksista

puhuessamme, olivat Germanilaista sukuperää. Vanhojen Germanilaisten

tavoista täytyy meidän siis vähän laveammin jutella, erittäinkin kun

meidän aikainen sivistys suurimmasta osasta ensin on heidän seassansa

juurtunut ja kukoistanut. Germanilaisten oikea pesäpaikka oli Germania

eli nykyinen Saksanmaa. Mutta Germanilaisia kansoja otti myöskin muita

maita paitsi nykyistä Saksanmaata haltuunsa. Niinpä asettuivat

Frankilaiset Galliaan eli nykyiseen Ranskanmaahan ja Anglosaksit

Britanniaan. Näissä maissa on Germanilainen kansallisuus hämmentynyt

niihin kansallisuuksiin, joitten hallussa maat ennaltaan olivat ja

näistä kansain-sekaannuksista ovat sittemmin nykyiset Ranskan ja

Englannin kansat syntyneet. Tästä näemme, kuinka sivistyksensä puolesta

etevimmät kansat Euroopassa monessa kohden nojaavat germanilaisuuteen.

Puhuessamme tässä luvussa Germanilaisista, tarkastelemme parhaittain

niitä, jotka asuskelivat nykyisessä Saksanmaassa ja joittenka jälkeiset

nykyiset Saksalaiset ovat.

Germanilaiset olivat vahvaa ja rotevaa sukua, pitkät ja soreat kuin

tammet maansa metsissä. Terävät silmänsä olivat siniset ja hiuksensa

kullankeltaiset. Tämä ulkomuoto oli Germanilaisilla vuosisatoja

läpitsensä. Tukka oli Germanilaisilla suuresta arvosta, jonka tähden

pitivät siitä suurta huolta. Myöskin Roomalaisten tykönä pidettiin

kullankarvaiset hiukset suuressa arvossa, niin että roomalaiset naiset

kantoivat Germanilaisilta ostetuita hiuksia taikka antoivat omalle

tukallensa voiteella, johon kultahietaa oli sekoitettuna,

kullankarvaisen värin. -- Germanilaisten puku oli semmoinen ett'ei

siitä ollut ruumiin vapaalle liikunnolle ja voimien käyttämiselle

mitään estettä.

Ruumiinmukainen nuttu eli takki hihoitta oli heidän alkuperäinen

pukunsa. Eläinten taljat kannettiin usein päällys-verhona, mutta tämä

oli enemmin koristukseksi, kuin peitteeksi. -- Myöskin Germanilaisten

viholliset kiittivät ja ylistivät suuresti heidän hyvät avut. Heissä

oli muka suuri oman arvonsa tunto ja sekä itsenäiseen että

valtiolliseen vapauteen taipuva mieli. Germanilaisten mielenlaatuun

kuului myöskin syvämielisyys ja tunnollisuus. Miehuus ja urhoollisuus

elähyttivät kaikkia. Mies pidettiin arvossa sen mukaan, kuin hän oli

urhoollinen ja sotaisa. Se oli suuri juhlallisuus, kun miehistyneelle

nuorukaiselle ensin annettiin sota-aseet. Kaikkiin toimituksiin veivät

miehet sota-aseet mukaansa. Sota-päälliköitä valitessansa, pitivät

enemmin lukua miehen urhoollisuudesta kuin i'ästä. Vaimot ja lapset

otettiin mukaan tappeluksiin, että muka niistä olisi sotivaisille

suurempi kehoitus urhoollisuuteen. -- Usein tapahtui, että joku arvossa

pidetty sotilas kutsui miehiä johonkuhun sota-yritykseen; silloin

kokoontuivat useat hänen ympärillensä sekä sota-innosta että

luottamuksesta kutsujan sotakuntoon. Kaikki kokoontuneet vannoivat

uskollisuuden valaa hänelle, niin että hänen oli oikeus tappaa se, joka

osoitti tottelemattomuutta ja uppiniskaisuutta. Jälkeen tappeluksen

antoi hän palkinnoksi seuraajillensa jonkun osan sotasaaliista,

niinkuin sota-aseita, hevoisia ja vaatteita. Germanilaisten sotahimo

pakoittivat heitä usein lähtemään muille maille sotapalvelukseen. Niin

oli Augusto keisarilla Roomassa germanilainen vartiajoukko.

Tappelukseen rynnätessä nostivat Germanilaiset kamottavaisen

sotahuudon. Jos soturin voimat lannistuivat, niin riensivät usein

naiset avuksi. Tästä näemme, kuinka naiset ottivat osan miesten

toimissa. Olikin ominaisuus Germanilaisissa, että pitivät naiset

suuressa kunniassa. Tässäpä oli alku, jonka vasta Kristin-usko saatti

kukoistukseen, siihen ritariseen mieleen, joka keski-aikana oli yleinen

Germanilaisissa kansoissa. -- Vanhoilla Germanilaisilla kyllä oli

pakanallisia menoja, mutta nämät olivat vallan erilaiset Itämaalaisten

jumalanpalveluksesta. Synkeissä metsissä, ikivanhain puitten juurilla

rukoilivat isäinsä jumalia. Täällä oli heillä pyhiä paikkoja jumalain

kunniaksi.

Kun Germanilaiset vielä paimentolaisina elivät isän-valtaisuudessa, oli

kunkin perheenisäntä sen korkein herra. Ainoastaan sodassa valittiin

erityinen päällysmies. Näitten päälliköitten, ruhtinasten ja

kuningasten valta oli hyvin rajoitettu ja määrätty. Jo aikasin oli

Germanilaisilla eroitus vapaitten ja orjain välillä. Ainoastaan

edelliset otettiin kansan lukuun ja ainoastaan heillä oli

kansain- kokouksissa jotakin sanomista. Kuninkaat, jotka pian

alinomaisten sotain tähden tulivat tavallisiksi, eivät saaneet muuta

eläkettä kuin vapa-ehtoisia lahjoja ja suurempaa osaa sotasaaliista.

Tähän tuli vielä joku osa sakoista. -- Kun joku maa oli valloitettu,

jaettiin se kuninkaan ja etevimpien sotilasten välillä. Tämä jako

tapahtui arvalla. Kuningas taas antoi usein omasta maan osastaan jonkun

maatilkun läänityksenä seuraajillensa, kun ei muulla voinut heidän

apuansa palkita. Samalla tavalla tekivät myös etevimmät sotilaat

(Athalingit), jotka eivät yksin lähteneet sotaan, vaan toivat mukaansa

seuran, joka heiltä sai palkkansa. Tämän palkan antoivat Athalingit

siitä maan-osasta, joka jaolla oli langennut heidän osallensa. Myöskin

oli semmoisia (Frilingit), jotka tulivat sotaan ilman seuratta. He

saivat vähemmän maanosan kuin Athalingit, kun ei heillä ollut mitään

seuraa palkittavana. Kukin läänityksen ottaja eli vasalli oli

läänissänsä itsevaltainen. Hänellä oli ainoastaan lääniherransa kohtaan

muutamia velvollisuuksia. Näistä etevin oli velvollisuus lähteä sotaan

kun tuli lääniherrasta käsky. Aikaa voittaen muuttuivat läänitykset

perittäviksi ja silloin tulivat vasallit melkein itsenäisiksi

ruhtinaiksi.

Sivistyksen siemenet saivat Germanilaiset kansat Roomalaisilta.

Nuot entiset raa'at elatuskeinot, metsästäminen ja karjanhoito,

jättivät vähitellen siaa maanviljelykselle, keinollisuudelle ja

kaupan-liikkeelle. Kristinusko vaikutti mahdottoman paljon

Germanilaisten sivistyttämiseen. Tämä tuli ensin Länsigötiläisille

tutuksi; pispa Ulphilas käänsi neljät Evankeliumit heidän kieleksi.

-- Kaupan-liike sydänsaksassa ei ensinnä ollut muuta, kuin

luonnon-tuotteitten vaihettaminen. Frankilaisten keisari Kaarlo Suuren

aikana määrättiin muutamia paikkoja, joissa olisi kauppatavarain

vaihetus tapahtuva. Eläinten-taljoja, suolaa, viljaa, viiniä, kudotuita

kankaita ja orjia oli tavalliset kauppatavarat. Muutoin on kaupasta

merkittävä, että se jo aikasin tuli Juutalaisten käsiin, sillä meidän

on muistaminen, ett'ei entisinä aikoina löytynyt mitään porvari-säätyä.

Tämä syntyi vasta 13:nnella vuosisadalla.

Germanilaisten vanhat la'it ja oikeudet ovat mitä merkillisimpiä.

Ensi-aikoina ratkaistiin kaikki tärkeimmät riidat yhteisissä

kansan-kokouksissa, mutta vähemmät riita-asiat heitettiin kyläkunnan

esimiesten ratkaistaviksi, sitten kuin jonkunmoinen lautakunta ensin

oli sanonut ajatuksensa. Tuomiot langettivat nämät riitain ratkaisijat

enemmin vanhan tavan mukaan kuin minkään varsinaisen lain ohjeesta,

sillä vasta myöhemmin tulivat kirjoitetut la'it tavallisiksi. Tuli,

näet, tarpeelliseksi kirjallisesti säilyttää ne säännöt, jotka

elivät kansan huulilla. Nämät la'it tarkoittivat parhaasta päästä

pahanilkisyyden rankaisemista. Kovin rangaistus oli kuolema, jota

kuitenkin harvoin ja ainoastaan jumalain lepyttämiseksi käytettiin.

Ainoastaan papit saivat kuoleman tuomion julistaa. Muita ruumiillisia

rangaistuksia kuin kuolemaa ei tarvinnut vapaan miehen kärsiä.

Ainoastaan orjat olivat kurituksen alaiset. Sakot olivat tavallisimmat

rankaisemisen keinot. Asetukset vahingon korvauksesta ovat erittäin

merkittävät. Jos esim. kellään putoovasta puun-oksasta tuli joku

vanhinko, sai hän vahinkonsa korvaukseksi sen puun omaksensa, josta

oksa oli pudonnut. Samalla tavalla jos jonkun elikko vahingoitti

ketään, täytyi omistajan antaa elikko vahingoitetulle korvaukseksi.

Sen mukaan, miten ja millä tavalla rikos oli tehty, määrättiin

rangaistuksen kovuus. Jos oli joku kavaluudella tapettu, niin kävi

rangaistus tappajalle kovemmaksi. Ensinnä suoritettiin sakot elikoilla,

mutta sittemmin rahoilla, kun olivat Roomalaisilta oppineet näitä

käyttämään. -- Kavaluudella tapahtuneesta murhasta maksettiin nuon 600

ruplaa sakkoa; mutta riidan vimmassa tapahtuneesta maksettiin

ainoastaan 200 ruplaa sakkorahaa. Kunkin jäsenen tärvelemisestä oli eri

sakko-makso. Myöskin oli eroitus sakoissa, jos oli veri vuotanut taikka

ei. Säätykunnian loukkaamisesta oli rangaistus semmoinen, että

rangaistuksen alaiselta leikattiin hiukset ja parta pois. Väkivoimalla

murtautua toisen huoneesen pidettiin erinomaisen suurena rikoksena ja

rangaistiin kovasti. Kun jonkun omaisuutta joko ostolla tahi lahjalla

toiselle omistettiin, oli joku kuvauksellinen toimitus tapahtuva, jolla

osoitetiin entisen omistajan oikeuden menevän toiselle. Tämä tapahtui

kaupan tahi lahjan vakuutukseksi ja lupauksen ynnä erittäinkin valan

vahvistukseksi. Kun esm. joku maantila myytiin, antoi myyjä kappaleen

turvetta eli muuta semmoista ostajalle, ja huonet-rakennuksen myytäessä

sai ostaja lastusen. Käden-lyöntö oli tavallinen lupauksen vahvistus.

Kukin vapaa mies oli ainoastaan vertaistensa tuomion alainen. Valan

vannomista seurasi tavallisesti kaikenlaisia juhlamenoja. Pakanaisuuden

aikana koski mies valaa vannoessa sota-aseisiinsa, vaimo taas

hiuksiinsa ja tuomari sauvaansa. Myöskin asetettiin niin kutsutuita

valan-auttajia, joittenka oli tarkoitus, ta'ata vannojan totuullisuus

sillä että he hänen kanssansa käsi kädessä tekivät valaa. Näitten luku

oli sen mukaan, kuinka tärkeä asia oli ja mistä säädystä vannoja. Kun

Kristin-usko oli päässyt juurtumaan ja siinä ohessa myös katolilainen

epä-usko ja taika-uskoisuus, niin tulivat pyhä-tuomiot suureen

kunniaan. Näistä ovat merkittävät tulikoetus ja vesikoetus. Oli, näet,

kanteen alaisen täytymys paljain jaloin astua tulikuumain saarain

päälle, tuoda sormus eli kivi kiehuvasta vedestä, pitää polttava rauta

kädessä j.n.e. Jos tämä tapahtui hänen vahingoitsematta, niin arvattiin

tuosta hänen rikokseen syyttömäksi.

Suuri muutos tapahtui kaikissa Saksalaisten oloissa, kun kolmas sääty

eli porvari-sääty syntyi. Toiset valtio-säädyt olivat aatelisto ja

papisto. Aatelisto ei harjoittanut muuta, kuin sotaa ja ryöstöä ja eli

rauhan aikoina linnoissansa laiskuudessa ja hekumallisuudessa. Tapansa

olivat raa'at, kun taas kaupungissa vapaitten porvarien keskellä leveni

siveys ja sivistys ynnä porvarillinen yhteishenki. -- Vähitellen hajosi

koko kansa erityisiin virka- eli ammatti-säätyihin, niinkuin aatelisto,

porvaristo, vapaat ja orjuudessa elävät talonpoiat, la'in-oppineet,

käsityöläisten ammattikunnat ja hiljan syntyneitten Yli-opistojen

opettajat. Tämmöinen ammattisuus kaikissa oli keski-aialle omituinen ja

koski kaikkiin oloihin, vaikuttaen kilvoituksen keinollisuudessa,

kaupassa, taiteissa ja tieteissä. Se poisti tavoista tuon entisen

raakuuden ja sivisti yhteiselämän muodot.

Olemme kansain-vaelluksista puhuessamme näyttäneet kuinka germanilaiset

kansat tulivat vakinaisille asuntopaikoille, Germania eli meikäläisellä

nimellä Saksanmaa jäi suurimmaksi osaksi Germanilaisten haltuun, jotka

täällä muuttuivat yhdeksi ainoaksi kansaksi: Saksalaiset. Mutta koko

itäinen puoli Saksanmaata aina Elbe-virtaan saakka oli Slavilaisten

vallassa, jotka kansain-vaellusten aikoina olivat tänne siirtyneet, kun

Germanilaiset tunkeusivat länteenpäin, ottaen haltuunsa Roomalaiset

alusmaat. Näissä on Germanilaisuus hämmentynyt muihin kansallisuuksiin,

mutta on sen siaan aikojen kuluessa Slavilaisilta voittanut semmoisen

alan, että Slavilaisuus jo on melkein kokonaan Saksanmaasta hävinnyt.

-- 8:nnella vuosisadalla kukisti Frankilaisten keisari Kaarlo Suuri

suurimman osan Saksanmaata valtansa alle. Mutta hänen valtakuntansa

jaettiin, poikansa Lutvikki hurskaan hallitessa, kolmeen osaan. Näin

syntyi Kaarlon äärettömästä keisarikunnasta kolme erityistä valtiota:

Ranskan eli Frankilaisten, Saksan ja Italian valtiot. Saksanmaa oli

ensinnä vaali-valtio, s.o. erityiset ruhtinaat valitsivat kuninkaan.

Sittemmin saivat ainoastaan muutamat ruhtinaat, niin kutsutut

vaali-ruhtinaat (Churfürsten) kuninkaan-vaaliin ryhtyä. Viimein tuli

kruunu Habsburgin suvulle perittäväksi. Ehkä Saksanmaa oli yksi

valtakunta, jonka ylimäinen oli keisari, oli se jakaantunut useampiin

herttuakuntiin j.n.e., joittenka hallitsijat eivät keisarista paljon

lukua pitäneet, vaan olivat ja eleskelivät oman mielensä mukaan.

Ymmärrettävä on, kuinka höllä tämmöinen side oli. Niinpä olikin

valtakunta kauan kitunut, ennenkuin se vihdoin viimeinkin (v. 1806)

hajosi useampiin toisistansa erinäisiin valtioihin. Saksan keisari otti

nyt nimeksensä: Itävallan keisari. Karkoitettuansa Ranskan keisari

Napoleonin Saksanmaasta, tekivät kaikki Saksanmaan valtiot keskinäisen

liiton, joka nyt on ainoana siteenä heidän välillänsä.

Frankilaisten valta.

Frankilaisten tavoista ei tarvitse meidän tässä erityisesti puhua,

koska jo edellisessä luvussa olemme tarkastelleet Germanilaisia

yleensä, joihin myöskin Frankilaiset kuuluivat. Frankilaisten

asettumista Galliaan eli nykyiseen Ranskanmaahan olemme jo maininneet.

Täällä perustivat väkevän valtion, jonka alle koko Gallia tuli

kuulumaan. Sen perustajana oli Chlodvig. Sen oikea kukoistus-aika

tapahtui, kun Kaarlo Suuri pääsi hallitsijaksensa. Tämä laski valtansa

alle kaikki muut germanilaiset kansat, niin että tällä aikaa

Frankilaiset olivat Germanilaisten pääkansa. Mutta tämä ei kauan

kestänyt. Niinkuin jo ennen olemme sanoneet, hajosi Frankilaisten suuri

valta Lutvikki Hurskaan hallitessa. Tämä kuningas, näet, jakoi

valtakuntansa poikainsa välillä, jotka suostuivat tähän jakoon v. 843.

Nyt tuli Frankilaisten valta sisältämään suurimman osan nykyistä

Ranskanmaata. -- Frankilaisten kansallisuus oli näinä aikoina vielä

suuressa voimassa. Mutta vähitellen rupesi se riutumaan. Sillä

gallilainen kansallisuus, joka, sittenkuin Frankilaiset olivat maahan

tunkeuneet, oli joutunut sorrettuun tilaan, heräsi taas uuteen voimaan.

Kun Kaarlo Suuren suku oli kuollut sukupuuttoon (v. 987) ja Kapetingein

suku kohonnut Ranskan kuninkaan-istuimelle, rupesivat Frankilaiset

vähitellen hämmentymään gallilaiseen kansallisuuteen, jonka hallussa

maa ennen Frankilaisten tuloa oli ollut. -- On historiassa usein

havaittu, kuinka semmoisissa maissa, jotka ovat joutuneet

vieras-kansain haltuun, alkuperäisen kansallisuuden ensin on täytynyt

lannistua vieraan alle, mutta sitten uusilla voimilla hakenut ja

voittanut sorretuita oikeuksiansa takasin. Niinpä nyt Ranskanmaallakin

asiat muodostuivat. Molemmat kansat hämmentyivät toisiinsa yhdeksi

kansaksi: Ranskalaiset. Ehkä tämä uusi kansa ja myöskin maa on saanut

nimensä Frankilaisista, nojaa se kuitenkin verrattoman suurimmalta

osalta gallilaisuuteen. Myöskin näemme nykyisen Ranskan kielestä, että

se sisältää paljon Roomalaisia alku-aineita. Tämä on aivan helposti

ymmärrettävä asia, kun tiedämme, Gallian jo monta vuosisataa ennen

Frankilaisten tuloa olleen Roomalaisten vallassa, jonka alle Caesar oli

sen laskenut. --

Kun ei tila salli meidän lyhykäisestikään kertoa Ranskalaisten

historialliset vaiheet, niin tahdomme vaan muistuttaa että he

ihmiskunnan edistymisessä aina ovat etupäässä astuneet.

Britannian saarten asukkaat.

Kuinka Anglo-saksit asettuivat Britanniaan, josta isomman saaren

etelä-osa sai nimen Englanti, olemme jo ennen maininneet. Jo aikasin

saivat Anglo-saksit vihollista vainoa ja rynnäkköä kärsiä

Tanskalaisilta, jotka ryöstö-retkillänsä nousivat maalle Englantiin.

Viimein onnistui kuningas Alfred Suuren voittaa Tanskalaiset

(871-901). Mutta sittemmin rupesivat heidän päälle-karkauksensa

uudestansa raivoomaan ja Tanskan kuningas Knuutti Suuri nousi (1016)

Englannin kuninkaan-istuimelle. Tämä ymmärsi Anglo-saksia lepyttää ja

kiinnitti heidät etuihinsa. -- Anglosaksit, jotka jo 6:nessa

vuosisadassa taipuivat Kristin-uskoon, olivat uljasta, ja oivallista

kansaa. Ainoastaan yhdessä kohdassa, joka on tämän aian oloista

ymmärrettävä, ovat he moitteen alaiset: he kävivät vilkasta

orjan-kauppaa. Mutta pian syntyi heille uusia, pahempiakin vihollisia,

kuin Tanskalaiset olivat olleet. Nämät olivat Normandialaiset, joista

tahdomme tulevassa luvussa jutella. He tulivat herttuansa Wilhelm

Valloittajan johdon alla Normandian maakunnasta Ranskanmaalla

Englantiin, jossa voittivat Anglo-saksit Hastings'in tappelussa v.

1060. Nyt jaettiin koko Englanti valloittajain välillä. Anglo-saksein

kansallisuus masennettiin ja sorrettiin hirvittäväisellä tavalla.

Ankara vihollisuus syntyi valloittajain, jotka viljelivät ranskalaista

kieltä ja ranskalaisia tapoja, ja vanhain asukasten välillä, jotta

näytti ikäänkuin olisi Anglo-saksein kansallisuus astunut viimeisiä

askeleitansa historian tantereella. Mutta aikaa voittaen rupesivat

asiat heille selkenemään. Vähitellen pääsi Anglo-saksein kieli ja

kansallisuus voitolle ja eipä aikaakaan, niin hämmentyivät molemmat

kansat yhteen. Ja nyt vasta syntyi Englannin jalo kansa.

Vielä on meidän puhuminen muistakin kansoista, jotka asuskelevat

Britannian saarilla.

Walesit olivat jäännös Brittiläisten kansasta, joka Anglo-saksein

maahan tunkeudessa pakeni Britannian läntisiin maakuntiin, Wales'iin ja

Cornwales'iin. Täällä suojelivat kauan vapauttansa, kunnes he 13:nnellä

vuosisadalla laskettiin Englantilaisten vallan alle. -- Kansan

yhteisissä asioissa piti vanhin perää, niin kauan kuin hänessä oli

kuntoa ja kykyä. Hänen avuksensa hallitusasioissa oli jommoinenkin

neuvoskunta, jonka piti oleman viisaudesta, lain-taidosta ja

kunnosta mainittava. Kullakin vapaalla miehellä olivat täydet

kansalais-oikeudet, jos hallussansa oli viisi auran-alaa maata. Tämä

maan-ala oli jokaiselle maan-omistajalle tavallinen. Mutta paitsi tätä

kansalaisille jaettua maata, oli yhteinen maan-ala, jonka tuotteet

käytettiin yhteisten tarvetten ostoksi. Aivan merkillinen on se seikka,

että myöskin naisilla oli oikeus kansankokouksissa antaa huutonsa.

Joka oli autiomaan viljamaaksi tehnyt, sai tästä hyvästä muutamia

etu-oikeuksia nauttiaksensa. Aatelisvalta oli enemmin perustettu

viisauteen ja tietoon kuin sotaisuuteen; aatelistoon kuului myös

tuomarikunta.

Iriläiset eli Irlannin asukkaat ovat niitä kansoja, jotka ennen

Anglo-saksein tuloa, asuttivat Britannian saaria. Epätiedossa on,

ovatko Irlannin ensimäiset asukkaat tulleet Britanniasta tahi

Espaniasta. Vanhat roomalaiset historioitsijat kertovat Iriläisten

olleen sangen raakaa kansaa, jotka muka huviksensa söivät

lähimmäisensä. Iriläisten historia tuli paljoa selkeämmäksi, kun he

4:nellä vuosisadalla taipuivat Kristin-uskoon. Irlanti rupesi nyt

Kristin-uskon oikeaksi pesäpaikaksi, sai hengellisiä laitoksia,

luostaria ja kouluja, joissa hurskaus ja tiede elostuivat, ja lähetti

hurskaita, innokkaita ja oppineita miehiä pakanain kääntämiseksi

Euroopan mannermaalle. Täydellä oikeudella nimitettiin Irlanti siihen

aikaan "Pyhäin saareksi". Irlantilaiset olivat iloista ja vilpasta

kansaa, joka rakasti laulua ja tanssia. Ensimäinen valtiollinen laitos

oli semmoinen, että kullakin heimokunnalla oli päällikkönsä, kunnes

jommoinenkin kaikille heimokunnille yhteinen ylipäällikkö valittiin.

Tämä yhteinen päällikkö eli kuningas sai veroksensa karjaa ja oli

kansan johdattaja sodassa; vaalilla pääsi hän kuninkaan-istuimelle

mutta hänen täytyi ensin valalla vahvistaa erinäisten maakuntien la'it.

Perintö-oikeutta ei löytynyt ollenkaan; ansion mukaan ja muutoinkin sen

mukaan, kuinka hyväksi katsottiin, valittiin ruhtinas-suvusta

kuninkaalle, hänen vielä eläessänsä, jälkeisensä. Irlannin

oppilaitokset olivat jo aikasin suuressa maineessa, jotta niihin

ulkomailta kokoontui paljon oppia harrastavia. V. 1172 joutui Irlanti

Englannissa hallitsevain Normandialaisten valtaan, jotka täällä kauvan

valtaa pitivät; melkein kolme vuosisataa kesti molempain kansain

keskinäinen taistelus. -- Mutta vielä pahempaan pulaan oli tämä onneton

kansa joutuva. 16:nnellä ja 17:nnellä vuosisadalla tunkeusi tänne

Englannista siirtolaisia, jotka monien vaihetten perästä anastivat

suurimman osan maata valtoihinsa, syösten alkuperäiset asukkaat

kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Iriläiset ovat kaikin voimin koettaneet

ponnistella vieraita vastaan, mutta riutuvaiset voimansa ei näy enään

tätä taistelusta kestävän, sillä kansallisuutensa häviää jo päivä

päivältä isäinsä maalta.

Roomalaiset tunsivat pohjoisessa Britanniassa ainoastaan Caledoniain

kansaa, mutta 3:nen vuosisadan loppupuolella astuivat näitten siaan

Piktit ja Skottilaiset historian näkyville. Piktit asuivat lakeudella

ja Skottilaiset vuorimaassa. Jälkimäiset sanotaan olevan sukuisin

Iriläisistä siirtolaisista, jotka 5:nestä vuosisadasta alkaen olivat

muka muuttaaneet Irlannista Skottlantiin. 9:nellä vuosisadalla saamme

Skottilaisista varmempia historiallisia tietoja, kun tästä aiasta

jutellaan normannilaisten merisissien rosvo-retkistä Skottlantiin.

Kuningas Kenneth II, voitettuansa (v. 842) Piktien kuninkaan, yhdisti

hänen maansa Skottilaisten maan-alaan ja tuli Skottlannin vallan

varsinaiseksi perustajaksi. Maan laitokset ja asetukset olivat

hyvin Irlannin mukaiset. Skottilaisten tykönä oli ruhtinaallinen

perintö-oikeus voimassa. Ainoana elämän huvituksena näyttävät vanhat

runot olleen. Laulun säveleitä seurasi tavallisesti rakkopillin ja

huilun ääni. -- V. 1603 sai Skottlanti saman hallitsijan kuin

Englantikin ja v. 1707 tapahtui täydellinen yhdistys näitten maitten

välillä.

Näin olemme nähneet kuinka Britannian saarilla asuvaiset kansat

aikain kuluessa ovat lannistuneet, mitkä pakolla mitkä suosiolla,

Englantilaisten vallan yhdistykseen. Tästä yhdistyksestä on syntynyt

Suuri Britannian väkevä valta. Muistutettava on, että Englannin kieli,

kansallisuus ja sivistys on levinnyt leviämistänsä yli koko saarimaan

ja muut kansallisuudet saaneet jättää sille yhä enemmän alaa. Mutta

myöskin tätä saarimaata ulommaksi, jopa yli koko maanpiriäkin, on

Englannin valta ynnä kieli ja sivistys levinnyt. Sen melkoinen

merivalta, keinollisuus ja valtiollinen vapaus ovat mitä merkillisimpiä

ihmiskunnan historiassa.

Normannilaiset eli Skandinavilaiset.

Tällä nimellä nimitettiin ennen muinoin Skandinavian eli Ruotsin,

Tanskan ja Norjan asukkaat. Heidän uskontonsa, josta tahdomme muutamia

sanoja lausua, ja tapansa osoittivat sitä hillitöntä ja sotaista

luonnetta, josta he ennen mainioina pidettiin. Etevimmät jumalansa

olivat: Odin, joka oli kaikkien jumalien päällikkö, Thor, ukkosen

jumala ja jalomielinen Balder. Jumalat muka asuivat Asgard'in linnassa,

joka oli keskellä maailmaa. Siellä oli myöskin Vallhallan hovi, jonne

kaikki urostöissä kaatuneet kokoontuivat. Täällä muka jatkavat urohot

jumalien seurassa sotaiset vehkeensä, taistelevat keskenänsä ja

viljelevät muita sotaisia askareita. Mutta kun atrian aika tulee,

heräävät näissä sotamelskeissä kaatuneet uuteen elämään ja syövät

juovat iloisessa sovussa jumalien kanssa. Brage, jumalien runoniekka,

laulaa heille muinaisista urostöistä.

Sota, metsästäminen ja sodan-harjoitukset olivat vanhain

Skandinavilaisten tavalliset toimitukset. Kukin vapaa mies jätti

maanviljelyksen ja karjanhoidon orjillensa toimitettaviksi. Hänen itse

muka ei sopinut semmoisiin töihin ryhtyä. Hän ei mielistynytkään muihin

kuin sotaisiin toimiin, juominkihuvituksiin ja runollisiin kertomuksiin

isäin urostöistä. Tämmöinen puoliraaka elämä mielutti kokonaan hänen

sydäntänsä. Tautiin kuoleminen pidettiin miehille häpeällisenä, jotta

useimmat omalla kädellä tappoivat itsensä, välttääksensä taudillisen

kuoleman häväistystä. Kuoleman tuskat hymysuin kärsiä, oli miehen

suurin kunnia. Useinkin karkasi sotilas ilman mitäkään suojelus-asetta,

jopa vaateittakin tappelus-kihinään. Tämmöiseltä raa'alta ja

hurjamieliseltä kansalta ei voinut keskinäisiä riitoja heimokuntien

välillä ja rosvoretkiä kaukaisille maille olla mitään outoa; ja kun se,

niinkuin raaka ja sotanen kansa ainakin, piti verenkoston pyhänä

velvollisuutena, niin eipä voinut syitä verisiin taisteluksiin siltä

puuttua. Rosvoretket elikkä merisissien (vikingar) sotakäynnit saivat

alkunsa ruhtinaallisista miehistä, jotka kokoilivat ympärillensä joukon

vapa-ehtoisia. Väen lisäytyminen ja yhä yltyvä raakuus teki aikain

kuluessa tämmöiset retket yhä tavallisemmiksi. Vielä oli toinen

seikka, joka paljon vaikutti rosvoretkien enenemiseksi; oli, näet,

Skandinavilaisilla tapa semmoinen, että ainoastaan yksi poika peri

isänsä tavarat ja muut saivat hakea eläkkeensä, mistä heille paraitten

sopi. Luonnollisinta oli siis, että ryhtyivät semmoiseen elatuskeinoon,

jotka muutoinkin vallan sopi kansan ja aikakauden luonteesen. Vieläpä

oli usko semmoinen heissä juurtunut, ett'ei ollut hyvää kenenkään

köyhänä tulla Odin'in tykö Vallhallaan vaan mitä enemmän tavaraa

kuollut toi mukaansa, sitä suurempaa nautintoa piti hänellä oleman

Vallhallassa. Näinpä tulivatkin nämät rosvoretket yhteiseksi tavaksi ja

varsinaiseksi elatuskeinoksi. Ensin he eivät ulottuneet kauemmaksi kuin

naapurimaihin ja tapahtuivat milloin maitse milloin meritse. Mutta pian

ruvettiin pitkiä merimatkoja kulkemaan kaukaisille maille, jopa

Keskimeren rannoillekkin. Näitten rosvoin eli merisissien haahdet

olivat hyvin pienet ja hukkuivatkin usein mereen, mutta tämmöinen

hukkumus pidettiin yhtä kunniallisena kuin kuolema tappelustantereella.

Alukset olivat tavallisesti purjeetta, vaan pantiin airoilla

liikkeelle. Tuo kolmentoista kyynärän pituinen peräsin koetti vahvankin

miehen voimia; joka ei voinut tällä perää pitää, sen täytyi jäädä

kotiin. Merisissit eivät ainoastaan ryöstäneet ja hävittäneet

rantamaita, vaan läksivät aluksillansa virtoja ylöspäin maan sisuun;

jos heiltä paluumatka suljettiin, läksivät maamatkaa johonkuun toiseen

virtaan, kantaen hartioillansa alukset ja voitetun saaliin, ja pääsivät

tällä tavalla aukealle merelle. 9:nellä vuosisadalla oli into

tämmöisiin retkiin korkeimmillaan. Myöskin maamatkoja samottiin.

Niinpä kulkivat läpi Venäjänmaata aina Mustalle Merelle, jopa ottivat

sotapalveluksenkin Kreikkalaisen keisarin hovissa. Samatenkuin

Skandinavilaiset pitivät oman henkensä halpana, eivät muittenkaan

paljon säästäneet. He olivat julmat ja säälimättömät vihollisillensa,

joita sota-aseilla voittivat taikka joittenka maata ryöstivät, tuoden

välillä jumalillensa ihmisuhriakin. Tämmöisiin uhriin määrättiin ei

ainoastaan vangituita, orjia ja pahantekijöitä, vaan kun joku

erinomainen onnettomuus kohtasi, uhrasi joskus isä poikansa ja maakunta

kuninkaansakin jumalille lepyttäjäisiksi. Useimmiten täytyi

vangituitten maksaa hyvät lunnaat, päästäksensä vapaaksi, ja se

paikkakunta, jota merisissien tulo kohtasi, sai tavallisesti maksaa

aika pakkoveron. Eipä siis ole ihmeteltävää, että pelko ja vapistus

seurasi heitä, missä vaan kulkivat, erittäinkin kun osoittivat

munkeille ja luostareille erinomaista vihollisuutta. -- Tämmöiset

merisissit voittivat v. 911 Frankilaisten kuninkaalta Neustrian

maakunnan, joka heiltä sai nimen: Normandia. Siinä taipuivat

Kristinuskoon ja ranskalaiseen kieleen. Täältä valloittivat Englannin,

josta edellisessä luvussa olemme puhuneet. Myöskin lähti täältä

siirtokunta eteläiseen Italiaan, jossa niin muodoin syntyi

normandialainen valtio. -- Nämät meriretket taukosivat itsestään, kun

ruvettiin näissä pohjoisissa maissa Kristin-uskoa julistamaan. Tämä

saikin täydellisen voiton monien taistelusten ja vaihetten perästä noin

v. 1150.

Slavilaiset.

Slavilaisten kansalahko on Germanilaisten jälkeen suurin; siihen kuuluu

yli 60 miljonaa henkeä, jotka ovat levinneet yli koko itäistä Eurooppaa

aina Saksasta Aasian aroihin saakka, Itämerestä aina Hadrian merelle.

Slavilaisten kieli ja kansallisuus vallitsee Pyömissä, Puolassa,

Venäjässä, Moldaussa, Vallakiassa, Bulgariassa, Serbiassa, Bosniassa,

Kroatiassa, Slavoniassa ja Dalmatiassa; paljon Slavilaisia asuu myöskin

Unkarissa, Kärnthen'issä, Krain'issa ja Lausitz'issa.

Slavilaisten alkuperäinen koto on luultavasti Keski-aasia; sittemmin

ilmaantuivat Puolassa ja Venäjässä. He olivat sukuperän, ulkomuodon,

laitoksien, uskonnon, kielen ja tapain puolesta Germanilaisista vallan

erilaiset, kun he Itä-euroopasta tunkeusivat aina Elbe-virtaan ja

Adrian merelle saakka. Niinkuin Germanilaisetkin, olivat Slavilaiset

jakauneet moniin erinäisiin kansoihin, joista lännessä asuvaiset ovat

Saksalaisten historialle merkilliset, kun olivat, näet, asuttaneet

suuren osan Saksanmaata. Itäisemmät taas perustivat väkeviä valtioita:

Venäjä, Puola, Lithauen ja Schlesia. -- Näistä on Venäjä väkevimmäksi

kohonnut. Tämän valtion perustajana oli (v. 862) eräs varägilainen

ruhtinas nimeltä Rurik. Jo aikasin rupesivat venäläiset Kreikan

keisarikuntaan rosvoretkiä tekemään. Nämät taukosivat kokonaan, kun

ruhtinas Vladimir Suuri taipui Kristinuskoon ja pakoitti myöskin

alamaisensa siihen. Mutta valtakunnan voimat lannistuivat sisällisistä

riidoista, jotta Mongolilaiset, jotka olivat lähteneet Keski-aasiasta

ja levittäneet pelkoa ja kauhistusta yli koko Aasiaa, laskivat sen

valtansa alle. Tästä orjuudesta pelasti Suuriruhtinas Ivana

Venäjänmaan. Sitten on venäjän valta yhä levinnyt leviämistään. Sen

suuruuden oikea perustaja on Pietari Suuri, joka antoi sille

sivistyneen valtion ulkomuotoa ja laajensi sen alaa aina Suomenlahteen

saakka. Mutta orjuus ja törkeä tietämättömyys on pysynyt ja pysyy

vieläkin meidän aikana kansan seassa. Hallitusmuoto on kokonaan

itsevaltainen. -- Toinen mahtava slavilainen valtio on ollut Puola.

Tämä ulottui mahtavaisuutensa aikana Unkarin rajasta aina Itämerelle ja

Sakanmaasta aina sydän-venäjään asti. Mutta sisälliset kapinat ja

valtiollisten lahkokuntain eripuraisuus syöksi valtion onnettomuuteen

ja kurjuuteen. Aatelistolla oli kaikki valta käsissä, rahvas eli

orjuudessa ja kuninkaalle, joka vaalilla pääsi arvoonsa, suotiin hyvin

rajoitettua valtaa. Näin asiain ollessa, sen tuho viimeinkin saavutti.

Venäjän, Preussin ja Itävallan hallitsijat jakoivat menneen vuosisadan

lopulla koko valtakunnan keskenänsä. Venäjä sai paraan ja oikean

pää-osan, muut ottivat ne osat, jotka asemansa puolesta sopivat heille.

Puolalaiset ovat turhaan koettaneet onnettoman isänmaansa vapauttaa.

Heidän voimansa ovat lannistuneet vieraan väkivallan alle. -- --

Slavilaisilla on vahva luu- ja jänne-rakenus; heidän ihonsa

ei ole niin valkoinen, kuin Germanilaisten, vaan on vähän

ruosteenkarvaiselle vivahtava. Merkittävämpi on kasvojen muoto, jossa

kaikki kasvojen-viivat ovat kaarevammat ja vienommat, kuin

Germanilaisilla. Slavilaiset ovat suopeat ja mieluiset tunnustamaan

hengellistä etevämmyyttä. Merkillinen on heidän halunsa ja

osaavaisuutensa, vieraita taitoja omistamaan, niinpä ei ole mikään

kansa niin kerkeä oppimaan vieraita kieliä. -- Kansan-juhlallisuuksia

oli Slavilaisilla paljon ja niissä oli aina helisevä iloisuus. Ei

mikään kansa Euroopassa ole niin huvituslauluihin ja tanssiin mieltynyt

kuin he, ja ei kellään ole tanssi niin hurja ja vallaton kuin heillä;

rakkopilli ja huuliharppu tekevät vieläkin slavilaisessa talonpoiassa

melkein lumoisen vaikutuksen. Kansanlauluja sanotaan löytyvän paljon.

Vieno, niinkuin ominainen luonteensakin, on Slavilaisten kielet; kaikki

ovat lauluun hyvin mukavat. Paitsi neljä pääkieltä: Venäjän, Puolan,

Pyömin ja Serbian kielet, löytyy vielä monta kielenmurretta. Jo muinoin

oli Slavilaisten likaisuus suuressa huudossa ja maineessa, he eivät

muka tulleet pestyiksi muuta kuin kolme kertaa elämässänsä, ensin kuin

syntyivät maailmaan, sitten kun häitä pitivät ja viimeksi kun muuttivat

Manalan majoihin. Puku oli tavallisesti huono; talvella olivat

pukeuneet taljoihin ja kesällä pellavasta tehtyihin vaatteisin.

Asumuksensa olivat viheliäiset multamajat, raketut keskelle nevoja tahi

hieta-vuorille; muutamissa maakunnissa oli myöskin kaupunkia.

Slavilaiset, kun olivat hyvin keinolliset, tekivät savesta ja

metalleista kaikenlaisia astioita. Maanviljelykseen ja vuorityöhön

olivat hyvin taipuneet. Elantonsa oli tavallisesti tattaraa, hirssiä ja

muita kedonkasvuksia, mesi oli kansallinen juoma. Niinkuin

aasialaisetkin kansat ylenkatsoivat he vaimopuolta; äidille oli

sallittu tappaa äsken synnyttämä lapsensa.

-- Jumalanpalvelus oli Slavilaisilla monenmoinen. Jumalien luku oli

suuri erittäinkin Puolassa. Jumalankuvissa ei ollut ulkomuodolla mitään

kunnianarvoista eli kaunista; erään Perun nimisen epäjumalankuvalla oli

puinen vartalo, rautaiset jalat, hopea pää ja kultainen parta. Toisella

Svantevit nimisellä epäjumalalla oli neljä päätä, kaikki kaunisti

harjatetulla parralla, ja kaksinkertainen rinta; Czerneboh jumala oli

kuvattu jalopeuran muotoiseksi. Papisto oli muutamissa slavilaisissa

kansoissa varsin suuressa kunniassa. Rügen'in saarelle rakennetussa

templissä oli kolme sataa pappia; täällä oli ylimäinen pappi

suuremmassa arvossa kuin itse kuningas. Paitsi templiä oli myöskin

muutamat ahot epäjumalille pyhitetyt; kivistä laitettiin jonkunmoinen

aitaus kivimöhkäleen ympärillä, joka siellä seisoi alttarina.

Ihmisuhrit olivat tavalliset, mutta näihin ei otettu muita kuin

sotavankia.

Muutamissa maissa, niinkuin Venäjässä pääsi Kristin-usko pian voitolle,

mutta toisissa taas, erittäinkin Elben, Oderin ja Weikselin tienoilla

ruvettiin sille kovaa vastahankaa vetää, kun oli, näet, seurauksensa

maallinen orjuus levittäjäinsä alla. Paljon pakanallista verta

vuodatettiin, ennenkuin Slavilaiset ottivat ristiä kumarraksensa, ja

kristityitten täytyi puolestansa tuhansittain jättää henkensä

alttiiksi, kun Slavilaiset koettivat vieraan ikeen päältänsä torjua.

Tämä itsestään rauhallinen kansa muuttui silloin tiikerikissan

luontoiseksi.

Slavilaisten yhteiselämän seikoista entisinä aikoina emme paljon tiedä.

Heidän luonteessansa oli taipumus, mieluisesti jokaista etevämmyttä

kunnioittamaan. Heidän kielensä ovat erinomaisen rikkaat herran

nimityksistä, niin ett'ei heillä suinkaan niistä milloinkaan puutetta

ole ollut.

Suomalaiset.

Tietämätöntä on, mihinkä aikaan se kansanlahko, jonka uuden-aikaiset

kielentutkijat kutsuvat Ural-altailaiseksi, ensin lähti Siperian

eteläisistä paikkakunnista Eurooppaan. Luultavasti tämä siirtymys

tapahtui vähitellen siihen aukkoon, jonka Germanilaiset ja Slavilaiset

länteen päin lähtiessänsä jättivät jälkeensä, ja niin tulivat

Madjarilaiset eli Unkarilaiset ja Suomalaiset Urali-tunturien yli

niille seuduille, missä kumpikin nyt asuntonsa pitää. Kuitenkin olivat

jo monta aikaa ennen Lappalaiset kansoittaneet kaikki pohjan perät ja

hävisivät ainoastaan vähitellen muitten voimallisempain kansain päälle

tunkiessa. Suomalaiset Eurooppaan tultuansa asuivat ensinnä nykyisen

Venäjän pohjoisosassa, jossa kaupastaan ja rikkaudestaan mainio

Permalais-valta ulottui Vienan mereltä pitkin Vienan-jokea

Urali-tunturille saakka.

Nämä Permalaiset olivat nähtävästi Karjalaisia, heidän sivistyksensä ei

ollut suinkaan alhainen, ja ihanat runot Väinämöisestä, Ilmarisesta

ja Lemminkäisestä näyttävät niitten seassa syntyneen. Etelä-puolella

heitä asuivat Hämäläiset Äänisen (Oniegan) järven paikoilla, ja

kolmas heimokunta, Kainulaiset eli Kaihnulaiset oli jo 9:nnellä

vuosisadalla siirtynyt Pohjanlahden rannoille, joka heistä kutsuttiin

Kainun-mereksi. Vähitellen siirtyivät Hämäläisetkin länteen päin, mutta

jakaantuivat samassa kahteen osaan kahden puolen Suomen-lahtea, jotta

virolaiset (muuk. Estit) tulivat Viroon ja Hämäläiset (muuk. Tav-estit,

Tavastit) Suomeen. Heidän jälkiinsä seurasi Karjalaisiakin Suomeen,

olletikkin kun vanhan Perman valta ja kukoistus lannistui Venäläisten

yhä leviävän vallan alle.

Suomalaisten muinaisista oloista ja sivistyksen seikoista on kyllä

tieto vähissä. Ett'eivät olleet suinkaan matalalla sivistyksen

kannalla, näkyy siitä kun heidän kielissään on omituiset sanat kaikille

maanviljelyksen aseille. Ohrat, nisut eli vehnät, pellavat, pavut ja

herneet (ristat) y.m. olivat heille tuttuja, mutta rukiit, kaurat ja

hamput lienevät olleet vasta muukalaisten tuomat. Ohrista osasivat

muinas-Suomalaiset tehdä juotavansa: oluen eli olon, joka sana on

heidän kielestään peritty Ruotsinkin kieleen. Paljon muitakin taitoja

oli Suomen miehillä jo ennen kuin tulivat muitten sivistyneempäin

kansain seurustukseen. He takoivat taitavasti rautansa sota-aseiksi ja

muiksi tarpeiksi, he kehräsivät villansa ja pellavansa värttinällä ja

kutoivat sitten monenlaisia kankaita, palttinoista, aivinaista ja

sarkaa, he hoitelivat kimalaisiaan (mettiäisiä, mehiläisiä), joista

simaa kokosivat, ja kaiken tämän ohessa osasivat Väinämöisen

opetuksesta soittaa kanteletta ja runoilla ikävänsä karkoittaa. Mutta,

jos sepät ja runoniekat eroitamme, ei ollut heillä mitään muuta

eroitusta työ-virassa, vaan kukin teki itse tarpeensa. Sana:

"kauppa" on saksasta lainattu ja sana: "raha" merkitsee oikeastansa

oravan-nahkaa, koska tätä nähtävästi tavarain vaihetuksessa käytettiin

välin-tekiäisiksi. Moni uusi tapa ja uusi oppi tuli vasta kristinuskon

kautta. Kynttilä on latinainen sana candela ja nähtiin ensin uuden

uskon latinaisella kirkonmenolla. Suutari (sutor) on toinen nimi, jonka

vasta kristin-uskon papit lienevät mukaansa tuoneet. Muuta säädyn

eroitusta ei Suomalaisilla ollut kuin orjan ja vapaan; isänsä hallitsi

perhe-kunnassaan, ja kun yhteisiä asioita piti keskusteltaman,

kokoontuivat perheen-isännät käräjiin. Mutta kuningasta tai ruhtinasta

ei lie heillä ollut; sillä nämä sanat ovat Germanilaisten kielistä

otetut. Ainoastaan sotaa käydessä valittiin urhoollisin pää-mieheksi.

Linnojakin rakennettiin jonkunmoisia vihollisten vainoa vastaan.

Suomalaisten muinainen usko näkyy aikojen kuluessa monella tavalla

muuttaneen muotonsa. Taivaan Jumala, jonka ääni kuului ukkosen ilman

juminassa, näyttää ensinnä saaneen heidän palveluksensa. Hänen

nimittivät Ukoksi, josta ukkonen on saanut nimensä. Ukolla näyttävät

alussa ajatelleen olevan akkansakin ja muun perheensä varsin ihmisten

tavan mukaan, ja kun sitten rupesivat ajattelemaan eri haltian meressä

asuvaksi, nimeltä Ahto eli Ahti, luulivat hänelläkin olevan vaimonsa,

Vellamon. Viimein oli heidän mielestänsä joka paikka täynnänsä

haltioita ja luonnottaria. Metsässä hallitsi Tapio emäntänensä

tyttärinensä, Mannun eukko oli maan emäntä, ja vainajien valtakunnassa

hallitsi Tuoni tylynä isäntänä. Mutta ukko kuitenkin kaikkien ylinnä

oli; hän oli yli-jumala, ilman kaiken kannattaja, puhki pilvien puhuja,

hattarojen hallitsija. Luultavaa on, että Väinämöinen, Ilmarinen ja

Lemminkäinen myöskin olivat alkuperäänsä olleet jumalia, Väinämöinen

ehkä maan haltia, Ilmarinen ilman ja taivaan, ja Lemminkäinen meren,

vaikka Kalevalan runoissa ovat ainoastaan ylenluonnollisilla voimilla

varustetuita uroita, jotka taioillansa tekivät kansansa mahtavaksi. --

Suomalaisten vanha usko oli taikausta täynnä. Taiollansa, sanallansa

saattoi tietäjä eli viisas ihminen taivuttaa luonnon voimat mielensä

mukaan. Monta muinaista uskon-käytöstä lienee jo hävinnyt tiedoistamme;

varsinkin emme tiedä paljon Hämäläisten tavoista, jotka luultavasti

jollakin lailla erisivät Karjalaisten oloista, joista Kalevalan runot

antavat meille selityksen.

Varsin yhteen aikaan ruvettiin levittämään kristinuskoa Suomalaisille

Suomessa ja heidän heimolaisillensa eteläpuolella Suomenlahtea.

Bremeniläiset kauppamiehet toivat v. 1158 kristinuskon Liiviläisille

Riian lahden ja Dunajoen varrella, jossa sitten Saksalaiset

Kalpa-ritarit verisellä kovuudella pakoittivat sen-puoliset pakanat

uuden uskon helmoihin. Tanskalainen kuningas Valdemar Voittaja aloitti

myöhemmin saman työn Virossa, joka sitten samate tuli Kalpa-veljesten

haltuun. Vanhan uskonsa kanssa kadottivat nämä Suomen heimolaiset

vapautensakin ja tulivat orjiksi saksalaisten herrainsa alle. Kauheat

kapinat, joilla kokivat särkeä ikeensä, eivät parantaneet heidän

onnetonta tilaansa. Mutta Suomessa asettui Eerikki Pyhän (v. 1157),

Birger Jaarlin (1249) ja Torkel Knuutinpoian valloitus-retkien kautta

Ruotsin leppeä valta, jolla Suomen kansa vähitellen ja kovien

kärsimysten alla on kasvatettu valtiolliseen täysi-ikäisyyteen ja

vapauteen. Suomen kansan maine on kaikunut ympäri maailman sekä miekan

että hengen teoilla. Sen ikä on vasta alullansa, sen tulevaisuus

koittamaisillansa.

Arapilaiset.

Myöskin Arapilaiset olivat ennen Kristuksen syntymää tutut, mutta

silloin aivan vähästä arvosta historialle. Vasta Kristuksen jälkeisinä

aikoina, kuin heidän keskellä syntyi uuden uskonnon perustaja, astuivat

Arapilaiset historiallisten kansain riviin.

Arapian saarento, joka on kolmen meren välinen, on luonnoltansa

Ahrikkaan verrattava; kansa taas on vallan toista ihmisluokkaa, kuin

Ahrikan Neekerit. Avarat hieta-aavat täyttävät maan, joka

vuosituhansisten kuluessa on säilyttänyt yhtäläisen luontonsa. Vielä

tänään, niinkuin tuhat vuotta takaperin, tervehtii matkustaja

ilohuudoilla hieta-aavain keskellä olevia viheriäisiä kosteikkoja,

joissa tuuheat palmupuut tarjoovat hänelle varjossansa hauskan

leposian. Tämä maa, monessa paikassa runsaasti kasvava itämaitten

kauniimpia tuotteita, on merkillisen Arapian kansan kotoperä.

Arapilainen kansa on kieleen nähden sukua niille kansoille, jotka

historian ensi-aikoina levisivät Palästinan, Syrian, Phoinikian,

Babylonian ja Armenian ylitse. Arapilaisten pyhissä saduissa on paljon

seurattu vanhan Testamentin kertomuksia; Beduinat ja länsirannikon

asukkaat olivatkin sukuisin Aaprahamin poiasta Ismaelista. Arapilainen

on ko'oltansa keskinkertainen, tavallisesti laihamainen; elantonsa

tarpeet ovat vähäiset; ruumiinsa näyttää olevan melkein paljasta luuta

ja jännelihaa, ruumiin-rakennus on täynnänsä kaunista sopuisuutta,

kasvot soikulaiset, mustat välähtävät silmänsä täynnänsä tulta ja

neroa, kädet ja jalat kauniit ja sievät. Arapilaisen henki on tämän

ulkomuodon mukainen; hänen ruumiin-asetuksensa osoittaa sielun

ylevyyttä ja jaloutta; hän on vilpas, harras, vakaa ja syvämielinen.

Kun eivät Arapian suuret autiomaat voineet helposti metsästäjäkansaa

elättää, rupesivat Arapilaiset tuohon luotettavaan karjanhoitoon.

Tarkasti pysyivät nämät autiomaitten kuleksivat heimokunnat eli

Beduinat tässä elatuskeinossa, jotta kuvaellessamme nykyisiä Beduineja,

annamme myöskin kuvan esi-isäinsä oloista, kuinka he vuosisatoja sitten

elivät samain telttien alla ja samoille lähteille ja laitumille veivät

hevosensa, kamelinsa ja lampaansa. -- Hevonen on Arapilaiselle ei

ainoastaan uskollinen orja, vaan myöskin hauska toveri. Beduinat

pitävätkin hevosensa semmoisessa arvossa, että tekevät heistä pitkiä

sukuluetteloita. Varsan synty pidetään varsin onnellisena tapauksena,

joka on ilolla ja onnen-toivotuksella vietettävä. Hevoset kasvatetaan

lasten joukossa telttien alla, ikäänkuin perheesen kuuluvat. Heidän

uskollisuudesta ja ystävällisyydestä herrojansa kohtaan on monta

juttua. -- Yhtä suuri luonnon antama apu Arapilaisille on kameli. Tämä

eläin on siitä merkillinen, että aivan vähällä juomisella toimeen

tulee, kun on merkillisen kestävä janoa kärsimään. Tässäpä onkin sen

paras hyöty. Nämät avarat santa-aavat ovat, näet, vedestä tyhjät, jotta

matkustavaisten täytyy viedä vettä mukaansa, matkalle lähtiessään.

Muutoinkin on kamelista aivan suuri hyöty. -- Kuleksivan Arapilaisen

elämä on täynnänsä vaaroja ja vaivoja ja etevinkin mies joukossansa on

sitä elämän nautintoa vailla, jossa eurooppalainen porvari elää.

Beduina viljelee myöskin ryöstämistä, jotta väkivalta useinkin astuu

oikeuden siaan. Hän väijyy usein kyllä matkustavia ja ryöstää heiltä

heidän omansa, mutta välttää tavallisesti varkautta ja ryöstöä

yön-aikana. Ryöstöä kärsinyttä ei hän milloinkaan heitä nälkään

nääntymään, vaan antaa hänelle suojelusta ja elantoa. Vieraan-varaisuus

pidetään Arapilaisten seassa pyhänä, jotta joka on astunut Arapilaisen

katon alle, hänen ei tarvitse mitään vaaraa pelätä. Niinpä tapahtuukin

usein, että Arapilainen riistää kaikki tyhjäksi siltä, joka muutamia

päiviä ennen kattonsa alla on nauttinut mitä parasta talossa on ollut

tarjottavana. Almuin antaminen on heillä pyhä velvollisuus. Miehen

kunnia on heistä aivan kallis; niin pidetään myöskin muhkea ulkomuoto

aivan suuressa arvossa. Parhain koristus on parta, jota toisiansa

tervehtiessä suutelevat ja johon valaa vannoessa koskevat. Arapilaisen

mieli on loukkaukselle aivan arka; hänen äkkinäinen luonteensa ei pian

lepy, vaan on ankara kostoa pyytämään. Solvausta kostamatta jättää on

heistä suuri häpeä, jotta lapsien on velvollisuus isänsä edestä kostaa,

jos kosto häneltä oli jäänyt hakematta. Niinpä ovat monet heimokunnat

vuosisatoja läpitsensä sotineet keskenänsä, saadaksensa esi-isäin

alkamat vainotyöt molemmin puolin tasalle. On, näet, heillä luulo

semmoinen, että, niinkauan kuin tapetusta verenkosto on heitetty

hakematta, ei pääse se paikka, jossa surma tapahtui, milloinkaan

kasteen virkistyttämäksi.

Runollisuuteen on Arapilaisilla aina ollut suuri taipumus;

mielikuvitteluksensa on aivan rikas, antaen kaikille asioille

runollisen loisteen. Myöskin on heissä tarkka ja terävä ymmärrys, joka

näyttäikse monenmoisissa nerollisissa sananlaskuissa. Jo aikasin

pitivät he kokouksia, joissa runoelmia esiteltiin; niinpä harjoitettiin

Okadhin kaupungissa kolmekymmentä päivää perätysten kilvoituslauluja.

Palkinnon voittaminen tämmöisessä tilaisuudessa oli aivan suuri kunnia,

johon kukin runoilija parhaasta päästä koetti päästä. -- Arapilaisten

kieli on merkillisen rikas kuvallisista nimityksistä, esimerkiksi

kahdeksankymmenen luvulla merkitään simaa, kahdensadan luvulla

käärmettä, neljänsadan luvulla onnettomuutta ja tuhannen luvulla

miekkaa.

Arapilainen, ehkä hän on monta meidän mielestä välttämätöntä tarvetta

vailla, on kuitenkin vapaudestansa ja suvustansa pöyhkeä. Koto

puutteenensa on hänelle rakas ja arvokas. Tuo kuleksiva Beduina

halveksii kiinteäin asuntopaikkain asujamia (Fellahs), kaupunkilaisia

ja maanviljelijöitä. Beduinat ovat Aasian kansoista ainoat, jotka eivät

ole lannistuneet orjuuden alle. Heimokunnan päämies on Scheikeksi

kutsuttu ruhtinas, joka sovittaa sisälliset riidat ja sodassa pitää

päällikön-virkaa. Tätä valtaa ei hän uskalla väärin käyttää, pelkäen

alamaistensa luopuvan kuuliaisuudesta. Usein yhdistyvät useat

heimokunnat yhden haltian alaiseksi; tämä sanotaan Suurscheikiksi eli

emiriksi.

Beduinain keskellä syntyi v. 570 j.Kr. tuo mainio Muhammed. Tämä rupesi

neljänkymmenen ikäisenä kansansa prophetaksi ja perusti Islamin

uskonnon, joka pian levisi kauaksi. Miekalla ja tulella levitettiin

uusi uskon-oppi yli maailmaa. Muhammed innoitti sotilaitansa

urhoollisuuteen, luvaten uskon levittämisessä kaatuneille paradisin

ihaillukset. Näinpä levisi uusi uskonto leviämistänsä. Chalifi eli

Mohammettiläisten hallitsija otti pääkaupungiksensa Damaskon; hänen

hovinsa oli loistollisuudestansa mainio. Täällä kukoistivat runollisuus

ja tieteet; yleinen sivistys pääsi hyvälle kannalle ja nousi 8:nella

vuosisadalla korkeimmillensa.

Mutta ei ainoastaan Aasia saanut tuntea Arapilaisten uskon-intoa ja

urhoollisuutta; koko pohjoispuoli Ahrikkaa tuli heidän valtaansa noin

v. 700 j.Kr. Täältä läksivät he v. 711 Gibraltarin salmen yli

Espaniaan ja voitettuansa Länsigötiläiset laskivat he koko tämän maan

allensa. Mutta valloitushimonsa ei siihen tauonnut; he läksivät

Pyreneain-vuorten yli, tunkeuden eteläiseen Ranskanmaahan. Nyt joutui

koko Kristikunta ja Länsieuroopan sivistys hirmuiseen hätään. Mutta

tästä pulasta päästiin, kun Arapilaiset tulivat tappiolle Tours'in

tappelussa v. 732 ja peräytyivät jälleen Espaniaan. Tämä oli ensimäinen

suuri tappelu, jossa Arapilaiset menettivät voiton; Kaarlo Suuri

nöyristi heidät vielä enemmin. Ehk'eivät voineet valtansa pohjoiseen

päin levittää, ottivat he kumminkin monta Välimeren saarta haltuunsa.

Ei paljon aikaa kulunut, ennenkuin Arapilaiset Espaniassa erisivät

Chalifein suuresta vallasta. Mutta heidän tänne tunkeutua, Kristittyin

valta ei kokonaan hävinnyt, sillä eräs Pelago niminen länsigötiläinen

ruhtinas oli paennut Asturian maakuntaan, jossa perusti vähäisen

valtion, joka aikaa voittaen levisi leviämistään. Pian syntyi Pyrenean

saarennolla monta kristittyä valtiota, jotka alinomaa sotivat

Arapilaisia vastaan, voittaen heiltä yhä enemmän alaa. V. 1492

viimeinkin loppui Pyrenean saarennolla Arapilaisten valta kokonaan.

Heidän herruutensa oli Espanialle erinomaisen onnellinen. Sillä maa

pääsi heidän aikanansa semmoiseen vaurastumiseen, jott'ei sen jälkeinen

häviö ja turmelus ole kokonaan voinut poistaa kaikkia tämän

kukoistuksen jättämiä jälkiä. Vielä havaitaan sekä kansallisuudessa

että muissakin seikoissa paljon, joka osoittaa Arapilaista alkuperää.

Japanesit.

Aina 15:nnen vuosisadan alkuun oli paitsi Amerikkaa suuri osa

nykyisinä aikoina hyvin tunnettuja maita Eurooppalaisten tietohalulle

suljettu. Tähän kuuluu tuo Itä-aasian rannikolla oleva suuri saaristo,

joka silloin vasta löydettiin, kuin Portugisat uutta tietä Ahrikan

ympäritse olivat päässeet Indiaan. Näihin saareihin kuuluu Japan'in

keisarikunta. -- Japanesit ovat vartaloltansa suhdalliset ja muutoin

notkeat ja vikkelät. Iho on kellanmoinen milt'ei ruosteenkarvaiselle

vivahtava. Silmät muutoin pitkänmoiset ja kaidat, ovat syvemmällä

päässä, kuin tavallisesti muilla kansoilla. Pää on tavallisesti suuri

ja kaula lyhyt; tukka musta, paksu ja öljystä kiiltävä; nenä,

ehk'ei juuri litteä, lyhyt ja paksu. He ovat ymmärtäväiset ja

varovat, hyvän-suopeat ja ystävälliset. Hallituksensa, hyvä

maanviljelyksensä, säästäväisyytensä ja erittäinkin se, kuinka tekevät

ulkomaalaisten kanssa kauppaa, osoittavat kylläksi kavaluutensa ja

järkähtämättömyytensä. Siisteyden pitävät suuressa arvossa,

jotta melkein joka huoneessa on kylpylaitoksia. Nöyryydessä ja

tottelevaisuudessa tuskin kukaan voi Japanesille vertoja vetää.

Alamaisuutta esivaltaa ja tottelevaisuutta vanhempia kohtaan painetaan

jo aikasin nuorison mieleen. Alhaiset kumartavat syvästi ylhäisempiä ja

tottelevat ehdottomasti esimiestensä käskyä. Oman-vertaisiansakin

tervehtivät aina suurella kohteliaisuudella. Notkistaessansa pään

alaspäin laskevat tavallisesti kädet polville tahi alemmaksikin sen

mukaan, kuinka nöyrä tervehdyksen pitää oleman.

Uskonto on koko Japanissa pakanallinen; ainoastaan suurella vaivalla on

silloin tällöin joku saatu Kristin-uskoon taipumaan. Keisari on myöskin

ylimmäinen pappi ja asettaa kaikki papit virkoihinsa. Uskon-opillisia

lahkokuntia on paljon. Templit ovat päivät läpitsensä avatut, jotta

kukin saisi niissä pitää rukoustansa millä aialla tahansa. --

Japanesein sota-aseet ovat joutsi, nuolet, sapeli ja pyssy. Joutset

ovat hyvin suuret ja nuolet erinomaisen pitkät. Sapeli on pää-ase.

Kukin, joka ei kuulu maanviljelijäin säätyyn, kantaa semmoisen

vyössänsä. Kaikki ihmiset, mistä säädystä lienevätkin, käyvät

samanlaisessa puvussa. Tämä kansallinen puku on pitkä, avara kauhtana,

joka tehdään erilaisista aineista; suvella on se ilman vuoritta,

talvisaikoina taas paremmin varustettu. Vaimot pitävät useampia

tämmöisiä kauhtanoita päällytysten. Kaikki kauhtanat sidotaan lanteen

ympärille vyöllä, jota käytetään plakkariksi. Japanesilla on myöskin

housut, jotka ovat hyvin avarat ja muutoinkin eriskummalliset katsella.

Jalkineiksi pidetään tohvelia taikka kenkiä. Mieheltä leikataan hiukset

päälaelta pois otsasta niskaan saakka; sivuhiukset sitten sidotaan

päälaen yli kiinni. Päätä ei peitetä muutoin kuin matkoilla. --

Huoneitten permannot peitetään aina hienoista ruohoista tehdyillä

matoilla ja seinät koristetaan paksuilla ja kauniilla tapetilla.

Rakennukset ovat pienet ja vähäpätöiset; harvoin ovat he

kahdenkertaiset. Tieteistä ja taiteista ei paljon pidetä; maanviljelys

on kaikkien toimena. Kaikista tieteistä on ainoastaan tähti-oppi

jonkunmoisessa kunniassa; muut ovat vielä vasta alkamaisillansa.

Neekerit.

Nyt on meidän yhdestä kansasta juteltava, joka on maailman

onnettomimpia. Tämä on Neekerinkansa Ahrikassa. Tämä maanpiirin-osa on

vielä kaikkien vähin tunnettu. Ehkä Ahrikan pohjoiset rannikot jo

vuosituhansia sitten olivat sivistynein kansain asumasiat, on vasta

myöhäisempinä aikoina maan-sisuun ruvettu tunkeumaan. Paitsi tänne

siirtyneitä kansoja, on Ahrikassa myös alkuperäisiä asukkaita, nuot

mainitut Neekerit, Aitiopilaiseen kansanluokkaan kuuluvaiset. He ovat

sekä maan sisussa että läntisellä rannikolla.

Neekerit, jotka ovat vahvaa ja rotevaa sukua, elävät luonnollisessa

yksinkertaisuudessa. Metsästäminen ja maanviljelys antaa asukkaille

kaikki heidän tarpeensa. Muutamat neekeriläiset heimokunnat ovat

nykyisempinä aikoina taipuneet käsitöihinkin. Niinpä osaavat

Askantinimiset tehdä puuvillan-kankaita, sulattaa metallia ja rakentaa

suuria avaroita rakennuksia. Tapansa yleen ovat kovin raa'at ja julmat.

Tavalliset huoneet ovat mullasta ja oksien niouksesta tehdyt.

Akkunoiksi ei käytetä lasia vaan bambu-kaislasta tehtyä ristikkoa.

Orjuus, ehkä Ahrikassa kotoinen, eriää täällä paljon muissa maissa

tavallisesta. On, näet, täällä orjan ja herran välillä isänvaltainen

olo, jotta useammissa heimokunnissa herra, ellei hän ole itse kuningas,

ei uskalla tappaa orjaansa.

Puhukaamme vielä Neekerien orjiksi käyttämisestä vieraissa maissa.

Kun eurooppalaiset kansat, Espanialaiset, Portugisit, Englantilaiset,

Alankomaalaiset ja Ranskalaiset rupesivat löytyneitä maita Amerikassa

asuttamaan, puuttui heiltä usein satoisten ketojen viljelijöitä.

Näitten maitten alkuperäiset asukkaat eivät hyvin kykeneet näin

raskaasen työhön. Tästäpä tuli heille mieleen tuoda ulkoa orjia, joilla

sopisi työt toimittaa. Lähetettiin Ahrikkaan laivoja, joilla tuotiin

joko väkivallalla taikka ostolla Neekeriä. Nämät sitten pantiin orjina

kaikenlaisia kovia töitä toimittamaan. Tuo hirvittävä orjankauppa oli

Kristuksen edellisestä muinaisuudesta pysynyt Aasiassa ja Ahrikassa.

Valtiot ja erityiset rupesivat nyt orjankauppaa käymään; he varustivat

tätä kauppaa varten laivoja ja toivat nyt Amerikan kauppapaikoille muka

"mustaa puuta", johon Neekerit mustan värinsä vuoksi verrattiin.

Myöhäisempinä aikoina ovat kyllä hallitukset Euroopassa, erittäinkin

Englannin, koettaneet hävittää tämän kaupan; mutta tämä ei vielä ole

kokonaan onnistunut, sillä vieläkin viedään sadottain näitä onnettomia

Ahrikan länsirannikolta ja lastataan niinkuin mikäkin karja laivoihin,

jotka vievät heidät kodosta ja rakkaasta perheestä kovan onnen käsiin.

Mahtakoon pian ihmiskunnan hyvää harrastavaisille onnistua poistaa tämä

Kristikunnan häväistys!

Kolmas Osake.

Uutten maanpiirin-osain kansat.

Aasiassa, Euroopassa ja Ahrikassa oli vuosisatojen kuluessa ihmiskunta

Kristinuskon vaikutuksen alaisena vähitellen edistynyt sekä

hengellisessä että ruumiillisessa katsannossa, kun yht'äkkiä 15:nnen

vuosisadan lopussa ja 16:nnen alulla löydettiin maan-osia, joita

ei kukaan ennen voinut aavistaakkaan, ja jotka suuruudessa ja

avaruudessa vetivät vertoja ennen tunnetuille maan-osille. Nämät uudet

maanpiirin-osat olivat Amerikka ja Australia saarinensa. Meidän on

vielä tässä näitten maan-osain kansat tutkittavina.

Amerikan alku-kansat.

Kauan on väitelty, ovatko Amerikan alku-asukkaat vallan toista

alkuperää kuin muut ihmiset, vai ovatko he muinaisina aikoina tänne

siirtyneet. Tämä viimeinen luulo on paljon todenmukaisempi, niinkuin jo

ennen olemme maininneet. Kuitenkin ei ole kiellettävä, Amerikkalaisen

ihmissuvun, mitä alkuperää sitten lieneekin, sekä ulkomuodon että

kieltensä puolesta olevan muista maanpiirin asukkaista hyvin

eriäväinen. Tähän kuuluvat ihmiset ovat tavallisesti suuret ja rotevat.

Ihonsa on vaskenkarvainen; tukkansa musta, pitkä ja kiiltävä; parta

ohut ja kehnomainen; otsa lyhyt; ripset esiin-pistävät; huulet

paksumoiset. Nämät ovat yhteiset Amerikan kansain tuntomerkit;

Maan- navan likitienoilla asuvaiset eivät kuulu tähän. Silmiin astuva

on, että Amerikan kielissä on paljon sanoja, jotka vivahtavat

Aasialaisiin kieliin. Tästä onkin päätetty, Amerikkalaisten olevan

alkuperäisin Aasiasta. Tähän viittaa muitakin seikkoja. Niin on

esimerkiksi Meksikossa löydetty vanhoja muistopatsaita, templiä j.n.e.,

jotka osoittavat kokonaan Aasialaista sukuperää.

Katselkaamme nyt vähän tarkemmin Amerikan erityiset kansat.

Äärimmäisessä pohjoisessa, Amerikan luoteisessa Venäjään kuuluvassa

kulmassa, asuvat jäisillä lumikentäillä:

_Kalugiat, Kaluschit_; sotaisa ja raaka kansa, joka kauppaa

Venäläisille metsännahkoja. Amiralikunnan saarilla, joissa yli koko

vuoden on lunta ja jäätä, asuvat _Vakaschit_, jotka ulkomuodoltaan ovat

erinomaisen suuret ja kasvonsa parrattomat. He ovat kovin raa'at ja

tietämättömät ja asuskelevat perheettäin kehnoissa majoissa.

Kalanpyydyksensä ja metsästämiskalunsa ovat hyvin nerokkaasti tehdyt;

heillä on jonkunmoinen piikillä varustettu airo, jolla vetävät kalat

luoksensa. -- Uus-Georgiassa asuvaiset kansakunnat ovat _Solkukit,

Eunuchutet_ j.n.e.; he elävät kalan-saaliista.

Mitä enemmin tullaan eteläänpäin, sitä suloisemmaksi käy luonto ja

asukkaatkin muuttuvat ihmisennäköisemmiksi. Tämän voi jo sanoa

Hudsoninbay'n likitienoilla asuvaisista ja Labradorin ynnä Grönlandin

asukkaista. Vielä näilläkin paikoilla on kovin ankara pakkanen. Kolme

alkuperäistä kansaa asuu näissä kolkissa maakunnissa.

_Eskimoit_ asuvat aina Jäämeren rannoille saakka. He ovat pikkuiset,

heikot ja iholtansa likapunertavat. Ympöriäiset majansa ovat taljoilla

peitetyt ja muutoin niin viheliäiset, ett'ei niihin pääse sisälle muuta

kuin konttaamalla. Hylkein nahasta tehdyt aluksensa liikkuvat hyvin

keveästi.

Hudsoninbay'n likellä asuu pohjois-indianilainen heimokunta, johonka

kuuluvat ovat rotevat ja ko'oltansa keskenkertaiset. Tukkansa on musta,

paksu ja sileä, kuin Indianilaisilla ainakin. -- Grönlandin asukkaat

kutsuvat itsensä omalla nimellä: Kalalitet eli Innouhs. He luulevat

auringon nais-jumalaksi mutta kuun pitävät mies-jumalana. Muutoin

elävät melkein kokonaan uskonnotta ja la'itta, ehkäpä kristityt

lähetyssaarnaajat ovat koettaneet heitä raakuudestansa johdattaa.

Ihonsa on kellahtava, tukka musta ja paksu, huulet paksut, silmät tuiki

mustat ja pienet; kädet ja jalat pienet ja soreat. Vaimoin täytyy

kaikki työt toimittaa: päällystää venheet taljoilla, rakentaa huoneet,

mennä miestensä kanssa kalaan j.n.e. Paitsi koiria ei ole

Grönlandilaisilla mitään koti-eläimiä. Huoneensa rakentavat

tavallisesti vuorten eli kallioin suojaan. Grönlandilaisissa sanotaan

olevan suuri rakkaus lapsiinsa ja kolkkaan isänmaahansa. Osa niistä on

jo käännetty Kristin-uskoon. -- Jätettyämme nämät pakkasen pesäpaikat,

tulemme Kanadaan, jonka asukkaat maansa ilman-alasta voivat

maanviljelykseen ryhtyä. Väestöön kuuluu sekä tänne muuttaneita

asukkaita että maan rajalla asuvaisia raakalaiskansoja; viimeisiä ovat

_Huronit_ ja _Irokesit_.

Suurin osa Pohjois-amerikkaa on nykyään pieniä valtioita, jotka ovat

liitolla toisiinsa yhdistetyt. Nämät ovat Pohjois-amerikan vapavaltiot.

Näitten väestö on parhaasta päästä tänne siirtyneitä Eurooppalaisia

erinomattain Englantilaisia, joille alkuasukasten täytyy jättää yhä

enempi tilaa. Täällä on meidän puhuminen ainoastaan alkuperäisistä

asukkaista, jotka kutsutaan yhteisellä nimellä Indianiksi. He

jakaantuvat useampiin heimokuntiin, joilla on erityiset nimensä. Täällä

emme puhu muuta kuin, mitä on kaikille heimokunnille yhteistä. Indianit

elävät enimmiten virtojen rannalla, elättäen itsensä metsästämisen ja

kalastamisen saaliilla sekä maan hedelmillä. Tavoiltansa ovat hyvin

raa'at. Kullakin heimokunnalla on päällikkönsä, jolle kuuliaisuutta

osoitetaan; muutoin on kukin oma herransa. Mies on perheessänsä

itsevaltias. Kaikki tärkeät asiat jätetään soturikokouksen

tutkittavaksi. Tämä sitten päättää ne huutoin antamisella. Paljaasta

ylpeydestä pitävät he vieraita hyvänä. Heimokunnan päällikkö käskee

vieraan majaansa ja kestittää hänen isänvaltaisella tavalla. Sitten

vievät kaikki kylän ylimykset vuorotellen hänen majoihinsa.

Näitten Indianien majat ovat vallan säännöttömästi raketut. Mitä

vahvemmin viimeisinä aikoina siirtolaisia on muuttanut näihin

yhdistys-valtioihin, sitä enemmin ovat Indianilaiset hävinneet; he ovat

joko sivistyksen saatuansa, hämmentyneet siirtolaisiin, tahi paenneet

vielä syvemmäksi kolkkiin metsiinsä, joittenka tiheys vielä suojelee

heidät yhä edemmäksi tunkeuvasta sivistyksestä.

Aivan toisenmoinen on Meksikossa asuvaisten laita. Nämät ovat

vaskenkarvaisia Indianilaisia, Espaniasta tänne muuttaneita, Amerikassa

syntyneitä Espanialaisia (Creolit) ja kansain-hämmennyksistä syntyneitä

(Mulatit, Mestetsos, Tsambos). Kotoperäiset asukkaat ovat hyvin vahvaa

ja rotevaa sukua. He sanotaan pääsevän hyvin vanhaan ikään, ovat

vanhoillakin päivillä harmaa-hiuksetta ja pysyvät kuoleman saakka

merkillisen hyvissä voimissa. Meksikon Indianilaiset heimokunnat ovat

vuosisatojen aikoja saaneet Espanialaisilta kovaa vainoa kärsiä. He

eivät, Espanialaisten tänne tultua, olleet vallan sivistyksettä,

tiesivät esimerkiksi vuoden pituutta ja ymmärsivät vähän

rakennustaidettakin. Nykyään ovat he yksivakaiset ja harvapuheiset,

ovat jäykästi pysyneet vanhoissa tavoissansa ja luuloissansa;

Kristin-uskoonkin on heitä väkivallalla pakoitettu. Laulunsa kuuluvat

haikeilta ja surullisilta; tanssi on ainoastaan miesten huvitus.

Maalaukseen ja kuvanveistoon ovat he hyvin taipuvaiset. Merkillistä on

nähdä, miten paljon voivat kehnolla puukolla ja kivellä toimittaa.

Kukkia rakastavat varsinkin; paras ja otollisin lahja, kuin voidaan

jollekulle antaa, on kukkaseppele.

Näistä paljon eriäväiset ovat Etelä-amerikan alku-asukkaat, joista

mainitsemme Perualaiset, joilla on huono kyky, kolkka ja epäluuloinen

mieli. Ehkä heillä on hyvät ruumiinvoimat, elävät laiskoina liassansa.

Huoneensa ovat kehnosti raketut ja likaisuudesta inhoittavat. Yhtä

kehnot ja viheliäiset ovat myöskin vaatteensa ja ruokansa. Väkeviin

juomiin ovat he hyvin taipuvaiset, jotta he semmoisia saadaksensa

antavat mitä hyvänsä. Paljoa sivistyneemmällä kannalla ovat Paraguay'n

asukkaat, kun tuli jo aikasin Kristin-usko heille tutuksi. Näitten koko

rikkaus on karjoissa. Jokaisen päivän lopettavat huvittavaisilla

kokouksilla, joissa nuoret paimenet ja paimentytöt tuuheain puitten

varjossa vanhan ukon johdatuksen alla laulavat keskenänsä lauluja

vuorotellen.

Eteläisessä osassa Etelä-amerikkaa on Patagonian maakunta, jonka

asukkaat suuruudestansa ovat merkittävät. Eräs matkustavainen menneeltä

vuosisadalta kertoo, useitten heistä olleen seitsemän jalan pituiset.

Heillä on vahva luurakennus, leveät kasvot, ruskea iho, paksu, litteä

nenä ja suuri suu. He pukeutuvat eläinten-taljoihin, jotka ovat yhteen

liitetyt nelikulmaisen levätin muotoiseksi. Päässänsä kantavat suljilla

koristetun hatun. Maa on laiha ja kasvamatoin. -- Etelä-amerikan

peräisimmässä osassa asuvat Pescherät. He sanotaan olevan maailman

raakain kansa. Kooltansa ovat keskinkertaiset, kasvoiltansa leveät,

esiinpistävillä poskilla ja litteällä nenällä. Likamaisuudestansa ei

ole mahdollinen eroittaa, minkä värinen ihonsa on. He ovat

hyljen-nahoissa vaatetut ja elävät kaloista ja karin-kaukaloista.

Ennenkuin jätämme Amerikan kansat, on meidän Brasilian asukkaista

muutamia sanoja sanottava. Nämät ovat tavoiltansa kovin raa'at,

ainoastaan ruumiilliset voimat ja raakuus on heistä jossakin arvossa

pidettävät. Silloinkin, kuin joutuvat vihollistensa tapettavaksi,

koettavat he näitä irvistellä, sillä osoittaaksensa urhoollisuutensa

pysyvän vielä kuolemassakin. Sanotaan Eurooppalaisen ei jaksavan

jännittää kymmenvuotisen Brasilian poian joutsea.

_Etelämeren saariston kansakunnat_. Australia, myöskin Polynesiaksi

sanottu, sisältää kaikki itäpuolelta Itäintian saaristoa Amerikan

länsirannikkoon saakka olevia saaria. Näillä saarilla asuvaisten luku

sanotaan nousevan miljonaan henkeen. Heitä jaetaan kahteen pää-osaan;

Ensimäinen on niinkutsutut _Australiat_ ja toinen _Australi neekerit_.

Ensimäisillä on Malajilaisen ihmisluokan tuntomerkit ja toiset taas

ovat hyvin Neekerein näköiset. Näitten päälahkojen hämmentymisestä

toisiinsa ovat useat välisuvut syntyneet. He puhuvat erityisiä kieliä

ja ovat erinäisellä sivistyksen kannalla. Muutamat käyvät alastomina,

toiset taas jommoisissakin vaate-repaleissa. Muutamat elävät ainoastaan

siitä, mitä luonto itsestänsä heille tarjoo, toiset taas kalan ja

metsästämisen saaliista. Mutta ompa semmoisiakin, jotka viljelevät

maatansa oikein säännöllisesti, asuvat komeissa huonet rakennuksissa ja

ovat valtiollisiin oloihin taipuneet. Melkein kaikilla asukkailla on

tapa leikata ruumiisensa kaikenlaisia kuvia koristukseksi. Ihmisuhria

on hyvin tavallisia ja sekin on joksikin tavallista, että syövät

kaatuneitten vihollistensa lihaa. Heidän uskon-oppinsa on pelkkää

pakanuutta; kuitenkin on Kristinusko näilläkin mailla voittanut vähän

alaa.

Uusihollandin alku-asukkaat ovat iholtansa mustat, niinkuin Ahrikan

Neekerit, ja villa-kähärähiuksiset. Heidän sanotaan usein asuvat

ontoksi koverruissa puissa. Kalaa ja juuria on tavalliset

elatusaineensa; muutamat heimokunnat ovat ihmisen-syöjiäkin. Sisumaan

asukkaat ovat tylsäpäiset ja raa'at, melkein kuin metsäpedot. Kipuja ja

haavoja kärsivät ikäänkuin olisivat tuntoa vailla. Pahailmaisinakin

aikoina ovat he melkein alastomina. Lapset kohdellaan lempeästi ja

vanhat pidetään kunniassa. Oikeata hallitusta ei heillä ole, mutta

isänvaltaisuus on lujana.

_Uusihollandiin_ kuuluvain saarien asukkaat ovat tavoiltansa yhtä

raa'at. Heidän vaatteensa ovat Känguruh pedon nahasta. Elantonsa on

tavallisesti karin-kaukaloita ja paistetuita merikrapuja ja useinkin

semmoisia aineita, joita luulisi mahdottomiksi syödä. Ensimäisiä

tänne muuttaneita siirtolaisia kohtaan olivat kovin julmat. Keihäänsä

ovat puiset ja kovin painavat; näitä käyttäessänsä ottavat he

keskeltä kiinni ja viskaavat vihollisiinsa. Heimokuntain päälliköitä

heillä ei ole; mutta kussakin perheessä on tarkka järjestys. --

_Uusi-Guinean_ asukkaat ovat kolme eri kansaa. _Papuat_ ovat mustat ja

soreavartaloiset, mustilla ja villaisilla hiuksilla. He ovat kovin

sotaiset, julmat ja petolliset. Heidän sota-aseensa ovat keihäitä,

sapelia ja ampuma-aseita. _Haraforat_ sanotaan elävän puissa;

eläkkeensä saavat maanviljelyksestä. _Badschnat_ näyttävät olevan

kulkevia kalastajia, sillä he asuvatkin pienissä katetuissa veneissä,

tahi paaluihin raketetuissa huoneissa, ainakin meren likellä.

_Uusi-britannian_ asukkaat, sorevartaloiset ja vahvat, iholtansa

ruosteenkarvaiset ja hiuksistansa mustat, käyvät vallan alastomina.

Sota-aseensa ovat kirjavilla suljilla koristetuita keihäitä, linkoja ja

nuijia. -- _Uusi-georgian_ asukkaat ovat, mitkä mustat, mitkä

ruosteenkarvaiset. Heillä on itsevaltainen päällikkö. Hän pidetään

semmoisessa kunniassa, jotta esm. ei kukaan kuoleman uhalla uskalla

astua kuninkaan varjohon. _Uusikaledonialaiset_ ovat vakaista ja

hyvän-suopeata kansaa, ehkä heillä vielä on tapana ihmisiä syödä. He

osaavat hyvin veneitä rakentaa, joilla soutavat merkillisen sukkelasti.

Vaimoin tila on niin huono, että saavat juhdan-virkaakin toimittaa.

Lopuksi täytyy meidän mainita tämän äärettömän saariston merkillisimmät

kansat. Nämät ovat Seurasaarten ja Sandwiki-saarten asukkaat. Näihin

saarihin on jo aikaa sitten Kristin-usko ja eurooppalainen sivistys

tullut. Maanviljelys ja keinollisuus on hyvässä alussa. Kansa on

kauniin-näköinen, hyvänsuopea ja jalomielinen.

Vielä ei ole kaikki näissä merissä olevat saaret löydetyt.

Vielä nytkin tekevät rohkeamieliset merenkulkijat uusia löytöretkiä

varsinkin etelä-navan likellä.

Viitteet:

[1] Ihmiskunnan historia jaetaan kolmeen isoon aikakauteen: vanha aika,

historian alkamisesta vuoteen 476 jälkeen Kristuksen, jolloin

Länsiroomalainen valtakunta hävisi; Keski-aika, tästä aiasta aina vuot.

1517 saakka, jona Luthero alkoi opinpuhdistuksensa; ja Uusi aika siitä

vuodesta aina eteenpäin.

[2] Lyyry oli Kreikkalaisten vanhin soittokalu.

[3] Sana keisari (saksaksi Kaiser) tulee juuri nimestä Caesar

(Kreikkalaisten suussa: Kaisar), jonka sukunimen Augusto peri äitinsä

enolta, ennen mainitulta Caesarilta.