[Suomalaisen Kommunistisen Puolueen perustavan kokouksen "Avoimesta
kirjeestä toveri Leninille".]
"Venäjän köyhälistö nousi. Lokakuussa (1917) se syöksi maahan sekä
porvariston vallanpitäjät että niiden kätyrinä olleet sosialistit ja
otti kaiken vallan omiin käsiinsä.
Me Suomen sosialidemokraatit emme silloin selvästi tajunneet tämän
valtavan tapauksen merkitystä. Emme uskoneet silloin, että Venäjällä on
syyskuussa 1818 yhä oleva valta köyhälistön käsissä, köyhälistön, joka
on hävittänyt porvarillisen valtion ja rakentaa sosialistista
yhteiskuntajärjestystä.
Venäjän työväen vallankumouksen aattona, viime syksynä (1917), Te
toveri Lenin annoitte meille suomalaisillekin neuvon: "nouskaa, nouskaa
viivyttelemättä ja ottakaa valta järjestyneen työväen käsiin!" Ettemme
me marraskuussa noudattaneet tätä arvokasta neuvoanne, siinä teimme --
nyt olemme sen huomanneet -- historiallisen virheen.
Marraskuussa syntyi näet Suomessa vallankumoukselle otollinen tilanne.
Häikäilemättömästä nylkemisestä katkeroittunut Suomen köyhälistö oli
joutunut luokkataistelussaan asteelle, josta ei enää ollut muuta kuin
yksi askel väkivaltaiseen yhteentörmäykseen. Kun sitten Venäjältä
kuului työväen vallankumouksen kutsuva merkkisoitto, oli Suomen
köyhälistö valmis nousemaan. Mutta sosialidemokraattinen puolueemme,
maamme köyhälistön ainoa puolue, ei ollut valmis.
Puolueemme oli porvariston luokkavallan alla halpaantunut, mukautunut
samalle rauhallisen luokkataistelun kannalle, jolla esim. Saksan
sosialidemokratia oli aina ollut: porvarillisen valtion puitteissa
pysyttelevän, eduskunnallisen ja ammatillisen työväenliikkeen
puolueeksi, jonka ohjelmassa sosialismi oli pelkkänä koristeena ja
jonka toiminta oli pikemmin proletaarisen vallankumouksen välttämistä,
kuin pyrkimistä ja valmistautumista tähän työväenluokan suurimpaan
historialliseen tehtävään. Sen mukaisesti mekin marraskuussa,
puolueemme johdon kautta, -- ensin kahden vaiheilla epäröityämme --
ohjasimme maamme köyhälistön vallankumouspyrkimyksen pelkäksi
suurlakko-mielenosoitukseksi ja sillä tavalla saimme aikaan, että
väkivaltainen yhteentörmäys työväen ja porvariston välillä tuli silloin
vältetyksi. Emme luottaneet vallankumoukseen, emmekä tahtoneet panna
vaaralle alttiiksi järjestöjämme eikä kansanvaltaisia saavutuksiamme,
vaan tahdoimme niin kauan kuin mahdollista oli, parlamentaarisin
keinoin turvata ja kartuttaa niitä saavutuksia.
Nyt perästä päin näyttää meistä suuremmalta kuin aikanaan
se mahdollisuus, että vallankumous olisi silloin voinut johtaa
jonkinlaiseen voittoon, tosin nähtävästi parhaimmassakin
tapauksessa ainoastaan väliaikaiseen ja osittaiseen voittoon,
tuskin työväenluokan voittoon, vaan pikemmin kansanvaltaiseen
kompromissiin porvaripuolueiden ja mahdollisesti sosialidemokratisen
puolueemme enemmistön välillä, jonka jälkeen osa puoluettamme
olisi epäilemättä ohjautunut kutsumaan työväkeä todellisen
vallankumouksellisen sosialismin tielle. Vaikka siis välittömäksi
tulokseksi vallankumouksesta marraskuussa tuskin olisi vielä tullut
työväenluokan valtaan pääsy, olisi vallankumous kuitenkin voinut
merkitä historiallista edistysaskelta sen suuntaan, ja puolueemme
velvollisuus työväenluokan taistelujärjestönä oli hyökätä sitä kohti,
hyökätä mahdollisimman pitkälle, eikä jäädä odottamaan porvariston
hyökkäystä. On luultavaa, että näin menetellen maamme työväen
luokkataistelu olisi voinut edistyä ei suinkaan ilman uhreja, mutta
paljon vähemmillä uhreilla, kuin se sittemmin vaati.
Sillä laiminlyömällä marraskuussa puolueemme taisteluvelvollisuuden
emme kuitenkaan saaneet vältetyksi aseellista yhteenottoa muuta kuin
lyhyeksi ajaksi. Kansanvaltaista valtiomuotoa, lainsäädännöllistä
8-tunnin työpäivää y.m. tärkeitä eduskunnallisia uudistuksia, jotka
kaikki näyttivät jo häämöttävän niin lähellä, emme voineet saada
turvatuiksi parlamenttaarisin keinoin. Päinvastoin, kaikki
kansanvaltaiset saavutukset joutuivat viikko viikolta yhä ilmeisempään
vaaraan. Sillä maamme porvaristo varustautui, perustamalla itselleen
aseellisia taistelujärjestöjä kansalaissotaa varten, väkivalloin
kaappaamaan ne saavutukset. Tämän vaaran edessä ryhdyttiin myös meidän
puolueemme taholta varustautumaan työväen itsepuolustusta varten. Se ei
kuitenkaan tapahtunut niin suurella tarmolla, innolla eikä
vakavuudella, kuin olisi varustauduttu sellaiseen kamppailuun, johon
mieli paloi, eikä sellaiseen, jonka välttämistä pidettiin onnena.
Tammikuun lopulla Suomen porvaristo pani joukkonsa hyökkäämään
työväen kimppuun. Siihen vastasi sosialidemokratinen puolueemme
vallankumouksella. Vallankumouksen edellytykset olivat nyt
työväenluokalle epäedullisemmat kuin marraskuussa, niin sisäiset kuin
ulkopuolisetkin edellytykset. Tosin näitä oli vallankumoukseen
lähdettäissä vaikea arvata, mutta vaikka ne olisi kuinkakin selvästi
nähty, muuta ulospääsyä ei työväellä eikä työväenpuolueella nyt
valittavana ollut. Osa työväkeä olisi joka tapauksessa noussut
aseelliseen vastarintaan, tuhansia olisi joka tapauksessa joutunut
teurastetuksi. Puolueemme kieltäytyminen taistelusta tuskin olisi
järjestöjämmekään pelastanut, mutta työväen rintaman se olisi
alunpitäen auttamattomasti hajoittanut ja merkinnyt porvariston verisen
diktatuurin avustamista. Siihen emme me eikä puolueemme alentuneet.
Miltei yhtenä miehenä koko työväenliike, niin valtiollinen kuin
ammatillinenkin, lähti johdollamme taisteluun kaikilla seuduin, missä
se vain oli mahdollista.
Mutta me emme selvästi ymmärtäneet tämän omankaan proletaarisen
vallankumouksemme luonnetta eikä tehtäviä. Kun itse aseellinen
taistelu oli meistä varsinaisesti vain välttämätön paha, emme
vallankumousliikkeen johdossa aikanaan kiinnittäneet itse taistelun
järjestämiseen niin innokasta huomiota kuin lainsäädäntöön ja hallinnon
järjestämiseen. Jo lähtö sotaan tapahtui kovin järjestämättömästi,
ja koko tärkeän ensimäisen viikon aikana jäi iso osa työväen
hyökkäysvoimaa käyttämättä ei yksistään aseiden, vaan osaksi myös
järjestyksen puutteessa. Että sitten vallankumouksen aikana kuitenkin
muutamassa viikossa saatiin kuntoon 80,000 mieheen nouseva punainen
armeija -- alueella, johon tuskin kuului puolet maan 3-miljoonaisesta
väestöstä, maassa, jossa ei viiteentoista vuoteen ollut pienintäkään
joukkoa kotimaista sotaväkeä ja jossa upseerinkasvatuksen saaneita tai
muita sotatekniikkaan perehtyneitä henkilöitä ylipäänsä ei juuri
nimeksikään ollut työväen saatavissa, -- tämä oli varmasti
enemmän todistuksena maamme työväen yleisen järjestymiskyvyn
kehittyneisyydestä, kuin meidän vallankumoushallituksemme
sotllasorganisatoorisesta ihmetyöstä.
Poliittisessa suhteessa taas vallankumoushallituksemme pitkän aikaa
suorastaan koetti pikemmin pidätellä kuin edistää vallankumouksen
sisäistä pyrkimystä selvään köyhälistön diktatuuriin ja sosialismiin.
Se mikä vallankumouksen välittömänä päämaalina kangasti silmissämme, ei
ollut sosialisoiminen, vaan sosialireformi, ei porvarillisen valtion
hävitys ja työväenvallan perustaminen, vaan porvarillisen valtion
korjaaminen yleisen kansanvallan harhakuvan mukaan, ei "vallankumous
pysyväisenä tilana", johon Marx oli viitannut, vaan vallankumouksesta
vapautuminen mahdollisimman pian, kuten pahasta painajaisesta.
Tämä oli johdonmukainen seuraus juurtuneesta sosisalidemokratisesta
koulutuksestamme, s.o. proletaarisen sosialistisen kumouksellisuutemme
halpaantumisesta pitkäaikaisessa parlamentaarisessa ja ammatillisessa
sisyfus-työssä. Kun tuli todenteolla eteen se ratkaiseva historiallinen
prosessi, proletaarinen vallankumous, joka myös sosialidemokratisessa
ohjelmassamme oli loppukoristeena, se prosessi, johon kunnolla
valmistautumista kaiken aikaisemman työväenliikkeen oli pitänyt
tarkoittaa ja jossa työväenliikkeen vihdoinkin piti päästä pitkästä
kylvöstään satoa korjaamaan, silloin paljastuikin sosialidemokratian
"korkea kehityskanta" vaaralliseksi avuttomuudeksi: se oli puoleksi
sokea ja puoleksi rampa. Se oli vallankumoukselliselle työväelle
pikemmin vastus ja vaara, kuin apu ja ase ja voiton viiri. Se oli
työväendemokratiaa, ja silloin kun porvarillisessa valtiossa todella
oli demokratian kukkima-aika, jota kauniimpi siinä ei koskaan olla voi,
s.o. täydellinen luokkataistelun kehittämisen ja kärjistämisen vapaus,
ei tätä todellista demokratiaa ymmärretty käyttää hyväkseen kunnolla
varustautuakseen siihen luokkataistelun ylimpään vaiheeseen,
aseelliseen vallankumoukseen, jossa demokratia ensimäisellä minuutilla,
tehtävänsä loppuun täyttäneenä, on määrätty kaatumaan tieltä pois. Kun
tämä meidän työväen-demokratiamme joutui vasten tahtoaan työväen
vallankumoukseen, niin siinä kumouksen oma sisäinen logiikka sitte
viikkojen vieriessä kyllä kuletti meitäkin eteenpäin, kuletti
puoliväkisin työväen diktatuurin ja tuotannon sosialisoimisen tielle.
Mutta astuttuamme vallankumoukseen oikeastaan -- vallankumouksen
välttämiseksi, johtui juuri tästä, sisäisestä ristiriidasta sitte
toimintaammekin paljon vahingollista ristiriitaisuutta ja vaarallista
puolinaisuutta sekä siitä taas vallankumousliikkeen riveihin
hajanaisuutta ja epäluottamusta ylipäänsä johtoa kohtaan. Pelkkä se
mahdollisuus, että tämä meidän vikamme, silloin, kun voiton ja tappion
vaaka vaappui täperällä, olisi voinut painaa työväen asian tappion
puolelle, tuntuu meistä nyt tragedialta. Mutta työväenluokan
voitollekin päästessä me olisimme, noin aalloilla ajelehtiessamme,
olleet vaarassa joutua kaikkien suurimman tragedian eteen, mikä
työväenliikkeen miestä ikinä voi kohdata, saman tragedian eteen, johon
täällä Venäjällä menshevikit todella joutuivat: ase kädessä
taistelemaan proletaarista vallankumousta vastaan.
Meidän proletaarisen vallankumouksemme onnetonta lopputulosta eivät
toki ratkaisseet meidän, sen johdossa olleiden historialliset virheet.
Sen ratkaisi Saksan imperialismin peto, joka tuli Suomen porvariston
avuksi lähettäen aseita, joukkoja ja kouluuntunutta sotataitoa.
Täyttikö Saksan sosialidemokratia kansainvälisen velvollisuutensa sen
estämiseksi, se jääköön Saksan työväen arvosteltavaksi. Meille oli
Saksan hallituksen sekaantuminen turmioksi -- ja opiksi. Sen isänmaan,
jonka itsenäisyyttä -- teiltä venäläisiltä tovereilta meidän
hankkimaamme lahjaa -- me suomalaiset sosialidemokraatit niin
innokkaasti puolustimme, sen möi Suomen porvaristo Saksan
imperialismille vallankumouksellisen köyhälistömme veron hinnalla.
Siten meistä kylvetettiin pois sosialipatriotismi.
Kansainvälisellä lahtarivoimalla ja kapitalistisella
joukkomurhatekniikalla murrettiin huhtikuussa vallankumouksellisten
työläistemme rintamat. Suomen köyhälistön miehuullisinkaan vastarinta
ei kestänyt. Pelastavaa apua ei tullut mistään. Saksalainen toveri ei
kuullut. Venäläinen toveri kuuli mutta ei jaksanut pelastaa, Se oli
itsekin hädässä, mutta se auttoi sentään niin paljon kuin jaksoi.
Kiitollisuuden velkamme kasvoi kasvamistaan, päivä päivältä, viikko
viikolta. Tunsimme sen, ja samalla häpesimme aikaa, jolloin me,
porvarien lietsoman nurkkaisänmaalllsuuden tartuttamina, olimme
epäröineet turvautua venäläisen sotilastoverin apuun ja pysytelleet
erossa hänen jalosta liitostaan. Pyhä verikaste Suomen lumikentillä
rinnakkain taistellessa liitti nyt ikuiseen toveriliittoon suomalaisen
ja venäläisen proletari-aseveljen."
Mies mieheltä.
Illalla oli kylän työväentalolla ollut puhetilaisuus. Kaupungista oli
saapunut puhuja -- ei mikään ammattipuhuja, sillä kaikki työväen
kouluuntuneemmat voimat oli mobilisoitu muihin tarkoituksiin, vaan
tavallinen kaupunkilaisproletaari, yksi niistä, jotka raskaan
palkkatyönsä lyhyinä loma-aikoina sekä lueskelemalla että vuosikausia
ottamalla osaa järjestötoimintaan ovat kartuttaneet tietojaan ja
saaneet elävän kokonaiskäsityksen yhteiskunnallisista kysymyksistä
mutta myös oppineet sujuvasti ilmaisemaan ajatuksensa, oli sanalla
sanoen yksi niistä tuhansista, jotka Suomen valtava työväenliike on tai
oli -- kehittänyt arvoisikseen välikappaleiksi.
Tämä toveri oli aloittanut "Uuden Suomen nurkkakivistä" kuvaten maan
köyhälistön suorittamaa raivaustyötä seuraavaan tapaan:
"Suomen punainen köyhälistö ahertelee parhaillaan uuden yhteiskunnan
rakennustöissä. Sen perustaa raivataan tulisella kiireellä.
Suunnattoman paljon törkyä on ensin pois siivottava. Porvarillinen
yhteiskunta lepää likaisella ja löyhällä perustalla. Sitä voi hyvällä
syyllä verrata hyllyvään rimpisuohon, joka levittää löyhkää ja usvaa
saastuttaen kaiken. Sellaisella epäterveellisellä maaperällä sijaitseva
rakennus ei kestä ajan myrskyissä. Sen tosiasian oivaltaen valveutunut
köyhälistö raivaa Uuden Suomen pelastusaluetta, kaivelee tiloja
nurkkakiville, kuivaa kapitalismin rämeistä suota, perkaa ympäristöä
terveelliseksi. Vasta semmoisen perkaustyön jälestä asetetaan
nurkkakivet paikoilleen, tehdään kivijalka ja sitten kohoo rakennelma
helpommin kerta kerralta, kunnes koko ihmiskunta ihastellen silmäilee
Suomen kansanvaltaisen tasavallan kauniita piirteitä.
"Julma vihollinen häiritsee uutta rakennustyötä. Se ei sallisi
kansanvaltaisen työläispalatsin rakentamista. Senvuoksi täytyy
uutterain rakentajain tehdä työtä puolustusase kädessä, torjua sillä
vihollisen hyökkäykset. Läpi historian aikojen on aina uutisraivaajain
täytynyt työskennellä verissäpäin, taistella vainolaista vastaan. Siitä
huolimatta on uutistyö edistynyt toisinaan hyvin hitaasti, mutta aina
varmasti, kunnes työ on saatu loppuun suoritetuksi.
"Samaan aikaan kuin perustusta kuivetaan, veistellään jo uuden Suomen
nurkkakiviä. On olemassa työjako. Toiset kaivavat perustusta, toiset
veistelevät nurkkakiviä, eräät hankkivat rakennusaineita ja eräät
suunnittelevat yksityiskohtia.
"Minkälaisia nurkkakiviä veistellään uudella Suomelle?
"Muutamia on jo valmiina, toisia hahmotettuina ja eräitä vasta
alkuasteellaan.
"Suurin kivi on Suomen sosialistisen tasavallan perussääntö, jota
kaunistaa todellinen kansanvaltaisuus. Sen mukaisesti tulisi korkein
valta olemaan kansalla. Suomen tasavallan kaikilla 20-vuotiailla
kansalaisilla.
"Kansalaiset valitsevat omat toimihenkilönsä lakeja säätävään
eduskuntaan ja se muodostaa yhteiskunnan toimivan elimen,
kansanvaltuuskunnan.
"Vanha virkakunta puhdistettaisiin perinpohjin ja uusi tulisi
täydellisesti vastuunalaiseksi kansalle. Siinäkin siis yksi hyvä
nurkkakivi.
"Verotusolot järjestettäisiin siten, ettei köyhälistöläinen nääntyisi
raskaan verokuorman kannossa, eikä varakas loisaines pääsisi
mitättömällä veroerällä.
"Kunnallinen harvainvalta poistuisi ikipäiviksi ja suurin huolto
kohdistettaisiin kansan syvien rivien olojen parantamiseksi;
perustettaisiin kunnallisia laitoksia, leipomoista alkaen, -- Tuokin
nurkkakivi kannattaisi kohdaltaan uutta Suomea.
"Torpparien vapauttaminen maakapitalistien orjuudesta, on ihan
valmiiksi veistetty nurkkakivi. Sen varaan joutuisi verrattain
suurilukuinen ryhmä Suomen kansanvaltaisen tasavallan väestöä.
"Vanhuudenvakuutus on jo niinikään valmiiksi veistetty nurkkakivi.
"Työväen suojeluslainsäädäntö on suuriarvoinen ja paljon kestävä
nurkkakivi sekin.
"Hahmotettuina ja valmiiksi suunniteltuina on monta muuta nurkkakiveä,
niin että uuden Suomen mahtava rakennus ei tulisi perustuksiltaan
horjumaan, vaan kestäisi ajan kuluttavan hampaan kalvamisen.
"Vihollinen häiritsee Suomen työväenluokan suurtyötä. Sittenkin,
kaikesta vainolaisen vastarinnasta huolimatta on köyhälistön asekädessä
sitkeästi työskenneltävä uuden Suomen perustamistyössä, muutoin
vihollinen tuhoo jo tehdyn työn ja pakoittaa työntekijät sanoin
kuvaamattomaan orjuuteen."
Sitten oli hän kääntynyt kuulijainsa puoleen kehoittaen näitä
rientämään punaisen armeijan riveihin, joissa siihen asti pää-asiassa
teollisuustyöväestö oli vuodattanut vertaan _koko_ maan työväenluokan
hyväksi.
Viitattuaan noihin runoilijan lennokkaihin runosäkeihin:
"Mies mieheltä, mies miehellä
soi taisto nyt kautta maan;
kenet taisto kaas,
hän nousee taas,
ei petturi milloinkaan.
On kansojen oikeus iäinen,
myös oikeus kansan tään,
jos seiso ken ei eestä sen,
hän kuollut on eläissään."
oli hän jatkanut näinikään:
"Mies mieheltä kiirii taistelun kutsu yli maan. Vielä näet eivät ole
lähestulkoonkaan kaikki selkäpuolen rotevat työmiehet tarttuneet
kivääriin, tuohon kuoleman liittolaiseen, jonka porvaristo tahtoi sille
pakosta käteen panna, omien luokkapyyteittensä pysyttämiseksi. Nyt on
maatyöläistenkin vuoro astua aseihin, sillä mitä taajalukuisemmat ovat
rivimme, sitä pikemmin pääsemme me Pohjanmaan laajoille lakeuksille,
sen viljaville seuduille toukoa tekemään. Sitä pikemmin saa työmies
heittää kiväärin nurkkaan ja ryhtyä jälleen luovaan työhön,
yhteiskunnallista hyötyä ja hyvinvointia edistävään aherteluun.
"Mies mieheltä käyköön nyt sana: 'jos seiso ken ei eestä sen, hän
kuollut on eläissään'. Sillä nyt on kysymys kansan oikeuden
valvomisesta.
"Jokainen, jolle työväestön asia ja kansan onni on kallis, astukoon
siis urhoollisen punaisen armeijan riviin, astukoon pyhään sotaan
vapauden ja ihmisarvon puolesta. Jokainen mies, jokainen kansalainen
puolustamaan kotien rauhaa sodanhaluisia viikinkiherroja,
aatelisnulkkeja ja porvareita vastaan! Mies mieheltä näyttäkäämme, että
tapella osataan mekin, kun tarve vaatii, mutta että meidän taistelumme
ei tarkoita harvainvallan pönkitystä, ei vähemmistön hyvinvointia eikä
joukkojen orjuuttamista!" -- --
Oikeastaan ei hän, Hannes Haavisto, mäkitupalaisen poika, joka nyt
sunnuntai-aamuna tovereineen kiirevilkkaa hiihti kohti kaupunkia
liittyäkseen siellä köyhälistöarmeijaan, tämän puheen vaikutuksesta
liikkeelle lähtenyt. Kyllä hän sitä jo oli päivästä toiseen pohtinut.
Mutta ei sitä vain ennemmin ollut tullut lähdettyä. Niitä oli ollut
esteitä niin monenlaisia, vaikkakaan ei olisi ottanut lukuun
hämäiäisluonteen hitaisuutta. Niin kuin nyt esim. tuo rakkaussuhde
naapurin Mariin. Eihän sitä olisi mielisurminkaan hennonnut jättää
mielitiettyään ja lähteä tietämättä tokko milloinkaan palajaa. Tyttö
kyllä ei ollut kieltänyt eikä käskenyt, vaan oli taannoin
pahimmitteeksi ikäänkuin kiusalla sutkauttanut:
-- Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin.
Mutta, ei ollut ruvennut selittelemään mitä hän sillä tarkoitti.
Sen sijaan oli Hanneksen isä ollut jyrkästi lähtöä vastaan. Hän oli
yhdistyksen rahastonhoitaja, vanha luottamustoimissa piintynyt
sosialidemokraatti, joka aina ja kaikkialla puhui vaalilipusta,
silloinkin, kun porvarit olivat venäläisillä husaareilla hajoittaneet
laillisesti valitun eduskunnan, jossa työläisillä oli enemmistö. Ei
kärsinyt kuulla puhuttavankaan aseellisesta toiminnasta, nimittäin
_työväen_ aseellisesta toiminnasta.
No, porvareillako sellainen oikeus sitten vain on? oli Hannes kerrankin
tiukannut.
-- Olkoon tai ei, oli isä vastannut. Mutta uusi yhteiskunta luodaan
rauhallisilla keinoilla.
Äiti taas oli toista maata. Hän oli saanut tarpeekseen "rauhallisista
keinoista". Hän pääsi luuvalolta tuskin liikkumaan -- seuraus elämän
iän kestäneestä kunnollisten jalkineiden ja vaatteiden puutteesta,
tuhkatiheistä vilustumisista ja liikarasituksesta. Ja siksi toiseksi:
-- Mitä sillä väliä missä kuolee: rintamallako taistelussa vaiko
nälkään kotona. Eihän meillä kohta ole enään mitään suuhunpantavaa --
oli hän asian puheeksi tullessa huomauttanut useamman kuin yhden
kerran: leipää ei meillä ole ollut viikkokausiin, lihasta nyt
puhumattakaan. Maitoa ei ole. Perunat loppuvat; eikähän niistä enään
olisi kuin siemeneksi, ja vasta ollaan helmikuussa. Ja mitään muuta ei
liioin ole. Herra jessus, mitä tällaisella elämällä on virkaa? Eihän
meillä ole edes valonkeinoa. Paloöljyä ei ole saatu koko talvena, ei ei
rahalla eikä millään. Mehän olemme ikuisessa pimeydessä ja ikuisessa
nälässä ja puutteessa. Ja entäs tämä maantienuhka sitten? Armostahan
sitä tässä saadaan neljän seinän sisällä nälkääkin nähdä. Ja
neljännesmiljoonaa ihmistä sanoi meidän isä meidän laillamme rähjäävän
häädön varassa. Jos ei kerran se hänen rakas eduskuntansa ja
rauhallinen kehityksensä takaa _köyhille_ edes kaikkein
välttämättömintä, mutta kyllä rikkaille yltäkyllin kaikkea, niin mitä
tässä on muuta jäljellä kuin yleinen tappelu? -- Näin oli eukko
ähkinyt, mutta huomauttanut pojalleen: En minä silti kehoita sinua
lähtemään. Se on asia, jonka saat yksin päättää. Mutta vastaan en pane.
Kuten Hanneksen äiti, olivat työläisnaiset ja varsinkin äidit kautta
maan aseellisen toiminnan kannalla. Monen monessa tapauksessa tiedetään
heidän kehoittaneen miehiään ja poikiaan liittymään kumousarmeijaan.
Tämä ilmiö on helposti ymmärrettävissä. Sanoin nimittäin ei voi kuvata
sitä kurjuutta, johon sotakeinottelijat, porvaristo, olivat
työväenluokan syösseet ja josta etukädessä saivat kärsiä juuri
työläisäidit, joiden tehtävänä oli huolehtiminen perheen ravinnosta.
Yksistään jonokurjuus oli jotakin, joka ansaitsisi oman historiansa --
Suomen pohjoisissa kunnissa esim. saivat nälän uuvuttamat perheenäidit
lukemattomia kertoja turhanpäiten laahustaa jopa kuudenkin penikulman
päässä sijaitsevaan -- tyhjään jakelupaikkaan. Ja kaupungeissa saivat
poloiset vuorokausikaupalla jonottaa saadakseen väsymyksestä
puolikuolleena -- ja heittivätpä monet siinä henkensäkin! -- vihdoin
huimaavalla hinnalla väärennetyn elintarverahdun, joka oli omiaan vain
kiihoittamaan sairaudeksi kehittynyttä nälkää. Suomen selkäpuolen
sotarosvojen harjoittama elintarvehuijaus oli kehittynyt sille
asteelle, että yksistään se riitti paiskaamaan epätoivoisen köyhälistön
vallankumoukseen. Valaisevana esimerkkinä mainittakoon Oulun Åströmien
-- tulevien lahtarisielujen -- menettely. Nämä piilottivat seudulla
vallitsevasta nälänhädästä huolimatta satoja ruisjauhosäkkejä
varastohuoneidensa ullakoille: Venäjän tsaarihallitnksen tilaamiin
satuloihin tarvittava liisteri oli näille "Vapaan Suomen"
esitaistelijoille tähdellisempi asia kuin samaisen Suomen nälkää näkevä
kansa.
Hanneksen sisar, Hilma, kannatti hänkin kumousta siitä huolimatta, että
Marin veli, naapurin Kalle, jonka kanssa hänellä oli omat asiansa, oli
päättänyt lähteä Hanneksen matkaan.
Hannes itse ehkä tuli isäänsä, joskohta ei hän järkeillyt tämän tapaan.
Hän oli urheilumiehiä, mainio hiihtäjä, piirinsä parhaimpia, ja
urheilijana tunsi hän vastenmielisyyttä raakaa voimaa kohtaan, Siksi
toiseksi oli hän luonteeltaan perin säveä, eikä olisi mielisurmillaan
tehnyt pahaa kenellekään. Jo kotieläinten teurastuskin oli vasten hänen
luontoaan, niin maalaispoika kuin olikin.
-- Mutta, oli hän lopuksi pohtinut, saatuaan eilisiltana viimeisen
sysäyksen: mitä järkeä oli antaa kaupunkilaistovereiden yksin kantaa
koko päivän kuormaa ja hellettä asian tähden, joka etupäässä koski
juuri maalaisköyhälistöä? Olisihan kunniatonta sallia heidän vuodattaa
vertaan ja heittää henkensä _koko_ työväenluokan puolesta sillä aikaa,
kun suurin osa siitä kädet ristissä odotti kamppailun päättymistä. Jos
kerran yksi osa köyhälistöä on uhrannut kaikkensa yhteiseksi hyväksi,
niin on toisen ryhdyttävä sitä tukemaan. Kun kerran tapellaan, niin
tapellaan kaikin yhdessä, tuumi hän.
Ja oli hänellä vielä oma yksityinen pikkusyynsäkin, mikä oli omiaan
kannustamaan häntä sotatielle.
Hänen veljensä näet oli jääkäri. Huono, kunnoton veli, joka perheen
keskuudessa jo vuosikausia oli sivuutettu vaikenemalla -- varsinainen
mätämuna. Hänen nimensä oli Jaakko, vaikka hän sitten myöhemmin
kaupungissa oli sen muuttanut Jack'iksi -- "Jaakko" näet haiskahti niin
maatiaiselta. Jo pienestä pitäen oli hän hunningolla. Ei viitsinyt
käydä käsiksi mihinkään työntouhuun. Lurvaili vain ja harjoitti
ilkeyksiä. Kerrankin kiipesi navetassa pääskysenpesälle, mutta putosi
-- lehmänsarveen halkaisten rytäkässä oikean poskensa silmäkulmasta
leukaperään. Arvasihan sen mikä ilkeä arpi siitä jäi, tärveltyi koko
naama -- luonteen lisäksi. Paloi kaupunkiin mieli. Meni, ja ongiskeli
siellä, kunnes kohosi "konttoristiksi", talonhuijarin apuriksi. Jack
Haavisto -- kirjoitteli hän apokryfisten asiakirjojen alle, ja lopuksi
aivan asiattomankin: teki vekseliväärennyksen, ja syöksähti
kuritushuonetta pakoon suin päin Saksaan "pelastamaan isänmaata".
Haavistolaisilla ei tietenkään ollut pienintäkään aavistusta, oliko
"Jack" niiden epäkelpojen joukossa, jotka luokkasodan alkaessa
ilmestyivät Vaasaan ja joita Mannerheim tervehti "maansa parhaimpina".
Mutta kun oli selvää, että sinne oli kiiruhtanut _kaikki_ kelmit, niin
miksi ei myös "Jack"?
Oli siis jotenkin selvää, että hänkin heilui jossakin työläisten
teilaajana, ja jossakin Hanneksen sisimmässä kiehui ja karvasteli
sanoin kuvaamaton kiukuntunne kunnotonta veljeä kohtaan ja hänen
mielensä paloi tekemään tiliä tämän kanssa, sillä olihan luonnotonta,
että työläisen, rutiköyhän mutta silti kunniallisen työläisen poika,
joskohtakin kunniaton, myi kalpansa työläisten teurastajille, ryhtyi
itse lahtariksi.
-- Saa-ta-na! kähisi Hanneksen kurkussa ajatellessaan tätä asiaa.
Eihän tietysti ollut yhtäkään mahdollisuutta sadasta joutua vastatusten
tämän kanssa satoja kilometrejä pitkällä rintamalla. Mutta kuitenkin --
ken tiesi.
Ja niin sitä sitten oli lähdetty. Lähtiessä olivat tytöt, Mari ja
Hilma, saattaneet häntä ja Kallea pitkän matkaa jäälle. Ja sitten pojat
erotessa olivat koettaneet änkyttää jotakin juhlallisen puoleista,
hetkeen sopivaa, ja antaneet ymmärtää, että mitäpäs, jos ei sitä enään
tavattaisikaan. Mutta äläs mitään. Tytöt eivät olleet tuonaankaan.
Aivan kuin iltamista tultua kun ollaan viimeinen, kaikkein viimeisin
muisku muiskattu ja loppujen lopuksi kiireemmän kaupalla puristettu
kättä hyvästiksi, jotta "ehtisi vielä vähän nukkuakin", aivan samoin
hyvästelivät he nyt ikäänkuin sivumennen ja kuin yhteisestä
sopimuksesta ja niin merkillisellä äänenpainolla:
-- Näkemiin!
Ja sitten olivat tytöt lykkineet lylyä kotiinpäin kuin hassut, vaikka
pojat kentiesi lähtivät viimeiselle retkelleen.
-- Merkillistä, oli Hannes hymähtänyt.
-- Niillä on joitakin juonia, oli Kalle vakuuttanut.
Mitä ne olivat, sitä ei ehditty pitkälle punnita. Sillä miehet,
jotka polttivat kaikki portahat takaa,
kun tuli olla
puolesta luokan järkkymätön ja vakaa,
olla tulkkina ammoin kahlitun kansan,
alta mi aikoi ansan
inhimillisyyden suurehen päivään;
miehet, jotka suuri kaikkiyhteys oli vihkinyt aseenkantajikseen; jotka
vakava, miltei yli-inhimillinen velvollisuuden tunne oli vyöttänyt
matkaan -- miehet sellaiset eivät voi kauan viipyä yksityisasioissaan.
Jokainen hiihtomiehemme ajatteli omalla tavallaan tilannetta. Ja
monipenikulmaisella hiihtomatkalla ennätti tulia mieleen yksi ja toinen
luokkasotaa koskeva asianhaara.
Ja niinpä alkoi Hannes mielessään jauhaa tuota jo niin monasti ennemmin
märehtimäänsä omituista seikkaa, että juuri talonpojat, nuo Pohjanmaan
herraa pelkäävät turpeenpuskijat, jotka itse ovat saaneet kautta
aikojen kantaa herrojen iestä, että juuri nämä nyt olivat solmineet
liiton kapitalistien kanssa ja nousseet työläisiä vastaan, työläisiä,
jotka suoraan sanoen olivat heidän kohtalotovereitaan. Tätä omituista
pulmaa ihmetellessään muistutteli Hannes mitä siitä oli kirjoittanut
köyhälistöluokkaan kaikella sielullaan liittynyt maan ainoa
suurkirjailija, maan ainoa kaunokirjallinen nero [Irmari Rantamala].
Kas näin hän oli pakinoinut:
Työmies ja talonpoika.
Tai oikeastaan pitäisi sanoa: herrat ja orjat, sillä sekä työmies että
talonpoikakin on halki vuosisatojen ollut ja yhä on herrojen orjana.
Talonpojista puhuessani minä en tietysti tarkoita niitä upporikkaita
maan suuromistajia, tukkiyhtiöitä, rusthollien, säteritilojen ja muiden
suurtilojen omistajia, jotka jo varallisuutensa puolesta ovat
suurkapitalisteja ja jotka rikkautensa, yhteiskunnallisen asemansa,
sukulaisuussuhteittensa ja kaiken muun takia kuuluvat herrojen
joukkoon, ovat niitä, jotka elävät ja aina ovat eläneet ja rikastuneet
toisten työllä, itse eläen ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Minä
tarkoitan tässä talonpojalla Suomen sitä varsinaista talonpoikaa, joka
on työläisen kanssa saanut miespolvesta miespolveen herroja
hartioillaan kantaa.
Miten on nimittäin käsitettävä se ihme, että se samainen talonpoika,
joka on vuosisatoja huokaillut laiskojen herrojensa orjana ja
elättäjänä, on nyt alentunut samojen orjuuttajiensa ja herrojensa
renkinä tappelemaan juuri niiden hyväksi, teurastaakseen niitä
työläisiä, joiden kansaa hän on samaisten herrojen iestä kantanut.
Se talonpoika on herrojen usuttamana lähtenyt teurastamaan
kohtalotoveriansa, työläistä, joka on aina ollut hänelle apu elämässä,
turva hädässä, toveri työssä ja kärsimyksissä. Sen työläisen keralla on
talonpoika kestänyt ja voittanut. Se työläinen on talonpojan
palvelijana ja työtoverina marssinut työhön ja vaivaan vuoden niin
pimeinä kuin valoisinakin aikoina, halki öidenkin, kestäen sateet kuten
poudatkin. Kun vuoden kiire työaika riensi talonpojan pelloille ja
kesäisille niityille, seisoi työläinen aina hänen apunansa, kesti
hikisenä, repalaisena poudan helteet. Se työläinen ei säästänyt
itseänsä silloin kun talonpojan luoko uhkasi mädätä, tuuleentunut
viljapelto varista. Se raatoi talonpojan rinnalla auringon varhaisesta
noususta yömyöhään, kun joutilaat herrat samoina aikoina vetelehtivät
aivan työttöminä peltojen pientarilla, kujasilla ja kaupunkien kaduilla
tai elostelivat ylellisissä koti- ja ulkomaisissa kylpylaitoksissa
vapautuakseen siitä liiasta lihavuudesta, jonka olivat saaneet
työläisen ja talonpojan hartioilla joutilaisuudessa elostellessansa.
Tämän ainoisen ystävänsä työssä ja vaivassa, tämän kohtalotoverinsa
herrojen orjuudessa, tämän työläisen, joka on kestänyt elämän ilot ja
surut talonpojan rinnalla, petti nyt Suomen talonpoika. Se petti sen
työläisen sangen häpeällisesti, s.o. karkasi sen ystävänsä, ainoisen
apunsa ja kohtalotoverinsa niskaan niiden samojen joutilaiden herrojen
uneuttamana, joiden orjuudessa he molemmat ovat kituneet, ja joka on
heitä molempia aina halveksinut, halveksinut kuten elukkaa ja
työjuhtaa. Totisesti, jos Renvallien, Mannerheimien y.m. elättien
loistavaan saliin olisi talonpoika astunut, niin olisi sitä pidetty
talon häväistyksenä ja huone pesty lähdettyä. _Moukkahan_ on herrojen
yleinen nimitys talonpojista.
Mutta voitanee sanoa ja on sanottu, että ainakin teollisuustyöväestö on
talonpojalle tarpeeton. Sitä väärää oppia onkin kyllä viime aikoina
viljalti saarnattu. Enimmän sitä ovat saarnanneet hrat Alkio,
Gebhard y,m. Ne valheen profeetat ovat suorastaan usuttaneet
talonpoikaa teollisuustyöläisen niskaan, Ne ovat opettaneet, että
teollisuustyöläinen on talonpojalle aivan tarpeeton, jopa sen riistäjä.
Tulee silloin kysyneeksi, ovatko samaiset hrat Alkiot, Gebhardit y.m.
julkeita veijareita, jotka suorastaan petkuttavat talonpoikaa, vai
ovatko he ehkä niin auttamattomia tomppeleja ja tyhmyrejä, että
jumalatkaan eivät ole kyenneet saamaan heitä ymmärtämään edes sitäkään,
että heidän ei sen typeryytensä takia pitäisi tässä maailmassa koskaan
puhua muuta kuin sanat: Herra suo minulle viisautta pitää alati suuni
lukossa.
Sillä ilman teollisuustyöläistä olisi talonpoika avuttomin raukka.
Ilman sen teollisuustyömiehen työtä ja apua se talonpoika kituisi
kuolettavan köyhyyden alla. Talonpojan koko hyvinvoinnin ja edistyksen
suurimpana tekijänä on teollisuustyömiehen työ ja hiki. Jos se
teollisuustyömies ei olisi valmistanut talonpojalle teräsauraa,
karhitseisi hän vieläkin puukarhilla ja kyntäisi puuauralla.
Teollisuustyömies on valmistanut talonpojalle meijerikalustot puukirnun
tilalle, puimakoneet varstan, niitto- ja leikkuukoneet viikatteen ja
tökerön sirpin tilalle. Se työläinen on valmistanut lukemattoman
lukemattomat koneet ja laitteet, joiden avulla talonpoika on kyennyt
nousemaan köyhyydestä hyvinvointiin. Jos talonpojan olisi pakko
valmistaa kotonansa neulansa, naulansa, akkunalasinsa, veitsensä,
kahvelinsa, astiansa, työkalunsa, paperinsa, kynänsä, jos hänen pitäisi
kotonaan jalostaa tuotteensa, puunsa paperiksi ja tarvekaluiksi
vuotansa nahaksi, villansa veraksi j.n.e., j.n.e,, niin olisi hän
kirottu raakalaisaikuisen eläjän ainaiseen kurjuuteen, pimeyteen ja
köyhyyteen. Nyt on hänen avuksensa rientänyt teollisuustyömies. Se
työmies on hiellänsä ja työllänsä luonut pohjan koko talonpojan
tulevalle ja nykyiselle kehitykselle. Sen teollisuustyöläisen työstä
nauttii talonpoika joka askeleellansa. Hän lähettää tuotteensa kaupaksi
sen työläisen rakentamilla rautateillä, laivoilla tai automobiileilla.
Talonpojan avuksi rientää teollisuustyöläisen hiki ja työ kaikkialla,
helpoittaen hänen elämäänsä ja työtänsä joka silmänräpäys.
Teollisuustyöläisen hiki ja työ juoksee talonpojan asioilla kuljettaen
hänen puhettansa työnsä tuotteella, telefonilla, talosta taloon,
kaupungista kaupunkiin. Teollisuustyöläinen valmistaa talonpojalle
vaatteet päälle, kengät jalkaan, kellon taskuun, kietaisee hänelle
tupakat valmiiksi sikariksi ja savukkeeksi, lähettää tulitikut käteen,
Ei ole hetkeä, jolloin ei talonpoika verottaisi teollisuustyöläisen
hikeä ja työtä. _Ei ole silmänräpäystä, jolloin teollisuustyömies ei
helpoittaisi talonpojan elämää ja auttaisi sen kehitystä_. Poistakaa
vain teollisuustyöläinen, ja talonpoika vajoaa oitis raakalaisajan
kurjaksi avuttomaksi olennoksi. Kaikkien taivasten jumalat yhteensä
eivät riitä talonpojalle korvaukseksi tehdastyöläisestä.
Mutta voitanee sanoa, että tehdastyömies, ja työmies yleensä, on siitä
hiestänsä ja työstänsä kantanut talonpojalta liika suuren palkan.
Jokohan? Niin kyllä opettavat esim. samaiset valhe-apostolit Alkiot,
Gobhardit y.m. Menköön kuitenkin talonpoika hetkiseksi tutustumaan
teollisuustyöläisen elämään ja hänen silmänsä aukenevat. Hän näkee,
että se työläinen, joka ahertaa _hänen hyväksensä_, on tämän maan
kurjimmista kurjimpia. Sen asumukset ovat usein kehnommat talonpojan
huonoakin saunaa, jopa joskus huonommat kunnon talon sikolättiäkin.
Niissä asumuksissa elää ja kärsii väki ainaisessa puutteessa, ainaisena
painostajana epätietoisuus huomisesta päivästä, siitä koska on
nälkätaipaleelle lähdettävä. Niissä asumuksissa saarnaa puutteen ja
köyhyyden ainainen läsnäolo järkyttävää tarinaansa. Se työväestö ei
siis ole talonpoikaa rosvonnut, ei elänyt sen hartiolla hetkeäkään.
Ja kuitenkin on sitä talonpoikaa rosvottu. Kuka on sen silloin tehnyt?
Eivätkö juuri ne lukemattomat joutilaat herrat, jotka elostelevat niin
talonpojan kuin työläisenkin hartioilla. Katsokaa niiden joutilaiden
herrojen elämää. Pakanoidenkaan jumalat eivät ole viettäneet niin
makeita laiskanpäiviä kuin ne samaiset herrat ja kuitenkaan ei helvetin
paholainenkaan julkeaisi itselleen koota niin paljon rikkautta ja
ylellisyyttä kuin ne herrat ovat koonneet. Renvallit, Mannerheimit y.m.
eivät ole koskaan hyödylliseen työhön kättä koukistaneet ja kuitenkin
tiedetään puhua esim. Renvallin satumaisen suurista vuosituloista.
Missä ovat silloin talonpojan rosvoojat? Teollisuustyömies valmistaa
esim. teräsäkeen, sanomme 100 markasta. Herrat rosvoavat sillä
talonpojalta esim. 200 mk. Siinä laiskuudessa ja ylellisyydessä
rikastumisen salaisuus. Katsokaa suuripalkkaisia rovasteja ja muita
virkaherroja, Eikö niiden työtön käsi ole aina työläisen ja talonpojan
taskussa kuten ryövärin käsi. Kaikissa työntuotteissa missä työmiehen
työ ja hiki rientää tuomaan talonpojalle apua ja helpotusta, on
kätkettynä rosvoavan, työttömän herran, kokonaisen herra-armeijan käsi,
joka kantaa veroa kaikesta, tulitikusta loppumattomiin asti. Se
ryövärikäsi ryövää yhdeltä puolen työläisen, toiselta puolen talonpojan
työtä ja hikeä. Se on niiden yhteinen verinen sortaja ja ryöväri. Se
joutilaana elostelevien lauma on yhteiskunnan ruumiissa kuin
rakennuksen hirsissä tuhoisat homesienet, jotka syövät lahoiksi
lujimmatkin seinähirret. Se ylellisyydessä ja laiskuudessa työläisten
ja talonpojan hartioilla elävä, sortava ja ryöväävä herralauma on kuin
mehiläispesän laiska emo, jolle sekä työläinen että talonpoika on
vuosisadasta vuosisataan kantanut ja yhä kuhnureilla kannattaa
mettä. Se emo vain on hedelmätön, steriili, mitään hyödyllistä
siittämäänkään. Sen elämän päämääränä on ainoastaan työläisen ja
talonpojan rosvoaminen. Talonpojan tarvitsee vain ruveta käyttämään
omia aivojansa, näkemään asioita omilla silmillänsä ja hän huomaa
kaiken tämän todeksi. Hänen tarvitsee vain kohota ylemmäksi sitä
lantatunkioiden eläjää, joksi herrat ovat hänet polkeneet ja hänen
silmiinsä avautuu totuuden avara maailma.
Mutta nyt on se talonpoika ainaisten sortajiensa, halveksijiensa ja
rosvoojiensa, joutilaiden herrojen usuttamana karannut ainoan
ystävänsä, ainaisen auttajansa ja apunsa, työmiehen niskaan. Hätä ja
häpeä täyttää mielen sitä ajatellessa. Niinkö palkitsi Suomen
talonpoika ainoan apunsa? Niin syvästikö se petti ystävänsä? Niin
matalastiko kykeni Suomen talonpoika käsittämään kunniavaatimukset ja
oman arvonsa, oman etunsa? Olen itse talonpojan lapsi ja minä olen
siitä talonpojan maailmasta nähnyt kauniita tuulahduksia. Nyt tuntuu
pimeys ja yö tulvineen sen talonpojan sydämmeen. Nyt tuntuu kuin olisi
päivä sanonut sen talonpojan sydämmelle katkerat hyvästinsä ja sen
asujaksi hiipinyt ikuinen häpeä.
Itkekää sitä te, joilla on vielä sydäntä hyvälle! Valittakaa sitä te
Suomen syvät korvet, jotka olette nähneet, miten uskollisesti työmies
talonpojan apuna teidän voimaanne lannisti ja teitä viljelyksen
palvelukseen kukisti. Vedotkaa te tutkimattomat taivaat vieläkin sen
talonpojan sydämmeen. Vedotkaa siihen kaiken hyvän ja oikean nimessä ja
talonpojan oman arvon ja kunnian nimessä. Minä itse en siihen enään
uskalla vedota. En pelkää sitä, että siitä talonpojan sydämmestä olisi
nytkään vielä kaikki hyvä kuollut, mutta sanani vain raukeavat.
Tahtoisin huutaa apua, mutta ääneni jo väsyy. Vedotkaa siis tällä
tuskien hetkellä talonpojan sydämmeen te, joilla ehkä on enemmän
voimia sen ovea avata. Selittäkää sille Suomen talonpojalle, että
hän näinä murheen ja yön päivinä seisoo tulevien sukupolvien
ja koko maailman tuomioistuimen edessä. Itä ja länsi, ottakaa
hellimmät äänenne ja rientäkää kiiruusti rukoilemaan sitä erehtyneen
talonpojansydäntä hartailla sanoilla: Ystävä ja veli, elä surmaa
työ- ja kärsimystoveriasi. Elä lyö maahan omaa apuasi ja ystävääsi,
sitä, joka on aina ollut sinulle turva ja tuki, sillä jos ystäväsi
petät, petät kunniasi, ja majaasi hiipii ikuinen yö ja häpeä.
Punalippujen alla.
Uutta luotaessa.
Yöst aikain astuvat esiin
nyt työläisnainen ja -mies,
kera nuoriso käy, käy lapset,
joit' tuudussa turti jo ies.
Hämäristään rientävät rohkeet
maan työläisarmeijat,
nuo kalvaat ja runnomat ruoskan,
hien, helteen uurtelemat,
ja tarttuvat känsäisin kourin,
käsin jäykin mut jäntevin
ajan voimapyörään, mi vinhaan
nyt kiihtyvi vauhtihin.
Elementtinä soi jo nyt ratas,
viel' äsken mi matas.
Yli maan, yli mannerten yhä
jo kuuluvi kutsuntaa.
On kuin kohu kuuluisi merten,
väki valtava kun havajaa
yli maailman, kun alhoista astuu
se kunnaiden kirkkauteen
ylösnousemisintoa uhkuin,
punapuuntavin lippuineen,
kun yhteiskuntaa luodaan
uutt', ylvästä, uhkeaa,
tasasuhtaista, suurta, jossa
tilan työläismaailma saa,
saa suojan harmajahapsi,
mies, nainen ja lapsi.
Mitä suurempaa ihanampaa
elo ihmislapselle suo
kuin onnen _kaikkesa antaa_,
kera kaikkein kun uutta luo!
Ilo ylväämpi ei sykähyttää
sisint' ihmisen saata, ei,
kuin milloin yhteiskekoon
ken kortensa kalleimman vei.
Teko pienikin näät, jota johti
pyhä pyrkimys vain parempaan,
jota kannusti kansojen onni,
on onneton oihkivan maan, --
teko moinen on kantava juuri,
on valtavan suuri.
Kaupunkiin päästyään, levättyään, virkistyttyään raskaan hiihtomatkansa
jälkeen ja ennätettyään luoda silmäyksen kumousilmiöihin siellä
valtasi Hanneksen ja hänen toverinsa yhä sanoin selittämättömämpi
luokkayhteistunne ja -hartaus. Aseistetut _toverijoukot_ saivat
muutenkin tavallista herkempänä ouruvan veren niin oudosti vellomaan --
ei ulkoasullaan, sillä se oli useimmilla varsin puutteellinen, vaan
päättäväisyydellään, tarmollaan ja -- nöyryydellään suurta yhteistä
asiaa kohtaan, jolle vihkiytynyt ei enään mieti eikä kysy, vaan on
valmis kehoituksen saatuaan ryntäämään "päin vaikka tykkein jyrinää".
Kaikkialta, myöskin aseistumattoman työväestön piiristä huokui ennen
aavistamatonta ylevyyttä. Kaikki työläiset, niin nuoret kuin vanhat,
niin miehet kuin naiset, olivat valmiita tekemään kaikkensa
työväenluokan voiton hyväksi.
Näköjään pienimmätkin tapahtumat kuvastivat suuria vaikuttimia.
Kahvilassa esimerkiksi turisivat isä ja poika toisten aseveikkojen
kanssa sota-asioista. Paikalle sattuu saapumaan suoraan rintamalta
muudan toveri ja tuo terveisensä: isän poika ja pojan veli oli
kaatunut.
-- No, voititteko? tutkasee poika.
-- Se nyt oli selvä.
-- Se on pääasia, tokaisee isä. Sinne lähden minäkin tänä iltana tämän
nuoremman pojan kanssa. Vanhemman pojan kuolema on kostettava.
Värväyskokouksen jälkeen tuli muudan ukkeli tarjoutumaan kaartiin
sanoen:
-- Ellen mä muuhun kykene, niin heittäydyn pitkälleni lahtarin eteen;
kaatuuhan edes minuun, ja nuoremmat ehtivät niskaan. -- --
Ruumishuoneelle saapuu eräs työläisnainen ja pyytää saada nähdä
miehensä ruumiin. Päästyään sen luo puristaa vaimo miehensä jäätynyttä
kättä ja sanoo:
-- Hyvästi, _toveri_. Kiitos paljon. Hyvän asian puolesta kaaduit.
Puristi kättä, käveli hiljaa ulos, ja vasta ulkona pyyhki vaivihkaa
silmäkulmastaan kyyneleen. -- --.
Niin, yksinpä kuolemankin ääressä väistyi suru hartauden ja sen tiedon
tieltä, että vainajat olivat tehneet _velvollisuutensa_, kaatuneet
sankareina _oikealla_ paikallaan seistessään. -- --
Mitään niin mieltäylentävää, ryhdikästä ja luokkatunnetta terästävää
kuin sankarihautajaiset, ei Hannes ollut vielä elämässään kokenut. Heti
kaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä hän näet sai olla mukana
kaatuneiden luokkatovereidensa hautauksessa. Surumarssin vitkassa,
liikuttavassa tahdissa seurasivat arkkuja vainajain omaiset,
työläissoturi-osasto ja siviiliproletaareja punaiset liput
puolitangossa. Avatun haudan ääressä kajahtivat yhteislaukaukset,
kaikuivat torvet, vierivät laulukuoron liikuttavat säveleet ja
pidettiin puheita, jotka, vaikka niissä valitettiinkin toverihukkaa,
kuitenkin huokuivat uhrauksen ja velvollisuuden vakavuutta,
velvollisuuden, josta juuri hautaan laskettujen kuolema muistutti. Kas
tässä yksi niistä, erään toveripäällikön pitämä:
"Toverit!
"Ei kauan sitte me seisoimme tällä samalla haudalla osoittamassa
viimeistä kunnioitusta niille tovereille, jotka olivat antaneet
kalleimman mitä antaa voi: elämänsä. Olemme juuri kätkeneet tuonne maan
poveen pyhän työnsä suorittaneet uhraamalla henkensä köyhälistön
luokkataistelussa. Nämä toverit, jotka olemme tuoneet tänne toisten
toverien viereen, jättivät vanhempansa ja rakkaansa kiirehtiessään
taisteluun. Ei silloin tiennyt isä, äiti, vaimo, että ei enään
rakastansa näe, Emme voi sanoa milloinka meiltä vaaditaan sama uhraus,
jolloin meidänkin on lähdettävä ja uhrattava kaikkemme. Olen
vakuutettu, että jokaisen rinnassa on sama tunne: me annamme kaikkemme
jos tarvitaan. Mutta miksi, saattanee joku kysyä, meidän tulee
taistella ja näin paljon uhrata? Maailmassa on kautta aikojen ollut
kaksi luokkaa: kapitalisti ja köyhälistöluokka. Me olemme olleet
kapitalismin kahleissa. Meitä on sanottu vapaiksi ihmisiksi, mutta
vapaita emme ole. Olemme orjakansaa. Teemme vain sitä, mitä kapitalisti
määrää meidän tekemään. Olemme sen uhreja, sillä kapitalismilla on
keinot, jotka tappavat hitaasti, mutta varmasti. Jokapäiväisen elämän
puitteissa olemme nähneet toveriemme sortuvan. Tuota kaikkea vastaan
olemme ryhtyneet taistelemaan, ja vapauden puolesta kannattaakin
taistella ja uhrata niin paljon, sillä köyhälistö ei saa mitään
ilmaiseksi, vaan se maksaa vapaudestaan kalliin hinnan. Taistelu on
käynnissä elämästä ja kuolemasta ja me olemme varmoja, että Suomen
työväenluokka on voittajana siitä suoriutuva. Toverimme, jotka olemme
maahan kätkeneet, ovat palanneet taistelusta sankareina. Heidän
vieressään lepää myös muuan venäläinen toveri, jonka nimestä ei ole
tietoa. Hän, vieraan maan poika, ryhtyi auttamaan suomalaisia tovereita
taistelussa kapitalismia vastaan uhraten sen eteen henkensä. Hän lepää
nimettömänä, mutta et unohdettuna. Näiden sankarien muisto on aina
elävä. Toverit, tämä tilaisuus jättää mieleen muiston, joka on aina
pysyvä. Se velvoittaa meitä uhraamaan kaikkemme ja astumaan heidän
tilalleen."
Ja veljiensä, poikiensa ja miestensä kumpujen ääressä seisoivat
jälkeenjääneet siskot ja äidit murheissaan, mutta ei murheensa
murtamina, sillä heitä tuki horjumaton tietoisuus siitä, että heidän
omaisensa olivat kuolleet kalleimpansa puolesta, olivat kuolleet
luokkansa vapaustaistelussa, Ja niinpä, vaikka jälkeen jääneitä painoi
inhimillinen onnettomuuden ja surun taakka, heijastui heidän
mielenhartauden leimaamista piirteistään yhtäkaikki sama kaikkensa
uhraava päättäväisyys, mikä muinen kannusti Karthagon naisia
leikkaamaan kultaiset kutrinsa miestensä joustenjänteiksi maan ollessa
vaarassa.
Ja koskaan suussanne ei valitusta,
ei poven pakahtuvan parahdusta
kuin usein ennen rauhavuotten mennen.
Oi, suurempaa ei sankaruutta varmaan,
kuin äitiyden kauhuiss' ajan harmaan.
Moist' onko nähty ylevyyttä ennen?
Ja kaikkea tätä kuumeista luokka-antautumista, tätä solidariteetin
ehjintä ilmenemistä seuratessaan kävi Hanneksen kuin kaikkien niiden,
joiden teot mahtavampi voima määrää. Hänen oma minänsä kutistui
pienimpäänsä, hänen yksilölliset halunsa ja intohimonsa katosivat
olemattomiin, hän oli vain osanen työläiskaikkeudesta.
Näin sykähteli hänen sisimmässään:
Mikä olen minä, yksilö elämän laineilla?
Vesipisara olen minä meressä, häviävä hiukkanen kaikkeudessa, Mutta
vaikka olenkin vain pisara, on minulla elämältä korkein sen lahjoista,
tietoisuus. _Minä tiedän_. Minä tiedän, ettei tarvitse minun
tarkoituksettomasti kuluttaa elämääni hukkaan, ei tarvitse minun
näivettyä riistännän myllyissä, kuihtua tautien käsissä ja vihdoin
vaipua vaivaisen hautaan kuin koiran kuoppaansa. Minä tiedän, että nyt
on minulla tilaisuus joko elää taistelevan ja voittoisan työväenluokan
mukana nauttien voittomme hedelmiä tai kesken taistelun intoisan
hurmion kaatua kunnian kentällä ja saada sijani sankarihaudassa
tovereitteni rinnalla, joiden mukana olen vihkiytynyt voittoon tai
kuolemaan.
"Kivenkin kovertaa pisara, jos ei voimalla niin yhtämittaa putoamalla"
-- noin kuuluvat sanoneen muinaiset roomalaiset. Kas siinä nyt
tunnussanani. Kova on kapitalismin kallio, sitkeä särkeä on sorron
muuri. Mutta pisara kovertaa kivenkin -- ei yksi pisara, vaan satojen,
tuhansien ja miljoonien pisarain paljous. Yhtämittaa putoamalla ne sen
ihmeen saavat aikaan. Ja mitä valtavampana niiden vuo eteenpäin
syöksyy, sitä pikemmin tulokset näkyvät. Koski kovertaa kallion juuren,
kunnes vesimassojen paino sen kumoon heittää. Kauan on kestänyt sortoa
jo. Yhtä kauan on sorrettujen tyytymättömyyden alituiseen kasvava virta
sen perusteita kaivanut. Vielä valtava ponnistus, ja se sortuu.
Kuinka suuri on minun osani oleva tässä tehtävässä, sitä en tiedä. En
myöskään voi arvioida, kuinka suuri osuus on minun joukollani, koko
Suomen työväestöllä oleva tässä historiallisessa tehtävässä. Enkä pidä
tarpeellisena edes sitä paljon tutkistella. Eivät ole sitä kysyneet
eikä siitä järkeilleet nekään työläisyksilöt ja joukot, jotka ennen
minua ovat taisteluiden, vallankumousten vetävän virran mukana tuota
kalliota vastaan syöksyneet. Tiedän vain, että nyt on minun vuoroni
tullut. Nyt kutsuu minua suuri tehtävä, vallankumoustaistelun valtava
virta vetää. Vastustamattomasti vaatii se minua mukaansa ja iloisin
mielin annan sen ottaa minut haltuunsa.
En huolehdi yksilöllisestä osastani, en omaisteni tulevaisuutta sure --
sellainen on nyt kohtalon kutsu. Meitä kaikkia mahtavampi voima määrää.
Iloisin mielin antaudun sen käytettäväksi.
Mutta Pohjanmaalta painuivat työväenluokan säälimättömät viholliset
alati valtavammin vyöryin päin punaista rintamaa. Yhä katkerammiksi
kävivät kahakat, Punaisten rivit harvenivat. Vereksien voimain tarve
kävi päivä päivältä polttavammaksi. Miehiä, miehiä!
Tuskin viikkoakaan oli Hannes ehtinyt harjoitella aseiden käyttöä, kun
jo tuli käsky komppanialle, johon hän naapurin Kallen kanssa oli
kirjoittautunut: rintamalle!
Ja niin sitä lähdettiin. Ei kysytty eikä kourattu. Kivääri käteen vain
ja reppu selkään. Ja jos ketä vielä arvelutti, haihdutti lähdön
juhlallisuus huolen heikommankin povesta. Sellaista väen paljoutta kuin
mikä seurasi lähtijöitä asemalle, ei Hannes olisi luullut yhdessä
kaupungissa löytyvänkään. Ja kuitenkin olivat saattajat etupäässä
naisia. Punaliput hulmusivat, nenäliinat ja huivit liehuivat, ja
kevättä ennustavan auringon paisteessa välkkyvistä torvista helähti
ilmoille Marseljeesin aina, mutta varsinkin nyt aisteja hurmaavat
säveleet. Oli kuin lähtijöitä olisi keinuttanut eteenpäin jakamattoman
ihailun, rakkauden ja luottamuksen samettipehmoiset, lämpöiset laineet.
Eikä ihme, sillä lähtihän kutsumukselleen kuuliaisena kansan parhain ja
kunniallisin aines, sen elämän ydin ja mehu, mistä ei suinkaan aiheetta
ole kirjoitettu seuraavia klassillisia mainelauseita:
"Punakaarti! Se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon. Nimi
punakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien
seuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten.
Nimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo se
työväenluokka tulevaisuudessa rientää joka kerran, kun se tarvitsee
ottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta
elämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja,
jonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi
punakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria,
elinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväenluokan kalleimpia nimiä.
Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväenluokka on kastanut ei
taikauskon saastuttamalla kastevedellä vaan puhtaalla, parhaalla,
vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on
Suomen työväen luokan suuri aarre ja kun tulevaisuudessa tuntuvat
tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväenluokan vain mennä
sille aartellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta
rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään. Se
rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei
sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle.
"Sillä punakaartin riveihin on Suomen työväenluokka antanut parhaan
osan omaa itseänsä.
"Punakaartin miesten suonissa lyö työväenluokan tervein ja voimakkain
veri. Punakaartin miehet ovat niitä Suomen työväenluokan miehiä, joiden
rikkaissa suonissa virtaa luokkansa lujin, päättävin ja rikkain veri,
se vapaa ja vapaudenhaluinen veri, joka on astunut elämän ja kohtalonsa
eteen ei almun kerjääjänä vaan sen elämän ja kohtalonsa säätäjänä,
käskijänä ja herrana. Jos ei Suomen työväen suonissa olisi virrannut se
punakaartilaisen elinvoimainen, uskalias ja uskollinen veri, olisivat
sen luokan suonet köyhiä, hautaansa vaeltajan vetisiä suonia. Elämä
nöyrtyy ja alistuu ainoastaan sen edessä, jonka suonissa lyö vapaa,
voimakas, terve ja päättävä veri."
Ja toverijoukon mustana vyörynä piirittäissä ikäänkuin malttamattomana
nytkähtelevää junaa, tuhansien suiden kerratessa jäähyväishuutoa ja
tuhansien äänettömien siunausten seuratessa "meidän poikia", nämä
vihdoinkin lähtivät virittäen reippaina koruttoman mutta sydämeen
käyvän kumouslaulunsa:
Pieni Suomen kansa
katkoo kahleitansa,
kärsimysten malja
jo kukkuroillaan on.
Raakaa sortovaltaa vastaan
nostamastaan armeijasta
jalon kansan parhaat
voimat taistohon.
Kumousten myrskyt,
kapinoiden hyrskyt
riehuvat nyt valtakunnan
äärist' äärihin.
Siellä, hirmuhenget saavat,
sydänverta janoavat,
hurmejuomaa särpiellä
kanssa korppien.
Hallitus on vankka,
kätyrlauma sankka
kauhun tuskaa levittää
yli onnettoman maan.
Urhojansa kansanvalta
työntää esiin kaikkialle,
elämästä kuolemasta
kamppaillaan.
Byrokratin huolena
on vankila ja kuolema,
tutkimatta hirttämiset,
mestaukset muut.
Kumouksen sankari
sydänveren antavi
kallis on sen
vapauden lunastus.
Kiihtyy yhä taisto,
vapauden vaisto
köyhälistön keskuudessa
kasvaa yhä tuo.
Ei nyt auta hallitusta
piina, kidutus, ei tuska;
joukot kaatuu vapauden
laulu huulillaan.
Kuinka kauan vielä
teurastusta siellä
harjoitetaan, kunnes
kansalla on vapaus?
Ei nyt taiston tuoksinassa
huomaa kump' on voittamassa,
vallankumousko
vaiko taantumus.
Kylvöä nyt tehdään,
mi kohoo kerran tähkään.
Kaksin verroin kirkkaampi
on onnen aika uus.
Silloin Suomen tasavalta
muistaa sankarpoikianaa.
Ilokyynel palkkana
on sankaruuden sen.