X.

Kuollut talo.

Molemmat herrat riensivät itäiselle asemalle ja astuivat junaan.

Matkalla Asbjörn Krag virkkoi ottaen taskustaan kirjeen:

-- Emme olisi oikeastaan tarvinneet koko noita kuratutkimuksia, mutta

kukapa olisikaan aavistanut, että löytäisimme ystävän itse vihollisen

leiristä. Tämän kirjeen olen tänään saanut.

Hän ojensi kirjeen Falkenbergille, joka luki mielenliikutuksen

vallassa:

"Herra Salapoliisi Asbjörn Krag.

Rouva Valentine Kempeliltä olen kuullut Teidän aikovan taistella

häntä vastaan. Ymmärrän, että Te varmaan olette viisas ja uskalias

mies, mutta saatte olla vakuutettu, että hän on Teitä etevämpi.

Hän voittaa kaikki miehet ja tekee heidät orjikseen. Aioin

senvuoksi ensin varoittaa Teitä hänestä. Mutta sen jälkeen mitä

nyttemmin on tapahtunut, täytyy minun pyytämällä pyytää Teitä

jatkamaan. Nuoren tytön kunnia ja henki on vaarassa. Valentine

kykenee tosin tekemään miehet orjikseen ja rikostovereikseen,

mutta aika voi tulla, jolloin omatunto voittaa orjanmielen.

Olen nähnyt ja puhutellut tyttöä, jonka nimi on Ada, ja hyvä

sydämeni, joka pirullisen vaikutusvallan alaisena on kauan

nukkunut, on jälleen alkanut sykkiä. Lupaan Teille, ettei

Adalle tapahdu mitään, niin kauan kuin minä voin sen estää.

Mutta hänet on pelastettava. Minun täytyy puhutella Teitä,

lähetän Teille uuden kirjeen niin pian kuin suinkin. Vielä

en tohdi ryhtyä mihinkään. Tietäisittepä vain mikä kohtalo

odottaa 'petohämähäkin' pettäjää!

Toistaiseksi, kunnes saatte kuulla minusta enemmän, sallikaa

minun merkitä

kunnioittaen

J.R."

Falkenbergin lukiessa Asbjörn Krag tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä.

-- Kuinka rakastunut te olettekaan! sanoi Krag. -- Kasvoistanne saatan

lukea kuin avoimesta kirjasta. Te ette ole ainoastaan kauhuissanne Adan

kohtalosta. Olette myös mustasukkainen tuolle tuntemattomalle miehelle.

-- Mitä arvelette tästä kirjeestä? kysyi Falkenberg tuskaisesti. --

Ehkä se on uusi ansa.

-- Mahdollisesti, vastasi Krag, mutta kirjeen sekavassa tyylissä on

jotain, joka saa minut taipuvaiseksi uskomaan, että sen on kirjoittanut

syvästi järkytetty ja epätoivoinen mies. No niin, saamme nähdä. Jos

saan häneltä enemmän tietoja, osaan kyllä noudattaa varovaisuutta. Minä

en niinkään helposti mene satimeen. Mutta olisi huvittavaa saada tietää

kuka piilee tuon J.R:n takana.

Sitten ei asiasta puhuttu enempää. Molemmat herrat istuivat enimmäkseen

vaiti. Kumpikin oli omissa mietteissään.

Falkenberg ajatteli ainoastaan Adaa. Toivo ja toivottomuus vaihtelivat

hänessä lakkaamatta.

Viime päivien tapahtumat tuntuivat hänestä ihmeelliseltä sadulta.

Onnistuisiko salapoliisin löytää Ada? Eivätkö he nyt itse asiassa

matkustaneet aivan umpimähkään? Kenties Ada oli viety ihan toisaalle?

Kenties hän oli häväisty, ehkä jo kuollutkin?

Falkenberg katseli tutkivasti salapoliisia, ja tämän tyyni rauha sai

hänet levollisemmaksi. Kaikki näytti olevan leikkiä tälle vaiteliaalle

miehelle, joka oli aina yhtä kylmäverinen.

-- Ski! Ski!

Konduktöörin huuto herätti konsulin mietteistään. Salapoliisi nousi ja

tarttui pieneen käsilaukkuun, jonka oli ottanut mukaansa.

-- Tänne me jäämme, sanoi hän. -- Nyt on pidettävä kiirettä. Aurinko on

jo laskemaisillaan, ja me tarvitsemme valoa tutkimuksiimme -- ainakin

aluksi.

Herrat menivät ensiksi läheiseen majataloon.

Siellä Asbjörn Krag tekaisi jutun ja kertoi saapuneensa tänne ottamaan

selkoa, voitaisiinko panna toimeen pieni automobiilikilpailu

maantiellä. Lähtöpaikkana olisi Kristiania. Siitä tulisi Norjan

ensimäinen automobiilikilpailu -- aivan vaatimaton tietysti.

Majatalon isäntä ihastui heti asiaan ja tarjoutui avustamaan herroja

parhaansa mukaan.

-- Nämä ovat vasta ihan alustavia tutkimuksia, sanoi Krag suunnattoman

totisena. -- Meidän pitää katsoa, ovatko tiet hyvässä kunnossa, sillä

automobiilithan eivät siedä huonoja teitä.

Isäntä, jolla ei ollut aavistustakaan mistä oli kysymys, vastasi, että

tiet olivat kerrassaan mainiot ja että niillä useasti kulki

automobiileja. Tämä antoi Asbjörn Kragille aiheen mainita, että hänellä

oli serkku, joka väliin tapasi ajella automobiilillaan täälläpäin.

Oliko isäntä sattunut näkemään? Hänellä oli suuri, kaunis, vihreä

automobiili.

Isäntä koki muistella ja arveli, että ehkä hyvinkin oli nähnyt.

Tarkemmin asiata mietittyään hän luuli nähneensä sen monestikin.

-- Serkkuni ajelee mieluimmin iltasilla, vieläpä toisinaan yölläkin,

sanoi Krag. -- Hänestä ei näet ole hauska kohdata vauhkoja hevosia

maanteillä.

Sen isäntä hyvin ymmärsi.

Hän olikin monta kertaa öisin kuullut automobiileja kulkevan ohi.

Krag kääntyi nyt konsuli Falkenbergin puoleen.

-- Miten olikaan, sanoi hän, eikö Carsten eilen iltapäivällä puhunut

lähtevänsä yöllä pitkälle ajelulle? Jos hän on tullut tätä tietä, niin

hän luultavasti on ajanut Mossiin asti, ja silloin voi sattua niin

onnellisesti, että pääsemme hänen kanssaan Kristianiaan, kun hän ajaa

tästä ohi. Ettekö ole nähnyt hänen vihreätä automobiiliaan?

-- En, vastasi isäntä. -- Jos hän lähti Kristianiasta kello kaksitoista

yöllä, ei hän voinut olla täällä ennen kuin yhden tienoissa, ja silloin

minä jo olin täydessä unessa.

-- No niin, tuumi Krag välinpitämättömästi, -- tuskinpa siitä voi saada

tietoa. Kaikki ihmiset täällä arvatenkin nukkuivat siihen aikaan.

-- Voinhan minä kysellä, sanoi isäntä innokkaana.

-- Mitä turhia, kielteli Krag, sehän on aivan yhdentekevää. Me saatamme

yhtä hyvin palata junassa. Haluaisitteko lähteä kanssamme maanteitä

katselemaan? kysyi hän sitten isännältä.

Tämä oli heti valmis.

Herrat lähtivät. Konsuli Falkenberg pani merkille, että Asbjörn

Kragilla oli pieni käsilaukkunsa muassaan. He astelivat ensin pitkin

Kristianiaan vievää valtamaantietä. Salapoliisi tarkasteli

mielenkiinnolla tien rakennetta ja lausui moneen kertaan, että tämähän

oli oivallista ja leveätä tietä, joka erinomaisesti soveltui

kilparadaksi. Tässähän saattoi kolme automobiilia mukavasti ajaa

rinnatusten tarvitsematta pelätä ojaansuistumista. Luontevalla,

puolittain välinpitämättömällä tavalla hän sitten taas johti puheen

serkkunsa automobiiliin, ja Falkenberg huomasi, että isäntä yhä enemmän

vilkastui ja halusi saada käsiinsä jonkun, joka olisi nähnyt

vilahduksen automobiilista. Hän pyrki ilmeisesti Asbjörn Kragin

suosioon, erittäinkin kun tämä mainitsi, että automobiiliklubi

mahdollisesti saattoi järjestää paikalle pienet aamiaiset

kilpailupäivänä.

-- Täällä on satanut yöllä, huomautti salapoliisi.

-- Niin on, vastasi majatalonisäntä. -- Tulihan sitä vettä aika

rankasti.

Yhtäkkiä Asbjörn Krag kumartui ja otti tieltä hiekkaa käteensä.

-- Tepä käytätte omituista hiekkaa täälläpäin, sanoi hän. -- Tuollaista

kauniin punertavaa. Tiedättekö, että tämä hiekka on sangen harvinaista.

-- Niin olen kuullut sanottavan, vastasi isäntä ylpeästi. -- Sitä

otetaan tuosta kuopasta, jonka näette tuolla. Mutta sitä onkin

ainoastaan minun hotellini ja tuon ratavahtituvan välisellä tieosalla.

Me käytämme sitä siksi, että sitä on niin helppo ajaa tielle.

-- Vai ratavahtituvan, virkkoi Asbjörn Krag -- jonka jälkeen hän

Falkenbergin suureksi ihmeeksi alkoi kysellä isännältä ratavahdista.

Hän sai tietää, että ratavahteja oli oikeastaan kaksi, toinen oli

virantoimituksessa yöllä, toinen päivällä. Silloin Falkenberg käsitti

salapoliisin tarkoituksen; yövahdista mainitessaan majatalon isäntä

samassa jälleen muisti serkun automobiilin.

-- Minäpä kysyn yövahdilta, sanoi hän.

-- Mitä aiotte kysyä? oli salapoliisi ihmettelevinään.

-- Serkkunne automobiilia, sitä viheriäistä.

-- Niinkö. No, jos tahdotte olla niin ystävällinen.

Majatalonisäntä käveli ratavahtituvalle. Asbjörn Krag ja Falkenberg

jäivät tielle odottamaan.

-- Teillä on ihmeellinen puhetapa, kuiskasi Falkenberg. -- Tehän saatte

ihan joutavalla pakinalla ihmiset tekemään mitä tahdotte.

Asbjörn Krag hymyili.

-- Tahdoin saada hänet kysymään, sanoi hän. -- Mutta vaikkei ratavahti

olisikaan nähnyt automobiilia tahi tietäisi siitä mitään, olen

kuitenkin jo saanut varsin arvokkaita tietoja siitä. Meidän ei tarvitse

mennä tämän pitemmälle tännepäin. Automobiili on ajanut tästä ohi.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Siitä omituisesta punaisesta kurasta, jota näin automobiilinpyöräin

kumirenkaissa. Kuulittehan isännän sanovan, ettei sitä ole tiellä

muualla kuin tällä kohtaa. Tiedämme siis, että automobiili on ajanut

tämän paikan kautta. Se on jo jotain. -- Hs!

Herrojen huomiota herätti ratavahdin ja majatalonisännän verrattain

äänekäs keskustelu. Jälkimäinen seisoi rataveräjän takana ja sai

senvuoksi huutaa melko lujasti, jotta ratavahti kuulisi.

-- Olitteko vahdissa viime yönä, Kristiansen? kysyi majatalonisäntä.

Ratavahti viivytti vastausta hetkisen, ikäänkuin olisi kummastellut

kysymystä.

-- Olin, vastasi hän sitten.

-- Huomasitteko, ajoiko joku automobiili ohitse yhden tienoissa?

Falkenberg ja salapoliisi heristivät jännittyneinä korviaan.

-- Huomasin kyllä, vastasi ratavahti, -- sekä näin että kuulin. Se

olikin aikamoinen venkale.

-- Minkä värinen se oli? kysyi majatalonisäntä edelleen.

-- Vihreä.

-- Oliko siinä monta ihmistä?

-- Sitä en nähnyt.

-- Oliko niin pimeä?

-- Ei, mutta automobiilissa oli sadekatos tai sitten se oli umpinainen.

Ja sitäpaitsi se meni niin hiivatin kovaa kyytiä.

Asbjörn Krag kuiskasi Falkenbergille:

-- Siinä oli Ada.

Majatalonisäntä kysyi jälleen:

-- Minnepäin se meni?

Ratavahti osoitti kädellään.

-- Etelään, vastasi hän.

-- Oletteko sittemmin nähnyt sitä?

-- En.

Isäntä kääntyi Kragiin päin.

-- Kuulitteko, herra? kysyi hän.

Krag nyökkäsi.

-- Saamme siis odottaa sitä illemmalla.

Herrat lähtivät sitten takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

Krag tarkasteli edelleen innokkaasti maata, ja Falkenberg ymmärsi hänen

etsivän automobiilin jälkiä. Se oli kuitenkin miltei toivotonta työtä,

sillä tietä oli päivän mittaan ajettu hyvin paljon.

Asbjörn Krag ei tyytynyt ainoastaan päätien katselmukseen. Hän loi

tutkivia silmäyksiä syrjäteillekin.

Isäntää halutti jo palata kotiin. Hän alkoi käydä maltittomaksi. Mutta

Falkenberg ja salapoliisi jatkoivat tarkasteluaan yhä.

Eräässä tienhaarassa Asbjörn Krag yhtäkkiä poikkesi syrjään ja

heittäytyi pientarelle istumaan.

-- Minua rupeaa väsyttämään, sanoi hän. -- Levähdän tässä pari

minuuttia.

Falkenberg istuutui hänen viereensä. Majatalonisäntä jäi seisomaan.

-- Minna tuo tie vie? kysyi Asbjörn Krag osoittaen muuatta kaitaista

syrjätietä, joka erkani päätiestä.

-- Sekö, vastasi isäntä, se on melkein käyttämätön.

-- Siltä näyttää, vastasi Krag. -- Se on vahvasti nurmettunut.

-- Se vie muutamiin pikku torppiin, joiden takana on Övren kartanoon

kuuluva tilanhoitajan asunto.

-- Övren kartanoon?

-- Niin, siihen suureen vanhaan herraskartanoon, joka nyt on ollut

joitakuita vuosia asumattomana, sen jälkeen kuin vanha tukkukauppias

Övre kuoli. Se taitaa olla myyty sittemmin.

-- Vai niin. Mutta tilanhoitaja asuu siis kartanossa?

-- Ei, hänellä on oma asuntonsa jonkun matkaa siitä. Mutta nyt minun

pitää kiiruhtaa, jatkoi hän suojaten kädellä silmiään ja tähystellen

majataloa, jonka ikkunaruudut paloivat ilta-auringossa.

-- Kiitos että teitte meille seuraa, sanoi Krag. -- Tunnin päästä

tavataan.

Majatalonisäntä nosti hattuaan ja lähti.

Asbjörn Krag jäi tyynesti istumaan ja katseli hänen jälkeensä, kunnes

hän oli kadonnut taloon.

Sitten hän nousi äkisti, ja Falkenberg saattoi nähdä hänestä, ettei hän

ollut hiukkaakaan väsynyt.

Salapoliisi poikkesi nurmettuneelle tielle, ja Falkenberg seurasi

häntä.

-- Miksi menette tänne? kysyi konsuli.

Salapoliisi ei vastannut. Hän vain viittasi kädellään tiehen.

Falkenbergilta pääsi ihmetyksen ja ilon huudahdus.

-- Vihreä automobiili, luuletteko? kysyi hän jännityksen vallassa.

-- Muu se ei voi olla, vastasi Krag. -- Jäljet ovat ihan verekset.

Salapoliisi joudutti askeliaan ja kulki lopulta niin nopeasti, että

Falkenberg vaivoin pysyi mukana.

Alkoi jo hämärtää. Varsinkin metsässä oli synkkää ja pimeätä.

Siitä tuli pitkä vaellus. Automobiilinjäljistä ei näyttänyt loppua

tulevankaan. Tie kulki aaltoilevien peltojen ja niittyjen keskitse ja

monien metsikköjen halki. Ja vihdoin tuli niin pimeä, etteivät he

voineet enää nähdä jälkiä. Silloin Asbjörn Krag avasi pienen

käsilaukkunsa.

Hän otti esiin mustankiiltävän sähkölyhdyn, jonka valaisuvoima oli

sangen suuri. Kun hän suuntasi sen valkoisen sädekimpun tielle, kävi

tämä niin valoisaksi, että he saattoivat erottaa jokaisen ruohonkorren

ja kaikki pyöränjälkien yksityiskohdat.

Lyhdynvalo edellään he astuivat vielä puolisen tuntia äänettöminä tietä

pitkin.

Yhtäkkiä oli heidän edessään ruostunut rautaveräjä, joka sulki tien.

Krag koetti avata sitä, mutta kun se ei onnistunut, kiipesi hän sen

yli. Falkenberg teki samoin.

He joutuivat lehtikujaan. Puiden latvat olivat niin suuret, että

muodostivat läpinäkymättömän katoksen.

-- Eteenpäin, mutisi Krag. -- Automobiili on ajanut tänne. Me

lähestymme salaisuuden ilmituloa.

Falkenberg kulki hirveässä jännityksessä, ja salapoliisin täytyi

pidätellä häntä, ettei hän lähtisi edeltä juoksemaan pitkin lehtikujaa.

Yhtäkkiä he olivat suuren, synkän rakennuksen edessä. Molemmat

käsittivät heti, että tämän täytyi olla Övren herraskartano.

Asbjörn Krag sammutti salalyhtynsä voidakseen paremmin katsella

ympäristöä.

He tulivat pihalle, joka kasvoi lähes polvenkorkuista ruohoa.

Asbjörn Krag astui edeltä vanhoja puuportaita ylös, jotka narisivat

harmittavasti hänen jalkainsa alla. Hän tarttui ruostuneeseen

kädensijaan ja koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Hän jyskytti

pari kertaa ovea ja kuunteli tulisiko ketään. Mutta ketään ei tullut.

Sitten hän astui portaita alas, kääntyi oikealle ja meni erään ikkunan

luo.

Falkenberg näki hänen tunnustelevan kädellään ikkunakehyksiä ja sitten

hän ihmeekseen kuuli salapoliisin alkavan viheltää.

-- Yksi ruutu on leikattu pois, sanoi Krag. -- Täällä on ollut ihmisiä

ennen meitä.

Hän pisti kätensä aukosta sisään ja irroitti ha'an. Ikkuna aukesi

itsestään. Krag valmistautui kapuamaan sisään, kun Falkenberg samassa

tarttui hänen olkapäähänsä.

-- Olin kuulevinani äänen, kuiskasi konsuli. -- Se oli varmaankin

huuto, ihmisen huuto jostakin läheltä.

Asbjörn Krag pysähtyi hetkeksi, ja molemmat seisoivat hiljaa useita

minuutteja kuunnellen yön pimeydessä, mutta eivät erottaneet muuta kuin

oman sydämensä tykinnän ja yötuulen suhinan puiden latvoissa.

-- Huuto kuului alhaalta tieltä, sanoi Krag, tai ehkä tilanhoitajan

asunnolta. Täällä ei ole mitään vaaraa. Tämä on autio kartano, kuollut

talo.

Samassa Asbjörn Krag oli kavunnut ikkunasta huoneeseen. Hän ojensi

kätensä ulos ja auttoi Falkenbergin samaa tietä sisään.

Heidän ympärillään oli pilkkopimeää, mutta he käsittivät olevansa

varsin suuressa huoneessa.

Salapoliisi astui ääneti pari askelta eteenpäin, ja Falkenberg seurasi

häntä.

-- Tässä tuntuu olevan pöytä, kuiskasi poliisimies.

Falkenberg hapuili käsillään eteensä ja sai kiinni pöydästä.

-- Siinä on liina, sanoi hän. Yhtäkkiä hän vavahti. -- Pöytäliina on

märkä, jatkoi konsuli. -- Joku on ollut täällä ja läikyttänyt vettä.

Hän kuuli Asbjörn Kragin salalyhdyn naksahtavan, ja samassa leveä

valoviiru osui pöytään.

Salapoliisi siveli ikäänkuin hyväillen pöytäliinaa ja nosti sitten

kätensä valoon. Sormet olivat punaiset.

-- Siinä on verta, sanoi hän aivan tyynesti, mutta äänellä, joka sai

Falkenbergin värisemään. -- Pöytäliina on verinen.