IX.

Naisen ryöstö.

Asbjörn Krag odotti, kunnes konsuli oli jonkun verran rauhoittunut.

Sitten hän astui hänen luokseen ja kysyi uudelleen:

-- Mitä on tapahtunut?

-- Hän on kostanut, vastasi Falkenberg. -- Siinä kaikki.

-- Liikeasioissa?

-- Ei.

-- Onko hän häväissyt teidät?

-- Ei.

-- Mitä sitten?

Falkenberg kohotti päätään ja lausui:

-- Ada on poissa.

Asbjörn Krag tarttui kiihkeästi ja kauhistuneena hänen käsivarteensa.

-- Mitä te sanotte, mies! huudahti hän. -- Onko hän tappanut hänet?

-- Ei.

-- Hän on siis kadonnut? -- Niin.

-- Milloin?

-- Eilen illalla.

-- Sitten ei ole aikaa hukata. Koettakaa tyyntyä, hyvä ystävä, muuten

saatte heittää kaiken toivon.

-- Mitä tahansa muuta olisin ehkä jaksanut kestää, sanoi Falkenberg,

mutta tätä en.

Hän katsoi salapoliisiin.

-- Voitteko pelastaa hänet? kysyi hän. -- Voitteko antaa hänet minulle

takaisin?

-- Voin, vastasi Krag, kunhan vain tyynnytte. Jokainen silmänräpäys on

nyt kallis.

Hän soitti kelloa ja pyysi sisäänastuvaa palvelijaa hankkimaan ajurin.

-- Milloin se tapahtui? kysyi salapoliisi.

-- Eilen illalla.

-- Mutta eilen illallahan te olitte hänen luonaan?

-- Se tapahtui heti sen jälkeen kuin olin lähtenyt hänen luotaan. Hänen

äitinsä luo tuli lähetti ilmoittaen, että minä odotin eräässä

likeisessä kahvilassa ja tahdoin välttämättömästi puhua Adan kanssa.

Hän heitti iltavaipan ylleen ja riensi ulos. Sen koommin ei häntä ole

nähty.

-- Mutta sehän on hirveätä, mutisi salapoliisi.

Hän alkoi kävellä levottomasti edestakaisin lattialla. Kylmäverinen

poliisimieskin tunsi nyt aseman käyvän uhkaavaksi.

Ajuri saapui. Molemmat herrat nousivat rattaille ja lähtivät ajamaan

Osloon päin.

Astuessaan leskirouvan pieneen, mutta aistikkaasti kalustettuun

asuntoon he tapasivat äidin itkemästä.

Falkenberg, joka Asbjörn Kragin oli onnistunut matkan varrella saada

rauhoittumaan, lohdutti rouvaa minkä voi.

Asbjörn Krag pyysi häntä ilmoittamaan täsmälleen, milloin tytär oli

lähtenyt ulos.

-- Olin sattumalta juuri katsonut kelloa, vastasi rouva Kjönig. Otaksun

että se oli täsmälleen viisi minuuttia yli puoli yhdentoista, kun

ovelle koputettiin ja kahvilan tyttö tästä naapurikulmasta tuli sisään.

Hän toi sanan herra Falkenbergilta, että Ada olisi kiltti ja tulisi

heti sinne kahvilaan. Tiedättehän millaisia rakastuneet ihmiset ovat,

jatkoi hän, heillä on usein pikku salaisuuksia, joista he tahtovat

puhella kahdenkesken, niin että minä siis empimättä annoin Adan mennä.

Hän oli huoleton ja iloinen ottaessaan kapan ylleen ja lähtiessään. Kun

puoli tuntia oli kulunut eikä hän vielä ollut palannut, aloin käydä

levottomaksi. Odotin vielä neljännestunnin ja menin sitten itse

kahvilaan. Siellä olivat juuri sulkemassa ovia. He tulivat kovin

ihmeisiinsä, kun kysyin Adaa. "Hän ajoi pois jo aikoja sitten", sanoi

se nuori tyttö, joka oli ollut sanantuojana. Minä kysyin, minne hän oli

ajanut ja kenen kanssa, ja sain vastaukseksi, että hän oli lähtenyt

herra Falkenbergin seurassa, mutta ei tietty minnepäin. Palasin kotiin

huolestuneena ja vietin unettoman yön. Aamupäivällä lähetin

nuhdekirjeen herra Falkenbergille ja pyysin saada tyttäreni takaisin.

Silloin hän ryntäsi luokseni vielä kauhistuneempana kuin minä ja sanoi,

ettei hän suinkaan ollut lähettänyt hakemaan Adaa, vielä vähemmin

ajanut hänen kanssaan minnekään. Olen itkenyt koko päivän, ja minusta

tuntuu niin kauhealta. Tahdoin heti mennä poliisikamariin, mutta

Falkenberg pyysi minua odottamaan, kunnes oli puhunut teidän kanssanne.

Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Siinä herra Falkenberg teki aivan oikein, sanoi hän. -- Ellen _minä_

voi hankkia tytärtänne takaisin, ei sitä kukaan muukaan voi.

-- Luuletteko hänen olevan elossa vielä? kysyi äiti vesissä silmin.

-- Luulen kyllä.

-- Mutta sitten hän on kai saanut kärsiä kauheita tuskia, nyyhkytti

poloinen äiti.

-- Minä _toivon_, että häntä on kohdeltu hyvin, vastasi salapoliisi.

Einar Falkenberg kavahti pystyyn ja katsoi äkisti kalveten

poliisimieheen. Tämä jatkoi:

-- Epäilemättä Valentine on tämän jutun takana, mutta yhtä varmasti hän

on tiennyt suojata itsensä niin, ettei maksa vaivaa antaa ilmi tai

panettaa kiinni häntä. Siitä ei koituisi muuta kuin häpeää ja vahinkoa.

-- Te arvelette siis, ettei poliisia pidä sekoittaa asiaan?

-- Poliisin tulee julkisesti puuttua asiaan vain sikäli, kuin minä näen

tarkoituksenmukaiseksi.

-- Mutta mitä me siis teemme? kysyi Falkenberg epätoivoisena.

-- Me löydämme Adan, vastasi Asbjörn Krag.

-- Te vain ehkä toivotte sitä, huomautti konsuli.

-- En ainoastaan toivo, vastasi Krag, vaan olen varma siitä, että

löydämme hänet.

-- Mutta onhan täällä Kristianiassa tuhansittain kätköpaikkoja; hänet

voidaan nukuttaa, teljetä lukkojen taakse --

-- Hän ei ole Kristianiassa, sanoi salapoliisi.

-- Eikö Kristianiassa? Krag istui syvissä mietteissä.

-- Olen tänään, mutisi hän, raaputtanut vähäisen kuraa eräästä

automobiilinpyörästä.

Konsuli näytti ikäänkuin muistavan jotain.

-- Näin teidän ajavan automobiilissa torilla, sanoi hän.

-- Niin, veljenne automobiilissa. Siinä automobiilissa Ada on viety

pois.

Falkenberg nousi ja tuijotti hölmistyneenä Asbjörn Kragiin.

-- Mutta koska tiedätte tämän kaiken, huudahti hän, miks'ette sitten

vangitse automobiilin nykyistä omistajaa?

Salapoliisi kohautti olkapäitään.

-- Siksi ettei meillä ole kerrassa mitään todisteita, vastasi hän. --

Jos panettaisin kiinni automobiilin omistajan, espanjalaisen

senaattorin, niin siitä seuraisi ainoastaan, että meidän täytyisi

jälleen laskea hänet vapaaksi puolen tunnin kuluttua. Niin kauan kuin

olemme voimattomia, on meillä vain yksi tehtävä: koettaa omin päin

löytää Adan olopaikka ja vapauttaa hänet. Minä tiedän, että automobiili

on viime yönä ollut verrattain kaukana Kristianiasta, ja oletan, ettei

minulle käy vaikeaksi keksiä missä se on ollut.

Asbjörn Kragin varma esiintyminen antoi äidille toivoa, ja hän kysyi:

-- Kauanko luulette kestävän, ennenkuin saan nähdä tyttäreni?

-- Viimeistään huomenna kello yksi yöllä toivon tyttärenne olevan

täällä luonanne jälleen, vastasi Krag nopeasti. -- Jos yritys

epäonnistuisi, jatkoi hän, jos etsintä jäisi tuloksettomaksi, on

minulla viimeinen keino, joka ei petä.

-- Viimeinen keino?

Poliisimies nyökkäsi.

-- Minusta näyttää, huomautti Falkenberg, että teillä on jo suunnitelma

täysin valmiina.

-- Täysin.

Salapoliisi tarttui hattuunsa.

-- Käväisen tuolla kahvilassa, sanoi hän konsuliin päin kääntyneenä. --

Palattuani tapaan kai teidät täällä.

Konsuli Falkenberg odotti äiti-paran luona. Asbjörn Kragin poissa

ollessa hän kertoi rouva Kjönigille Valentinesta, tämän

häikäilemättömästä menettelystä Charlieta kohtaan ja taistelusta häntä

itseänsä vastaan. Hän mainitsi myös klubissa sattuneesta jupakasta ja

kertoi Asbjörn Kragin ripeästä teosta. Einar Falkenberg luotti nyt

täydellisesti ja lujasti salapoliisiin, ja hänen kertomuksensa synnytti

rouva Kjönigissäkin samanlaista luottamusta tuohon merkilliseen

poliisimieheen.

Asbjörn Krag viipyi poissa lähes tunnin, paljon kauemmin kuin konsuli

oli odottanut.

-- Olitteko kahvilassa näin kauan? kysyi Falkenberg.

-- En, vastasi Krag. -- Kävin myös kaupungin kemistin luona.

-- Mitä hänestä?

-- Unohdatte automobiilinpyörän ja mitä siitä löysin. Nyt olen

tutkituttanut sen etevimmällä ammattimiehellämme.

-- Alan ymmärtää, vastasi Falkenberg. -- Nyt te kai tiedätte missä

automobiili on ollut viime yönä.

-- Niin, tiedän mitä tietä se on kulkenut. Tuo kumirenkaissa tapaamani

omituinen punertava hiekka kertoo meille, että automobiili on viime

yönä ollut aina Ski'n tienoilla asti. Se on ainoa paikka kymmenen

peninkulman alalla, missä on sellaista hiekkaa. Tällä on muuten se

ominaisuus, sanoi kaupunginkemisti, että se sateella käy tahmeaksi ja

puuromaiseksi, mikä selittää sen, että sitä oli niin runsaasti

tarttunut automobiilinrenkaisiin. Viime yönä satoi yhden ja kahden

välillä. Aika sopii hyvin.

-- Mitä saitte tietää kahvilassa? kysyi konsuli.

-- En mitään erikoista. Tyttö kuvasi "herra Falkenbergin"

keski-ikäiseksi parrakkaaksi mieheksi. Sen puolesta se on hyvinkin

saattanut olla tuo mustapintainen senaattori. Miehellä oli ollut

leveälierinen hattu silmille painettuna. Heti kun tyttö oli eilen

illalla palannut asialtaan ja sanonut Adan kohta tulevan, oli mies

mennyt ulos virkkaen: "Tahdon mieluummin tavata hänet kadulla." Noin

viittä minuuttia myöhemmin tyttö näki Adan astuvan odottaviin

umpivaunuihin ja ajavan pois. Koko juttu on käynyt, kuten näette, aivan

tavallisesti. Ada on nähtävästi nukutettu vaunuissa, ja

kaupunginrajalla hänet on siirretty automobiiliin ja siinä kuljetettu

edelleen.

-- Mutta vaunut! huudahti Falkenberg. -- Eihän liene mahdotonta saada

selville kuka on ollut kyytimiehenä. Oletteko tiedustellut ajureilta?

Asbjörn Krag vati tyynesti sanomalehden taskustaan ja avasi sen.

-- Minun täytyy myöntää, sanoi, hän, että hetkisen ajattelin samaa.

Mutta meidän on tässä omituisessa pelissä otettava lukuun

vastapelaajani erinomainen oveluus. Nyt saatte selityksen tästä

pienestä sanomalehtiuutisesta.

Salapoliisi luki:

"_Omituinen varkaus_.

"Viime yönä tapahtui kaupungissamme varsin merkillinen varkaus. Kello

kymmenen tienoissa eilen illalla sai vahdissaolija ajuriasemalla

puhelimitse määräyksen lähettää kumipyöräiset umpivaunut Thorwald

Meyerin kadun 133:een. Kello puoli yksitoista vaunut pysähtyivät

mainitun talon edustalle. Kun ajaja oli odottanut muutamia minuutteja,

avautui jokin ikkuna talon neljännessä kerroksessa ja ääni huusi

hänelle: 'Sitokaa hevonen ja tulkaa hetkeksi ylös.' Siinä pimeässä

ajuri ei erottanut huutajan ulkonäköä. Mutta hänestä tuntui, että

henkilö oli parrakas mies. Ajuri luuli tarvittavan apua matkalaukkujen

kantamiseen ja nousi portaita neljänteen kerrokseen, missä soitti

ovikelloa. Hänen soitettuaan viisi tai kuusi kertaa tuli vihdoin eräs

mieshenkilö kiukusta puhisten avaamaan ja kysyi mitä hänellä oli asiaa.

Koko kerroksessa ei ollut ainoaakaan elävää sielua, joka olisi tilannut

vaunut. Ajuri riensi kiireesti takaisin kadulle ja sai kauhukseen

nähdä, että vaunut ja hevonen olivat kadonneet jäljettömiin. Harvoista

kadulla-liikkujista ei yksikään voinut antaa mitään tietoja hevosen

viejästä. Taloa lähemmin tarkastettaessa kävi ilmi, että ovela varas

oli seisonut porraskäytävän ikkunassa ja siitä huutanut. Samalla kuin

ajuri meni taloon, poistui varas sieltä. Ajuri muistaa selvästi jonkun

tulleen portaissa häntä vastaan. Sillaikaa kuin ajuri seisoi

neljännessä kerroksessa soitellen ovikelloa, ajoi varas tiehensä pitkin

katua, joka tähän aikaan vuorokaudesta oli jotenkin tyhjänä.

"Jo tämä sinänsä on varsin mielenkiintoista -- jatkoi lehti -- mutta

nyt seuraa jotain, mikä tekee jutun aivan erikoisen salaperäiseksi.

Kello kahden tienoissa yöllä, sen jälkeen kuin varkaus oli ilmoitettu

poliisikamariin, eräs vahdissa kulkeva konstaapeli tapasi Piispansillan

kohdalla hevosen, joka oli valjastettu kuomivaunujen eteen. Hevonen

asteli hiljalleen ilman ajajaa. Konstaapeli pysäytti sen, ja kun

ei vaunuissakaan ollut ketään, vei hän hevosen ja ajoneuvot

poliisiasemalle. Sieltä lähetettiin kiireesti sana ajurille, joka heti

tunsi hevosen ja vaunut omikseen. Hevonen oli täydessä kunnossa, eikä

vaunuille ollut tapahtunut pienintäkään vahinkoa. Vaunujen sisässä

oli istuimella kirjekuori ja siinä kaksikymmentäviisi kruunua --

maksu vaunujen käyttämisestä. Koko juttu on poliisista täysin

arvoituksellinen, mutta useat kallistuvat siihen mielipiteeseen, että

jotkut rohkeat kujeilijat ovat taas harjoittaneet vallattomuutta."

Asbjörn Krag taittoi lehden kokoon.

-- Vastustajamme tietävät täsmälleen mitä tekevät, sanoi hän. --

Harvoin olen tavannut näin perinpohjaista varovaisuutta. Mutta se

seikka, että he samalla panevat niin paljon peliin, osoittaa, että he

katsovat hankkeensa erittäin tärkeiksi.

Konsuli Falkenberg oli jännittyneenä kuunnellut kertomusta omituisesta

varkaudesta. Asbjörn Kragin lopetettua hän löi kätensä yhteen

ihmetyksestä.

-- Totta totisesti, huudahti hän, tämä on yhtä ovelasti suunniteltu

kuin varatuomarin korttitemput klubissa.

-- Ne ovat samoista aivoista lähtöisin, molemmat suunnitelmat, vastasi

Asbjörn Krag, -- "petohämähäkin" aivoista. Ensimäinen suunnitelma

meidän onnistui tehdä tyhjäksi, ja toisestakin kyllä selviydymme.

-- En voi käsittää, virkkoi Falkenberg, kuinka Valentine panee niin

paljon alttiiksi vain tyydyttääkseen kostonhimoaan.

-- Ei hän kai tee sitä ainoastaan siksi, vastasi salapoliisi. -- Teidän

tulee muistaa, että "petohämähäkillä" on monta rautaa tulessa. Kaikki

ihmiset tässä kaupungissa uskovat hänestä hyvää. Me olemme ainoat,

jotka olemme vakuutetut hänen rikoksellisuudestaan. Vain meitä hänellä

on syytä pelätä. Eräät seikat tuntuvat viittaavan siihen, että hän

aikoo läheisessä tulevaisuudessa poistua Kristianiasta, mutta ennen

lähtöään hän varmaan tuumii panna toimeen jonkun suurkaappauksen. Sen

hän voi tehdä turvallisemmin, jos on riistänyt aseet ainoilta ja

vaarallisilta vastustajiltaan. Ada on hänellä panttivankina. Hän luulee

kenties täten voivansa pakottaa meidät pysymään alallamme. Mutta se ei

hänelle onnistu, jatkoi salapoliisi. -- Hätätilassa käytän viimeistä

keinoani. Lähdetään nyt.

Hetkisen kuluttua molemmat herrat poistuivat leskirouva Kjönigin

pienestä hauskasta asunnosta.

Asbjörn Krag määräsi, että he lähtevät ensi junassa Ski'hin. Heillä oli

suunnilleen puolitoista tuntia matkavalmistuksia varten.

Salapoliisi meni ensi työkseen poliisikamariin ja riisui valepukunsa,

niin että hänestä jälleen tuli Asbjörn Krag. Einar Falkenberg meni

konttoriinsa järjestämään eräitä kauppakirjeitä.

He tapasivat toisensa suurkäräjätalon edustalla neljännestuntia ennen

junan lähtöä.

Karl Johanin katu heloitti iltapäiväauringossa, täydessä kesäisessä

loistossaan. Suuri ihmislauma oli jalkeilla täyttäen kadun hälinällä ja

puheensorinalla. Tuontuostakin ajoi automobiili tai kiiltävä landoo

ohitse. Asbjörn Krag tarttui Falkenbergin käsivarteen ja osoitti katua

alaspäin.

-- Näettekö noita pieniä wieniläisvaunuja, joitten edessä on virma

hevonen?

-- Näen. Ne tuntuvat herättävän huomiota.

-- Katsokaa tarkkaan, kun ne ajavat ohi.

Pienet, hienot wieniläisvaunut lähenivät. Jalankulkijain kasvot

kääntyivät ajoneuvoihin päin. Monet tervehtivät. Vaunuissa istui

sinipukuinen nainen.

Falkenberg näki, että nainen oli Valentine, ja tunsi alkavansa vavista.

Sinipukuinen nainen oli huomannut hänet.

Hän taivutti kauniita päätään, nyökkäsi ja hymyili Falkenbergille kuin

hyvälle ystävälle.