VII.

Seuraava päivä.

Tuolilla istui ihminen. Ja tuoli oli sen ainoan ikkunan ääressä, jonka

uutimet oli vedetty syrjään, niin että nousevan auringon valo virtasi

huoneeseen luoden olentoon valkoisen hohteen.

Asbjörn Krag seisoi hetkisen hiljaa oviaukossa katsellen uteliaasti

hahmoa. Sitten hän virkkoi nauraen:

-- Sinä alat kunnostautua. Sinulla on jo vaikuttavaisuuden tajuntaa.

Silloin olento nousi seisomaan.

Se oli Asbjörn Kragin palvelija ja apulainen, kahdeksantoistavuotias

Jens.

-- Teitä ei sitten mikään voi säikyttää, sanoi Jens katsoen ihailevasti

isäntäänsä.

Salapoliisi ei vastannut. Hän meni ikkunoiden luo ja veti kaikki verhot

syrjään, niin että päivänvalo pääsi vapaasti täyttämään suuren huoneen.

-- Tämä hämärä tekee minut uniseksi, sanoi hän. -- Kas niin, hyvä on.

Mitenkä sinä keksit tulla tänne?

-- Olen seurannut määräyksiänne.

-- Minun määräyksiäni?

-- Niin, tehän sanoitte eilen illalla, etten saanut menettää konsuli

Falkenbergia näkyvistäni, ja sitä en olekaan tehnyt.

-- Se on oikein. Sinä olet kunnon mies. Mutta miten pääsit tänne sisään

kenenkään huomaamatta?

-- Oletteko unohtanut, miten hyvästi osasin kiivetä ennen muinoin?

kysyi Jens nauraen niin, että Asbjörn Kragin täytyi hillitä häntä.

-- Tiedättehän, että minä kiipeän kuin apina. Muistatteko, miten minun

kerran piti ryöstää Bendixenin kultasepänmyymälä? Olin kavunnut

vesiränniä ylös kolmanteen kerrokseen asti, kun te, herra Krag,

yhtäkkiä seisoitte alhaalla kadulla.

-- Niin, kyllä muistan, vastasi salapoliisi. -- Mitä minä silloin

sanoin?

-- Te sanoitte, että jollen heti laittau alas, niin te ammutte sormeni

mäsäksi. Minä riipuin paraikaa sormillani katonräystäässä.

-- Aivan niin. Oikein. No ammuinkos? kysyi Krag hymyillen.

-- Ette, sillä minusta oli viisainta tulla alas ja antautua. Tiesin,

ettei maksanut vaivaa yrittää muuta. Minähän tunsin teidät siitä

kerrasta, jolloin --

-- Hyvä on, keskeytti Krag. -- Sinä siis olet ryöminyt ikkunasta tänne?

-- Niin.

-- Olitko täällä silloin, kun konsuli ja minä tulimme sisään äskettäin?

-- Olin. Istuin noiden lintujen takana.

Jens osoitti eriskummaista japanilaista varjostinta. Asbjörn Krag

istuutui tyynesti itsemurhaajan tuolille.

-- Minä ymmärrän, että saan ruveta käyttämään sinua yhä enemmän, sanoi

hän. -- Olet jo pystyvämpi kuin kukaan poliisilaitoksen etsivistä.

Mutta älkäämme kuluttako aikaa turhilla loruilla. Anna kuulua mitä

tiedät. Sen pikku ilmoituksen jälkeen, minkä lähetit minulle kirjeessä,

olen todellakin utelias kuulemaan mitä kaikkea olet pannut merkille.

Salapoliisi nojautui selkäkenoon ja ummisti puoleksi silmänsä. Se oli

hänen mieliasentonsa, johon hän asettui aina, kun tahtoi olla oikein

tarkkaavainen ja samalla lepuuttaa ruumistaan.

Jens istuutui tuolille hänen eteensä. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat

intoa ja neuvokkuutta. Hän oli aito kristianialainen, oikea kaupunkinsa

lapsi. Viisaat, pelottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen ilmeisen

älykkyyden leiman. Krag ei ollut tehnyt lainkaan huonoa kaappausta

pelastaessaan tämän ripeän ja valppaan nuorukaisen turmiosta ja

tehdessään hänet apulaisekseen. Jens puolestaan ihaili ja kunnioitti

Asbjörn Kragia rajattomasti.

-- Siis, sanoi Krag, kun annoin sinulle sovitun merkin soittokellolla,

niin sinä läksit kadulle?

-- Aivan niin, keskeytti Jens innoissaan päästäkseen kertomaan. -- Heti

senjälkeen näin konsulin ja seurasin häntä raitiotiepysäkille. Hän

odotti, kunnes Osloon menevä vaunu saapui. Hän astui etusillalle, minä

takasillalle. Kun vaunu pysähtyi --

-- Missä se pysähtyi? kysyi Krag.

Jensin silmät välähtivät hilpeästi hänen vastatessaan:

-- Vankilan kohdalla.

-- Jatka.

-- Niin, konsuli astui vaunusta, minä samoin. Poikkesimme

Halvardinkadulle ja kuljimme ohi muutamien sievien pikkutalojen, joiden

edustoilla oli puutarhat.

Kadun loppupäässä konsuli pysähtyi pienen yhdenperheenasunnon kohdalle.

Se ei ollut mikään huvila oikeastaan, muttei mikään roskatalokaan.

Ennenkuin astui sisään, hän kääntyi katsomaan taakseen. Samassa minä

seisoin muina miehinä lukien erästä seinäplakaattia ja viheltelin.

Konsuli meni taloon, ja ykskaks olin minäkin portilla. Sain nähdä sen

verran, että joku vanhanpuoleinen naishenkilö avasi oven ja laski

konsulin sisään, ja minä kuulin hänen sanovan: "Ada on odottanut

teitä... Hän on..." Loppua en erottanut. Odotin viisi minuuttia. Sitten

minäkin soitin ovikelloa.

-- Pääkäytävänkö? kysyi Krag.

-- Siellä ei ollut kuin yksi käytävä. Sama nainen, joka oli päästänyt

konsulin sisään, tuli avaamaan minullekin. Astuin eteiseen, aivan

pieneen eteiseen, josta näki keittiöön. Se oli suuri, puhdas keittiö,

ja siellä oli kerrassaan suloinen kahvin tuoksu. Nainen oli hyvin

kiltti ja ystävällinen ja kysyi mitä minulla oli asiaa. Minä vastasin

kysymällä, että tännekö oli tilattu sitä lohta.

Asbjörn Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.

-- Virhe, virhe, sanoi hän. -- Ethän sinä semmoisella verukkeella pääse

eteistä pitemmälle. Sinun olisi pitänyt keksiä jotain muuta,

esimerkiksi että olit lähetetty mittaamaan vedenpainetta.

Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta tuo vedenpaine-loru

menee rouviin ihan täydestä.

-- Mutta tämä oli todella erittäin järkevä nainen, huomautti Jens. --

Hän katsoi minuun tutkivasta ja terävästi. Ja se sai minut hieman

noloksi. No, sitten hän vastasi minulle, ettei täällä kukaan ollut

tilannut lohta, ja niin sain mennä.

-- Numero ja nimilevy? kysyi Krag.

-- Halvardinkatu 63, vastasi Jens. -- Ovikilpeen oli kaiverrettu nimi:

_Leskirouva Elise Kjönig_. Viereen oli kiinnitetty käyntikortti. Tässä

se on.

Jens ojensi kortin salapoliisille, ja tämä luki: _Ada Kjönig_.

-- Hyvä on, sanoi Krag nyökäten. -- Leskirouva Kjönig tyttärineen siis.

-- Niin. Kyseltyäni läheisestä maitopuodista sain tietää, että nuo

kaksi naista olivat talon ainoat asukkaat. Senjälkeen lähetin teille

kirjeen.

-- Tämän kirjeen, mutisi salapoliisi ottaen taskustaan pienen,

likaisen, valkean kirjekuoren, jonka sisällä oli sirkus-ilmoituksesta

repäisty paperipalanen. Sen takasivulle oli kirjoitettu:

"Konsuli on mennyt Halvardinkadun 63:een tapaamaan erästä Ada Kjönig

nimistä naista, joka asuu äitinsä, leskirouva Elise Kjönigin kanssa."

-- Lähetin erään poikasen viemään kirjettä, sanoi Jens. -- Ajattelin,

että asialla ehkä oli kiire. Ja minunhan piti jäädä paikoilleni

odottamaan konsulia.

-- Ilmoitus tuli minulle hyvään tarpeeseen, sanoi Krag. -- Sain sen

joka tapauksessa siksi ajoissa, että sen avulla saatoin avata

kirjainlukon.

-- Kirjainlukon? kysyi Jens uteliaasti. -- Mikä se semmoinen on?

-- Se on jotain joka ei kuulu sinuun, vastasi salapoliisi, --

toistaiseksi, lisäsi hän.

Jens kiiruhti jatkamaan keskeytynyttä kertomustaan.

-- Sattui niin onnellisesti, että tunsin erään lähellä asuvan ihmisen.

Häneltä sain tietää yhtä ja toista leskirouva Kjönigistä ja hänen

tyttärestään.

-- Ihmisen? kysyi Krag.

-- Niin, vastasi Jens, erään nuoren tytön, silittäjän.

-- Ahaa, vai niin.

-- Sain tietää, että rouva Kjönig on erään kolme vuotta sitten kuolleen

kauppiaan leski. He elävät jonkun lahjoituksen koroilla ja niillä

vähillä rahoilla, jotka tytär ansaitsee opettamalla pianonsoittoa. Ovat

oikein kunnon ihmisiä ja viettävät hyvin hiljaista elämää. Ada neiti on

hyvin kaunis. Naapurit sanovat, että konsuli Einar Falkenberg on toista

vuotta ollut salakihloissa hänen kanssaan. Mutta konsulin isän eläessä

ei voinut tulla puhettakaan naimisiinmenosta. Nyt, kun ukko on kuollut,

kuuluu kihlaus kuitenkin pian julkaistavan. Konsuli Falkenberg oli

Kjönigin perheen luona toista tuntia. Heti kun hän tuli ulos, olin minä

taas hänen kintereillään. Konsuli ajoi raitiovaunussa takaisin

kaupunkiin ja meni Pursiklubiin. Minä odotin ulkopuolella.

-- Eikö aika käynyt pitkäksi? kysyi Krag hymyillen.

-- Ei, vastasi Jens. -- Istuin penkillä raitiotiepysäkin luona ja

katselin huvikseni kaikkia yökulkijoita, jotka palasivat Grandilta ja

Teatterikahvilasta. Aamuyöstä tuli eräs lystikkään näköinen otus

klubista ulos, suuri, paksu, kiukkuinen ruotsalainen, joka kiroili ja

vannoi niin vietävästi. Lopuksi tuli konsuli erään vieraan herran

seurassa.

-- Et siis tuntenut minua? kysyi Krag.

Jens pudisti päätänsä.

-- En. Kukapa tuntisi herra Asbjörn Kragia, kun hän tahtoo esiintyä

tuntemattomana.

-- Miten saatoit seurata meitä joutumatta ilmi?

-- Herrat kulkivat niin hitaasti ja puhelivat keskenään, että minä

saatoin istua eräillä kadunlakaisijan rattailla ja silti pysyä

lähettyvillä, vastasi Jens. -- Ja Skillebaekille saavuttua se ei ollut

lainkaan vaikeata, sillä minä piileksin puiden varjossa ja hiivin

aitojen taitse. Kun herrat menivät taloon, kiipesin minä toiseen

kerrokseen, missä eräs ikkuna näkyi olevan auki. Vasta kun kuulin

vieraan herran äänen, ymmärsin, että hän oli Asbjörn Krag.

Salapoliisi nousi.

-- Väki alkaa pian heräillä täällä, sanoi hän. -- Sinun pitää

laittautua pois niin pian kuin suinkin. Eteisenovet ovat lukossa, joten

sinun täytyy mennä samaa tietä kuin tulitkin.

Jens kavahti pystyyn.

-- Minä katoan hiljaa kuin kissa. Onko teillä mitä uutta minulle?

Asbjörn Krag mietti.

-- Pidä silmällä muuatta suurta viheriäistä automobiilia, sanoi hän,

25-hevosvoimaista automobiilia, jossa on S:n muotoiset lyhdynpitimet.

-- Sen teen.

-- Kun olet keksinyt sen, toimita minulle sana tahi soita tai kirjoita

kirje. Tiedäthän miten saat minut käsiisi.

-- Totta kai.

-- No mene sitten.

Jens oli jo ikkunassa. Samassa hän heilautti itsensä ulkopuolelle, sai

kiinni markiisitelineestä ja liukui maahan. Krag seisoi seuraten häntä

silmillään, kunnes hän oli päässyt tielle.

Sitten salapoliisi veti jälleen verhot ikkunan eteen, heittäytyi

divaanille ja nukkui oitis.

Hän nukkui kaksi tuntia. Kun hän herättyään pukeutui uudelleen, tuli

hänestä taas salapoliisi Asbjörn Krag, eikä mustapartaisesta

kaivosinsinööristä näkynyt merkkiäkään.

Hän meni portaita alas Einar Falkenbergin asuntoon. Konsuli ei ollut

vielä pukeutunut, mutta tuli kohta, ilmoitti vanha palvelija.

Aamiaispöytä oli katettu kahdelle.

Konsulin työhuoneessa olivat aamulehdet. Asbjörn Krag tutki ne hyvin

tarkoin, mutta ei löytänyt mitään mielenkiintoista.

-- Hyvää huomenta, Krag, oletteko nukkunut hyvin?

Konsuli seisoi ovessa.

-- Kuten sanoin teille, kaksi tuntia, vastasi Krag, mutta teillä on

näemmä ollut rauhaton yö.

-- Kauhea. Olen tuskin silmääni ummistanut.

Herrat istuivat aamiaispöytään.

Falkenberg käski tuoda samppanjaa virkistyäkseen. Asbjörn Kragkin joi

lasillisen. Konsuli sanoi:

-- Menkäämme oikopäätä asiaan... Te siis tunnette suhteeni Ada

Kjönigiin.

Salapoliisi nosti kummastuneena katseensa.

-- Tunnen, vastasi hän tuokion mietittyään. -- Sain siitä tiedon eilen,

mutta sillähän ei oikeastaan ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

-- Ei, ei muuta kuin että olen käyttänyt morsiameni nimeä kirjainlukon

avaimena.

Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Saatuani kuulla teidän olevan salakihloissa Ada Kjönig nimisen

neidin kanssa ajattelin oitis: hänen nimeään on kai käytetty

kirjainlukossa. Niinhän rakastuneet aina tekevät. Se oli arvaus, mutta

teidän on myöntäminen, että se oli varsin todennäköinen arvaus.

-- Niinpä kyllä.

-- Ja sitten näyttäytyikin, että olin arvannut oikein. Nyt teidän pitää

vaihtaa kirjainlukon sanaa, herra konsuli.

Einar Falkenberg istui hetkisen ääneti. Hän maistoi lasistaan. Sitten

hän sanoi:

-- Koska siis tiedätte missä suhteessa minä olen tähän naiseen, pitää

minun hänen takiansa huomauttaa teille, että suhteemme on mitä puhtain.

Minä rakastan häntä, aion mennä naimisiin hänen kanssaan --

Krag teki kädellänsä torjuvan liikkeen.

-- Kaikki tuo ei kuulu minuun, sanoi hän. -- Sitävastoin on teidän

kiinnitettävä huomiota siihen, että eräs toinenkin tietää asianlaidan

ja on tiennyt sen kauemmin kuin minä.

-- Ketä tarkoitatte?

-- Valentinea.

-- Petohämähäkkiä! huudahti Falkenberg. -- Olette oikeassa.

-- Sen ei tarvitse merkitä mitään, jatkoi salapoliisi rauhoittavasti,

onhan mahdollista, että hän on jo unohtanut sen. Mutta, niinkuin

sanottu, teidän pitää kiinnittää huomiota siihen.

Herrat lopettivat ateriansa, ja Krag ehdotti, että he lähtisivät heti

kaupunkiin.

Konsuli suostui. Hänellä oli monenlaista toimitettavaa konttorissaan.

-- Menemmekö jalkaisin? kysyi hän.

-- Minä ehdotan että ajaisimme, vastasi salapoliisi. Onko teillä oikein

hienot vaunut?

-- Hienot vaunut? toisti Falkenberg ihmeissään. -- On kyllä, ihka

uudet, hienot nelipyöräiset ajoneuvot.

-- Otetaan ne. Ja sitten molemmat pulskat sysimustat hevosenne ja

uusimmat ja loistavimmat valjaat.

-- Mutta minua ei lainkaan haluta herättää huomiota, vastusteli

konsuli. -- Näyttäisihän kieltämättä kummalliselta, jos ajaisin

varhaisena arkiaamuna kaupunkiin semmoisella komeudella.

-- Tehkää se sittenkin. Minulla on omat tarkoitukseni.

-- Hyvä. Olkoon menneeksi.

Hän antoi valjastamiskäskyn.

-- Minua ihmetyttää sitäpaitsi, sanoi konsuli heidän astuessaan

vaunuihin, -- että olette heittänyt mainion naamioituksenne ja olette

jälleen Asbjörn Krag.

-- Sen olen tehnyt teidän takianne, vastasi salapoliisi.

-- Minun takiani?

-- Niin. Pelastaakseni teidät "petohämähäkin" kynsistä. Kun me yhdessä

ajamme kaupunkiin näissä huomiota herättävissä vaunuissa, niin kaikki

ihmiset näkevät meidät ja sanovat: "Kas tuossa ajaa konsuli Falkenberg

ja salapoliisi Krag." Puolen tunnin kuluttua Valentine saa tiedon

siitä, ja hän on kyllin nopsa-ajatuksinen käsittämään, että te olette

hänen tähtensä kääntynyt minun puoleeni.

Falkenberg kuunteli jännittyneenä Asbjörn Kragin selitystä.

-- Hän ymmärtää heti, jatkoi salapoliisi, saaneensa minusta

tasavertaisen ja vaarallisen vastustajan. Hän on sentähden kohdistava

hyökkäyksensä minuun eikä teihin. Teidät hän pian olisi tuhonnut ja

häväissyt mitä pirullisimmin tavoin. Kuten näette, minä kokoan hänen

kyntensä itseäni vastaan ja annan hänen ilkeydelleen täyden vallan.

Mutta jottei hän olisi hetkeäkään epätietoinen aikomusteni

vakavuudesta, aion ilmoittaa hänelle mitä minulla on mielessäni.

-- Mitä teillä sitten on mielessänne? kysyi Falkenberg.

-- Tällä hetkellä tuo vaarallinen nainen on turvassa kaikilta

hyökkäyksiltä, sanoi salapoliisi. -- Ottaapa hän osaa seuraelämäänkin

ja vierailee niinkin hienoissa paikoissa kuin kamariherra Totenillä.

Kaikki ihailevat hänen kauneuttaan, sukkeluuttaan ja jalouttaan, ei

kukaan epäile häntä, mutta minä ilmoitan hänelle tietäväni, että hän on

kurja pahantekijä, häijy, julma nainen. Ja hänen on tiedettävä, etten

minä aio levätä, ennenkuin olen koonnut todistuksia häntä vastaan ja

paljastanut hänet.

-- Ja miten hän saa tietää tämän kaiken? kysyi konsuli.

-- Minä sanon sen hänelle itse, vastasi Krag. -- Avoimesti ja suoraan,

ennenkuin ryhdyn taisteluun.

Salapoliisi katsoi kelloaan.

-- Kello yhdeltä aion käydä "petohämähäkin" luona, sanoi hän.

Kahden mustan hevosen vetämät hienot vaunut ajoivat valoisana

kesäaamuna hyvää vauhtia pitkin Drammenin-tietä.

Falkenberg oli synkkä ja totinen.

Mutta Asbjörn Kragin huolettomista kasvoista ei kukaan voinut nähdä,

että hän tällä ajelulla oli ryhtynyt taisteluun vaarallisinta

rikoksentekijää vastaan, mikä milloinkaan oli harjoittanut toimintaansa

Norjan pääkaupungissa.

Ja monet ihmiset panivat merkille, että tuossa ajoi konsuli Falkenberg

ja kuuluisa salapoliisi Asbjörn Krag.