VI.

Kirjainarvoitus.

Herrojen kummastus kävi sanoin kuvaamattomaksi, kun näyttäytyi, että

puuttuvat kortit olivat varatuomarin omassa taskussa. Joka taholta

huudettiin, että ruotsalainen oli viskattava ulos.

Varatuomari itse oli aluksi aivan mykkänä hämmästyksestä ja kauhusta.

Vihdoin hän tointui sen verran, että sai jonkun sanan suustaan.

Hän sanoi, että kaikki johtui varmaan jostakin häpeällisestä

salahankkeesta, jostakin hirveästä väärinkäsityksestä. Kaikki hänen

mahtipontiset vakuuttelunsa otettiin ivanaurulla vastaan, eikä

ruotsalaisella vihdoin ollut muuta neuvoa kuin lähteä klubista.

Läsnäolevat johtokunnan jäsenet päättivät, että hänet oli heti

erotettava. Edelleen päätettiin tehdä Tukholman Purjehdusseuralle

ilmoitus asiasta. Mutta muuten itsekukin läsnäolija lupautui

noudattamaan ankaraa vaitioloa tapahtuman suhteen. Hienon klubin maine

olisi helposti voinut tahraantua, jos kaupungille olisi päässyt huhu,

että pelipetturi oli tavattu itse teosta klubin illanvietossa.

Sihteeri astui Einar Falkenbergin luo ja pyysi häneltä anteeksi

tapausta -- syyllinen oli saapa rangaistuksensa. Konsuli vastasi

tyynesti ja sanoi olevansa tietysti yläpuolella sentapaisia syytöksiä,

joita varatuomari oli viskannut häntä vastaan, mutta myönsi kuitenkin

joutuneensa hetkeksi hieman ymmälle toisen suunnattoman julkeuden

takia.

Sitten kiitettiin kaivosinsinööri Kvamia hänen osoittamastaan

maltikkuudesta, mutta insinööri vastasi vaatimattomasti olevansa ylen

mielissään siitä, että oli saanut kunnian tehdä arvoisalle klubille

pienen palveluksen.

Samassa lennähti ovi auki ja varatuomari näyttäytyi jälleen. Hän tuli

sisään hattu päässä ja ohut espanjanruokokeppi kädessä. Hän oli

kalmankalpea.

-- Ennenkuin lähden täältä, huusi hän raivoissaan, tahdon vielä sanoa

sanan sille hävyttömälle miehelle, joka on uskaltanut loukata minua.

Missä hän on? kiljui hän. -- Jahka saan hänet käsiini, annan hänelle

selkään.

Hänen tulonsa oli niin äkkiarvaamaton ja esiintymisensä niin raju, että

herrat vaistomaisesti peräytyivät hänen tieltään.

Hän äkkäsi kaivosinsinöörin ja meni suoraan häntä kohti heiluttaen

arveluttavasti keppiään. Päästyään hänen eteensä hän menetti malttinsa

kokonaan ja sinutteli häntä.

-- Siinäkö sinä olet, hävytön saatana! Sinä olet velkaa minulle

hyvityksen julkeudestasi, minä tahdon tapella kanssasi!

Insinööri Kvam jäi seisomaan aivan levollisena kädet selän takana ja

katseli hurjistunutta miestä silmiin.

-- Minä tahdon tapella kanssasi! huusi ruotsalainen toistamiseen. --

Sinä olet kurja pelkuri, ellet tahdo tapella kanssani. Minulla on

pistoolit kotona -- ne saadaan tänne tuossa tuokiossa.

-- Minulla on pistoolit itselläni, vastasi insinööri, mutta minä en

taistele kansaanne.

-- Ette siis tahdo? kysyi ruotsalainen hammasta purren ja kohottaen

keppiään. -- Viimeisen kerran: tahdotteko?

-- En, vastasi insinööri järkähtämättömän levollisesti.

Keppi suhahti ilmassa ja olisi osunut insinöörin päähän, ellei hän

salaman nopeudella olisi väistänyt. Samassa hän ripeällä liikkeellä

iski nyrkkinsä altapäin ruotsalaisen leukaluuhun. Varatuomari hoippui

pari askelta takaperin ja olisi kaatunut, elleivät muutamat paikalle

rientäneet herrat olisi tukeneet häntä. Mutta nyt oli läsnäolijain

ällistys vaihtunut katkeraksi suuttumukseksi raakaa rauhanhäiritsijää

kohtaan. Melulla ja rähinällä hänet suorastaan kannettiin ovesta ulos

ja portaita alas. Ajuri noudettiin ja hänet viskattiin rattaille. Pois

ajaessaan hän istui huojuen sinne tänne kuin täysihumalassa.

Kaivosinsinöörin antama isku oli ollut ankara.

Kun herrat palasivat klubihuoneistoon, olivat Einar Falkenberg ja

insinööri Kvam poislähdössä. Viimemainitun ripeyttä ja voimaa

ylisteltiin äänekkäästi.

-- Näytti siltä, kuin mies olisi mennyt tainnoksiin iskusta, sanottiin.

-- Ei ihan, vastasi insinööri, mutta pökertyi hän kyllä. Olisin

_voinut_ iskeä hänet lattiaankin, mutta siitä hänen kaikesta päättäen

tarpeeton täällä-olonsa vain olisi pitentynyt hetkisellä.

Kvam ja Falkenberg lähtivät. Jälkimäinen oli tavattoman totinen.

Portaille päästyä hän sanoi kaivosinsinöörille:

-- Asbjörn Krag, en tiedä itsekään, kuinka paljosta minun on teitä

kiittäminen.

Salapoliisi -- toisin sanoen insinööri Kvam -- kohautti olkapäitään.

-- Olitte perin tukalassa asemassa, herra konsuli, sanoi hän.

-- Se alkaa selvitä minulle.

-- Ne kaksi korttia _olivat teidän taskussanne_.

Konsuli pyyhkäisi otsaansa ja mutisi:

-- Herra jumala, sehän on kauheata.

-- Minä aavistin, jatkoi salapoliisi, että ruotsalaisella oli

konnanjuoni mielessä. Hän on "petohämähäkin" orja hänkin.

-- Hänen ihailijoitaan, huomautti Falkenberg.

-- Hänen orjiaan, toisti Krag. -- Hän on kokonaan Valentinen vallassa.

En epäile hetkeäkään, että mies juuri hänen neuvostaan koetti häväistä

teidät tänä yönä.

-- Hänkö siis pani kortit taskuuni?

-- Tietysti. Minä vartioin koko ajan hänen jokaista liikettään. Panin

merkille sen silmäänpistävän mielenkiinnon, jota hän osoitti teidän

saapuessanne klubiin, ja kun hän ehdotti korttipeliä, ymmärsin heti,

että se oli tapahtuva pelipöydässä. Mutta kun aika kului eikä mitään

tapahtunut, aloin hermostua. Kun hän sitten alkoi hävitä, sain

aavistuksen siitä, mitä tapahtuva oli, ja terotin huomiotani

kaksinkertaisesti. Hän hävisi tahallaan.

Einar Falkenberg katsoi kummastellen häneen. He olivat saapuneet

Drammenin-tielle ja kävelivät nyt valoisana kesäyönä Skillebaekiä

kohden.

-- Hävisikö hän tahallaan? kysyi konsuli. -- Kuinka se on selitettävä?

-- Asia on hyvin yksinkertainen, vastasi Krag. -- Hän oli tullut

klubiin nimenomaan sitä varten, että viskaisi teitä vastaan syytöksen

pelipetoksesta. Siksi oli tarpeen, että te voititte. Minä näin monta

kertaa, että ruotsalainen heitti pois mitä mainioimmat kortit, mutta

sitävastoin pelasi silloin, kun hänellä ei ollut kerrassaan mitään

toivoa. Koe tuli luultavasti maksamaan hänelle tuhatkunnan kruunua

lyhyessä ajassa.

-- Minä olen voittanut tuhatkaksisataa kruunua, sanoi Falkenberg.

-- Niinpä saattaa olla. Ja siitä on tuhat kruunua ruotsalaisen

menettämiä.

Salapoliisi naurahti.

-- No hyvä, jatkoi hän. -- Kun herra varatuomari nousi ja vei teidät

muassaan viskypöydän luo, niin minä älysin, että nyt se oli tapahtuva,

mitä koko illan olin odottanut. Ja aivan oikein. Sillaikaa kuin

kaikkien muiden huomio oli kiintynyt peliä koskevaan keskusteluun,

käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja pisti kaksi korttia oikeanpuoliseen

takintaskuunne. Kukaan muu ei sitä nähnyt kuin minä, hän oli todellakin

rivakka ja näppärä, tuo kunnon ruotsalainen.

-- Minusta tuntui kyllä, sanoi Falkenberg, että hän viivytteli kauan

siellä grogipöydän ääressä. Mutta kuinka te saitte kortit pois

taskustani ja hänen taskuunsa?

-- Se kävi hyvin helposti, vastasi poliisimies nauraen. -- Minä olen

näet taitavin taskuvaras Skandinaavian kolmessa valtakunnassa.

-- _Sitäkin_ te salapoliisit osaatte, huomautti konsuli.

-- _Minä_ osaan, vastasi Krag.

He kävelivät hetkisen ääneti rinnakkain. Sitten Falkenberg sanoi:

-- Ajattelen sitä mahdollisuutta, että kortit olisivat löytyneet

taskustani. Se olisi ollut hirveätä.

-- Ihmiset ovat kerta kaikkiaan omituisia, vastasi salapoliisi. --

Huolimatta varallisuudestanne ja tähänastisesta nuhteettomasta

elämästänne, huolimatta siitä, että aina olette esiintynyt gentlemannin

tavoin, olisi teihin joka tapauksessa takertunut pieni epäluulo.

Ihmiset olisivat sanoneet itsekseen: "Miten lienee oikeastaan niiden

korttien laita? Hänellähän oli ihan satumainen onni, ja pöydällä oli

suuria summia." Teidän vakuutuksenne, että skandaalin syynä oli

häpeällinen salahanke, olisi otettu vastaan kohteliaasti hymyillen:

"luonnollisesti, herra konsuli!" Mutta kuitenkin he kaikki olisivat

siitä yöstä lähtien katselleet teitä epäluuloisin silmin, saatte olla

varma. Ihmiset ovat kerta kaikkiaan semmoisia kuin ovat, ja ulkonaiset

seikat olisivat näennäisesti todistaneet teitä vastaan.

-- Kauheata, mutisi konsuli väristen. -- Sillä tavoin Valentine siis

kostaa.

-- Sillä tavoin tämä nainen aina kostaa, vastasi salapoliisi. -- Jo

tällä hetkellä hän varmaan on saanut tietää, miten ensi hyökkäyksen on

käynyt.

-- Ja sitten hän ehkä alistuu välttämättömyyteen ja luopuu kostostaan,

sanoi Falkenberg katsoen tutkivasti salapoliisiin.

-- Ei, vastasi Asbjörn Krag totisesti, -- nyt hän tuo kaikki

sotavoimansa taisteluun, nyt hän panee liikkeelle maat ja taivaat

vahingoittaakseen teitä, tuhotakseen, häväistäkseen, musertaakseen

teidät. Tästä hetkestä lähtien te olette hänen verivihollisensa, Hän on

kekseliäs ja ovela, hän on julma. Eikä hän hellitä, ennenkuin on

voittanut. Tai hävinnyt.

Falkenberg pysähtyi.

-- Te puhutte vakavasti, sanoi hän. -- Omituinen tunne on vallannut

minut. Olisiko se pelkoa?

Salapoliisi vastasi:

-- Minä vakuutan, herra konsuli, ettei teillä vielä ikinä ole ollut

niin päteviä syitä pelkoon kuin nyt.

-- Lähtiessäni hänen luotaan, kertoi Falkenberg, hän huusi jälkeeni

sanoen tietävänsä, miten saattoi kostaa minulle.

-- Käsitättekö mitä hän sillä tarkoitti? kysyi Asbjörn Krag.

-- En, ellei hän tarkoittanut tätä, tätä korttijuttua.

-- Tuskinpa.

-- Sitten en tiedä mitä se lienee.

-- Siitä tulee teille kauhea hetki, vastasi salapoliisi, jahka kerran

saatte tietää mitä hän tarkoitti.

Herrat olivat saapuneet konsulin huvilalle. Ensi kerroksen työhuoneessa

paloi tuli.

-- Vanha palvelijani valvoo ja odottaa minua, sanoi Falkenberg. --

Ettekö tekin käy sisään?

-- Kiitos, minun tekee mieleni nähdä lipasta. Olen tänään paljon

ajatellut kirjainlukkoa ja tahdon koettaa, enkö voisi keksiä selitystä

tähän omituiseen arvoitukseen.

Kun he olivat saapuneet konsulin työhuoneeseen ja palvelija oli

lähetetty pois, avasi Falkenberg kaapin ja otti esille rahalippaan.

-- Tässä se on, sanoi hän. -- Kuten näette, ei sille ole tehty

minkäänlaista väkivaltaa.

Salapoliisi tutki lipasta tarkoin joka puolelta, naputti lukkoa ja

kopeloi koneistoa.

-- Kaikki on kunnossa, sanoi hän. -- Tämän lippaan voi avata ainoastaan

se, joka tietää avainsanan.

-- Sanaa ei tiedä kukaan muu kuin minä itse, sanoi Falkenberg.

Salapoliisi kysyi:

-- Onko sana nyt sama kuin viime yönä?

-- On, lipas sattuu olemaan lukittu samalla sanalla.

-- Tahtoisin mielelläni kokeilla hiukan, sanoi Krag. -- Saanko olla

yksin täällä huoneessanne kolme minuuttia?

Falkenberg hieman kummasteli pyyntöä, mutta opittuaan sokeasti

luottamaan Kragiin hän vastasi nopeasti:

-- Tietysti. Riittääkö että menen viereiseen huoneeseen?

-- Aivan hyvin. Minä kutsun teitä, kun olen valmis.

Konsuli lähti huoneesta ja sulki oven perässään. Heti hänen

poistuttuaan Krag ensin tutki huonetta.

Hän veti paksut uutimet syrjään, jotta sisään pääsi enemmän valoa.

Senjälkeen hän avasi ikkunan ja katseli tarkkaavasti puutarhaa ja

hiekkakäytäviä, mittasi sitten silmillään ikkunan ja kaapin välimatkan.

Sen tehtyään hän aivan tyynesti meni ottamaan teräslippaan hyllyltä ja

asetti sen pöydälle. Hetkeäkään empimättä hän sovitti lukon kirjaimet

järjestykseen, painoi ponninta ja -- avasi lippaan.

-- Saatte tulla! huusi hän.

Falkenberg astui sisään viereisestä huoneesta. Jo kynnyksellä hän näki,

että lipas oli avoinna. Hän pysähtyi ja tuijotti ällistyneenä ensin

lippaaseen ja sitten salapoliisiin.

-- Tämä ei ole mahdollista! huudahti hän. -- Sehän on kuin satua.

Asbjörn Krag vastasi tyynesti ja hiljaa kuten tavallista:

-- Sanoin teille illalla, että niin pian kuin olen keksinyt sanan, joka

avaa lippaan, olen myös löytänyt varkaan tai varkaat.

-- Niin, sanoi Falkenberg, ja nyt olette avannut lippaan.

Salapoliisi sulki lippaan jälleen, niin että lukko paukahti, ja jatkoi:

-- Minun täytyy tunnustaa erehtyneeni. Olen löytänyt sanan, se on

totta, mutta --

-- Mutta! kysyi konsuli, -- mitä niin?

-- Ei mitään muuta, vastasi salapoliisi, kuin että olen tällä hetkellä

yhtä kaukana varkaista kuin ennenkin.

Hänen äänessään kuului harmin ja väsymyksen väre, joka vaikutti

Falkenbergiin.

-- Ettekö tahdo sanoa, kysyi konsuli, miten olette keksinyt sanan?

Krag viittasi torjuvasti kädellään mutisten:

-- Toiste, toiste.

Hän katsoi kelloaan.

-- Kello on jo puoli viisi, en ehdi enää kaupunkiin tänä yönä. Saanko

maata täällä luonanne?

-. Tietysti. Mielihyvällä. Soitanko palvelijaa?

-- Ei millään muotoa, kielsi Krag, antaa vanhuksen nukkua rauhassa.

Enkö voi maata yläkerroksessa veljenne asunnossa?

Falkenberg viivytti vastaustaan.

-- Miksei, mutisi hän, mutta --

-- Onhan ruumis viety pois?

-- On, se vietiin jo iltapäivällä.

-- No sitten ei mikään estä.

-- Minä saatan teidät sinne.

-- Kiitos, mutta älkää ottako nähdäksenne mitään vaivaa. Minä makaan

mieluimmin jollakin sohvalla.

-- Miten vaan tahdotte.

Herrat astuivat verkalleen Charlien asuntoon vieviä portaita ylös.

Kaikki oli siellä koskematta entisellään. Huonekalut, matot ja

taideteokset olivat hajallaan taiteellisessa epäjärjestyksessä, josta

Charlie niin paljon piti.

Atelieerissa nurinkäännetyt taulut irvistivät heitä vastaan.

Salapoliisi osoitti muuatta siellä olevaa leveätä divaania.

-- Tuossa minä tahdon nukkua, sanoi hän.

-- Tässäkö huoneessa? kysyi Falkenberg.

-- Niin, miksikäs ei tässä?

-- Sillä juuri tässä huoneessa... tässä huoneessa hän --

-- Niinkö, sanoi salapoliisi totisesti ja mielenkiinnolla, katsellen

ympärilleen. -- Mutta _sehän_ ei estä minua nukkumasta täällä.

Hän meni ja veti uutimet suurten ikkunain eteen, niin että huone kävi

puolipimeäksi. Konsuli jäi seisomaan oveen. Veljeään muistellessaan hän

oli jälleen vähällä joutua tunteittensa valtaan.

Asbjörn Krag pysähtyi keskimäisen ikkunan luo ja laski kätensä

korkeaselkäiselle, kirjaillulle nojatuolille, joka oli ikkunan edessä.

-- Tälläkö tuolilla ehkä? kysyi hän.

-- Niin, vastasi konsuli hiljaa, sillä tuolilla se tapahtui. Veli

parkani oli asettunut ikkunan ääreen kuollakseen uuden, koittavan

päivän säteissä.

-- Taiteilija viimeiseen asti, mutisi poliisimies. Huomatessaan

Falkenbergin mielenliikutuksen hän astui nopeasti hänen luokseen ja vei

hänet lempeällä väkivallalla huoneesta pois.

-- Koettakaa levätä hieman, hyvä ystävä, sanoi hän. -- Meillä on

huomenna edessämme rasittava päivätyö. Minä itse aion nukkua kaksi

tuntia. Se on enemmän kuin tarpeeksi minulle, silloin kun olen työssä.

Käväisen sitten luonanne, ennenkuin lähden kaupunkiin.

Falkenberg rohkaisi mielensä, ja jottei uudelleen osoittaisi

heikkoutta, sanoi hän lyhyesti hyvää yötä ja lähti.

Asbjörn Krag kääntyi mennäkseen takaisin atelieeriin.

Hän oli sanonut konsulille hyvästit jonkinlaisessa etuhuoneessa tai

kabinetissa.

Juuri ollessaan vetämäisillään syrjään raskaat oviverhot, jotka

erottivat tämän huoneen atelieerista, hän pysähtyi ja kuulosti.

Sitten hän tempasi äkisti verhot syrjään ja astui sisään.

Keskimäisen ikkunan luona tuolilla -- samalla tuolilla missä Charlie

oli ampunut itsensä ja mikä hetki sitten oli ollut tyhjänä -- istui nyt

ihminen.