"EI TÄLLÄ VUORELLA EIKÄ JERUSALEMISSA."
Seuraavana aamuna, jolloin Edithin taas täytyi lähteä velvollisuuttaan
suorittamaan, seurasin häntä rautatieasemalle. Seisoessamme junaa
odottaen kiintyi huomioni erääseen erikoisemmalta näyttävään mieheen
joka astui ulos vasta saapuneesta junasta. Hän näytti yhdeksännentoista
vuosisadan kannalta arvostellen noin kuudenkymmenen vuotiaalta ja oli
siis luultavasti kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen vuotias, se kun oli
se arviomäärä jonka olin huomannut tarpeelliseksi uusien aikalaisteni
ikää määritellessäni, sillä näinä aikoina ijällisyyden merkit näkyvät
myöhemmin. Huomauttaessani Edithille tästä henkilöstä, herätti hän
minussa suurta mielenkiintoa, sillä Edith ilmoitti että hän oli Mr.
Barton jonka telefoonissa kuulemani saarna niin oli vaikuttanut minuun
uuden elämäni ensimmäisenä sunnuntaina, kuten olen kertonut teoksessani
"Vuonna 2000." Edith ehti juuri esittää minut ennen junaan astumistaan.
Lähtiessämme yhdessä asemalta sanoin toverilleni, suvaitsisiko hän
minun kysyä mitä erikoista uskon lahkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa
hän edusti.
"Rakas Mr. West", oli vastaus, "teidän kysymyksenne osottaa että
ystäväni tri Leete ei ole luultavasti teille suuria kertonut nykyisestä
katsantokannasta uskonnollisiin asioihin nähden."
"Keskustelumme on vain hiukan liikkunut sillä alalla", vastasin, "mutta
minua ei ihmetytä saadessani tietää että teidän aarteenne ja tapanne
ovat kokonaan toiset kuin minun aikanani. Uskonnolliset aatteet ja
kirkolliset laitokset olivat jo sinä aikana kuitenkin niin nopeitten
ja perinpohjaisten mullistusten alaisia että varmasti saattoi ennustaa
että jos uskonto oli elävä toisella vuosisadalla, oli se tapahtuva
aivan toisenlaisten muotojen alaisena kuin koskaan ennen oli tunnettu."
"Olette kosketellut asiata", sanoi seuralaiseni, "joka minulla on mitä
suurimman harrastuksen esineenä. Ellei teillä ole muuta, tehtävää, ja
haluatte hiukan puhua tästä, ei mikään ole minulle mieluisempaa."
Saatuaan vakuutuksen että minulla ei ollut mitään muuta tointa kuin
tietojen rypläileminen kahdennestakymmenennestä vuosisadasta, sanoi Mr.
Barton:
"Käykäämme sitten tuonne vanhaan kirkkoon, jonka epäilemättä jo olette
tunteneet teidän aikanne jäännökseksi. Siellä voimme mukavasti istua
keskustellessamme sellaisessa ympäristössä joka hyvin soveltuu yhteen
keskusteluaineemme kanssa."
Silloin huomasin että seisoimme erään viime vuosisadan
kirkkorakennuksen edustalla, joka on säilytetty historiallisena
muistomerkkinä, ja lisäksi kuten kummakseni havaitsin oli tämä se sama
kirkko jossa minun perheeni oli aina käynyt ja minä samoin -- se on,
silloin kuin kirkossa kävin mikä ei usein tapahtunut.
"Merkillinen sattuma!" huudahti Mr. Barton kerrottuani hänelle tämän;
"kukapa olisi sitä saattanut aavistaa? Luonnollisesti uudelleen
astuessanne sellaiseen paikkaan joka on niin rikas entisistä
muistoista tahdotte olla yksin. Teidän täytyy suoda minulle anteeksi
aavistamattoman varomattomuuteni, kun ehdotin kääntymistä tänne."
"Sattuma", vastasin, "on huvittava, vaan ei ollenkaan mieltäliikuttava.
Minun aikani nuoret eivät kirkkosuhteitaan tavallisesti kovin vakaviksi
käsittäneet. Olenpa huvikseni katseleva miltä tämä vanha paikka
näyttää. Astukaamme sisälle kaikin mokomin."
Sisäpuoli oli kokonaan muuttumaton pääkohdissaan siitä viime
kerrasta jolloin olin sen seinien sisällä käynyt, toista vuosisataa
sitten. Hyvin muistin että se viimeinen tilaisuus oli ollut
pääsiäisjumalanpalvelus, jonne olin saattanut muutamia kauniita
maalaisserkkuja, jotka halusivat kuulla musiikkia ja nähdä koreuksia.
Epäilemättä olivat rappeutumisjäljet vaatineet monia korjauksia, mutta
ne oli toimitettu niin että kokonaisvaikutuksen eheys oli säilytetty.
Kulkien pitkin kuorin pääkäytävää pysähdyin perheeni penkin edustalle.
"Tämä, Mr. Barton", sanoin, "on tai oli minun penkkini. Totta on että
olen hiukan takapajulla penkin vuokran suhteen, mutta luullakseni
rohkenen kutsua teidät istumaan kanssani."
Olin totta puhunut Mr. Bartonille että sangen vähän tunteellisuutta
kuului niihin kirkkosuhteisiin joita oli minulla ollut. Ne elivät
todella vain perhetraditsiooneja ja yhteiskunnallista omaisuutta.
Mutta toiselta puolen huomasin olevani koko lailla liikutuksissani,
kun asettuessani tavalliselle paikalleni penkin päähän katsahdin
hämärää ja äänetöntä huonetta. Katseeni kulkiessa penkistä penkkiin,
mielikuvituksissani heräsi niiden miesten ja naisten, nuorten poikain
ja neitojen elämä jotka olivat tottuneet sunnuntaisin sata vuotta
sitten istumaan näissä penkeissä. Muistellessani heidän eri toimiansa,
kunnianhimoansa, toivojansa, pelkojansa, kateuttansa ja juoniansa, ne
kaikki kun olivat ollut omistetun, menetetyn tai himoitun rahaihanteen
vallitsemat, ei minuun niin paljon vaikuttanut se persoonallinen
kuolema, mikä oli kaikkien näitten vanhojen tuttavieni osaksi tullut,
kuin ajatus siitä miten täydellisesti koko se yhteiskunnallinen meno,
jossa he olivat eläneet, liikkuneet ja olemuksensa säilyttäneet,
oli hävinnyt. Eivät ainoastaan he itse olleet menneitä, vaan heidän
maailmansakin oli mennyt, eikä sen sijalla oleva sitä enää tuntenut.
Miten outo, miten keinotekoinen, miten luonnoton se maailma oli ollut!
-- ja kuitenkin oli se heille ja minulle, ollessani yksi heistä,
näyttänyt ainoalta mahdolliselta olemassaolon muodolta.
Mr. Barton, hienotunteisesti kunnioittaen aatelmiani, odotti minun
katkaisevan äänettömyyden.
"Epäilemättä", sanoin, "koskapa säilytätte kirkkojamme
merkillisyyksinä, on teillä itsellä parempia käytettävänänne?"
"Meillä", vastasi seuralaiseni, "toden teolla on sangen vähän tai ei
ollenkaan kirkkoja käytännössä."
"Niin, todellakin! Unohdin hetkeksi että telefoonin avulla kuulin
saarnanne. Telefooni nykyisessä täydellisyydessään on tietysti kokonaan
poistanut kirkkojen tarpeellisuuden kuulijahuoneina."
"Toisin sanoen", vastasi Mr. Barton, "kun me kokoonnumme tätä nykyä, ei
meidän enää tarvitse tuoda ruumistamme mukanamme. Eriskummallisuutena
on se merkillistä että samalla kuin telefooni ja elektroskooppi,
poistettuaan etäisyyden olemasta esteenä näölle ja kuulolle, ovat
saattaneet ihmiset niin likeiseen myötätuntoiseen ja henkiseen
kanssakäymiseen ettei sellaista, koskaan ennen ole aavistettu, ovat
ne samalla, vaikka pitävätkin yksilöitä mitä läheisimmässä yhteydessä
kaiken kanssa mitä maailmassa tapahtuu, saattaneet heidät kykeneviksi
nauttimaan, jos haluavat, ruumiillista yksinäisyyttä, jommoista vain
erakko teidän päivinänne sai kokea. Meidän etumme tässä suhteessa ovat
niin meidät hemmotelleet että joukossa oleminen, mikä oli välttämätön
rangaistus, jos te jotakin mieltä kiinnittävää halusitte nähdä tai
kuulla, näyttäisi meistä liian kalliilta hinnalta maksaaksemme sitä
tuskin mistään nautinnosta."
"Saatan ymmärtää", sanoin, "että kirkolliset laitokset ovat
merkityksensä menettäneet toisillakin tavoin kuin kirkkorakennusten
käyttämättä jättämisellä, kun telefooni järjestelmä on yleisesti
otettu uskonnollisen opetuksen käytettäväksi. Minun aikanani se
seikka, että kukaan puhuja ei voinut ääntänsä ulotuttaa muuta kuin
pienen kuulijakunnan piiriin, vaikutti että todellinen saarnamiesten
armeija oli välttämätön -- noin 50,000 yksinomaan Yhdysvalloissa --
kansan opettamiseksi. Näistä tuskin yhtä monen satojen joukossa oli
sellaista henkilöä jolla oli sanottavana jotakin todella kuulemisen
arvoista. Esimerkiksi voimme sanoa että 50,000 pappismiestä saarnasi
joka sunnuntai yhtä monta saarnaa yhtä monelle seurakunnalle. Neljä
viidettä osaa näistä saarnoista olivat viheliäisiä, puolet jälellä
olevista ehkä keskiarvoisia, muutamat toisista hyviä ja vain harvat
koko joukosta todella oivallisen luokkaan kuuluvia. Tietysti ei nyt
kukaan halunnut kuulla viheheliäistä esitystä mistään aineesta, kun
hän aivan yhtä helposti saattoi kuulla oivallista, ja jos me olisimme
saaneet telefoonijärjestelmämme sille kannalle kuin se teillä on,
olisi tuloksena ollut että ensimmäisenä sunnuntaina sen käyntiin panon
jälkeen jokainen, joka olisi halunnut saarnaa kuulla, olisi yhdistänyt
telefooninsa muutamana laajalti mainehikkaitten saarnamiesten
saarnahuoneitten tai kirkkojen kanssa, eikä toisilla olisi ollut
kuulijoita ollenkaan, ja heidän olisi vihdoin ollut pakko etsiä uusia
toimintaoloja."
Mr. Barton oli huvitettu. "Te olette todellakin", hän sanoi, "osanneet
teidän ja meidän aikamme välisten mitä tärkeimpäin ristiriitain
mekaanilliseen puoleen -- nimittäin keskinkertaisuuden nykyiseen
tukahuttamiseen opetuksessa, olipa se sitten henkistä tai uskonnollista
laatua. Kun tilaisuutta on poimia mitä valituinta hengen ruokaa
sukukunnan henkevimmiltä moralisteilta ja tietäjiltä, pitää tietysti
jokainen yksimielisesti ajan tuhlauksena kuunnella ketään jolla
on vähemmän painavia tietoja luovutettavana. Ajatellessanne että
kaikki siten kykenevät saamaan paraat vaikutelmat mitä suurimmat
henget voivat antaa, ja yhdistäessänne tämän siihen seikkaan että
korkeamman kasvatuksen yleisyyden avulla kaikki ovat ainakin koko
hyviä arvostelemaan mikä on parasta, ymmärrätte sen salaisuuden jota
sanottakoon heti sen sivistysasteen tueksi jonka me olemme saavuttaneet
ja korkeimman mahdollisimman edistyskannan varmimmaksi vakuudeksi alati
parempia olosuhteita kohti -- nimittäin moraalisen ja henkisen neron
johdannon. Teidän kaltaisellenne, joka on kasvatettu yhdeksännentoista
vuosisadan aatteiden mukaisesti kansanvaltaisuuteen nähden, saattanee
näyttää ristiväitteeltä se että taloudellisten ja kasvatuksellisten
olosuhteiden yhdenvertaisiksi luomisesta, joka on kansanvaltaisuuden
täydentänyt, saattoi johtua mitä täydellisin ylimysvalta, eli paraitten
hallinto, mikä ajateltavissa olla voi; ja kuitenkin, mikä tulos saattoi
olla luonnollisempi? Tämänpäiväinen kansa, joka on liian järkevätä
antaakseen edes puolijumalain johtaa tai vietellä itseään harhaan
itsekkäisiin tarkoitusperiin, on toiselta puolen valmis ymmärtämään
ja seuraamaan innostuneena kaikkea parempaa johtoa. Tuloksena on
että suurimmat miehemme ja naisemme tätä nykyä johtavat epäitsekästä
valtakuntaa ehdottomammin kuin teidän tsaarinne uneksivatkaan, ja
niin laajalta että sen rinnalla Aleksanderin valloitukset näyttävät
maakunnallisilta. Maailmassa on ihmisiä, jotka kun hyväksi katsovat
kanssaihmisiinsä vedota, kykenevät pelkällä ilmoituksella saamaan
yhden, viiden tai kahdeksan sadan miljoonan ihmisen huomion yhtaikaa
puoleensa. Jos tilaisuus on suuremmoinen ja puhuja sen arvoinen,
vallitsee todella koko maailman laajuinen hiljaisuus, toiset auringon
paistaessa tai tähtien tuikkeessa, toiset päivän nousussa tai
illan hämärässä, kaikki huomionsa kiinnittävät opettajan huulille.
Sellainen valta teidän päivinänne olisi ehkä näyttänyt vaaralliselta,
mutta ajatellessanne että sen kestävyys riippuu sen harjoittamisen,
viisaudesta ja epäitsekkyydestä ja kukistuisi heti ensimmäisen väärän
oireen jälkeen, voitte arvata että se on yhtä varma kuin Jumalan
vallinta."
"Tri Leete", sanoin, "on puhunut minulle jotakin siitä tavasta, miten
sivistyksen yleisyys yhdessä tieteellisten sovelluttamisienne kanssa
on tehnyt tämän paraitten hallinnon mahdolliseksi; mutta, pyydän
anteeksi, miten saattaa puhuja esittää sanottavansa niin äärettömälle
lukumäärälle josta puhuitte, elleivät helluntai-ihmeet uudistu?
Tottapa kuulijakunnan täytyy rajoittua ainakin niihin ainoastaan jotka
käytettävää kieltä ymmärtävät."
"Onko mahdollista ettei tri Leete ole teille mitään puhunut
yleismaailmallisesta kielestämme?"
"En ole muuta kieltä kuullut kuin englannin."
"Tietysti puhuu itsekukin oman maansa kieltä kansalaistensa kanssa,
mutta muun maailman kanssa hän puhuu yleiskieltä -- se on, me
tätänykyä tarvitsemme vain kahta kieltä voidaksemme puhua kaikkien
ihmisten kanssa -- oman ja yleiskieltä. Me saatamme oppia niin
monia kuin haluamme ja tavallisesti meitä huvittaa oppia useampia,
mutta nämä kaksi vain ovat tarpeelliset käydessämme ympäri maailman
tai puhuessamme kaikkialle tulkitta. Joukko pienempiä kansoja on
kokonaan jättänyt sikseen kansalliskielensä ja puhuu vain yleiskieltä.
Suuremmat kansat, joilla on hienoa kirjallisuutta säilytettävänä omalla
kielellään, ovat olleet hitaampia siitä luopumaan, ja tällä tavalla
pienemmillä kansoilla on todellisesti ollut jonkinlaista etua suurten
rinnalla. Taipumus yhden ainoan kielen käyttämiseen elävänä kielenä
ja käsittelemään kaikkia muita kuolleina tai kuolemaan tuomittuina on
kuitenkin lisääntymässä sellaisessa määrässä että jos olisitte nukkunut
vielä yhden sukupolven yli, ette ehkä olisi tavannut muita kuin
filologisia tuntijoita jotka olisivat osanneet puhua kanssanne."
"Mutta yleisen telefoonin ja yleiskielen rinnalla", sanoin, "on
vielä käsiteltävänä uskonnon juhla- ja kirkonmenojen puoli. Sen
täytäntöä varten luullakseni hurskassieluiset yhä tarvitsevat kirkkoja
kokouspaikoikseen, olkootpa miten kykeneviä tahansa niistä pääsemään
opetustarkoituksissa."
"Jos joku sitä tarvetta tuntee, ei ole mitään syytä miksi he eivät
voi pitää niin monta kirkkoa kuin heitä haluttaa ja kokoontua niin
usein kuin soveliaiksi näkevät. En tiedä onko vielä sellaisia jotka
niin tekevät. Mutta korkean henkisyysasteen yleiseksi tultua maailman
oli pakko kasvaa uskonnon juhlapuolesta pois, joka muotoineen
ja tunnustähtineen, pyhine aikoineen ja paikkoineen, uhrineen,
juhlineen, paastoineen ja uusikuineen merkitsi niin paljon ihmissuvun
lapsuusaikoina. Se aika on nyt täysin tullut jota Kristus ennusti
puhuessaan vaimon kanssa Samarian lähteellä, kun Temppeliaatos kaikkine
perustuksineen oli väistyvä kokonaan henkisen uskonnon tieltä, aikaan
ja paikkaan katsomatta jonka hän eniten sanoi Jumalaa miellyttävän."
"Kun kirkonmenojen ja juhlien puoli uskonnosta on kadonnut", sanoin,
"ja kirkossa käynti on tullut tarpeettomaksi opetustarkoituksissa sekä
kun kukin valitsee oman saarnamiehensä persoonallisilla perusteilla, on
kaiketi lahkokuntain täytynyt melkein kokonaan hävitä."
"Niin ovat", sanoi Mr. Barton. "Se minua muistuttaa että puheemme
alkoi teidän tiedustelullanne, mihin uskontokuntaan minä kuulun.
Siitä on sangen kauan aikaa, kun kansan oli tapana jakautua lahkoihin
ja luokitella itsensä eri nimisinä uskontoasiain mielipiteitten
vaihtelujen mukaan."
"Onko mahdollista", huudahdin, "että tarkoitatte sanoa etteivät ihmiset
enää riitele uskonnosta? Todellako sanotte minulle että ihmisolennot
ovat kyenneet ratkaisemaan erilaiset mielipiteet tulevasta elämästä
tulematta vihollisiksi tässä elämässä? Tri Leete on pakottanut minun
uskomaan sangen monia ihmeitä, mutta jo on tässä liian paljon!"
"En ihmettele että se tuntuu hämmästyttävältä esitykseltä ensi
kuulemalta yhdeksännentoista vuosisadan ihmiselle", vastasi Mr. Barton.
"Mutta sittenkin, kuka se alotti ja ylläpiti uskontoriitoja menneinä
päivinä?"
"Ne olivat luonnollisesti kirkolliset yhdyskunnat -- papit ja
saarnaajat."
"Mutta niitä ei ollut paljon. Miten he kykenivät niin suuria
selkkauksia aikaan saamaan?"
"Niiden kansajoukkojen avulla, jotka tietämättömyyden pimeässä
eläen olivat vastaavassa määrässä taikauskoisia ja tekopyhiä ja
välikappaleita kirkkolaisten käsissä."
"Mutta olihan sivistynyt vähemmistö. Olivatko hekin tekohurskaita?
Olivatko he kirkon miesten välikappaleita?"
"Päinvastoin he aina olivat tyyniä ja suvaitsevaisia uskonnollisiin
kysymyksiin nähden ja papistosta riippumattomia. He mukautuivat
kirkollisten vaikutukseen vain siksi että pitivät sitä tarpeellisena
tietämättömän väestön vallintatarkoituksissa."
"Hyvä on. Te olette selittäneet ihmeenne. Nyt ei ole mitään
tietämätöntä väestöä, jonka vuoksi järkevimpäin tarvitsisi tinkiä
totuuden kanssa. Teidän sivistynyt luokkanne suvaitsevine ja
filosoofisine mielipiteineen uskonnollisten erimielisyyksien suhteen ja
se rikollinen hupsujoukko joka niistä elämätä piti, on tullut yhdeksi
ainoaksi nyt eläväksi luokaksi."
"Miten kauan siitä on kun ihmiset lakkasivat sanomasta itseään
katolilaisiksi, protestanteiksi, baptisteiksi, metodisteiksi ja niin
edespäin?"
"Sen luokittelumuodon saattaa sanoa saaneen pahan täräyksen suuren
vallankumouksen aikaan, jolloin lahkorajat ja oppiriidat, jotka
jo silloin olivat painuneet syrjään, kokonaan lakaistiin pois ja
unohdettiin veljellisen rakkauden intohimoisen vaikutuksen aikana joka
saattoi ihmiset yhteen ylevämpää yhteiskuntajärjestystä perustamaan.
Vanha tapa olisi ehkä uudelleen henkiin herännyt aikanaan, ellei
uusi sivistys ensimäisen ihmispolven aikana vallankumouksen jälkeen
olisi hävittänyt tietämättömyyden ja taikauskon maaperää, joka
oli kirkollista vaikutusta ylläpitänyt, ja tehnyt sen virkoamista
ikipäiviksi mahdottomaksi.
"Vaikka tietysti", jatkoi seuralaiseni, "henkisen sivistyksen
yleistyminen on ainoa syy joka tarvitsee huomioon ottaa uskonnollisen
lahkolaisuuden kokonaan katoamista harkittaessa, saatte vielä elävämmän
käsityksen muinaisten ja nykyisten uskontotapojen välille syntyneestä
juovasta, jos ajattelette muutamia taloudellisia olosuhteita, jotka
nyt kokonaan ovat menneitä, mutta jotka teidän aikananne tukivat
kirkollisten laitosten valtaa jotenkin oleellisessa määrässä. Tietysti
etukädessä kirkkorakennukset olivat tarpeellisia saarnapaikkoja ja
samoin uskonnon juhla- ja menopuolta varten. Sitäpaitsi uskonnon
opetuksen voima, joka pääasiallisesti nojautui traditsioonin perustaan
eikä omaan järkevyyteensä, vaati välttämättä että jokaisen saarnaajan
joka halusi kuulijoita saada oli astuttava jonkun perustetun
lahkojärjestön palvelukseen. Uskonto, sanalla sanoen, samoin kuin
teollisuus ja politiikkakin, oli suurempain tai pienempäin yhteyksien
kapitaaliyhtiö, joka yksinomaan vallitsi työalaa ja koneistoa ja johti
sitä toiminimen arvon ja vallan hyväksi. Samoin kuin kaikkien niiden,
jotka halusivat tointa saada politiikassa tai teollisuudessa, oli pakko
tehdä sitä koneistoa vallitsevain yksilöiden tai yhtiöiden alamaisina,
samoin oli uskonnollisissakin asioissa. Henkilöt jotka halusivat ryhtyä
uskonnolliseen opetustoimeen saattoivat tehdä sen vain alistumalla
jonkun koneistoa, työalaa ja liikkeen tahtoa vallitsevan järjestön
ehtoihin -- se on, yhtymällä johonkin suureen kirkolliseen yhtiöön.
Uskonnon opettaminen näiden yhtiöiden ulkopuolella, ellei ollutkaan
suoranaisesti laitonta, oli mitä vaikeinta tointa, olipa opettajan kyky
miten suuri tahansa -- yhtä vaikeata kuin oli politiikkaan osalliseksi
pääseminen kantamatta puolueen tunnusmerkkiä, tai onnistuminen liikkeen
harjoittamisessa suuria kapitalisteja vastaan. Uskonnolliseksi
opettajaksi aikovan oli sentakia liittyminen johonkin lahkojärjestöön
jonka liepeen kannattajaksi hänen oli suostuminen rupeamaan, jos halusi
kuulluksi ollenkaan tulla. Järjestö saattoi olla pappisvaltainen, jossa
tapauksessa hän ohjeensa sai yläpuolelta, tai se oli seurakunnallinen
jossa tapauksessa hän määräyksensä sai alhaalta. Toinen tapa oli
monarkillinen, toinen kansanvaltainen, toinen yhtä kurja kuin toinenkin
uskonnollisen opettajan toimintapaikaksi, jonka ensi ehtona piti olla
meidän mielestämme ehdoton itsemääräysvalta tunteeseen nähden ja
lausuntovapaus.
"Saattanee sanoa että vanha kirkollinen järjestelmä riippui
kaksinkertaisista kahleista; toinen oli tietämättömyyden aiheuttama
kansan henkinen alamaisuus hengellisiin johtajiinsa nähden,
ja toinen itse johtajia lahkojärjestöihin sitova kahle, jotka
järjestöt hengellisinä kapitalisteina yksinoikeudekseen sitoivat
opetustilaisuudet. Samoin kuin kahleet olivat kaksinkertaiset, niin
oli myös niistä vapautuminen -- vapautus samalla kansalle ja heidän
opettajilleen, jotka johtajainsa johdossa olivat muuttuneet itse
pelkiksi nukeiksi. Tätä nykyä saarnaaminen on yhtä vapaata kuin
kuuleminen ja yhtä avoinna kaikille. Ihminen joka tuntee erikoista
kutsumusta puhumaan tovereilleen uskonnollisista asioista ei
tarvitse mitään muuta kapitaalia kuin jotakin sanomisen arvoista.
Jos hänellä sitä on saattaa hän muuta koneistoa tarvitsematta kuin
vapaan telefoonin saada kuulijakunnan jonka yksinomaan määrää hänen
sanottavansa voima ja kunnollisuus. Hän ei nyt elä saarnaamisella.
Hänen toimensa ei ole mitään erikoista ammattia. Hän ei kuulu muista
kansalaisista enemmän kasvatuksen kuin toimialankaan kautta erotettuun
luokkaan. Mitään tarkoitusta varten hänen ei tarvitse sitä tehdä.
Korkeampi kasvatus, joka hänellä on samoinkuin toisillakin, tuottaa
sopivata henkistä ainetta, ja persoonallisia tarkoituksia varten
varatut runsaat loma-ajat, joita elämämme on täynnä, sekä, täydellinen
vapautus velvollisuuksista neljänkymmenen viiden vuotiaana antavat
yllin kyllin tilaisuutta kutsumuksensa harjoittamiseen. Sanalla sanoen
nykyaikainen uskonnollinen opettaja on profeetta, ei pappi. Hänen
sanojensa voima ei riipu inhimillisistä määräyksistä eikä kirkollisesta
luvasta, vaan samoinkuin muinaisten profeettojen laita oli siitä miten
hänen sanoillaan on voimaa vaikuttaa ihmissydämmeen."
"Jos kansa", huomautin, "olisi yhä pysyttänyt makunsa vanhanaikaisiin
kirkonmenoihin, juhlatoimiin ja kasvoista kasvoihin saarnaamiseen ja
haluaisi saada kirkkoja sekä pappismiehiä erikoisesti palvelukseensa,
onko mitään sitä estämässä?"
"Ei todellakaan. Vapaus on sivistyksemme ensimmäinen ja viimeinen sana.
Taloudellisen järjestelmämme kanssa täysin sopusoinnussa pysyen saattaa
joukko yksilöitä tuloistaan luovuttaen kustannukset sekä vuokrata
rakennuksia joukkotarkoituksia varten että korvaten kansalle yksilön
menekin yleisessä palveluksessa ottaa hänet erikoiseksi papikseen.
Vaikka valtio ei tee mitään yksilöllisiä sopimuksia minkäänlaisia, ei
se liioin kielläkään niitä. Vanhaa kirkollista järjestelmää pitivät
vanhoilliset jätteet jonkun ajan vallankumouksen jälkeen yllä ja
sitä olisi voitu tehdä tähän asti, jos joku olisi halunnut. Mutta
se ala-arvoisuus, johon palkkalaissuhteet olivat joutuneet heti
vallankumouksen jälkeen, saattoi pian aseman palkatulle pappismiehelle
sietämättömäksi, eikä lopulta ollut ketään joka olisi tahtonut alentua
ryhtymään niin halveksittuun asemaan eikä ketään joka olisi tahtonut
nauttia hengellistä palvelusta sellaisilla ehdoilla."
"Kertoessanne tätä", sanoin, "näyttää sangen selvältä, miten loikki
niin kävi eikä toisin voinut käydä; mutta tuskin voitte kuvitella
miten yhdeksännentoista vuosisadan ihmiseen, joka on tottunut siihen
äärettömään tilaan mikä kirkollisilla rakennuksilla ja vaikutuksella
oli hallussaan ihmisten asioissa, vaikuttaa aatos maailmasta joka
toimeen tulee ilman mitään sellaista."
"Voin jotenkin kuvitella hämmästystänne", vastasi toverini, "vaikka
en suinkaan täydellisesti. Ja kuitenkin täytyy minun sanoa ettei
mikään vaihdos yhteiskuntajärjestelmässä näytä meistä niin selvästi
olleen teidän aikanne merkkien heijastama kuin juuri tämä kirkollisen
järjestelmän menehtyminen. Kuten itse huomautitte juuri ennen tänne
kirkkoon tuloamme, vallitsi silloin yleinen opin kappaleitten
hajoamistila, jonka johdosta aikalaisenne arvelivat mitä jäämään piti.
Papiston vaikutus ja auktoriteetti oli nopeasti häviämässä, lahkorajat
olivat rikki kulumassa, uskontunnustuksia ruvettiin halveksimaan ja
traditsioonien uskottavuuteen ei enää luotettu. Jos jotakin voitiin
varmasti ennustaa, niin ainakin sitä että maailman uskonnolliset
aatteet ja laitokset olivat lähenemässä suurta vaihdosta."
"Epäilemättä", sanoin, "jos kirkolliset minun aikanani olisivat
arvelleet lopullisen tuloksen riippuvan miesten kesken vallitsevan
ajatuskannan vaikutuksesta, niin heidän olisi täytynyt jättää kaiken
toivonsa vaikutusvaltansa pysyväisyyden suhteen, mutta asiassapa oli
toinenkin vaikutin joka heille rohkeutta antoi."
"Ja mikä se oli?"
"Naiset. Heitä minun aikanani sanottiin uskonnolliseksi sukupuoleksi.
Papisto yleensä oli taipuvainen myöntämään että sivistyneen ja yleensä
koko miesluokan harrastus kirkkoa kohtaan oli sangen huonoa, mutta he
luottivat siihen että naisten hurskaus oli asian pelastava. Nainen oli
kirkon viimeinen tuki. Naiset eivät yksinomaan olleet uskonnollisissa
toimituksissa pääasiallisia läsnäolijoita, vaan suureksi osaksi
heidän vaikutuksensa kautta miehiin nämä sietivät niinkin paljon
kuin he tekivät kirkollisia vaatimuksia. Eivätkö siis pappismiehemme
täydellisesti voineet luottaa naisten jatkuvaankin kannatukseen,
tekivätpä sitten miehet mitä tahansa?"
"Varmaankin he olisivat voineet, jos naisten kanta olisi muuttumatta
entiselleen jäänyt, mutta kuten epäilemättä nyt jo hyvin tiedätte,
naisten näköpiirin kohoaminen ja laajeneminen joka suuntaan oli ehkä
merkittävimpiä vallankumouksen yksityispiirteitä. Jos naisia sanottiin
uskonnolliseksi sukupuoleksi, niin se olisi ollut suuri ansion osotus,
jos sillä olisi tarkotettu että he olivat henkisesti korkeammalla,
mutta sitäpä eivät ollenkaan tarkoittaneet ne jotka sitä sanamuotoa
käyttivät; sillä vain tarkoitettiin kohteliaalla tavalla huomauttaa
sitä tosiseikkaa että naiset teidän aikananne olivat alamaista sukua.
He kun säännöllisesti olivat ala-arvoisemmin kasvatettuja kuin miehet,
tottumattomia vastuunalaisuuteen ja tottuneita alamaisuuteen ja
itseensä luottamattomuuteen, nojausivat he kaikissa asioissa esikuviin
ja auktoriteetteihin. Siksi he luonnollisesti yhä riippuivat kiinni
uskonnon auktoriteettisen opetuksen periaatteissa kauan sen jälkeen
kuin miehet sen olivat hyljänneet. Kaikki se vallankumouksessa muuttui
ja oikeastaan alkoi muuttua jo kauan sitä ennen. Vallankumouksen
jälkeen ei ole ollut mitään erotusta sukupuolien kasvatuksessa
eikä liioin heidän taloudellisen yhteiskunnallisen asemansa
riippumattomuudessa, vastuunalaisuuden ja kokemuksen harjoituksessa
asiain käytännöllisen johtamisen suhteen. Kuten luonnollisesti olette
havainneet he eivät enää ole erikoista alempaa luokkaa kuten ennen
eivätkä he liioin enää kärsi auktoriteettia enemmän uskonnossa,
politiikassa, taloudessa kuin heidän veljensäkään. Jokaisessa elämän
pyrkimyksessä he miesten kanssa yhtyvät samoissa olosuhteissa, kaikista
pyrkimyksistämme tärkeimmässä ja valtavimmassakin -- tiedon etsinnässä
luonnon suhteen, ihmisen tarkoituksen suhteen sekä hänen asemansa
suhteen henkiseen ja aineelliseen äärettömyyteen josta hän osa on."