Oli muuan noita intiaanikesän iltapuolia jolloin tuntuu synnilliseltä
tilaisuuden tuhlaukselta joutilaan hetken sisällä viettäminen. Kun
meillä ei ollut minkäänlaista kiirettä, otimme tohtori ja minä
kahden istuttavat moottorivaunut lähimmältä asemalta ja viiletimme
kotoa poispäin poikkeillen tieltä aivan päähänpistojen mukaan. Ääntä
pitämättä vieriessämme sileitä katuja, joille laiteilla olevat
puuryhmät olivat sirotelleet lehtiään, aloin ihmetellä koululasten
varhaista kypsyyttä, he kun kolmen-, neljäntoista vuotisina pystyivät
käsittelemään aineita jotka minun aikanani tavallisesti oli säästetty
korkeakouluihin ja yliopistoihin. Tämän kuitenkin tohtori selitti.
"Siitä ajasta alkaen", hän sanoi, "jolloin maailma hyväksyi työn
ja sen tulosten tasaisen jakoehdotuksen, kävi kansantalous niin
yksinkertaiseksi tieteeksi että kuka lapsi tahansa, joka osaa
soveliaasti jakaa omenan pikku veljiensä kesken, on sen salaisuuden
perillä. Tietysti on väärän kansantalouden erhetyksien keksiminenkin
sangen yksinkertainen asia, kun kerran vain voi sitä vertailla oikean
kanssa.
"Mitä yleensä tulee varhaiseen henkiseen kehitykseen", jatkoi tohtori,
"en luule että se on erikoisemmin huomattava, meidän lapsissamme
teidän päiviinne lapsiin verrattuna. Me varmastikaan emme pyri sitä
kehittämään. Yhdeksännentoista vuosisadan selväjärkinen kahdentoista
vuotias koululapsi ei luultavastikaan tuloksiin nähden joutuisi
huonommalle puolen vertailussa tavallisen kaksitoista vuotiaan kanssa
meidän kouluissamme. Vertaillessanne heitä kymmentä vuotta myöhemmin
näyttäisi ehkä kasvatusjärjestelmäin erotus vaikutustansa. Yhden- ja
kahdenkolmatta vuotiaana tavallinen nuorukainen teidän päivinänne
lienee ollut vain vähän pitemmällä kasvatuksessa kuin neljännellätoista
vuodellaan, kun hänen luultavasti oli täytynyt lähteä koulusta
tehtaaseen tai farmille siihen aikaan tai parisen vuotta myöhemmin,
ellei hän sattunut oleman joku rikkaan vähemmistön lapsista. Vastaava
lapsi meidän järjestelmämme vallitessa olisi jatkanut opintojaan
keskeymättä ja yhdenkolmatta ikäisenä saavuttanut sen mitä te
tavallisesti sanoitte korkeakoulun opetuskurssiksi."
"Kasvatuskoneiston laajennuksen, joka vaadittiin korkeamman kasvatuksen
varaamiseksi kaikille, on täytynyt olla tavaton", sanoin. "Meidän
alkeiskoulujärjestelmämme piti alkeistietoja lähes kaikkien lasten
varalle, mutta kahdestakymmenestä tuskin yksi kävi edes oppikouluun,
tuskin yksi sadasta ennätti korkeakouluun eikä täyttä yhtä tuhannesta
koskaan nähnytkään opistoa. Minun aikani suurista yliopistoista --
Harvard, Yale ja muut -- lienee tullut pikku kaupunkeja, jotta voivat
vastaan ottaa sinne tulvivat ylioppilaat."
"Niiden olisi todellakin tarvinnut olla sangen suuria kaupunkeja",
vastasi tohtori, "jos kysymyksessä olisi ollut nuorisomme
korkeamman kasvatuksen luovuttaminen niiden haltuun, sillä joka
vuosi yliopistollista arvoa meillä ei anneta vain tuhansille ja
kymmentuhansille, joilla luvuilla teidän korkeakoulunne läpikäyneitä
laskettiin, vaan miljoonille. Siitä syystä -- se on, kysymyksessä
olevan lukumäärän vuoksi -- meillä ei voi enää olla mitään korkeamman
kasvatuksen keskuksia yhtä vähän kuin teillä alkeiskasvatuksen.
Kullakin yhteiskunnalla on yliopistonsa aivan samoin kuin ennen yleiset
koulut, ja kullakin on niissä enemmän oppilaita lähistöltään kuin
mikään teidän suurista yliopistoista saattoi vetonuotallaan koota
kaiken maailman ääristä."
"Mutta eikö erikoisten opettajain maine houkuttele oppilaita erikoisiin
yliopistoihin?"
"Siitä asiasta suoriudutaan helposti", vastasi tohtori. "Telefooni- ja
elektroskooppijärjestelmämme täydellisyys antaa tilaisuuden nauttia
minkä opettajan opetuksia tahansa miltä välimatkalta tahansa. Suosittu
opettaja luennoi miljoonille oppilaille kuiskaillen, jos hänen äänensä
on sortunut, paljon helpommin kuin kukaan teidän professoreistanne
saattoi puhua viisikymmentä oppilasta käsittävälle luokalle, vaikka oli
selvä-äänisenä."
"Todellakin, tohtori", sanoin, "sivistyksessänne ei ole mitään
kohtaa joka näyttää avaavan niin monia mahdollisuuden näköaloja
ja ratkaisevan ennakolta niin monia mahdollisia vaikeuksia
yhteiskuntajärjestelmänne järjestämisessä ja toiminnassa kuin tämä
sivistyksen yleisyys. Minun täytyy sanoa ettei mikään mikä on järkevätä
näytä mahdottomalta yhteiskunnan oikomistiellä, kun kerran te olette
sen olomuodon omaksuneet. Minun omat aikalaiseni täydelleen tunnustivat
teoriassa, kuten tiedätte, kansan kasvatuksen tärkeyden, jotta hyvä
kansanvaltainen hallitus olisi voitu toteuttaa; mutta järjestelmämme,
joka vain opetti kansan joukot tavailemaan, oli todellakin narripeliä
nykyiseen kansalliseen kasvatukseen verrattuna."
"Ehdottomasti niin", vastasi tohtori. "Kasvatuksen peruste on
taloudellista laatua, se kun vaatii oppilaan ylläpitoa ilman
taloudellisia tuloja kasvatusaikana. Jos mieli kasvatuksen tuottaa
tuloksia, täytyy sen ajan kestää lapsuusvuodet ja nuoruutta ainakin
kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti. Se vaatii sangen suuria
kustannuksia, joita tuskin yhdet vanhemmat tuhannesta saattoivat kestää
teidän päivinänne. Valtio sen tietysti olisi voinut ottaa osalleen,
mutta silloin olisi rikkaitten täytynyt avustaa köyhäin lapsia, eivätkä
he luonnollisesti sellaisesta tahtoneet kuulla puhuttavankaan, ainakaan
kasvatuksen alkeisasteiden yläpuolelle. Ja vaikkakaan ei asiassa
olisi ollut rahakysymystä, olisivat rikkaat, jos toivoivat voivansa
valtaansa säilyttää, olleet hulluja, jos olisivat heidän likaisia
töitään suorittamaan määrätyille joukoille varanneet sivistystä joka
heistä olisi tehnyt yhteiskunnallisia kapinoitsijoita. Näistä kahdesta
syystä teidän talousjärjestelmänne oli aivan mahdoton mitään nimensä
arvoista kansallista kasvatusjärjestelmää ylläpitämään. Toiselta puolen
taloudellisen tasa-arvoisuuden ensimmäinen vaikutus oli samallaisten
kasvatuksellisten etujen varaaminen kaikille ja vielä paraitten
minkä yhteiskunta voi aikaan saada. Vallankumouksen historian mieltä
kiinnittävimpiä lukuja on se joka kertoo miten heti uuden järjestyksen
voimaan astuttua nuoret miehet ja naiset alle kahdenkymmenen ikävuoden,
jotka olivat työskennelleet pelloilla ja tehtaissa ehkä lapsuudesta
asti, jättivät työnsä ja tulvivat takaisin kouluihin ja opistoihin
niin pian kuin tilaa heille voitiin valmistaa, jotta olisivat
mahdollisimman paljon voineet korjata varhaisia tappioitaan. Kaikki
yksimielisesti nyt ymmärsivät että kasvatus oli taloudellisesti
tehty kaikille mahdolliseksi, että se oli suurin uuden järjestyksen
tuottama anti. Kirjoista selviää myös ettei vain nuoriso, mutta
miehet ja naiset ja vanhemmatkin, jotka olivat kasvatuksellisia etuja
vaille jääneet, käyttivät kaiken teollisuusvelvollisuuksistaan vapaan
aikansa täyttääkseen mahdollisuuden mukaan varhaisemman elinaikansa
puutteita, jotta heidän ei liian suuresti olisi tarvinnut hävetä
nousevan sukupolven läsnäollessa joka kokonaan oli oleva korkeakoulun
läpikäyneitä.
"Puhuaksemme kasvatusjärjestelmästämme nykyisessä muodossaan", jatkoi
tohtori, "tahdon varottaa teitä siitä mahdollisesta erehdyksestä
että luulisitte yhdenkolmatta vuoden ijässä päättyvän kurssin
päättävän myös tavallisen yksilön kasvatuksellisen opintoajan. Se on
päinvastoin vain vaadittava sivistyksellinen minimi jonka yhteiskunta
jokaiselle nuorukaiselle vaatii annettavaksi heidän alaikäisyytensä
aikana, jotta heistä tulisi vain soveliaita kansalaisia. Me kuitenkin
pitäisimme sangen laihana kasvatuksena sitä joka siihen päättyisi.
Me arvelemme että yliopistollisen arvon saavuttaminen täysikäisyyden
alkaessa merkitsee vain että arvon saanut on päässyt sille ikäkaudelle
jolloin hänen katsotaan kykenevän ja olevan oikeutetun täysi-ikäisenä
pitää huolta opinnoistaan ilman valtion johdatusta ja pakotusta.
Tätä tarkoitusta varten keinoja varatakseen kansa ylläpitää laajaa
järjestelmää jota voitte sanoa oppiarvon saavuttaneitten valittavaksi
opintokurssiksi jokaisessa tieteen haarassa, ja nämä ovat vapaasti
avoimina jokaiselle elämän loppuun asti niin kauan tai niin lyhyen
ajan, niin jatkuvasti tai niin asteettaisesti, niin perinpohjaisesti
tai niin pintapuolisesti kuin kukin haluaa.
"Järki ei todellakaan ole mahdollinen monissa tärkeissä
opintohaaroissa, halu niihin ei heräjä eikä ymmärrys kykene niitä
tavoittamaan, ennenkuin kypsyneellä ijällä, jolloin kuukauden
pyrkimyksellä saavutetaan käsitys asiassa minkä omaksumisyritykseen
vuosia olisi hukkaan tuhlattu nuoruudessa. Meidän tarkoituksenamme on
niin paljon kuin mahdollista lykätä sellaisten haarojen vakava tutkimus
oppiarvon saavuttaneiden kouluihin. Nuoren kansan täytyy saada asioista
yleinen käsitys, mutta todenteolla heidän elinaikansa ei ole kiinteää
ja tuloksellista tutkimusta varten. Jos tahdotte nähdä innostuneita
oppilaita, joille tietojen tavoittelu on suurinta elämän iloa, täytyy
teidän etsiä heidät keski-ikäisten isien ja äitien joukosta oppiarvon
saavuttaneiden kouluista.
"Tietojen elinkautisen tavoittelun tilaisuuksien oikein käyttämistä
varten ovat meidän mielestämme elämämme vapaa-ajat, jotka teistä
tuntuvat niin pitkiltä, aivan liian lyhyet. Ja ne joutoajat, niin
pitkiä kuin ovatkin, puolet joka päivästä ja puolet joka vuodesta sekä
koko jälkimmäinen puoli elämästä joka on pyhitetty persoonalliselle
käyttämiselle -- vieläpä näiden pitkien aikojen lisäyksetkin, yhä
suuremmiksi kasvaen jokaisen työtä säästävän keksinnön mukana,
jotka ovat varatut elämän korkeampaa käyttöä varten, näyttävät
meistä vähäarvoisilta henkiselle kehitykselle, olosuhteilta joita
teidän aikananne ei ollut tuskin kenenkään käytettävissä, mutta
jotka meidän laitoksemme ovat kaikille varanneet. Tarkoitan sitä
rauhan moraalista ilmapiiriä joka johtuu mielen ehdottomasta
vapauttamisesta häiritsevistä ankeuksista ja kiduttavasta huolesta
oman itsemme ja meille rakkaitten aineellisen toimeentulon suhteen.
Talousjärjestelmämme saattaa meidät asemaan jossa voimme seurata
Kristuksen oppia, joka niin mahdoton oli teille, olla pitämättä 'huolta
huomisesta.' Teidän ei tietysti pidä ymmärtää että koko kansamme on
vain tutkijoita ja filosoofeja, mutta ymmärtänette että me olemme
enemmän tai vähemmän uutteria ja järjestelmällisiä oppilaita ja
koululaisia koko elämämme ajan."
"Todellakin, tohtori", sanoin, "en muista oletteko koskaan puhunut
minulle mitään mikä olisi osottanut täydellisempää ja räikeämpää
ristiriitaa teidän ja minun aikani välillä kuin tämä puhtaasti
henkisten harrastusten pysyvä ja kasvava kehitys läpi eläjään. Minun
aikanani oli kuitenkin vain kuuden tai kahdeksan vuoden erotus
köyhän miehen pojan ja onnellisemman nuorukaisen henkisen elämän
kestäväisyyden välillä, edellinen oli tuomittu tehtaaseen neljäntoista
vanhana, jälkimmäinen läksi opistoon. Jos toisen kehitysaika päättyi
neljänteentoista ikävuoteen, niin toisen loppui jotenkin yhtä
täydellisesti yhden- tai kahdenkolmatta ijässä. Sen sijaan että
opin arvon saavuttamisella hän olisi päässyt tilaisuuteen alkamaan
todellista kasvatustaan, merkitsi se tapaus tavalliselle nuorukaiselle
opinto-ajan päättymistä ja oli hänen elämänsä vuoksiaika sivistyksen
ja tieteitten ja humaanisuuden tietoon. Tässä suhteessa tavallinen
yliopistolainen ei koskaan jälkeenpäin omistanut niin paljon tietoja
oppiarvonsa saavuttamispäivänä. Sillä heti senjälkeen, ellei ollut
rikkainta luokkaa, hänen täytyi suin päin syöksyä liike-elämän
melskeeseen ja kilpailuun ja ottaa pesti olemassa olon aineellisten
välikappaleiden taistelurekryytiksi. Sortuiko hän vai onnistui,
se ei suuria vaikuttanut hänen henkisen elämänsä kuihtumisen ja
kääpiöitymisen estämiseksi tai edistämiseksi. Hänellä ei ollut aikaa
eikä voinut käyttää mitään ajatusta muuhun. Jos hän sortui taikka
tuskin vältti sortumisen, alituinen ankeus hänen sydäntänsä jäyti: ja
jos hän onnistui, hänen onnensa tavallisesti teki hänestä tylsäpäisen
ja vielä avuttomamman itseensä tyytyväisen aineen orjan kuin jos
olisi sortunut. Mitään toivoa ei kummallakaan tiellä ollut hänen
mielelleen ja sielulleen. Jos elämänsä lopussa hänen ponnistuksensa
olivat voittaneet hänelle hiukan hengityksen tilaa, ei siitä hänen
käytettäväkseen ollut, sillä henkiset ja järjelliset osat käytännön
puutteessa kuihtuvat eivätkä enää kyenneet vastaamaan tilaisuutta."
"Ja tällaista olemassaolonsa puolustusta", sanoi tohtori, oli niiden
elämä joita te piditte onnellisimpina ja menestyksellisimpinä --
joiden arveltiin elämän palkinnon voittaneen. Voitteko ihmetellä
että me pidämme suurta vallankumousta ihmisen toisena luomisena,
etenkin kun se täydellisen mielen ja sielun elämän olosuhteet lisäksi
tuotti siihen pelkkään aineelliseen toimeentuloon joka enemmän tai
vähemmän kunnollisena oli ollut kaikkien ihmisolentojen, rikkaitten
ja köyhien, melkein koko elämä mitä he siihen asti olivat tienneet?
Olemassaolon taistelun vaikutus, se kun ehkäsi kokoamishimollaan
henkisen kehityksen aikaihmisen elämän kynnykselle, olisi ollut kyllin
turmiollinen, vaikkapa taistelun luonne riisi ollut siveellisesti
nuhteetontakin. Kun johdumme ajattelemaan että se taistelu ei vain
estänyt sielun kehitystä, vaan oli vaikutukseltaan tavattoman
turmiollinen siveelliselle elämällekin, ymmärrämme täydellisesti
ihmissuvun onnettomat olosuhteet ennen vallankumousta. Nuorisolla
on ylevä pyrkimys velvollisuuteen ja oikeuteen ja korkeat unelmat
niistä. Se katsoo maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi oleman,
eikä sellaisena kuin se on; ja onneksi on ihmiskunnalle, jos
yhteiskunnan laitokset eivät loukkaa tätä moraalista innostusta,
vaan pikemmin koettaa sitä säilyttää ja kehittää läpi koko elämän.
Tämän nykyinen yhteiskuntajärjestys tekee, sen luullakseni voimme
väittää. Taloudellisen järjestelmän avulla, joka perustuu kaiken
työn teon korkeimmalle siveysopilliselle aatteelle, huomaa nuoriso
maailmalle jouduttuaan että se on kaiken moraalin käytännöllinen
koulu. Nuorukainen tapaa tarpeeksi tilaa ja ilmaa velvollisuuksissaan
ja toimissaan ylevälle innostukselle, jokaiselle epäitsekkäälle
pyrkimykselle mitä vain helliä mielii. Hän ei ole voinut muodostaa
korkeampaa eikä täydellisempää moraalista kuvaa kuin mikä vallitsee
meidän teollisuus- ja jakojärjestyksessämme.
"Nuoriso oli teidän päivinänne yhtä ylevää kuin se on nyt, jo uneksi
samoja suuria unelmia elämän mahdollisuuksista. Mutta kun nuori mies
pääsi eteenpäin käytännöllisen elämän maailmaan, hän huomasi unelmiansa
pilkattavan ja ja ihanteitansa ivailtavan joka käänteessä. Hän huomasi
olevan pakotettu, tahtoipa sitten laikka ei, ottamaan osaa elämän
taisteluun, jossa menestyksen ensimmäisenä ehtona oli siveysopin
ripustaminen hyllylle ja omantunnon äänen tukahuttaminen. Teillä oli
eri lausuntotapoja millä kuvailitte sitä prosessia, kun nuori mies
vastenmielisesti luopuen ihanteistaan tyytyi innoittavan taistelun
olosuhteisiin. Te sanoitte hänen 'oppivan käsittelemään maailmaa
sellaisena kuin se oli', 'pääsevän romanttisista lapsellisuuksista',
'tulevan käytännölliseksi' ja sen tapaista. Se todellisesti ei ollut
muuta kuin sielun turmelemista. Onko se liioittelua?"
"Se on vain totuutta ja me sen kaikki tiesimme", vastasin.
"Kiittäkää Jumalaa että niistä päivistä on päästy ijäksi. Isän ei
tarvitse enää opettaa pojallensa kyynillisyyttä, jotta hän ei elämässä
tappiolle tulisi, eikä äidin tyttärellensä maailmallista viisautta
suojatakseen häntä ylevältä vaistolta. Vanhemmat ovat lastensa
arvoisia ja kykenevät heidän kanssansa liittoutumaan; siten meidän
mielestämme ei ollut eikä voinut olla asian laita teidän päivinänne.
Elämä on kauttaaltansa yhtä laaja ja ylevä kuin se näyttää olevan
kodin kynnyksellä ikävöivälle lapselle. Täydellisyyden ihanteet,
itseuhrauksen, kunnian, rakkauden ja velvollisuuden tuottama innostus
ei enää kypsyneempinä vuosina vaihdu halvempiin perustuksiin, vaan
jatkuu elämätä elättäen sen loppuun asti. Muistanette mitä Wordsworth
sanoi:
"Lapsuudessa taivas meitä ympäröi.
Poikaijällämme meihin lankeaa
Jo varjot vankilan."
"Jos hän olisi osallisena meidän elämässämme, ei luullakseni hänen olisi
tarvinnut lapsuutta ylistää poikuusijän kustannuksella, sillä elämä
kohoaa yhä laajemmaksi ja korkeammaksi loppuun asti."