Vähän aikaa sen jälkeen kulkiessamme yli Boston Common torin
keskusteluun vaipuneena lankesi tiemme yli varjo ja kun kohotin
katseeni, näin vieressämme kohoavan ilmaan suurenkokoisen
veistokuvaryhmän.
"Ketä nämät ovat?" huudahdin.
"Teidän pitäisi se tietää paremmin kuin kenenkään muun", sanoi tohtori.
"Ne ovat teidän aikalaisianne, jotka teidän päivinänne saivat melkoisia
häiriöitä toimeen."
Ja todella paljaasta tahdottomasta hämmästyksestä oli johtunut
kysymykseni, keiden kuvia edessäni oli.
Sallikaa minun kertoa teille, kahdennenkymmenennen vuosisadan
lukijat, mitä näin ylhäällä jalustalla ja te tunnette tämän maailman
kuulun ryhmän. Olka kiinni olassa, ikäänkuin yhtyneinä vastustamaan
hyökkäystä, seisoi siinä kolme miestä oman aikani työläisten pukuun
puettuina. He olivat paljain päin ja heidän karkeavaatteiset paitansa,
hihat kyynärvarsiin käärittyinä ja rinta avoinna päästivät näkyviin
jäntereiset käsivarret ja rinnan. Heidän edessään maassa oli pari
lapiota ja kuokka. Keskimmäinen henkilö oikea käsi ojennettuna, kämmen
ulospäin käännettynä, osotti hylättyjä työkapineita. Molempien toisten
käsivarret olivat ristissä rinnoilla. Kasvot olivat karkeat ja kovat
piirteiltään ja hoitamattoman parran ympäröimät. Heidän kasvonilmeensä
osottivat itsepäistä uhmaa ja heidän katseensa olivat kiinnitetyt
sellaisella äreällä tuimuudella heidän edessään olevaan tyhjään
paikkaan, että ehdottomasti vilahdin taakseni nähdäkseni, ketä he
katsoivat. Ryhmässä oli myöskin kaksi naista, karkeita puvuissaan ja
piirteissään. Toinen oli polvillaan oikealla olevan veistokuvan edessä
ojentaen hänelle toista kättänsä kuin nälkäinen, puolialaston lapsi
samalla kuin hän toisella osotti työkaluja miehen jalkojen juuressa
rukoilevalla eleellä. Toinen naisista oli tarttunut vasemmalla seisovan
miehen hihaan vetääkseen häntä taaksepäin samalla kuin hän toisella
kädellään suojasi silmiään. Miehet eivät kuitenkaan välittäneet
ollenkaan naisista taikka edes näyttäneet katkeran vihansa vuoksi
huomaavankaan, että he olivat siinä.
"Mitä", huudahdin, "nämäthän ovat lakkolaisia!"
"Niin ovat", sanoi tohtori, "tässä ovat Lakkolaiset, Huntingtonin
mestariteos, jota pidetään parhaimpana veistokuvaryhmänä tässä
kaupungissa ja yhtenä paraimmista koko maassa."
"Nuohan ihmiset ovat eläviä!" sanoin minä.
"Se on hyvä tunnustus", vastasi tohtori. "Vahinko, että Huntington
kuoli liian aikuisin sen kuullakseen. Hän olisi varmaan siitä ollut
mielissään."
Minä olin, kuten yleensä minun päivinäni rikas ja sivistynyt luokka,
aina halveksinut ja kammonut lakkolaisia sokeina ja vaarallisina
juonittelijoina, yhtä vähän omia parhaita etujaan käsittävinä kuin he
välittävät muittenkaan eduista sekä muutenkin turmiollisina henkilöinä,
joiden mielenosotuksia, niin kauan kuin ne eivät olleet väkivaltaisia,
ei onnettomuudeksi voitu kukistaa väkivoimalla, mutta jotka olivat aina
tuomittavat ja pikaisesti rautakourin kukistettava heti kun vähääkään
voi puolustaa poliisin sekaantumista. Enemmän tai vähemmän voitiin
hyvinvoivassa luokassa kärsiä yhteiskunnallisia parannussaarnaajia,
jotka kirjoissa tai puheissa ajoivat hyvinkin jyrkkiä taloudellisia
muutoksia niin kauan kuin he pysyivät säädyllisinä sanoissaan, mutta
lakkolaisilla oli hyvin vähän puolustajia. Luonnollisesti kapitalistit
tyhjensivät heidän päällensä vihansa ja halveksumisensa ja vieläpä
kansa, joka arveli olevansa samaa mieltä heidän kanssansa pudisti
päätänsä lakkoja mainittaessa arvellen niiden pikemmin hidastavan
kuin edistävän työväen asiaa. Kasvatettu kun olin tällaisissa
ennakkoluuloissa ei näyttäne kummeksuttavalta, joskin tunsin itseni
hieman loukkautuneeksi huomatessani tällaisen epäkiitollisen aiheen
valituksi kaupungin parhaalle paikalle.
"Vähintäkään ei ole epäilemistä taiteilijan työn erinomaisuudesta",
sanoin, "mutta mikä lakkolaisissa on aiheuttanut teidät ottamaan meidän
ajaltamme heidät kunnioituksen esineiksi?"
"Me näemme heissä", vastasi tohtori, "esitaistelijat kapinassa
yksityiskapitalismia vastaan, joka on synnyttänyt nykyisen
kehityskannan. Me kunnioitamme heitä, kuten niitä jotka Winkelriedin
tavoin tekivät tietä vapaudelle ja kuolivat. Me näemme heissä
kooperatiivisen teollisuuden ja taloudellisen yhdenvertaisuuden
esimarttyyrit."
"Mutta voin vakuuttaa teille, tohtori, että näillä miehillä ainakaan
minun päivinäni ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, että he olisivat
olleet kapinassa yksityiskapitalismia vastaan järjestelmänä. He olivat
verrattain tietämättömiä ja melkein kykenemättömiä käsittämään niin
suurta aatetta. Heillä ei ollut ajatustakaan, että he voisivat tulla
toimeen ilman kapitalisteja. Kaikki mitä he kuvailivat mahdollisena
tai toivottavana oli hiukan parempaa kohtelua työnantajan puolelta,
muutamia senttejä enemmän tunnilta, muutamia minuutteja vähemmän
työaikaa päivässä tai ehkä ainoastaan vihatun esimiehen erottamista.
Enintäin oli heidän vaatimuksinaan ainoastaan joitain pieniä
parannuksia heidän tilassaan, joiden saavuttamiseksi he eivät epäilleet
saattaa koko teollisuuskoneistoa epäjärjestykseen."
"Kaiken sen tiedämme me nykyaikalaiset varsin hyvin", vastasi
tohtori. "Katsokaa noita kasvoja. Onko kuvanveistäjä asettanut
niihin ihanteita? Ovatko nuo kasvot ajattelijain kasvoja? Eivätkö
ne vahvista teidän väitettänne, että lakkolaiset, kuten työläiset
yleensä, olivat poikkeuksetta tietämätöntä ahdasmielistä väkeä,
joilla ei ollut vähintäkään käsitystä suurista kysymyksistä ja jotka
olivat kykenemättömiä niin suureen aatteeseen kuin ammoisista ajoista
vallinneen taloudellisen järjestelmän kumoamiseen? Täysin totta
onkin, että vielä joitakin vuosia sen jälkeen kuin te nukuitte uneen,
he eivät käsittäneet, että heidän riitansa oli yksityiskapitalismia
eikä yksilölliskapitalismia vastaan. Tässä heräämisen hitaudessa
vallankumouksensa täyteen määrään olivat he aivan yhdenarvoisia
kaikkien suurten vallankumousten alkutaistelijain kanssa. Varaväki
Concordissa ja Lexingtonissa vuonna 1775 ei käsittänyt, että he
nostivat aseensa yksinvaltiuden aatetta vastaan. Yhtä vähän ymmärsi
kolmas sääty Ranskassa konventsiooniin vuonna 1789 mennessään, että
sen tie oli käyvä yli valtaistuimen raunioiden. Yhtä vähän huomasivat
Englannin vapauden esitaistelijat kun he alkoivat vastustaa Kaarle I:n
tahtoa, että heidän oli pakko ennen päämäärään pääsyään ottaa häneltä
pään. Yhdessäkään näistä tapauksista ei kuitenkaan jälkimaailma ole
arvellut esitaistelijain rajoitetun ennakkotiedon toimintansa täysistä
seurauksista vähentäneen maailman suurta alkuyrittelijäisyyttä, jota
ilman täydellistä voittoa ei voi koskaan saavuttaa. Lakon päämääränä
oli teollisuuden sopimattoman käytöstavan kukistaminen, jokopa
lakkolaiset sen sitten tiesivät tai eivät emmekä me voi iloita tämän
kukistamisen seurauksista kunnioittamatta heitä tavalla, joka hyvin
luultavasti, kuten te arvelette, tulisi heitä hämmästyttämään, jos he
tietäisivät siitä, yhtä paljon kuin se hämmästyttää teitä. Sallikaa
minun koettaa selvittää teille nykyistä katsantokantaa siitä osasta,
jota nämät alkutyöskentelijät näyttelivät." Me istuuduimme eräälle
penkille lähelle patsasta ja tohtori jatkoi:
"Rakas Julian, pyydän sanokaa, kuka se oli, joka ensiksi herätti
teidän aikalaismaailmanne käsittämään sitä tosiseikkaa, että löytyi
olemassa teollisuuskysymys ja liikuttavilla passiivisen vastarinnan
mielenosotuksilla vääryyttä vastaan viidenkymmenen vuoden ajan piti
yleistä huomiota kiinnitettynä tähän kysymykseen, kunnes se saatiin
ratkaistuksi? Olivatko ne teidän valtiomiehiänne, tai kenties
taloustieteilijöitänne, opettajianne tai muita niin kutsumianne
viisaita miehiä? Ei. Ne olivat juuri noita halveksittuja, pilkattuja,
kirottuja ja ahdistettuja olentoja tuolla jalustalla, jotka alituisten
lakkojensa kautta eivät antaneet maailmalle rauhaa, ennen kuin heidän
vääryytensä, joka samalla oli koko maailman vääryys oli korjattu.
Taasen uuden kerran oli jumala valinnut yksinkertaiset välikappaleet
saamaan aikaan viisautta, heikot välineet suuraa aikaan saamaan."
"Käsittääksenne, miten voimakkaasti nämät lakot vaikuttivat
paljastamaan kansalle yksityiskapitalismin sietämätöntä pahennusta
ja järjettömyyttä, on teidän muistettava, että tapaukset opettavat
ihmiskuntaa, että toiminnalla on paljon opettavampi vaikutus kuin
millään määrällä opetusta ja etenkin sellaisena aikana kuin teidän
aikanne oli, jolloin suurella kansanjoukolla ei ollut mitään sivistystä
tai järkiperäisyyttä. Tosin ei puuttunut vallankumouksen aikakautena
sivistyneitä miehiä ja naisia, jotka sanoin ja kynin ajoivat työväen
asiaa ja osottivat heille oikeata tietä; mutta heidän sanansa olisivat
saaneet vähän aikoihin ilman sitä kauheaa voimaa, jolla nämät miehet
sitä vahvistivat kuollessaan nälkään sitä todeksi todistaessaan. Nuo
karkean näköiset miehet, jotka luultavasti eivät olisi saaneet kokoon
yhtä kieliopillista lausetta yhteisin voiminkaan todistivat uuden
kehittyneen teollisuusjärjestelmän välttämättömyyden vakuuttavammalla
todistustavalla kuin mitä parhainkaan puhujataito voi esiin tuoda. Kun
miehet ottavat henkensä käsiinsä vastustaakseen sortoa, kuten nämät
miehet tekivät, on toisten ihmisten pakko kiinnittää heihin huomiotaan.
Me olemme kaivertaneet tuohon jalustaan jossa näette kirjoitusta,
sanat, joihin ylläolevan ryhmän toiminta näyttää sisältyvän:
"Me emme voi kestää kauempaa. Parempi on kuolla nälkään kuin elää
teidän myöntämillänne ehdoilla. Henkemme, vaimojemme ja lastemme henget
me asetamme teidän voittojanne vastaan. Jos te nostatte jalkanne meidän
niskamme päälle, me puremme teitä kantapäähän."
"Tällainen oli heidän huutonsa", jatkoi tohtori, "miesten, jotka
sorto teki epätoivoisiksi, joille olemassaolo täynnä kärsimyksiä ei
ollut mistään arvosta. Se oli sama huuto, joka eri muodossa, mutta
samansisältöisenä oli ollut tunnussanana jokaisessa vallankumouksessa,
joka tarkoitti ihmiskunnan edistymistä -- antakaa meille vapaus tai
kuolema! -- ja koskaan ei se kaikunut arvokkaamman asian edestä tai
herättänyt maailmaa mahtavampaan tehtävään kuin näiden ensimmäisten
yksityiskapitalismin järjettömyyttä ja tyrannivaltaa vastaan
kapinoivien suussa."
"Teidän aikakaudellanne, sen tiedän, Julian", jatkoi tohtori
suopeammalla äänellä, "oli tapana yhdistää urhoollisuus aseitten
kalskeeseen, korskeuteen ja sotatoimiin. Mutta torven ja rummun ääni
kuuluu meille ainoastaan heikosti eikä meitä ollenkaan liikuta.
Sotilaalla ovat jo hänen päivänsä olleet ja menneet ikuisesti
miehuusihanteineen, joita se kuvasi. Mutta tuo ryhmä esittää niin
suuressa määrässä itseuhraavaisuutta, että se vaikuttaa meihin
ehdottomasti. Nuo miehet uskalsivat henkensä heittäessään käsistään
työkapineensa yhtä hyvin kuin sotamies taisteluun mennessään ja
antautuivat yhtä epätoivoisen sattuman varaan, eikä yksin itse,
vaan myös perheineen, joista mikään kiitollinen maa ei ottanut
huolehtiakseen onnettomuuden sattuessa. Sotilaat lähtivät taisteluun
musiikin soittaessa kunniamarssia ja maansa innostuksen rohkaisemina,
mutta nämät toiset peitettiin häpeällä ja yleisellä halveksimisella
ja heidän epäonnistumistaan ja tappiotaan tervehdittiin yleisillä
hyväksymishuudoilla. Ja kuitenkaan eivät he etsineet toisten henkiä,
vaan ainoastaan että he itse voisivat elää; ja vaikkakin heidän ensi
ajatuksenaan oli heidän itsensä ja heidän perheittensä hyvinvointi,
niin kuitenkin he taistelivat ihmisyyden ja jälkimaailman taistelua
lyömällä ainoalla heille mahdollisella tavalla, kun kukaan muu ei
uskaltanut panna ensinkään vastalausettaan taloudellista järjestelmää
vastaan, joka kuristi maailmaa kurkusta eikä koskaan heittäisi
kuristustaan hyvien sanojen vaikutuksesta tai ilman voimakkaita iskuja.
Papisto, taloustieteilijät ja opettajat jätettyään nämät oppimattomat
miehet etsimään parhaansa mukaan yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua
itse eläen helposti ja kieltäen mitään kysymystä löytyvänkään olivat
hyvin liukaskielisiä moittimaan työmiesten erehdyksiä, ikään kuin olisi
mahdollista pyrkiessään ulos yhteiskunnallisesta sekamelskasta tehdä
erehdystä, joka olisi niin suuri tai niin rikollinen kuin erehdys
olla ollenkaan etsimättä ratkaisua. Epäilemättä, Julian, olen pannut
kauniimpia sanoja noiden miesten suuhun, kuin mitä he itse olisivat
mahdollisesti ymmärtäneet, mutta vaikkei tämä ajatus ilmennytkään
heidän sanoissaan, ilmeni se heidän töissään. Ja juuri sen vuoksi,
mitä he tekivät, eikä mitä he sanoivat, me tänään kunnioitamme heitä
teollisuustasavallan esimarttyyreina ja tuomme lapsemme suutelemaan
kiitollisuudesta noiden karkeatekoisia jalkoja, jotka meille ovat tien
raivanneet."
Kokemukseni heräämiseni jälkeen tänä vuonna 2000 voi sanoa
olleen yhtämittainen jono vallankumouksellisluontoisia äkillisiä
ajatuksenmuutoksia, joissa se mikä ennen minusta oli näyttänyt pahalta,
oli nyt muuttunut hyväksi ja mikä minusta oli näyttänyt viisaudelta,
oli muuttunut järjettömyydeksi. Jos tämä keskustelu lakkolaisista
olisi tapahtunut jossain muualla, olisi koko uusi vaikutelma, jonka
olin saanut heidän näyttelemästään osasta suuressa yhteiskunnallisessa
vallankumouksessa, josta olin osalliseksi tullut, ollut ainoastaan
yksi uusi tällainen ajatuksen muutos ja kokonaan henkinen. Mutta tämän
ihmeellisen ryhmän läsnäolo, veistoskuvien elävännäköisyys silmissäni
kuunnellessani tohtorin sanoja, vaikuttivat omituisen persoonallisesti
-- niin sanoakseni -- tunteen muutokseeni, jonka nyt sain kokea.
Vastustamattomasti liikutettuna nousin seisomaan ja kohottaen hattuani
tervehdin karkeapiirteisiä veistokuvia, joiden eläviä alkuaiheita olin
aikalaisteni kanssa yhdessä ivannut.
Tohtori hymyili vakavana.
"Tiedättekö, poikani", hän sanoi, "useaan ei tapahdu, että ajan pyörä
tuottaa kostonsa yhtä draamallisella tavoin kuin tällä kertaa?"