Rouva Äyriäinen. Sitten Majuri ja Amalia.
_Rouva Äyriäinen_. Minun omani! Minun omani! Aha, pastorin rouva, te
arvelitte kai, kun olette muutamaa vuotta nuorempi minua, ettei minusta
ole mitään pelättävää. Mutta kas meillä on vielä ominaisuuksia, jotka
nuoren miehen niin hurmaavat, että hän meidän jalkaimme juuressa matona
matelee. Jaa, polvillansa on hän kontannut minun edessäni, sitä ei
signalisti milloinkaan tehnyt.
_Majuri_. No, rouva Äyriäinen?
_Amalia_. Mitenkäs on käynyt?
_Rouva Äyriäinen_. Voi, armollinen herra! Voi rouva pastorska! Mitä
pitää minun sanoa? Minun hehkuvat kasvoni, minun ujoksuva katsantoni
selvästi osoittavat, mitä täällä on tapahtunut.
_Majuri_. Tuhattulimmaista? Hänen ujoksuva intonsa?
_Rouva Äyriäinen_. Minun syyni ei se ole, kun rouva on niin tahtonut.
_Amalia_. Se on totta, minä olen luopunut oikeuksistani.
_Rouva Äyriäinen_. Ellei herra majurilla mitään ole —
_Majuri_. Ei mitään, ha, ha, ha!
_Rouva Äyriäinen_. Jaa, jaa, armollinen herra, naurakaa vaan! Oikein
totinen rakkaus: sillä hän sanoi selvään, että ellen minä olisikaan
pastorin rouva hän minut kumminkin siksi tekisi. Rakkauden siivillä hän
on rientänyt kotia noutamaan kihlasormusta ja rakkauden siivillä hän on
tuleva takaisin, ja sentähden riennän kammariini etsimään esille sen
morsiuspuvun, jossa minut kolmattakymmentä vuotta sitte kainona neitona
ensi kerran nähtiin. (Lähtee.)