Amalia (yksinänsä. Sittemmin) Majuri.
_Amalia_. Hän on poissa. — Minun on tunnustaminen että olen vähän
tirkistellyt avaimen lävestä. Kukapa sitä minulle viaksi lukee. Jos
minun uudestaan on naimisiin meneminen, lieneehän luvallista että
ennakolta saan nähdä sen miehen, jolle sydämmeni uhraan jokapäiväisen
leipäkullan tähden. Hänen vartalonsa ei ole hullumpi, mutta hänen
kasvonsa eivät minua miellytä.
_Majuri_. No, Amalia, oletko hänen kanssansa puhunut?
_Amalia_. En vielä.
_Majuri_. Eikö hän ole ollut teidän luonanne?
_Amalia_. Ei.
_Majuri_. Eikö hän kolkuttanut teidän ovellenne?
_Amalia_. Ei.
_Majuri_. Sepä kummaa! Hän kuitenkin lupasi —
_Amalia_. Hän tahtoo ensin kirjoittaa minulle kirjeen.
_Majuri_. Mistä sen tiedätte?
_Amalia_. Olihan minulla teiltä lupa vähän kuunnella.
_Majuri_. Aivan niin.
_Amalia_. Se onkin minulle sitä mieluisampi, sillä minulle, näettekin,
juohtui juoni mieleen, jonka teidän luvallanne tahdon panna toimeen.
_Majuri_. Antakaas kuulla.
_Amalia_. Eikös niin, isä kulta, mies naisi minut vaan pappilan tähden;
sitä ette kumminkaan toivone?
_Majuri_. Loruja, hänen ei tarvitse kuin nähdä teidät — —
_Amalia_. Hän ei saa minua nähdä; aion ensi kohtauksessa pistää rouva
Äyriäisen minun sijaani.
_Majuri_. Emännöitsijäni? Ette kai arvele että mies hänet ottaisi?
_Amalia_. Mutta jos hän kuitenkin sen tekisi? Jos tuo tulokas
kirkkoherran paikka niin sokaisisi hänen silmänsä, että naisi vaikka
lemmonkin.
_Majuri_. Silloin hän on hulttio.
_Amalia_. Ja jos hän on hulttio, en minä häntä ota.
_Majuri_. Tietysti ette.
_Amalia_. Nyt minä olen tyytyväinen.
_Majuri_. Ha, ha, ha! Lystillinen kohtaus koituu siitä ainakin. (Huutaa
ovesta.) Rouva Äyriäinen! Sananen vain!