Jos paimen olisi hetkeäkään kauemmin seisonut kallion reunalla
katselemassa, olisi hän nähnyt hullunkurisen ilveilyn. Jokainen
koulupoika tietää, että kivi on kevyempi vedessä kuin ilmassa.
On mahdotonta sanoa, kuinka apina tiesi sen, vai tiesikö se sitä
ollenkaan, mutta hän toimi kuin filosofi. Sillä sensijaan, että
olisi jättäytynyt kohtalonsa valtaan, se kumartui alas ja tarttui
kiveen, joka sitä pidätti tuolla vesihaudassa, ja käveli tyynesti
eteenpäin pohjaa pitkin rantaan päin. Suurin ponnistuksin sai se
sitten vähitellen kiven siirretyksi puolittain vedessä olevan kallion
reunalle, mutta nyt sen ollessa pois vedestä oli se liian raskas
nostaa, ja Vekkuli oli suuresti hämmennyksissään matalassa vedessä,
ihmetellen kuinka hän pääsisi tästä uudesta pulasta. Ei näyttänyt
olevan muuta keinoa kuin käydä hampain kiinni köyteen ja tunnin
ajan ponnisteli Vekkuli uutterasti köyden kimpussa, mutta melkein
tuloksetta. Uurastettuaan vielä toisen tunnin teki apina hirveän
keksinnön. Kun hän alkoi työn, ulottui vesi ainoastaan polviin saakka.
Vähän ajan kuluttua ulottui se jo kaulaan asti, ja Vekkulin mielestä
oli selvää, että jos kallion reuna vajoisi tällä tavoin, kuuluisi hän
pian kuolleitten apinoinen joukkoon. Vekkuli mietti, hän oli selvillä
kaikista merta koskevista seikoista, mutta siinä vieraassa meressä,
jossa hän oli elänyt lähetyssaarnaajan kanssa, ei ollut luodetta ja
vuoksea, ja tämä hiljainen vedennousu häiritsi sangen pahasti hänen
sielunrauhaansa. Mutta suureksi ilokseen huomasi apina kuitenkin, että
hän jaksoi taas kantaa kiveä, joka nyt oli kokonaan veden alla. Apina
vieritti sitä pitkin reunaa, kunnes vesi oli liian matalaa, jotta sitä
olisi voinut liikuttaa kauemmaksi. Juuri yläpuolella tätä kärkeä oli
toinen reuna korkealla ja kuivana nousuveden rajan yläpuolella, ja
nuora oli juuri tarpeeksi pitkä, jotta apina sen avulla voi päästä
sinne ja ravistella itsensä kuivaksi auringossa.
Juuri tämä ravisteleminen antoi Vekkulille aiheen keksintöön, jonka
kuka hyvänsä meistä olisi tehnyt ilman muuta, mutta joka apinalle oli
todellinen neronleimaus. Vekkuli huomasi, että juuri se osa nuoraa,
jota hän oli jyrsinyt, oli kallion reunan terävää syrjää vasten, ja
että hieroontuneita säikeitä oli jakautunut hänen ravistellessaan
itseänsä. Kallionreuna oli todellinen veitsi ja kauan aikaa vakavasti
hangattuaan sekä monesti levättyään huomasi Vekkuli kolmen tai neljän
säikeen erottavan itsensä vapaudesta. Oli melkein puoliyö viimeisen
säikeen katketessa, ja muutaman minuutin kuluttua oli urhea apina
ryöminyt kalliolle ja seisoi vielä kerran pyövelinsä huoneen ovella.
Pelkään, että olisitte yhtä ihmeissänne kuin Vekkuli oli
hämmästyttävästä havainnosta, jonka hän teki sinne tultuaan. Maja oli
tulessa! Muistattehan, ettei paimenen mökissä ollut moniin päiviin
ollut yhtään ruokaa. Mutta tänä päivänä oli perhe juhlallisesti
juhlinut pumpun korjausta suurin kestein ja pesuin. Sellaista tulta
ei ollut loistanut liedessä vuosiin ja pimeän tultua lensivät
punaiset kipinät ilmaan putoillen vaarallisena rankkasateena kuivalle
olkikatolle. Tuuli vielä lisäksi nousi illansuussa ja lietsoi eräässä
turpeessa kytevän kipinän tuleen, ja Vekkulin saapuessa paikalle
oli vähintäinkin jo puolet katosta ilmiliekissä. Mutta Vekkuli oli
nälissään tämän päivän seikkailujen jälkeen ja koska savupiipun
ympärystä ei ollut vielä syttynyt tuleen, hyppäsi se katolle ja alas
keittiöön yhdellä harppauksella. Nuorimman lapsen kätkyt oli kuten
ennenkin aivan uunin vieressä, ja apinan oli varmaankin ohimennessään
täytynyt koskea siihen hännällään, sillä lapsi rupesi äkkiä parkumaan,
se kaikui kautta koko talon ja herätti samassa paimenen. Tuo kelpo mies
ei herännyt minuuttiakaan liian aikaiseen. Jos apina olisi saapunut
perille viisi minuuttia myöhempään, olisi koko perhe ollut tuhon oma.
Savu oli jo täyttänyt toisen huoneen ja suurina pilvinä tunkeutui jo
toiseenkin keittiön ovesta. Kuten ukkosensalaman iskentää, katsoi
paimen yövartijaa, joka oli herättänyt hänet niin sopivalla hetkellä,
— ja joka juuri istui tavallisella valtaistuimellaan jauhotynnyrillä,
kiivaasti aivastaen savusta, ja ihmetellen, eikö olisi ollut parempi
jäädä mereen. — Sitten syöksyi paimen ovea kohti pelastaakseen molemmat
vanhemmat lapsensa, jotka nukkuivat palavassa huoneessa. Ottaen nämä
käsivarrelleen kantoi hän heidät suojaiseen paikkaan ulkoilmaan
ja sitten haki vaimonsa ja toiset lapset. Vekkuli seurasi hänen
kantapäillään; ja vähän sen jälkeen seisoi pelastettu perhe vapisten
avuttomasti katsellen liekkejä. Pian katto romahti alas ja aamulla
olivat ainoastaan jotkut hiiltyneet kattohirret muistona paimenen
majasta.
Paikalla, missä paimenen maja oli palannut, on nyt komea majakka. Se
rakennettiin muutamia kuukausia tulipalon jälkeen, ja siinä on kolme
majakanvartijaa, joista yhtenä on paimen. Toinen vartija on mies, joka
mielellään kertoo merijuttuja väittäen muinoin olleensa Vulcan-nimisen
laivan perämiehenä. Kolmas majakanvartija on nelijalkainen, Vekkuli
nimeltään. Hän ja paimen ovat omituisesti kiintyneet toisiinsa.
Luullaan jonkin tapahtuman liittäneen heidät yhteen, mutta paimen ei
koskaan puhu paljon. Kysyttäessä onko totta, ettei apinaa voida tappaa,
hän aina vastaa: »Kyllä, mutta sen vuoksi ei se ole elossa.» Ainoastaan
erään kerran tiedettiin paimenen lisänneen jotakin tähän huomautukseen.
Se tapahtui muutamana iltana, jolloin Vekkuli oli pitänyt kiinni
nuorimmaisen selästä — tämä oli juuri oppinut konttaamaan — jottei se
pääsisi putoamaan kalliolta alas. Sentähden hymyili paimen heittäessään
Vekkulille täyden pussillisen pähkinöitä sanoen: »Tämä apina ei voi
kuolla— eikä se anna muidenkaan kuolla.»