Kuollut!
Kuultuaan säikähtyneen juutalaisen huudahduksen, syöksyivät muut
etsivät yläkertaan ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Ensimmäisinä
saapuivat Robmore ja Hetherwick hänen luokseen; hän seisoi puolittain
avatulla ovella, tuijottaen sen takana olevaan huoneeseen katse
kiihkeänä. He työntyivät hänen ohitseen ja astuivat sisälle.
Yhdellä vilkaisulla Hetherwick otti selvää huoneen yleisestä
asusta ja sisustuksesta. Erinäisten pikku merkkien nojalla hän
päätteli, että se oli äskettäin kalustettu makuu- ja arkihuoneeksi.
Yhdessä nurkassa oli telttasänky; lisäksi oli siellä pesuteline,
pukeutumispöytä, lipasto, pari, kolme taulua, kirjahylly, pieni,
neliskulmainen matto keskellä lattiaa, jonka ulkoreunat oli
äskettäin huonosti maalattu. Vuoteella oli avonainen käsilaukku,
johon oli sullottu pito- ja liinavaatteita; sen viereen oli heitetty
päällystakki, hattu, käsineet ja sateenvarjo; ilmeisesti oli laukun
omistaja saanut suoritetuksi matkavalmistelunsa loppuun; enää hänen
olisi tarvinnut vain sulkea laukku ja panna se lukkoon, panna takki
ylleen ja hattu päähänsä, ottaa tavarat kainaloonsa ja lähteä.
Entä mies itse? Vuoteen vierellä oli iso, vanhanaikainen nojatuoli
-- tilava, mukava tekele. Siinä oli mies pikemminkin pitkänään
kuin istuallaan; asennosta päättäen hän näytti lysähtäneen siihen
äkillisen väsymyksen valtaamana, nojanneen päänsä pehmeätä selkämystä
vasten ja -- vaipuneen uneen. Mutta kaikki huoneeseen tunkeutuneet
oivalsivat heti, etteivät he olleet tulleet häiritsemään nukkujaa,
vaan että heidän edessään oli -- vainaja. Mies oli, kuten juutalainen
oli huutanut, kuollut!
Hetherwick tarkasti häntä yhtä nopeasti kuin huoneen sisustustakin.
Miehen pää oli rauhallisessa asennossa tuolin pehmeän selkämyksen
varassa hieman kallistuneena vasemmalle puolelle. Kasvot olivat
täydelleen näkyvissä. Hetherwick ei tuntenut niitä. Hän ja
Matherfield eivät olleet tiedustellessaan saaneet niistä kuvausta.
Hän uskoi kuitenkin varmasti, että vainaja oli se mies, jonka he
kuulemansa nojalla tunsivat nimellä Ambrose. Hän oli tietystikin
muuttanut ulkomuotoaan -- ajanut pois tumman parran ja viikset,
joista heille oli kerrottu, ja Hetherwick huomasi heti, että niiden
poistaminen oli tehnyt miehen tuntuvasti toisen näköiseksi. Mutta
mikään ei voinut salata hänen pituuttaan ja yleistä rakennettaan.
Tämä oli epäilemättä sama mies, jota hän ja Matherfield olivat
vaanineet, joka oli kohdannut Hannafordin Victoria-asemalla, joka oli
kadonnut asunnostaan Adelphissa, joka oli Baseverien rikostoveri ja
joka --
"Kuollut kuin kivi!" mutisi Robmore, joka oli kumartunut
liikkumattoman ruumiin puoleen. "Ja hän onkin ollut hengetönnä jo
hyvän aikaa -- ainakin joitakuita tunteja! Jäykkä! Tunnetteko hänet,
herra Hetherwick?"
Hetherwick kertoi, mitä luuli. Robmore osoitti vuoteella olevia
esineitä.
"Hän näyttää saaneen halvauksen ollessaan juuri aikeissa lähteä
matkalle", hän huomautti. "No niin, jos tämä on etsimänne tohtori
Ambrose -- mutta katsotaanpa, onko hänen taskuissaan mitään, joka
ilmaisisi, kuka hän on!"
Toisten katsellessa vierellä hän työnsi kätensä vainajan povitaskuun
-- kuolleella oli muodikas, ihan uusi, harmaa puku -- jälkeenpäin
Hetherwick muisti, että se oli pistänyt silmään huoneen räikeänä
vastakohtana -- ja veti esille lompakon. Nykäisten Hetherwickia
hihasta hän viittasi tätä mukaansa ja siirtyi ikkunan ääreen, jättäen
toiset yhäti ihmeissään tuijottamaan vainajaan.
"Kummallinen juttu, herra Hetherwick", hän supatti heidän
vetäytyessään syrjään. "Te siis luulette häntä tohtori Ambroseksi,
jota olemme tavoitelleet?"
"Niin varmasti!" vastasi Hetherwick. "Hän on ajanut pois partansa ja
viiksensä, ja se on epäilemättä suuresti muuttanut hänen ulkonäköään,
mutta saatte uskoa, että hän on sama mies. Mutta mikä on hänen
äkillisen kuolemansa syy?"
Sitten hänen mieleensä välähti voimakas, elävä muisto ja hän pyörähti
äkkiä silmäilemään taempana olevaa jäykkää olentoa.
"Mitä nyt!" kysyi Robmore uteliaana. "Pistikö jotakin päähänne?"
Hetherwick osoitti vainajan asentoa.
"Tuollaiselta -- juuri tuollaiselta näytti myöskin Hannaford
kuollessaan rautatievaunussa?" hän kuiskasi. "Ensimmäisten merkkien
jälkeen -- ymmärrättehän -- hän heittäytyi taaksepäin ja -- kuoli.
Juuri tuolla tavoin, ikäänkuin olisi rauhallisesti vaipunut uneen --
saattaako, saattaako tämäkin --"
"Käsitän ajatuksenne", jupisi Robmore. "Myrkytetty! Entä -- niin --
että toinen mies?"
"Baseverie!" pamautti Hetherwick.
"Niin, miksi ei? Päästäkseen eroon rikostoveristaan! Mutta -- tämä
lompakko! Tarkastetaanpa, mitä se sisältää! Ohuudesta päättäen ei
siinä ole kovinkaan paljoa."
Lompakon yhdestä lokerosta hän otti esille nipun huolellisesti
taivutettuja seteleitä ja selaili niitä hätäisesti.
"Sataviisikymmentä puntaa", hän ilmoitti. "Entäs tämä paperi? Erään
newyorkilaisen pankin maksettavaksi asetettu kahdensadan punnan
suuruinen osoitus. New Yorkiin, kas vain! Sinne hän siis aikoi! Entä
tämä?" Hän käänsi toista paperia. "Katsokaas, herra Hetherwick!
Hän on tilannut matkustajapaikan _Maraticista_, joka lähtee tänä
iltana. Hm! Ja Matherfield on Southamptonissa väijymässä Baseverieta!
Taidanpa alkaa vähän käsittää juonta."
"Mitä arvelette?" tiedusti Hetherwick.
"No niin, minusta näyttää, että Baseverie on mennyt edeltäkäsin
ottamaan vastaan jalokivilipasta ja että Ambrosen piti seurata
häntä, kun Baseverie oli saanut saaliin haltuunsa, yhtyä häneen
siellä, minkä jälkeen he livistäisivät voittoineen. Mutta nähkääs,
mille nimelle hän oli tilannut matkalipun! Ei Ambroselle, vaan herra
Charles Andrewsille! Ja Baseverie on Basing. Basing ja Andrews.
Lienevätköhän ne harjoittaneet täällä liikettä sen nimisinä?"
"Se on vähäarvoinen syrjäseikka", virkkoi Hetherwick. "Tärkeätä on,
niin totisesti -- juuri se, miten tämä mies on kuollut."
"Mutta minusta se ei tunnu kovin tärkeältä juuri nyt", vastasi
Robmore. "Joka tapauksessa hän on kuollut, ja se kysymys, kuoliko hän
äkilliseen halvaukseen vai myrkyttikö Baseverie hänet ovelasti ennen
poistumistaan, voidaan ratkaista myöhemmin. Mutta sanonpa teille,
herra Hetherwick! Olen valmis panemaan vetoon mitä tahansa siitä,
ettei hän itse myrkyttänyt itseään. Silmäilkäähän ympärillenne! Ei
ole mitään sellaista astiaa, josta hän mahdollisesti olisi juonut.
Ei, sir -- toinen sen on tehnyt. Ja jos Matherfieldin onnistuu
siepata hänet tänä iltana -- ah! Mutta mitäs konttoristinne Mapperley
kertoikaan meille tänne tullessamme? Little Smith-kadun emäntä kävi
muka täällä nyt iltapäivällä."
"Niin, Goldmark seurasi häntä tänne", vastasi Hetherwick. "Goldmark
näki hänen avaavan oven taskustaan ottamallaan avaimella. Hän viipyi
sisällä muutamia minuutteja, tuli ulos hyvin kiihtyneenä ja kiiruhti
takaisin omaan taloonsa."
"Ja nyt me, te ja minä, riennämme hänen jälkeensä", sanoi Robmore.
"Onhan hän joka tapauksessa elävä ihminen ja me kyllä saamme hänet
kirvoittamaan kielensä. Hän tietystikin tuli tänne, otaksuen
tapaavansa tämän miehen ja ilmoittaakseen hänelle, että joku oli
väijymässä. Mutta hän tapasikin miehen kuolleena! Pistäydytään sinne,
herra Hetherwick, heti paikalla!"
Hän kääntyi toisen etsivän ja konstaapelin puoleen. Kuiskattuaan
heille muutamia ohjeita hän poistui huoneesta, ja sanottuaan jotakin
Mapperleylle Hetherwick seurasi häntä. Mutta he eivät olleet
ennättäneet ulko-ovelle, ennenkuin pihalta kuului askelia, ja
oviaukkoon ilmestyi äkkiä kaksi miestä.
Jos Hetherwick kumppaneineen katseli kummastuneena miehiä, niin
nämäkin puolestaan silmäilivät kysyvästi Robmorea ja Hetherwickia. He
olivat nuorenpuoleisia miehiä -- Hetherwick arveli heitä juhlapuvussa
oleviksi käsityöläisiksi. Ilmeisestikin he olivat ällistyneitä
nähdessään ihmisiä vastassaan ovella, jonka luona he kaikki neljä nyt
seisoivat. He olivat jopa niin ihmeissään, että pysähtyivät äkkiä,
jääden äänettöminä töllistelemään. Mutta Robmore puhkesi puhumaan.
"Ketä etsitte?" hän kysyi terävästi.
Tulijat vilkaisivat toisiinsa, ja vanhemman näköinen vastasi:
"Emme ketään tietääksemme. Mutta saammeko kysyä, ketä te haette? Ja
miten olette päässyt tänne? Sillä tämä talo sattuu olemaan meidän!"
"Teidän?" kummasteli Robmore. "Teidän omaisuuttanneko?"
"Niin juuri, jos ostaminen, maksaminen ja kuitin sekä muiden paperien
saaminen riittää sen vakuudeksi!" selitti mies. "Ostimme sen tänä
aamuna, ja koko asia on järjestetty."
Robmore otti esille poliisikortin ja näytti sitä miehille. Heidän
kasvonsa venyivät pitkiksi. Vanhempi vilkaisi Robmoreen.
"Toivoakseni ei mitään ole viassa", hän virkkoi huolestuneena.
"Etsiviä, niinkö? Sijoitimme tähän tuntuvasti rahaa -- säästöjämme --
ja --"
"En luule, että siihen nähden on mitään heikkoa", vastasi Robmore
rauhoittavasti. "Mutta muutoin ovat asiat tavattoman huonosti.
Kuulkaahan, mitkä ovat nimenne ja keltä ostitte tämän talon?"
"Minun nimeni on Marshall, hänen Wilkinson", ilmoitti mies. "Aiomme
juuri perustaa sähköteknillisen liikkeen. Ilmoitimme sanomalehdessä
haluavamme näiltä seuduin sopivan huoneiston, ja herra Andrews kävi
senjohdosta luonamme. Hän selitti, että hän ja hänen liikekumppaninsa
herra Basing olivat matkalle lähdössä ja tahtoivat myydä sen
kaikkineen. Tulimme katsomaan sitä, ja kun se on perin sopiva
paikka suunnittelemallemme yritykselle, sovimme sen ostamisesta. He
kertoivat sen olevan heidän omaisuuttaan, ja säästääksemme kuluja
järjestimme kaupan keskenämme. Maksuhinnan suoritimme tänä aamuna,
samalla saimme paperit ja avaimen."
"Mihin aikaan se tapahtui?" tiedusti Robmore.
"Kello kymmenen paikkeilla", vastasi Marshall. "Sopimuksen mukaisesti
täällä."
"Tapasitteko molemmat, sekä Basingin että Andrewsin?"
"Kyllä. Oikeanpuoleisessa pienessä huoneessa. Päätimme kaupan,
maksoimme käteisellä ja järjestimme kaikki. Se oli pian tehty. Sitten
he tarjosivat meille ryypyn ja sikaarin, minkä jälkeen poistuimme."
"Tarjosivat teille ryypyn, niinkö?" virkkoi Robmore äkkiä. "Missä?"
"Täällä! Basing otti esille ison samppanjapullon ja sikaarilaatikon,
kehoittaen meitä maistamaan kaupantekiäisiä. Joimme lasin kumpikin,
Wilkinson ja minä; sitten jätimme heidät tyhjentämään pulloa: meillä
oli kiire. Mutta -- onko jotakin sekaisin?"
"Se mies, jonka tunsitte Andrews-nimellä, on kuolleena yläkerrassa!"
ilmoitti Robmore. "Hyvin todennäköisesti on hänen kumppaninsa
myrkyttänyt hänet. Mutta, kuten jo äsken mainitsin, ei tekemässänne
kaupassa ole mitään vikaa, jos nimittäin voitte todistaa sen.
Sanoittehan saaneenne tarpeelliset paperit?"
Marshall taputti takkinsa taskua.
"Ne ovat kaikki täällä", hän vakuutti. "Mutta -- väitittekö, että
Andrews on kuollut -- myrkytetty? Hänhän oli yhtä terve ja eloisa
kuin minäkin, kun jätimme heidät kahden kesken. He aikoivat tyhjentää
pullon loppuun --"
"Kuulkaahan!" keskeytti Robmore. "Odottakaa hetkinen! Tulemme
pian takaisin -- meillä on vähän tärkeätä toimitettavaa täällä
läheisyydessä. Yläkerrassa on seuralaisiamme. Sanokaa heille,
että teidän pitäisi odottaa vähän aikaa. Ja nyt liikkeelle, herra
Hetherwick!"
Ehdittyään pihalta vilkasliikkeiselle kadulle Robmore katsahti
kumppaniinsa, naurahtaen purevasti.
"Samppanjaa -- kaupantekiäisiksi!" hän ivasi. "He jäivät sitä
lopettamaan! Epäilemättä se aine, joka lopetti Ambrosen elämän,
oli juuri siinä samppanjassa. Sen sujautti Baseverie lasiin toisen
ollessa selin häneen päin. Onpa se vintiö totisesti perinpohjainen
-- hän ei jätä kesken alkamaansa puuhaa. Toivon vain, ettei hän ole
liian liukas Matherfieldin pideltäväksi Southamptonissa. En saa
rauhaa, ennen kuin kuulen siitä."
"Onko hänen mahdollista pujahtaa Matherfieldin kynsistä?" huudahti
Hetherwick. "Miten hän voisi? Minusta hänen voidaan katsoa jo olevan
telkien takana! Hänen on käytävä postitoimistossa noutamassa lipas."
"Niinkö luulette?" pisti toinen väliin, naurahtaen taaskin
epäilevästi. "Minä puolestani en ole siitä niin kovin varma, herra
Hetherwick. Baseverie on ilmeisesti harjaantunut roisto ja neuvokas
keksimään kaikenlaisia konnankoukkuja. Joutuneekohan se käärö koskaan
Southamptonin postitoimistoon, josta se olisi noudettava?"
"Mitä ihmettä tarkoitatte?" kysyi Hetherwick. "Sehän on postissa! Se
vietiin tänä aamuna."
"Epäilemättä", myönsi Robmore kuivakiskoisesti. "Toimitettavaksi
kiireellisesti perille. Ja kun se saapuu Southamptoniin, on se
vietävä pääkonttoriin, eikö niin?"
"Entä sitten?" tiedusti Hetherwick.
"Monta mutkaa matkassa, sanoo vanha sananlasku", vastasi Robmore.
"Käärö voi jäädä johonkin mutkaan. Mutta eikö tämä ole konttoristinne
mainitsema numero?"
Rouva Mallettin talon ovi näytti, jos mahdollista, entistäkin
lujemmin teljetyltä. Eikä kuulunut vastausta, vaikka pyrkijät kuinka
kolkuttivat ja soittivat kelloa. Mutta kun Robmore äkkiä tunnusteli
kädensijaa, painui ovi auki.
"Halloo!" hän huudahti. "Auki! Hm! Sepä omituista. No niin, mennään
sisälle!"
Toisen kerran samana iltapäivänä Hetherwick astui tyyten
asumattomalta näyttävään taloon.