Äänettömänä ja valppaana lähti juutalainen kävelemään poispäin
rientävän naisen jälessä. Pian katosivat vainuttu ja vaanija
kadunkulmauksen taakse.
"Sen aiheutti käyntimme, Mapperley!" sanoi Hetherwick. "Hän on mennyt
ilmoittamaan siitä jollekulle!"
"Todennäköisesti!" myönsi Mapperley. "Mutta menköönpä hän minne
hyvänsä, Issy Goldmark ei häivy hänen jäljiltään. Sillä pojalla on
ilveksen silmät."
"Mutta antoihan hän tuonnottain Baseverien pujahtaa näkyvistään",
huomautti Hetherwick.
"Niin, mutta siihen olikin omat syynsä", vastasi Mapperley.
"Ensiksikin hänen oli käsketty vain ottaa selkoa, mihin Baseverie
menisi, ja lopettamaan siihen, mitä olisi saanut selville. Tätä
naista hän ei päästä käsistään. Naista onkin helppo seurata -- hän
kun on niin kookas."
"Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla talossa on!" virkkoi Hetherwick. "Se
meidän on hankittava tietoomme jollakin tavoin."
"Se on poliisien asia", arveli Mapperley. "Ihmisten asuntoihin ei
saa tunkeutua ilman määräystä. Ja mainitsittehan Matherfieldin
olevan toisilla jäljillä. Luulisin tuon naisen kuitenkin menneen
tapaamaan jotakuta, jota asia lähinnä koskee -- hän näytti minusta
pelästyneeltä huomatessaan minut."
"Hän on jollakin tapaa jutussa mukana", mutisi Hetherwick. "Tuo talo
näyttää siksi salaperäiseltä, että siellä voi olla mitä hyvänsä.
Joka tapauksessa pidämme sitä tarkoin silmällä siihen saakka, kunnes
Goldmark palaa, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika."
Mutta juutalainen palasikin kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Samoin
nainen. Tämä ilmestyi ensiksi, rientäen vielä hätäisemmin kuin
poistuessaan. Sikäli kuin tähyilijät erottivat piilopaikastaan,
lähes kahdenkymmenen metrin päästä talon ovesta, näytti nainen
hämmentyneeltä, levottomalta ja kiihtyneeltä. Hänen perässään saapui
Issy Goldmark, kävellen kadun toisella käytävällä kädet taskussa.
Nainen meni takaisin taloon; ovi pamahti kiinni. Hetkistä myöhemmin
juutalainen poikkesi porttikäytävään, jossa Hetherwick ja Mapperley
seisoivat melkein näkymättöminä kadulta päin. Goldmarkin huulilla
väikkyi tutkimaton hymy.
"Huomasitte kai hänen palaavan taloon?" hän kysyi. "No niin, seurasin
häntä ja näin missä hän kävi."
"Missä sitten?" tiedusti Hetherwick maltittomasti.
Goldmark keikautti päätään siihen suuntaan, josta oli tullut.
"Tuon nurkan takana", hän selitti, "alkaa oikea roskaväen asuma-alue.
Pieniä katuja, kujia, solia ja niin edelleen. Erään sellaisen
kapean kujan varrella, lähellä eräänlaista kauppatoria, on korkean
puoleinen, sileä muuri, jossa on raudoitettu ovi. Nainen meni sisälle
siitä ovesta, avaten sen taskustaan ottamallaan avaimella. Hänen
kadottuaan sisälle, tarkastin ovea lähemmin. Se on lujitettu rauta- tahi
teräskiskoilla, kuten sanoin, ja hyvin vankka. Siinä ei ole
nimeä eikä avaimenreikää, josta olisi voinut tirkistää. Muuri on
lähes kolme metriä korkea, ja sen harja on peitetty lasisirpaleilla.
Sen taakse ei ole helppo päästä, ei totisesti olekaan!"
"No?" sanoi Hetherwick. "Nainen meni sisälle?"
"Niin, kuten mainitsin, herra, ja sulki oven jälkeensä. Silmäiltyäni
ovea pujahdin kadulla sijaitsevan kojun taakse väijymään. Hän tuli
jälleen ulos noin kymmenen minuutin kuluttua, ja minusta näytti,
ettei hänellä ollut kovinkaan hauskaa sisällä. Kiihtynyt! Ja hän
oikaisi tänne takaisin vinhempää vauhtia kuin oli mennyt. Nyt hän
on taaskin talossa -- kuten epäilemättä näitte. Siinä kaikki. Mutta
teidän sijassanne, herra", päätti Issy puheensa, "ottaisin selkoa,
mitä tuon oven takana piilee -- sen tekisin!"
"Se on poliisien asia", huomautti Mapperley toistamiseen.
"Jos vain Matherfield olisi muassamme, niin voisimme --" Hetherwick
pysähtyi miettimään. "Kuulkaahan, Mapperley!" hän jatkoi sitten,
saaden äkillisen mielijohteen. "Tiedänpä, mitä teemme! Ottakaa ajuri
niin pian kuin saatte ja ajakaa poliisiasemalle, jossa tavallisesti
kohtaan Matherfieldin! Siellä on toinenkin mies, jonka tunnen ja joka
on varsin hyvin perehtynyt tähän juttuun. Hän on etsiväkersantti
Robmore. Kysykää häntä! Kertokaa hänelle, mitä olemme saaneet
selville, ja pyytäkää häntä tulemaan tänne kanssanne ja tuomaan
muassaan toisen miehen, jos pitää sitä tarpeellisena! Ja nyt,
Goldmark, selittäkää Mapperleylle tarkoin, missä nainen kävi!"
Juutalainen osoitti lähintä kadunkulmausta.
"Tuon nurkan ympäri; sitten ensimmäistä katua oikealle; senjälkeen
ensimmäistä vasemmalle ja taaskin ensimmäistä oikealle; sitten ollaan
perillä. Siellä on joukko pieniä kojuja, paljon väkeä ja hyörinää."
"Etkö katsonut kadun nimeä?" kysäisi Mapperley puolittain moittivasti.
"Tietysti katsoin!" vastasi Goldmark virnistäen. "Pencove-katu.
Mutta on parempi kuvata sitä kuin mainita sen nimi. Älkääkä käskekö
autonohjaajan viedä teitä sinne! Siellä ei ole tilaa kylliksi!"
Mapperley ei virkkanut mitään tämän neuvon johdosta, vaan kiiruhti
pois Victoria-kadulle päin, ja Hetherwick kääntyi juutalaisen puoleen.
"Mennään tarkastamaan sitä paikkaa toistamiseen", hän sanoi. "Mutta
kävelemme kumpikin erikseen -- ainakin niin kauan kun olemme tällä
kadulla. Menkää tuon nurkan taakse! Siellä yhdyn teihin."
Juutalaisen lähdettyä hän meni kadun poikki ja silmäili vielä kerran
taloa, johon kookas nainen oli kadonnut. Se oli yhäti lujasti
teljetty, ikkunat tiiviisti verhottuina, todella salaperäinen paikka.
Hetkisen Hetherwick oli kahdella päällä, pitäisikö hänen jättää se
silmällä pitämättä. Mutta Pencove-kadun varrella olevan muurin ja
oven kuvaus oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan, ja hän asteli
edelleen, kääntyi kadunkulmasta ja liittyi Goldmarkiin. Tämä lähti
heti edelle, opastaen hänet sokkeloisille, harvinaisen likaisille ja
vilkasliikkeisille kaduille, ja vihdoin muutamalle, muita kapeammalle
kujalle, jonka kahden puolen sijoitetuissa teltantapaisissa kojuissa
käheä-ääniset myyjät tarjosivat kaupaksi kaikenlaista huokeata
rihkamaa. Hän oivalsi heti saapuneensa yhdelle noista taivasalle
järjestetyistä myyntipaikoista, joita on niin runsaasti Lontoon
vähävaraisessa ympäristössä ja joista saa ostaa kuuden pennyn
paistinpannun sekä paperissa kärjistetyn kalan tai räikeävärisen
kaulahuivin ja pilaantuneen appelsiinin samasta kojusta.
Pujottelehtien Issyn perässä katukiveystä reunustavien, tiheään
ahdettujen kojujen sekä surkeiden kauppahökkelien välitse
Hetherwick pian saapui sileälle muurille, josta juutalainen oli
puhunut. Läheisyydessä olevat talot ja myymälät olivat vanhoja
ja ravistuneita, mutta muuri oli joko uusi tahi sitten äsken
korjattu ja vahvistettu. Se oli kahden rakennuksen välillä, joista
toisessa oli sekatavara-, toisessa rautakauppa. Se oli lähes
kymmenen metriä pitkä ja noin kolme metriä korkea; sen harja, kuten
Goldmark oli maininnut, oli siroiteltu täyteen lasisirpaleita. Ovi,
joka oli upotettu muurauksen pinnan tasalle, oli jykevätekoinen,
vahvistettu metallikiskoilla ja äsken maalattu; lukko oli ilmeisesti
patenttilukko. Hetherwickin silmään pisti heti muuan huomattava
seikka -- ovessa ei näkynyt merkkiäkään soittokellosta eikä
kolkuttimesta.
"Nainen siis avasi oven ja meni tänne", virkkoi Hetherwick, kun hän
ja Issy pysähtyivät.
"Niin, herra Hetherwick", vastasi Issy. "Hän itse avasi oven. Näin
hänen ottavan avaimen taskustaan."
Hetherwick katsahti muurin harjalle.
"Mitähän tuon takana lienee?" hän jupisi. "Luonnollisestikin
jonkinlainen rakennus." Hän puhutteli miestä, jonka koju oli juuri
salaperäisen oven kohdalla ja jolla sillä hetkellä ei ollut ostajia.
"Tiedättekö tästä paikasta mitään?" hän kysyi. "Mitä on tuon muurin
takana? Minkälainen rakennus siellä on?"
Kojun omistaja silmäili Hetherwickia tarkoin äänettömänä. Päätellen,
että kysyjä oli vaaraton henkilö eikä siviilipuvussa oleva
poliisimies, hän irroitti kielensä kantimet.
"En, hyvä herra!" hän vastasi. "Minulla ei ole siitä vähintäkään
aavistusta! Olen ollut täällä tai näillä seuduin kolme vuotta, mutta
en ole kertaakaan nähnyt tuon muurin taakse enkä tuosta ovesta
sisälle, en olekaan!"
"Mutta olette kai nähnyt ihmisiä menevän sisälle ja tulevan ulos
tuosta ovesta?" huomautti Hetherwick. "Varmaankinhan sitä johonkin
käytetään!"
"Luultavasti, herra, mutta en muista kenenkään siellä käyneen; mutta
todellakin, vähän aikaa takaperin näin sieltä tulevan naisen -- hän
oli kookas, vankkaleukainen nainen. Mutta niin kummalliselta kuin
se kuulostaneekin, en muistaakseni ole nähnyt kenenkään muun käyvän
siellä. Nähkääs, herra! Tulen tänne noin kello kymmenen aamuisin ja
sullon tavarani kokoon ja laputan tieheni kello viisi -- jos tuonne
tulee ja menee ihmisiä, niin sen täytyy tapahtua varhain aamulla ja
myöhään illalla, joten minä en ole näkemässä. Mutta minun luullakseni
tuo muuri ja tuo ovi ovat jonkun talon takapuoli -- sen julkipuoli on
toisella kadulla."
"Se on hyvä ajatus", sanoi Hetherwick, vilkaisten Goldmarkiin.
"Kierretäänpä sinne!"
Mutta kiertäminen oli mahdotonta. Vaikka he tutkivatkin monia kujia,
solia ja katuja, joiden olisi pitänyt olla Pencove-kadun suuntaisia,
eivät he löytäneet ainoatakaan rakennusta, joka olisi voinut olla
salaperäisen muurin ja sen tiiviisti suljetun oven julkisivuna. Mutta
juutalaisen valpas havaintokyky tuli heidän avukseen.
"Voimme nähdä, mitä on tuon muurin takana, herra, varsin helposti,
jos vain saamme käsiimme noista kadun toisella puolen olevista
myymälänomistajista jonkun sellaisen, joka päästää meidät talonsa
toiseen kerrokseen", selitti hän. "Katsokaahan suoraan kadun poikki,
tarkastakaa kojuja ja mitä muuta siellä lieneekään. Koettakaapa
tuota!" hän jatkoi, osoittaen vihannesmyymälää, joka oli tuota
lujasti suljettua ovea vastapäätä. "Sanokaa hänelle, että haluamme
hieman tarkastella seutua -- mikä onkin totta!"
Hetherwick esitti pyynnön -- vihanneskauppiaan emäntä ohjasi hänet ja
Goldmarkin yläkerrassa olevaan kaari-ikkunaiseen vierashuoneeseen,
kolkkoon paikkaan, jota käytettiin vain sunnuntaisin ikävän päivän
ikävyyden lisäämiseksi. Emäntä huomautti, että sieltä oli hauska
näköala pitkin katua kummallekin päin, mutta Hetherwick rajoitti
tarkastelunsa julkisivulle. Nyt hän näki muurin ylitse esteettömästi.
Nähtävää ei ollut paljoa. Muurin takana oli piha, joka vasemmalla
ja oikealla puolella rajoittui viereisten talojen seiniin ja jonka
taustana olevaa korkeata, ikkunatonta seinää vasten nojasi matala,
punaisista tiilistä kyhätty rakennus. Ulkonäöstä oli mahdoton
päättää, mihin tarkoitukseen tätä pientä, tasakattoista rakennusta
käytettiin. Sen ovi -- suljettu -- oli näkyvissä, samoin kahden
puolen sitä olevat ikkunat. Mutta helposti erotti, että niiden
alaosat oli tehty himmeiksi jollakin tummalla värillä. Talossa ei
ollut ilmoituskilpeä, ei mitään ulkonaista merkkiä, joka olisi
osoittanut, mihin sitä käytettiin. Mutta pihalla oli koppia,
laatikoita ja isoja, juuripunouksella päällystettyjä pulloja;
omituisen muotoinen savupiippu, joka pisti esiin katosta, antoi
aihetta arvella, että sisällä oli sulatusuuni. Ja jonkun aikaa
katseltuaan Hetherwick ei lainkaan epäillyt katselevansa sitä
paikkaa, jossa Hannaford oli kuoliniltanaan käynyt ja jossa hänet oli
taitavasti myrkytetty.
Äkkiä Goldmark nykäisi häntä hihasta ja nyökkäsi vilkasliikkeiselle
kadulle päin.
"Mapperley!" hän kuiskasi. "Ja hänen seurassaan kaksi miestä!"
Katsahdettuaan osoitettuun suuntaan Hetherwick näki Robmoren ja erään
toisen miehen -- molemmat siviilipuvussa -- pujottelevan kadulla
kojujen ja myymälöiden välissä. Heidän muassaan oli virkapukuinen
konstaapeli, joka keskusteli vilkkaasti heidän kanssaan. Hetherwick
kääntyi poistuakseen huoneesta, mutta taaskin Goldmark tarttui hänen
kyynärvarteensa.
"Ennen kuin lähdemme, herra, vilkaiskaa vielä kerran tuolla
vastapäätä olevaan pihaan ja sen ympäristöön. Oivalsin juuri, miten
voimme päästä sinne. Katsokaahan, herra Hetherwick, tuon pihan ja sen
viereisen -- oikeanpuolisen -- talon välistä muuria -- sen tuo pää on
jokseenkin matala. Jos tuon talon isäntä sallii meidän mennä hänen
takapihansa lävitse, niin -- käsitättekö?"
"Kyllä", myönsi Hetherwick. "Koetamme sitä. Mutta ensin Robmoren
puheille -- tulkaa!"
Hän pisti vihanneskauppiaan emännän käteen joitakuita hopeakolikkoja
ja laskeutui kadulle. Pari lyhyttä selitystä täydensi ne tiedot,
jotka Mapperley jo oli kertonut etsiville, ja sitten Robmore nyökkäsi
konstaapeliin päin, joka seisoi likellä kiihkeän innokkaana.
"Olemme haastattaneet häntä, herra Hetherwick", hän sanoi. "Joskus
hän on täällä toimessa päivällä, joskus yöllä. Hän mainitsi tuon
paikan kummastuttaneen häntä, ja perin omituista on, että vaikka hän
on ollut tässä piirissä yli vuoden ajan, hän ei ole kertaakaan nähnyt
ainoankaan ihmisen menevän eikä tulevan tuosta ovesta; eikä hänellä
ole vähintäkään aavistusta, minkälainen liike siellä on, jos siellä
ylimalkaan on joku liike."
"En ole milloinkaan nähnyt siellä mitään enkä ketään", vahvisti
konstaapeli. "En mihinkään aikaan -- en päivällä enkä yöllä. Kun
jouduin tälle vartiopaikalle noin viisitoista kuukautta takaperin,
oli ovi äskettäin laitettu ja maalattu ja lasisirpaleet juuri
pantu muurin harjalle. Mutta totta on, etten ole kertaakaan nähnyt
kenenkään käyvän siellä."
"Eiköhän mennä sisälle?" ehdotti Hetherwick. "Mielestäni on meillä
yllin kyllin syytä siihen, tiedämmehän siksi paljon. Etsimämme naiset
saattavat olla siellä. Olin äsken tuolla vastapäätä silmäilemässä
pihalle, jonne voimme päästä helposti menemällä tuon oikealla puolen
olevan rihkamakauppiaan myymälän lävitse ja kiipeämällä muurin yli
hänen takapihaltaan. Mitä arvelette, Robmore?"
"Olen samaa mieltä!" vakuutti tämä. "Kun nyt olemme puuhassa,
niin suoritamme sen loppuun asti. Parasta lienee minun puhutella
kauppiasta, herra Hetherwick -- minä pistäydyn ensiksi hänen luokseen
ja kutsun teidät sitten sisälle."
Toiset jäivät odottamaan, kun taas Robmore astui myymälään sen
isännän puheille. He näkivät heidän keskustelevan muutamia
minuutteja; sitten tuli Robmore ovelle ja viittasi toisia lähemmäksi.
"Asia on selvä. Saamme mennä hänen pihansa lävitse ja hän lainaa
meille portaat, joilla pääsemme muurin ylitse", ilmoitti hän syrjässä
Hetherwickille. "Sain häneltä myöskin lisätietoja -- hän tuntee ne
kaksi miestä, joiden hallussa viereisellä pihalla oleva rakennus
on; hänen kuvauksestaan päättäen ne epäilemättä ovat Ambrose ja
Baseverie. Paikka on muka ollut heillä lähes puolitoista vuotta,
ja hän luulee heidän käyttävän sitä laboratoriona -- kemiallisena
tai jonakin sentapaisena. Mutta he kuuluvat näyttäytyvän harvoin --
joskus hän ei ole nähnyt heitä moniin päiviin, jopa viikkokausiin
yhteen menoon. Tavallisesti he ovat siellä öisin -- hän on nähnyt
siellä valoa joka aikaan yöstä. No niin -- eteenpäin!"
Tarkastusmatkalla oleva joukkue asteli yksimielisenä jonona pienen,
pimeän myymälän läpi takapihalle portaita kantavan juoksupojan
johtamana. Portaat pystytettiin välimuuria vasten sen matalammalle
kohdalle. Virkapukuinen konstaapeli ensimmäisenä kiipesivät kaikki
kuusi miestä yksi kerrallaan harjalle ja hyppäsivät toiselle
puolelle. Paikka näytti autiolta ja elottomalta. Kuten Hetherwick oli
huomannut vihanneskauppiaan vierashuoneesta katsellessaan, olivat
ikkunat paksun värikerroksen peitossa. Siitä huolimatta lähestyi
niitä kaksi tahi kolme miestä, etsien sellaisia kohtia, joista
väri olisi raappiutunut pois, ja koettaen tirkistää sisälle. Mutta
rohkeampana ja valmiimpana toimimaan konstaapeli marssi suoraan
ovelle.
"Ovi on auki!" hän kummasteli. "Sitä ei ole edes painettu kiinni!"
Kiskaistuaan oven selälleen hän astui rakennukseen muiden
tunkeutuessa hänen jälkeensä. "Halloo!" hän luikkasi. "Halloo!"
Vastausta ei kuulunut. Konstaapeli meni eteisen poikki, jossa he
kaikki seisoivat, ja aukaisi sisemmän oven. Hetherwick oivalsi heti,
että kauppiaan olettamus rakennuksen käyttämisestä oli oikea -- hän
oli saapunut kemialliseen laboratorioon, joka lisäksi oli hyvin
varustettu uudenaikaisilla välineillä. Mutta ihmisistä ei näkynyt
jälkeäkään.
"Nähtävästi täällä ei ole ketään", jupisi yksi miehistä.
"Livistäneet!"
Robmore eteni toiselle ovelle ja avasi sen; se vei konttoriksi
sisustettuun huoneeseen. Siellä oli amerikkalainen kirjoituspöytä,
jolla virui papereja ja asiakirjoja. Robmore ja Hetherwick alkoivat
hypistellä ja tarkastella niitä. Ja äkkiä osui Hetherwickin silmiin
jotakin, mikä oli yhdistävänä renkaana tämän salaperäisen paikan
ja sen talon välillä, jossa hän oli käynyt aikaisemmin samana
iltapäivänä. Pöydällä hänen edessään oli samaa kirjoituspaperia,
jonka myyntipaikasta Mapperley oli ottanut selkoa. Arkeissa oli
painettu osoite, josta paperikauppias oli maininnut.
"Epäilemättä olemme vihdoinkin osuneet oikeaan paikkaan, Robmore",
hän riemuitsi. "Kunpa Matherfield olisi täällä! Mutta --"
Hän ei ennättänyt jatkaa, sillä äkkiä kajahti kiljaisu. Huutaja oli
Goldmark, joka toisten tutkiessa alakertaa oli rohkeasti yksin mennyt
matalia portaita myöten yläkerrokseen.
"Herra!" hän huusi. "Herra Hetherwick! Tulkaa tänne! Tulkaa tänne
kaikki! Täällä on mies istumassa tuolilla -- hyvä Jumala! -- minusta
hän näyttää olevan kankea -- kuollut!"