Kenen muotokuva tämä on?
Malterin pienen yksityisen hotellin oven avasi isäntä itse, tyyni,
hillitty mies, joka näytti entiseltä hovimestarilta. Hän oli
hidaspuheinen mies eikä ollut ennättänyt vastata Matherfieldin
varovaiseen, herra Robert Hannafordia koskevaan tiedusteluun, kun jo
eräs pienen eteishallin ovista avautui ja aukkoon ilmestyi tyttö,
joka kuultuaan komisarjuksen kysymyksen astui heti esille ikäänkuin
vastatakseen.
Hetherwick tunsi tytön. Hän oli nähnyt tämän edellisenä iltapäivänä
erään pintapuolisen tuttavansa, lakimiestoverinsa Kenthwaiten
seurassa Suihkukaivo-pihalla. Kenthwaite oli ilmeisesti isäntänä,
näytellen tytölle lakiopiston paikkoja. Hetherwick olikin
ohimennessään kuullut Kenthwaiten kertovan seurakumppanilleen jotakin
vanhojen rakennusten ja niitä ympäröivien pihojen historiasta. Sitten
oli Hetherwickin huomio kiintynyt tyttöön. Tämä oli komea nainen,
pitkä, solakka ja viehättävä; kasvojen ja vartalon eittämättömän
kauneuden lisäksi hänellä näytti olevan keskinkertaista suurempi
määrä luonteenlujuutta ja älykkyyttä; ja hän kuunteli oppaansa
esityksiä silminnähtävästi huvitettuna ja ymmärtävänä. Hetherwick
oli otaksunut, että hän ehkä oli joku Kenthwaiten serkku, joka
asui maaseudulla ja oli mahdollisesti ensimmäistä kertaa käymässä
Lontoossa, joka tapauksessa Hetherwick oli sivuuttaessaan tytön
silmäillyt tätä siksi tarkoin, että nyt tunsi hänet heti. Hän huomasi
myöskin tytön tuntevan hänet. Mutta toinen asia oli tärkeämpi -- ja
tyttö kävi siihen suoraan käsiksi.
"Kysyvätkö nämä herrat isoisääni?" hän tiedusti, astuen yhä
likemmäksi ja kääntäen katseensa hotellin omistajasta vieraisiin.
"Hän ei ole saapunut kotiin --"
Hetherwick oli iloinen kuullessaan, että vainaja oli tytön isoisä.
Olihan sekin tosin läheinen sukulaisuussuhde, mutta ei niin läheinen
kuin olisi saattanut olla. Ja hän havaitsi, että komisarjuskin tunsi
huojennusta.
"Olemme kysymässä herra Robert Hannafordia", vastasi Matherfield.
"Onko hän teidän isoisänne -- entinen Sellithwaiten poliisimestari
Hannaford? Juuri niin -- olen kovin pahoillani siitä, että minun on
tuotava teille hänestä ikäviä sanomia."
Hän keskeytti puheensa ja silmäili tyttöä tarkkaan, ikäänkuin olisi
tahtonut varmistua siitä, että tämä jaksaisi kuulla uutisen tyynesti.
Ilmeisesti rauhoituttuaan siinä suhteessa hän jatkoi päättävästi:
"Ymmärrättekö. Se on -- niin, pahin sanoma. Asianlaita on siten --"
"Onko isoisäni kuollut?" keskeytti tyttö. "Jos niin on, niin olkaa
hyvä ja puhukaa suoraan -- minä en pyörry, eikä minulle tapahdu
muutakaan sentapaista. Mutta -- tahdon tietää!"
"Valitettavasti minun on ilmoitettava, että hän on kuollut", vastasi
Matherfield. "Hän kuoli äkkiä junassa Charing Crossin asemalla.
Epäilemättä halvaus. Oliko hän terve, kun näitte hänet viimeksi?"
Tyttö kääntyi hotellin omistajan puoleen, joka kuunteli keskustelua
ilmeisesti kummastuneena.
"En ole eläissäni nähnyt terveemmän näköistä miestä kuin hän oli
poistuessaan tuosta ovesta kello puoliseitsemän!" huudahti Malter.
"Hän oli perin reipas ja pirteä!"
"Isoisäni voi oikein hyvin", selitti tyttö tyynesti. "En muista
hänen koskaan voineen pahoin -- hän oli hyvin vahva ja elinvoimainen
ihminen. Suvaitsetteko kertoa minulle, miten kaikki kävi?"
Matherfield kertoi, kääntyen silloin tällöin Hetherwickiin saadakseen
vahvistusta sanoilleen. Lopuksi hän teki kysymyksen:
"Kukahan lienee se mies, jonka herra Hetherwick näki isoisänne
seurassa? Muistatteko ketään, johon se kuvaus sopii?"
"En! En ketään", vastasi tyttö. "Mutta isoisäni tunsikin Lontoossa
sellaisia ihmisiä, joita minä en tunne. Hän on ollut liikkeellä aika
paljon koko ajan, siitä pitäen kun tulimme tänne kolme päivää sitten
-- hän etsi asuntoa."
"No niin, meidän on löydettävä se mies", huomautti Matherfield.
"Luonnollisestikin, jos olisitte kuvauksesta tuntenut jonkun henkilön
--"
"En", vakuutti tyttö taaskin. "En tunne ketään sellaista miestä.
Mutta haluatteko, että lähden kanssanne -- hänen luokseen?"
"Se ei ole tarpeellista -- teidän sijassanne en lähtisi tänään",
vastasi Matherfield. "Käväisen täällä jälleen huomenna. Siihen asti
jättäkää kaikki meidän ja lääkärien huoleksi. Teillä on kaiketi
ystäviä Lontoossa?"
"Kyllä, kyllä meillä on ystäviä -- jopa sukulaisiakin", sanoi tyttö.
"Minun on heti ilmoitettava heille tapahtumasta."
Matherfield nyökkäsi ja kääntyi ovelle. Mutta Hetherwick vitkasteli.
Hän ja tyttö katsoivat toisiansa. Äkkiä Hetherwick puhkesi puhumaan:
"Näin teidät tänään iltapäivällä Suihkukaivo-pihalla; seurassanne
oli herra Kenthwaite, jota tunnen hiukan. Onko hän sattumalta
sukulaisianne, joista äsken mainitsitte? Jos niin on, niin voisin,
jos tahdotte, ilmoittaa hänelle asiasta; asumme lähekkäin."
"Ei", vastasi tyttö, "hän ei ole sukulainen. Tunnemme hänet.
Ilmoittakaa hänelle, tehkää hyvin, jollei siitä koidu teille vaivaa."
"Siitä ei ole vaivaa lainkaan", selitti Hetherwick, "ja -- jos
rohkenisin -- toivoisin, että sallisitte minun pistäytyä täällä
huomenna tiedustamassa, voisinko jollakin tavoin auttaa teitä."
Tyttö loi häneen nopean kiitollisen katseen.
"Olette kovin ystävällinen", hän virkkoi. "Kyllä."
Hetherwick ja poliisikomisarius poistuivat pienestä hotellista
ja lähtivät yhdessä astelemaan katua pitkin. Matherfield näytti
harkitsevan ankarasti. Heidän käveltyään jonkun matkaa Thamesin
rantatietä ja edelleen Fleet-katua pitkin kuului tornikellon lyönti.
"Minusta tuntuu", huudahti Matherfield äkkiä, "minusta tuntuu, herra
Hetherwick, että tämä on -- murha!"
"Luuletteko, että hänet on myrkytetty?"
"Todennäköisesti! Niin, nähkääs, tietystikin myrkytetty. Meidän
täytyy saada se mies käsiimme! Ettekö muista mitään lisäpiirteitä
hänestä antamaanne kuvaukseen?"
"Olette kuullut jo kaikki, mitä minulla on kertomista. Perin
täydellisesti ja täsmällisesti olettekin. Tekisi mieleni väittää,
ettei teidän pitäisi olla kovinkaan vaikeata saada hänet pidätetyksi
-- kuvaukseni perusteella."
Matherfield päästi äännähdyksen, joka oli puolittain naurahdus,
puolittain ähkäisy.
"Voi, hyvä Jumala!" hän sanoi, "jonkun henkilön tavoitteleminen
Lontoosta on samanlaista kuin neulan etsiminen heinäsuovasta!
Tarkoitan tietystikin, että joskus on niin, useimmissa tapauksissa.
Esimerkiksi tämä veitikka rientää Charing Crossin aseman portaille ja
katoaa -- minne? Hän on yksi ihminen seitsemän miljoonan miehen ja
naisen seassa. Kuitenkin --"
Sitten he erosivat, ja Hetherwick palasi miettivänä kotiinsa,
paneutui levolle ja virui yhäti syvissä mietteissä vuoteessaan,
ennenkuin sai unta silmiinsä. Hän nukkui sinä yönä huonosti, mutta
kohta kello kahdeksan jälkeen hän oli Kenthwaiten huoneistossa.
Kenthwaite oli pukeutumassa ja nautti aamiaista samalla kertaa.
Täyteen ahdettu asiakirja-salkku ja avonainen aikataulu osoittivat,
että hänellä oli kiire junalle. Mutta hän keskeytti puuhansa, jääden
suu auki ja silmät levällään töllistelemään kuullessaan Hetherwickin
uutisen.
"Hannaford -- kuollut!" hän huudahti. "Oh, hiisi -- mutta hänhän
oli terve kuin pukki eilen puolenpäivän aikaan, Hetherwick! Hän ja
hänen pojantyttärensä kävivät eilen luonani, ja minä tarjosin heille
murkinan -- olen peräisin Sellithwaitesta, kuten tiedätte, joten
luonnollisestikin tunnen heidät. Hannafordin oli poistuttava heti
murkinan jälkeen -- joku kohtaus -- joten minä näyttelin tytölle
näitä paikkoja hiukan. Hän on kaunis tyttö -- ja älykäs. Nimi Rhona.
Häntä kannattaa ihailla. Ja vanhus on kuollut! Siunatkoon!"
"Minusta tuntuu jokseenkin varmalta, että kysymyksessä on rikos",
huomautti Hetherwick.
"Siltä näyttää hyvin suuressa määrin", vastasi Kenthwaite, ryhtyen
jatkamaan kaksinkertaista tehtäväänsä. "Niin", hän lisäsi, "mutta,
ikävä kylläkin, minä en voi millään tavoin olla neiti Hannafordille
avuksi tänään -- minun on mentävä ajamaan erästä ikävää kihlakunnan
käräjien juttua, hyvä ystävä, ja minulla on hädin tuskin aikaa
ehtiäkseni junaan. Mutta huomenna -- ehkä sinun sopii olla hänen
tukenaan tänä aamuna?"
"Kyllä", vastasi Hetherwick. "Minulla ei ole mitään tekemistä. Aion
pistäytyä siellä hetkisen kuluttua. Asia on luonnollisesti minusta
mielenkiintoinen. Se on omituinen juttu."
"Omituinen! Siltä totisesti tuntuu", myönsi Kenthwaite. "No niin --
kerro neiti Hannafordille, että otan osaa hänen suruunsa, ja vakuuta
hänelle, että jos päästyäni irti tehtävästäni voin toimittaa mitään
-- tiedäthän mitä puhua."
"Hän sanoi, että hänellä on sukulaisia Lontoossa", huomautti
Hetherwick.
"Serkkuja -- tätejä -- jotakin siihen suuntaan -- luullakseni
Tootingin tien tuolla puolen", selitti Kenthwaite. "Kaksikymmentä
minuuttia yli kahdeksan! Hetherwick, minun on riennettävä
juoksujalkaa!"
Hän nielaisi kahvinsa tähteet, sieppasi salkun ja syöksi tiehensä;
Hetherwick palasi omaan asuntoonsa ja söi aamiaisensa verkkaisesti.
Ja koko ajan hän pöydässä istuessaan mietti edellisen keskiyön
tapahtumia, erityisesti tahrasormisen miehen äkillistä katoamista.
Hetherwickistä tuntui miehen häviäminen osoittavan, että hän oli
syyllinen. Hän ajatteli seuraavasti: se mies, joka karkasi Charing
Crossilla, oli sukkelasti ja ovelasti myrkyttänyt tämän toisen
miehen jollakin sellaisella aineella, joka vaikutti vasta jonkun
ajan kuluttua, mutta sitten teki tehtävänsä hämmästyttävän nopeasti.
Hetherwick oli sotapalveluksessa ollessaan useammin nähnyt ihmisten
kuolevan kuin halusi muistaa. Hän oli nähnyt miehien saavan kuulan
päähänsä ja toisten sydämeensä. Mutta yksikään niistä miehistä --
joista jotkut olivat kaatuneet hänen rinnallaan -- ei ollut kuollut
niin yllättävän äkkiä kuin Hannaford. Ja hän joutui seuraavaan
päätelmään: jos tahrasorminen mies oli myrkyttänyt Hannafordin, niin
hänellä oli harvinaisen perusteelliset tiedot myrkyistä.
Hän poikkesi Surrey-kadulle kello kymmenen. Neiti Hannaford, ilmoitti
hotellin omistaja, oli mennyt tätinsä, erään rouva Keeleyn, seurassa
katsomaan isoisä-vainajansa ruumista -- joku poliisiviranomainen oli
noutanut heidät. Mutta hän oli käskenyt sanomaan kaikille, jotka
ehkä kävisivät häntä tapaamassa, ettei hän viipyisi poissa kauan. Ja
Hetherwick jäi odottamaan pienessä, himmeävärisessä kahvilahuoneessa;
hän halusi tehdä Rhona Hannafordille eräitä kysymyksiä ja ilmoittaa
hänelle muutamia seikkoja. "Perin surullinen tapaus, sir", huomautti
hotellin omistaja, joka hyöri järjestelemässä aamiaispöytään. "Hirveä
loppu niin erinomaisen terveelle miehelle kuin herra Hannafordille!"
"Kovin surullinen", yhtyi Hetherwick. "Eilen illalla tai pikemminkin
tänä aamuna kerroitte herra Hannafordin olleen mitä parhaassa
voinnissa ja mitä parhaalla tuulella lähtiessään kaupungille
illansuussa."
"Niin juuri, sir! Hän oli rattoisa, ystävällinen herrasmies ja piti
pilailusta. Kun avasin hänelle oven, laski hän naureskellen leikkiä
kanssani -- ei mieleenikään johtunut, sir, etten enää näkisi häntä
elossa!"
"Ette kai tiedä, minne hän oli menossa?"
"En, sir. Eikä hänen pojantyttärensäkään -- hän on näppärä nuori
nainen, sir -- tiedä sitä. Neito meni teatteriin tätinsä seurassa
-- saman naisen, joka saapui varhain tänä aamuna. Ensi töiksemme
sähkötimme onnettomuussanoman hänelle, ja hän riensi tänne heti
paikalla. Mutta herra Hannaford -- niin, en tiedä, minne hän lähti
viettämään iltaansa. Hän oli milloin kotosalla, milloin ulkona,
enimmäkseen ulkona kaikkina näinä kolmena päivänä, jotka he ovat
olleet täällä. Tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa."
Rhona Hannaford palasi pian muassaan äidillisen näköinen nainen,
jonka hän esitteli tätinään, rouva Keeleynä. Silloin Hetherwick
muisti, ettei hän ollut esitellyt itseään. Korjatessaan tätä
laiminlyöntiään hän sai tietää Kenthwaiten maininneen Rhonalle,
kuka hän oli, kun hän sivuutti heidät edellisenä iltapäivänä. Hän
kertoi Kenthwaiten lähettämän sanoman ja tarjosi tämän poissa ollessa
palvelustaan.
"Olette kovin hyväntahtoinen", vastasi Rhona. "Mutta minun nähdäkseni
ei ole mitään tekemistä. Poliisit näyttävät huolehtivan kaikesta --
se komisarjus, joka eilen illalla oli täällä, oli äskettäin hyvin
ystävällinen, mutta, kuten hän sanoi, ei voida tehdä mitään ennenkuin
tutkinnon jälkeen."
"Niin", virkkoi Hetherwick. "Ilmoittiko hän milloin se pidetään?"
"Huomenaamulla. Minun pitäisi muka mennä sinne."
"Myöskin minä menen", huomautti Hetherwick. "Teiltä vaaditaan vain
muodollisia tietoja. Minulla on enemmän kertomista. Toivoisinpa
voivani kertoa enemmän kuin voin."
Molemmat naiset katsahtivat häneen kysyvästi.
"Tarkoitan", jatkoi hän, "että toivoisin estäneeni sen toisen miehen
poistumasta junasta. Ette kai ole kuulleet poliiseilta mitään hänestä
-- siitä miehestä?"
"Emme. Häntä ei ole löydetty eikä hänestä ole saatu mitään tietoja
tähän mennessä. Mutta te ehkä tiedätte sellaista, mitä hyvin
mielelläni haluaisin tietää. Tehän näitte jonkun aikaa tämän miehen
isoisäni seurassa, eikö niin?"
"St. Jamesin puiston luota Charing Crossille."
"Kuulitteko heidän keskusteluaan tai katkelmia siitä?"
"Koko paljon -- aluksi. Myöhemmin alkoi isoisänne puhua kuiskaamalla,
ja sitten en kuullut mitään. Mutta yhtenä syynä pistäytyessäni nyt
luoksenne oli se, että saisin kertoa teille kuulemani, ja toisena
se, että saisin kysyä teiltä muutamia seikkoja sen johdosta. Herra
Hannaford puhui tälle nyt kadoksissa olevalle miehelle jostakin
valokuvasta. Ilmeisesti oli kysymyksessä joku nainen, jonka hän,
teidän isoisänne, oli tuntenut kymmenen vuotta sitten ja jonka
toinenkin mies oli tuntenut. Isoisänne lupasi hotelliinsa saavuttuaan
näyttää muotokuvan toiselle, jonka hän vakuutti varmasti tuntevan
sen. Onko herra Hannaford maininnut siitä mitään teille? Tiedättekö,
aikoiko hän tuoda tänne jonkun ystävänsä viime yönä? Ja tiedättekö
mitään jostakin sellaisesta valo- tai muotokuvasta, johon hän
viittasi?"
"Siitä, että hän aikoi tuoda tänne jonkun ystävänsä, ei minulla
ole aavistustakaan. Mutta erään valokuvan tai oikeammin painetun
jäljennöksen sellaisesta, olen kyllä nähnyt. Siitä tiedän jonkun
verran."
"Mitä?" tiedusti Hetherwick innokkaasti.
"Asia on näin", vastasi tyttö. "Isoisälläni, joka, kuten nyt jo kai
varmasti tiedätte, oli monta vuotta Sellithwaiten poliisimestarina,
oli tapana leikata otteita sanomalehdistä -- pikku pätkiä,
rikosjuttujen selostuksia ja niin edelleen. Hänellä oli useita
lippaita täynnänsä sellaisia leikkeleitä. Kun tuonnottain tulimme
kaupunkiin, näin hänen leikkaavan muotokuvan junassa lukemastaan
kuvitetusta lehdestä ja pistävän sen taskukirjansa väliin -- erään
taskukirjansa väliin, olisi minun sanottava, sillä hänellä oli
niitä kaksi tai kolme. Tarkastaessani tänään kaikenlaisia esineitä,
jotka hän oli jättänyt hajalleen yläkerrassa olevan makuuhuoneensa
pukeutumispöydälle, huomasin hänen yhden taskukirjansa välissä saman
valokuvan, jonka hän junassa leikkasi. Se on varmaankin sama, jota te
tarkoitatte -- hän on hyvin kaunis, huomattavan näköinen nainen."
"Voisinko saada nähdä sen?" pyysi Hetherwick.
Parin minuutin kuluttua hänellä oli leikkele kädessään --
paperipalanen, joka oli sirosti irroitettu sitä ympäröineen
tekstin yhteydestä ja johon painettu kuva esitti nähtävästi
viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäistä, ilmeisesti
korkeassa asemassa olevaa ja varmasti, kuten Rhona Hannaford oli
huomauttanut, kasvoiltaan kaunista ja huomattavaa naista. Sitä
katsellessaan alkoi Hetherwickin silmistä kuvastua aavistavaa
miettimistä, mutta sitä ei saanut aikaan itse kuva; hänen vain
vilkaistuaan siihen kiintyi hänen huomionsa muutamiin sen reunoihin
lyijykynällä kirjoitettuihin sanoihin:
"Minun käsittelemäni kymmenen vuotta sitten!"
"Onko tämä isoisänne käsialaa?" kysyi hän äkkiä.
"Kyllä, se on hänen", vakuutti Rhona. "Hänen tapanaan oli
lyijykynällä merkitä muistiinpanoja ja selityksiä leikkeleihinsä --
kaikenlaisia huomautuksia."
"Eikö hän maininnut teille mitään tästä kuvasta leikatessaan sen
irti?"
"Ei -- hän ei virkkanut siitä mitään. Näin hänen irroittavan sen ja
kuulin hänen nauraa hihittävän pistäessään sen talteen, mutta hän ei
maininnut siitä mitään."
"Ettekö tiedä, kuka tämä nainen on?"
"En suinkaan. Näettehän, ettei sen alla ole nimeä. Sanomalehdessä
otaksuttavasti se oli, mutta hän ei leikannut muuta kuin kuvan
ja reunuksen kaistaleen. Mutta päättäen hänen kirjoittamistaan
sanoista tämä on jonkun sellaisen naisen kuva, joka joskus on ollut
selkkauksessa järjestysvallan kanssa."
"Ilmeisesti!" jupisi Hetherwick ja istui sitten äänettömänä minuutin
tai pari silmäillen kuvaa.
"Nähkääs", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "toivoakseni sallitte
minun osaltani koettaa edistää tämän jutun selvittämistä --
luonnollisestikin haluatte, että se saadaan selväksi, ja aluksi
pyydän teitä luovuttamaan tämän leikkeleen minulle. Älkääkä
toistaiseksi hiiskuko kellekään -- ei poliiseille eikä muillekaan
utelijoille -- että se on minulla. Tahtoisin puhella siitä
Kenthwaiten kanssa. Ymmärrättekö? Koska olin saapuvilla, kun
isoisänne kuoli, haluaisin ratkaista hänen kuolemansa salaperäiseltä
tuntuvan arvoituksen, jos annatte tämän huostaani --"
"Hyvin mielelläni!" huudahti Rhona. "Mutta luuletteko, että siinä on
ollut rikollista peliä, ettei hänen kuolemansa ollut luonnollinen,
ettei sen syynä ollut vain sydänhalvaus vaan --"
Pienen kahvilahuoneen ovi avautui ja Matherfield pilkisti sisään.
Huomattuaan siellä Hetherwickin hän viittasi tätä tulemaan
eteissaliin ja sulki oven nuoren lakimiehen jälkeen. Hetherwick näki
päältäpäin, että hänellä oli paljon uutisia, ja hänen mieleensä
johtui heti tahrasorminen mies.
"No?" virkkoi hän kiihkeästi. "Oletteko saanut sen veitikan käsiinne?"
"Niin, hänetkö? Emme!" vastasi Matherfield. "Hänestä ei ole kuulunut
eikä näkynyt merkkiäkään -- tähän mennessä! Mutta tohtorit ovat
suorittaneet ruumiinavauksen. Eikä heidän lausuntonsa jätä epäilyksen
varaakaan. Myrkytetty!"
Matherfield hiljensi äänensä kuiskaukseksi lausuessaan viimeisen
sanansa. Ja vaikka Hetherwick olikin valmistautunut kuulemaan tämän
uutisen, säpsähti hän kuitenkin -- tämän ilmoituksen jyrkkyys
vaikutti samalla tavalla kuin olisi hänelle avattu näky hämyiseen,
utuiseen kaukaisuuteen. Hän vilkaisi takanaan olevaan oveen.
"Luonnollisestikin on noille sisälläolijoille se ilmaistava", sanoi
Matherfield, arvaten hänen ajatuksensa. "Se on varma asia. Lääkärimme
epäili sitä alusta asti, ja hänen apunaan oli sisäministeriön
erikoistuntija tarkastusta suoritettaessa -- he väittävät, että
vainaja on kuollut jostakin myrkystä -- en ymmärrä niitä asioita --
jota hänelle oli annettu kaksi tai kolme tuntia ennen kuolemaa, ja
että kun se vaikutti, niin sen vaikutus oli salamannopea."
"Salamannopea", mutisi Hetherwick miettivästi. "Vaikutti
salamannopeasti -- osuvasti sanottu. Minä voin todistaa, että niin se
teki!" Matherfield tarttui ovenripaan.
"No niin", hän virkkoi, "minun on kai parasta ilmoittaa se näille
naisille. Sitäpaitsi haluaisin saada tietää eräitä seikkoja
vainajan pojantyttäreltä. Olen tavannut hänet -- ja hänen tätinsä
-- aikaisemmin -- tänä aamuna. Sain selville, että Hannaford on
huoltanut ja kasvattanut tätä tyttöä ja että tyttö on lopetettuaan
koulunkäyntinsä ollut hänen luonaan Sellithwaitessa, joten hänen
pitäisi tietää herra Hannafordista enemmän kuin kenenkään muun. Ja
minun on hankittava tietoja niin paljon kuin suinkin. Tulkaa mukana
sisälle!"