Hetherwick oli sinä iltana syönyt päivällistä eräiden Cadogan-tarhan
alueella asuvien ystäviensä seurassa ja viipynyt niin kauan
keskustelemassa isäntänsä kanssa, että oli tullut jo puoliyö,
ennenkuin hän poistui tämän luota ja lähti poikamies-asuntoonsa
Templen lakiopisto-kortteliin. Oikeastaan hän ennättikin
Sloane-aukion varrella olevalle rautatieasemalle vain sekunnin
murto-osaa aikaisemmin, kun jo viimeinen itäänpäin menevä juna
vihelsi lähtömerkin. Junassa oli matkustajia tuskin lainkaan; se
vaunu, johon hän astui -- ensimmäisen luokan tupakkaosasto -- oli
muutoin tyhjä; siihen ei tullut ketään silloinkaan, kun juna saapui
Victoria-asemalle. Mutta St. Jamesin puiston pysäkillä ilmestyi
vaunuun kaksi miestä, jotka istuutuivat Hetherwickiä vastapäätä.
Hetherwick oli nuori lakimies, joka aikoi antautua rikosasiain
alalle, ja huomioiden tekemisen kyky oli hänen vahvoja puoliaan:
tarkkaileminen ja havaintojen nojalla aprikoiminen kävivät häneltä
aivan itsestään. Senvuoksi ja kenties myöskin siitä syystä, ettei
hänellä juuri sillä hetkellä ollut mitään muuta ajattelemista, hän
istuessaan piti silmällä tulokkaita. Hänestä oli tällainen puuhailu
mielenkiintoista, huvittavaa ja koko lailla edullistakin, ja hyvin
mielellään hän aina koetti ratkaista, mikä ja minkälainen joku
henkilö oli.
Näistä hänen tarkkailtavikseen joutuneista miehistä vanhempi oli
kookas ja tukeva mies, jolla oli tervevärinen iho ja joka näöstä
päättäen oli kuusikymmen- tai kuusikymmentäviisivuotias. Hänen
lyhyeksi leikattu hopeanharmaa tukkansa, huolellisesti hoidetut,
harmaat viiksensä ja yleensä valpas ja eloisa ulkomuotonsa saivat
Hetherwickin päättelemään, että hän oli tai oli ollut jollakin
tavoin yhteydessä armeijan kanssa; tätä vaikutusta tehostivat vielä
miehen hyvä ryhti, suorat hartiat ja koko olemus, joka osoitti,
että hän oli kauan ja läheisesti ollut harjoitus- ja paraatikentän
tuttavana. Kenties, tuumi Hetherwick; hän oli toimestaan eronnut
aliupseeri, rykmentin vääpeli tai joku sentapainen. Tätä arvelua
vahvisti muuten se seikka, että miehellä oli komea kävelykeppi, jonka
pää oli kruununmuotoinen, joko kullasta tai kullatusta hopeasta.
Myöskin hänen vaatteuksessaan oli jotakin sotilaallista; hän oli
täsmällisesti puettu uudesta ja kirkkaasta, oikealta puolelta hiukan
hankautuneesta silkkihatusta aina välkkyviksi kiillotettuihin kenkiin
saakka. Hän oli hyvin säilynyt, herttaisen näköinen, rattoisa mies,
nähtävästi hyvin tyytyväinen itseensä, perin elämänhaluinen ja eläisi
kaikesta päättäen hyvin vanhaksi.
Toinen mies oli kokonaan toisenlaatuinen. Erotus alkoi vaatteista:
jolleivät ne olleetkaan suorastaan viheliäiset, niin ainakin ne
olivat nukkavierut, paljon käytetyt, kehnosti hoidetut ja huonosti
puetut; mies oli ilmeisesti huolimaton, halveksi vaateharjaa
eikä välittänyt siitä silmäänpistävästä seikasta, että hänen
liinavaatteensa olivat kuluneet ja likaiset. Hän oli laiha,
hintelä mies eikä varmastikaan painanut puoltakaan siitä kuin
hänen kunnioitusta herättävä, hyvin ravittu seuralaisensa; hänen
kellankalpeilla kasvoillaan oli riutunut ilme ja kokonaisuudessaan
hän teki köyhissä oloissa elävän ihmisen vaikutuksen. Hetherwickin
arvelun mukaan hän kuitenkin oli tavallista lahjakkaampi mies; hänen
silmänsä olivat suuret ja älykkäät, nenä kaunismuotoinen, leuka
voimakas ja päättäväinen. Paljaat kädet olivat sirot ja suhteelliset,
sormet pitkät, hoikat ja suipot. Hetherwick pani miehen sormista
merkille kaksi seikkaa: ensiksi ne olivat alituisesti rauhattomassa
liikkeessä, ja toiseksi ne olivat kovin tahraiset, ikäänkuin mies
olisi äskettäin sekoittanut värejä tai käsitellyt kemiallisia
aineita. Ja siiten hän äkkiä huomasi isomman miehen käsissä ja
sormissa samanlaisia tahroja -- sinisiä, punaisia ja keltaisia
läikkiä.
Astuessaan vaunuun miehet keskustelivat keskenään ja jatkoivat
puheluaan istuuduttuaan paikoilleen. Hetherwick ei voinut olla
kuulematta heidän sanojaan.
"Se on omituisin tapaus koko virka-aikanani", virkkoi kookas mies.
"Tunsin hänet heti, kun silmäni osuivat valokuvaan. Kuinkas monta
vuotta siitä onkaan? Kymmenen luullakseni -- niin, kymmenen. Niinpä
niin! Tunsin hänet varmasti. Kun saavumme hotelliini, näytän teille
kuvan -- leikkasin sen irti ja pistin sen talteen -- ja te tunnette
hänet siitä yhtä heti kuin minäkin -- panen siitä veikkaan vaikka
mitä! Siitä on mahdoton erehtyä!"
Puhuja käytti leveätä pohjoisten seutujen murretta, joka Hetherwickin
mielestä oli täysin sopusoinnussa miehen tukevan ulkomuodon kanssa.
Mutta toisen miehen puhetavasta kävi ilmi, että hän oli syntyperäinen
lontoolainen.
"Kyllä minäkin uskon tuntevani hänet", vastasi hän taipuisasti.
"Muistan sen naisen hyvin selvästi, vaikkakin olen nähnyt hänet vain
kerran tai kahdesti."
"Hän on todella hienon näköinen nainen -- ja kaunotar! -- sellainen
ei hevillä unohdu", selitti toinen. "Eivätkä vuodet nykyisin näytä
kovin paljon muuttavan naisen ikää. Joka tapauksessa tunsin hänet!
-- 'Tepä se olettekin, rouvaseni', ajattelin heti, kun aukaisin
sanomalehden. Mutta pidin kuin pidinkin asian omina tietoinani!
Ei sanaakaan poikani tyttärelle, vaikka hän istui vastassani, kun
tein havaintoni. Ei -- ei yhdellekään ihmiselle! -- ennen kuin tänä
iltana. Sellaisista asioista ei lörpötellä -- ei totisesti!"
"Juuri niin", myönsi pienempi mies. "Teidän mieleenne kai tietystikin
johtui, että minä todennäköisesti muistan hänet ja silloiset
tapahtumat. Kummallista! Perin kummallista! Ja nyt otaksuttavasti --
mitä aiotte tehdä?"
"Siinäpä se!" vastasi toinen. "Onhan siitä kylläkin kulunut kymmenen
vuotta. Mutta kuten tiedätte, ei merkitsisi mitään, vaikka olisi
vierähtänyt kaksikymmentä vuotta. Sittenkin --"
Tässä kohdassa hän hiljensi äänensä hyvin matalaksi kuiskaukseksi
ja kumartui toverinsa puoleen, joten Hetherwick ei kuullut jatkoa.
Mutta hänestä näytti, että vaikka pienempi mies oli kuuntelevinaan
hyvin tarkkaavasti, hänen ajatuksensa olivat kuitenkin kokonaan
toisaalla. Hänen pitkät, tahraiset sormensa alkoivat liikkua entistä
rauhattomammin, ja ennen kuin juna ehti Westminsterin kohdalle,
vilkaisi hän kahdesti kelloonsa. Vielä kerran senjälkeenkin
Hetherwick huomasi hermostuneen käden vavahdellen siirtyvän
liivintaskuun päin. Hän sai sellaisen vaikutelman, että mies tarkkasi
kookasta, puheliasta toveriaan omituisen salamyhkäisesti, ikäänkuin
odottaen, että sattuisi jotakin epävarmaa, mutta todennäköistä,
ja kummastellen sen viipymistä. Hän oli salaa vaanivan näköinen,
ja vaikka hän silloin tällöin nyökkäsikin päätään ikäänkuin
myöntymykseksi toisen kuiskauksiin, oli Hetherwick kuitenkin varma,
että hän joko oli omissa aatoksissaan taikka ei välittänyt toverinsa
puheista. Jos silmistä ja sormista sai päättää, oli miehen mieli
muualla.
Juna porhalsi Westminsterin asemalle, viipyi puoliminuuttisensa ja
lähti jälleen liikkeelle. Kookas mies jatkoi kuiskailuaan, ollen
yhäti kumartuneena puhekumppaninsa puoleen, ja nauraa hihitti silloin
tällöin, ikäänkuin olisi kertonut jotakin mehevää juttua tai laskenut
sukkeluuden. Mutta äkkiä ja ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä
hänen helposti luistavalta näyttävä puheensa katkesi jyrkästi.
Hän tuijotti hurjasti ympärilleen. Hetherwick näki hänen silmänsä
välähdyksen, kun hänen katseensa lipui vaunuosaston ympäri, eikä
ikänään unohtanut sen kauhistuneen ihmettelevää ilmettä. Näytti siltä
kuin miehen silmien eteen olisi salamannopeasti ilmestynyt joku
hirmuolio. Hän aukaisi vasemman kätensä ja painoi sillä rintaansa ja
kurkkuaan; toisesta kirposi kultanuppinen kävelykeppi, ja se ojentui
eteenpäin ikäänkuin torjumaan iskua. Sitten se putosi lyijynraskaana
kupeelle; myöskin toinen käsi herpaantui ja retkahti tarmottomana
alas, ja ennen kuin Hetherwick ennätti liikahtaakaan, vaipui kookas
ja tukeva vartalo takaisin nurkkaansa, ja silmät sulkeutuivat.
Hetherwick ponnahti pystyyn ja huusi toiselle miehelle:
"Ystävänne! Katsokaa!"
Mutta toinen mies katsoi jo. Myöskin hän oli hypähtänyt seisomaan
ja kumartui nyt tunnustelemaan kookkaan miehen rannetta. Hän jupisi
jotakin, mistä Hetherwick ei saanut selvää.
"Mitä sanoitte?" tiedusti Hetherwick kärsimättömänä. "Hyvä Jumala --
meidän on tehtävä jotakin! Mies on -- mikä hänen on? Halvausko?"
"Halvaus!" vastasi toinen. "Niin -- varmastikin -- halvaus. Hänellä
oli kohtaus -- vähäistä pahoinvointia -- vähää ennen kuin tulimme
junaan. Ah! Junahan pysähtyy. Charing Cross? Tunnen erään lääkärin,
joka asuu täällä lähellä."
Junan vauhti väheni. Hetherwick kiskaisi auki viereiseen osastoon
vievän oven -- hän oli nähnyt siellä junailijan ja viittasi tälle.
"Joutukaa!" hän kutsui. "Tänne! Täällä on muuan mies sairas --
luultavasti kuolemaisillaan! Tulkaa tänne!"
Junailija tuli -- verkkaisesti. Mutta nähtyään nurkkaan lyyhistyneen
miehen hän riensi ulko-ovelle ja antoi merkin ulkona seisoville
asemahenkilöille. Vaunuun saapui juoksujalkaa virkapukuinen
toimitsija.
"Mikä on hätänä?" hän kysyi. "Kohtauksen saanut matkustaja? Onko
hänellä ketään seurassaan?"
Hetherwick vilkaisi ympärilleen, etsien tahrasormista miestä. Mutta
tämä oli jo poistunut vaunusta ja kiiruhti parhaillaan asemasillalla
ulko-ovelle vieville portaille. Hän huusi olkansa ylitse taakseen
joitakuita sanoja, viitaten samalla ylöspäin.
"Tohtori! Lähellä!" hän selitti. "Tulen takaisin viiden minuutin
kuluttua! Kantakaa hänet ulos!"
Mutta saapuvilla sattui olemaan lääkäri. Ennen kuin tahrasorminen
oli kunnolleen ehtinyt näkyvistä, oli viereisistä vaunuosastoista
saapunut väkeä, ja eräs mies tunkeutui etualalle.
"Olen lääkäri", hän sanoi lyhyesti. "Antakaa tilaa, tehkää hyvin!"
Toiset katselivat äänettöminä tulokkaan kiireisesti tutkiessa
liikkumatonta potilasta. Äkkiä hän pyörähti ympäri.
"Tämä mies on kuollut!" hän virkkoi, puhuen nopeasti ja varmasti.
"Onko hänen seurassaan ketään?"
Rautatievirkailijat katsahtivat Hetherwickiin. Mutta tämä pudisti
päätään.
"Minä en tunne häntä", hän vastasi. "Hänen seurassaan oli eräs toinen
mies. He tulivat yhdessä vaunuun St. Jamesin puiston pysäkillä.
Te näitte toisenkin", hän jatkoi, kääntyen junailijaan päin. "Hän
hyppäsi junasta silloin, kun te tulitte tänne, ja juoksi portaita
myöten ylös, sanoen menevänsä noutamaan jotakuta läheisyydessä asuvaa
lääkäriä."
"Kyllä minä näin hänet ja myöskin kuulin hänen sanansa", myönsi
junailija, vilkaisten portaihin ja uloskäytävään päin. "Mutta hän ei
ole palannut", hän lisäsi.
"Olisi parasta kantaa vainaja ulos", sanoi tohtori. "Viekää hänet
jonnekin asemasillalle!"
Tällä välin oli vaunuun saapunut asemapoliisi. Hän ja rautatieläiset
kantoivat kuolleen asemasillan poikki odotushuoneeseen. Arvellen,
että häntä kenties tarvittaisiin, Hetherwick seurasi jälessä tohtorin
seurassa. Hetherwickistä tuntui katkeran ivalliselta se, että juna
huolettoman ja välinpitämättömän tasaisesti lähti liikkeelle, heti
kun he olivat päässeet ulos.
"Hyvä Jumala!" hän mutisi enemmän itsekseen kuin vieressään
astelevalle miehelle. "Tuo mies-parka oli elossa ja, mikäli minä
saatoin erottaa, mitä parhaissa voimissa ja hyvällä tuulella vain
muutamia minuutteja sitten!"
"Epäilemättä!" huomautti tohtori kuivasti. "Mutta nyt hän on kuollut.
Miten se kävi?"
Hetherwick kertoi hänelle kaikki lyhyesti.
"Ja toinen mies on -- tipotiessään!" virkkoi tohtori. "Hm! Mutta
kenenkään mieleen ei otaksuttavasti juolahtanut pidättää häntä. Entä
jos hän ei tulekaan takaisin -- mitäs sitten?"
"Ette kai epäile, että tässä on tehty rikos?" huudahti Hetherwick.
"Asianhaarat ovat omituiset", selitti hänen toverinsa. "Tekisi
mieleni sanoa, että mies vain kuoli! Hän kuoli niin äkkiä kuin
ihminen voi kuolla, ikäänkuin hänet olisi ammuttu tai sananmukaisesti
räjäytetty sirpaleiksi. Se ilmenee kaikesta siitä, mitä te olette
kertonut minulle, ymmärrättehän? Ja kysymyksessä saattaa olla --
myrkytys. Palaako se toinen mies? Jollei --"
Silloin Hetherwick alkoi aprikoida, palaisikohan toinen mies.
Hän ei ollut tullut takaisin kymmenen, ei viidentoista eikä
kolmenkymmenen minuutin kuluttua. Mutta toisia oli saapunut,
rientäen harmaaseinäiseen odotussaliin ja keräytyen sen pöydän
ympärille, jolle vainaja oli nostettu. He olivat enimmäkseen
viranomaisia ja poliiseja, ja pian tuli myöskin eräs poliisilääkäri
mukanaan poliisikomisarjus, muuan Matherfield-niminen mies, joka
tunsi Hetherwickin. Molempien lääkärien tarkastaessa vainajaa
toistamiseen veti Matherfield Hetherwickin syrjään. Viimemainittu
esitti selostuksensa uudelleen, tällä kertaa mahdollisimman
yksityiskohtaisesti. Matherfield kuunteli, pudistellen päätänsä.
"Se toinen mies ei palaa!" hän sanoi. "Hän on nyt ollut poissa puoli
tuntia. Luuletteko hänen tietäneen, että vainaja oli kuollut, ennen
kuin hän laittautui tiehensä?"
"Sitä en osaa väittää", vastasi Hetherwick. "Kaikki kävi niin
äkkiä, että se oli ohitse, ennen kuin käsitin, mitä oli tapahtunut.
Mutta varmasti näin toisen miehen nopeasti, mutta tarkoin tutkivan
kuollutta. Sitten hän suorastaan syöksähti ovelle -- hän oli ulkona
ja juoksemassa portaita ylöspäin, ennen kuin juna ehti lopullisesti
seisahtua."
"Voitteko kuvata häntä, herra Hetherwick?" tiedusti komisarjus.
"Kuvatako häntä? Kyllä. Ja tunnen hänet myöskin", vakuutti
Hetherwick. "Hänellä oli mieleenpainuvat piirteet. Tuntisin hänet
jälleen missä hyvänsä."
"Hyvä on, meidän on koetettava saada hänet käsiimme", virkkoi
Matherfield. "Mutta nyt meidän on toimitettava vainaja
ruumishuoneeseen ja pidettävä huolta siitä, että hänet tutkitaan
tarkoin, joten saamme tietää, mitä hänelle on tapahtunut. Teidän
olisi parasta tulla mukaan, herra Hetherwick -- oikeastaan
tarvitsenkin teitä.".
Hetherwick lähti -- synkän kulkueen jälessä, astellen molempien
lääkärien seurassa. Hänen oli taaskin kerrottava näkemänsä
poliisilääkärille. Tämä kuten kaikki muutkin pudisti epäilevästi
päätään kuullessaan kellertäväkasvoisen miehen katoamisesta.
"Se oli pelkkä veruke", hän virkkoi. "Läheisyydessä ei asu
ainoatakaan lääkäriä. Ettekö saanut minkäänlaista vihiä -- nimittäin
heidän keskustelustaan -- kuka vainaja on? Mainittiinko yhtään nimeä?"
"En kuullut mainittavan ainoatakaan nimeä", vastasi Hetherwick.
"He eivät käyttäneet nimiä puhutellessaan toisiaan. Minulla ei ole
aavistustakaan siitä, kuka mies on."
Sen olisi hänkin halunnut tietää, jossakin oli vainajalla tietystikin
ystäviä. Hän oli puhunut hotellistaan -- ehkä siellä joku odotti
hänen tuloaan, joku sellainen, jolle tieto hänen kuolemastaan
aiheuttaisi ankaran säikähdyksen ja ehkä raskasta huolta. Ja
melkeinpä pelokkaan huolestuneena hän odotti poliisien tutkiessa
kuolleen miehen taskuja.
Pian kertyi viereiselle pöydälle monenlaisia esineitä. Miehellä oli
lompakko, jossa oli runsaasti rahaa, ja lisäksi oli rahaa irrallaan
hänen taskuissaan. Vielä nostettiin esille komea kultakello paksuine
perineen ja muistokoteloineen, kirjeitä ja papereita täyteen ahdettu
taskukirja. Lisäksi tuli näkyviin kaikkea muuta tavaraa, jota hyvissä
varoissa olevalla miehellä on mukanaan -- sikarikotelo, hopeinen
tulitikkulaatikko, hopeinen kynäkotelo, kynäveitsi ja niin edelleen.
Oli selvää, että vainaja oli ollut hyvässä asemassa. Mutta komisarjus
työnsi syrjään arvoesineet, kiinnittäen huomionsa ennen muuta
taskukirjaan, josta hän kiireisesti otti esille kirjeet. Sekuntia
myöhemmin hän kääntyi Hetherwickin ja lääkärien puoleen, nyökäyttäen
päätään pöydällä viruvaan liikkumattomaan ruumiiseen päin.
"Tässä on hänen nimensä ja osoitteensa", hän ilmoitti, osoittaen
kädessään olevia kirjekuoria. "Robert Hannaford, Malterin yksityinen
hotelli, Surrey-katu, Strand. Kuten näette, tässä on useita sinne
osoitettuja kirjeitä ja kaikki äskettäin päivättyjä. Meidän on
käytävä siellä -- siellä on ehkä hänen vaimonsa tai muita omaisia.
Mikähän mies hän lienee? Luultavammin maaseutulainen. Mutta --"
Hän laski kirjeet pöydälle ja otti käteensä kellon -- upean,
kultakuorisen ajanmittarin -- ja aukaisi takakuoren. Sen sisäpintaan
oli hienosti kaiverrettu kirjoitus. Komisarjukselta pääsi huudahdus.
"Ahaa!" virkkoi hän. "Sitä hieman aavistinkin hänen ulkonäkönsä
perusteella. Meikäläisiä miehiä! Katsokaas -- _'Poliisimestari
Robert Hannafordille hänen erotessaan lahjoittanut Sellithwaiten
virkamieskunta'_. Sellithwaite -- missä se onkaan?"
"Yorkshiressä", vastasi eräs lähellä seisovista miehistä.
"Lounais-Ridingin piirissä."
Matherfield sulki kellon ja pani sen syrjään.
"No niin", hän sanoi, "ilmeisesti hän on Sellithwaiten entinen
poliisimestari Hannaford Yorkshiresta ja asuu nyt Malterin
hotellissa. Minun on poikettava siellä. Koska te, herra Hetherwick,
viimeisenä näitte hänet elossa, toivon teidän lähtevän mukaani sinne
-- sehän on matkan varrella Templeen mennessänne."
Uteliaisuutta lähentelevä, ei vaivaava, vaan pakottava tunne sai
Hetherwickin suostumaan tähän pyyntöön. Pian hän ja Matherfield
astelivat yhdessä pitkin Thamesin rautatietä, keskustellen äskeisestä
tapahtumasta ja aprikoiden Hannafordin äkillisen kuoleman syytä.
"Syyn saanemme tarkalleen tietää puolenpäivän aikaan", huomautti
Matherfield. "Tietystikin toimitetaan ruumiinavaus. Mutta se toinen
mies? Ehkäpä saamme täältä jotakin vihiä hänestä. Kenenkähän täällä
kohtaamme? Toivoakseni emme hänen vaimoansa..."