Vaunujen vieriessä kotiin päin Bathin maantiellä lady Standish istui
molemmat kädet salaperäisen kirjeen päällä ja tuijottaen ulos ikkunasta
silmillä, jotka eivät mitään nähneet. Päivän kajo oli alkanut värittää
pilvetöntä taivasta; ilma oli viileätä ja raitista; sumu seppelöi
valkoisilla juovilla niittyjä ja vainioita. Julia tunsi ruumiinsa
jokaisessa säikeessä, että sir Jasper katseli häntä kiihkeästi
kylmässä, harmaassa valossa. Hänen sydämessään ja aivoissaan pyöri;
tuska, voimakkaat mielenliikutukset, viimeisten kahden vuorokauden
kuluessa toisiaan seuranneet kohtaukset kulkivat jälleen hänen sielunsa
silmien edessä kuin taikalyhdyssä nähtyinä.
Osaksi rouva Bellairsin neuvosta ja osaksi jonkinlaisesta naisellisesta
suuttumuksesta, joka hänenkin hellässä sydämessään vaikutti, hän ei
edes vilkaissut puolisoonsa, vaan istui mykkänä seutua katsellen.
Sitten huomasi hän, että sir Jasperin käsivarsi oli takaapäin hiipinyt
hänen vyötäisilleen. Hän vavahti hiukan, mutta ei kääntynyt puolisoonsa
päin.
-- Julia, -- virkkoi tämä tukehtuneella epävarmalla äänellä, --
Julia, minä... minä... olen tehnyt sinulle vääryyttä. -- Mutta koska
mustasukkaisuus on yhtä vaikea sammuttaa kuin kytevä tuli, sen häijy
lieska roihahti taas hänen sielussaan.
-- Sinun täytyy kuitenkin myöntää, -- puhui hän, -- että minulla oli
aihetta. Omat sanasi, voisinpa sanoa oma tunnustuksesi...
Lady Standish käänsi päätänsä, kohotti raskaita luomiaan ja loi häneen
hetkiseksi maailman kauneimmat silmät.
-- Ei, -- kielsi hän, -- minä en tehnyt mitään tunnustusta. --
Hänen kielensä kärjellä värähteli muita vakuutteluja, mutta Kittyn
varoitukset veivät voiton.
-- Sano minulle, -- pyysi mies kumartuen hänen puoleensa, -- sano
minulle, _oliko_ se sittenkin loordi Verney?
Lady Standish kohotti silmänsä jälleen häneen, ja jos sellainen olisi
ollut mahdollista naisessa, jonka koko olemus oli pelkkää hellyyttä,
hän olisi vannonut, että tuossa katseessa kuvastui halveksumista.
-- Sir Jasper, -- virkkoi vaimo, -- loordi Verney hän ei suinkaan
ollut! -- Ja sitten hän lisäsi: -- Eikö tästä ole jo kylliksi puhuttu?
Näin sanoen liikahdutti hän käsiään ja katsahti vaistomaisesti niissä
pitämäänsä kirjeeseen. Sitten istui hän kuin kivettyneenä. Kirje oli
sir Jasperin käsialaa ja osoitettu rouva Bellairsille!
-- Mitä sinulla siinä on? -- huudahti mies.
-- Ka, enpä tiedä, sillä tämä kirje ei kuulu minulle, -- vastasi
toinen. -- Mutta sinä tiedät. -- Ja vapisemattomalla kädellä, mutta
kuitenkin kylmä pelko sydämessä näytti hän sitä miehelleen. -- Sinä sen
olet kirjoittanut, -- virkkoi hän. Sir Jasper tuijotti, hänen muotonsa
muuttui, ja hän joutui kovin hämilleen.
-- Julia, -- huudahti hän, -- kautta kunniani, Julia! Minä vannon, että
se ei ollut mitään, että se oli vähemmän kuin ei mitään, pelkkä joutava
kohteliaisuus... pieni pila! -- Puhuessaan lankesi hän vaunuissa
toiselle polvelleen vaimonsa jalkojen juureen.
-- Sitten saanen sen lukea? -- kysäisi tämä.
-- Ah, Julia! -- huudahti toinen kietoen hänet käsivarsiinsa. Rouva
tunsi hänen puristuksensa pontevan kiihkon, hän tunsi hänen sydämensä
lyövän myrskyisesti. Äkkiä lämmeten tiesi hän joka tapauksessa
omistavansa puolisonsa rakkauden.
Sitten pälkähti hänen päähänsä tuuma, josta olisi annettava tunnustusta
älykkäämmällekin naiselle. Mutta rakkaus luo omat neronsa. Hän
irroittautui miehensä syleilystä ja laski kirjeen hänen käteensä.
-- Ota se, -- sanoi hän.
-- Julia, -- huudahti Jasper, vavahtaen kiireestä kantapäähän, ja
kyyneleet kumpusivat hänen silmiinsä, -- minä en koskaan ole häntä
vakavasti ajatellut. Vakuutan, että vihaan sitä naista.
-- Revi siis kirje, -- kehoitti lady Standish yliluonnollisella
jalomielisyydellä, joka melkein huimasi häntä itseään.
Sir Jasper nousi ja repi kirjeen sipaleiksi (nopeasti, jotta toinen ei
ehtisi katua sanojaan) ja viskasi ne ulos ikkunasta. Julia katseli,
miten palaset leijailivat värähdellen ilmassa ja hävisivät. Sisimmässä
sydämessään sanoi hän itsekseen:
"Rouva Bellairs ja minä pysymme perin hyvinä ystävinä matkan päässä!"
Hänen puolisonsa oli taas polvillaan hänen jalkojensa edessä.
-- Enkeli, -- huudahti hän rukoilevasti sulkien hänet vielä kerran
syliinsä; ja kuitenkin hän mustasukkaisessa sielussaan nurisi kuin
äreä koira, joka ei tahdo vaieta. -- Julia, -- kuiskasi hän vaimonsa
korvaan, -- vain yksi sana, yksi ainoa sana, armaani! Julia, onko
ketään, ketään välillämme?
-- Oh, sitäkö? -- virkkoi rouva ja hymyili viekkaasti. -- Siitä, sir,
saat sinä itse ottaa selvän. -- Julian pää vaipui hänen puhuessaan
miehen olkaa vasten.
-- Sinä kiusaat minua! -- jupisi tämä. Mutta Julia tiesi, että sir
Jasper ei vielä eläissään ollut häntä niin intohimoisesti suudellut.
* * * * *
Rouva Bellairsin vaunut seurasivat maantiellä muutaman sadan askeleen
päässä sir Jasperin ajopeleistä. Istuen lady Marian vieressä (joka
kuorsasi koko tien poljennollisen säännöllisesti) Kitty katseli
harmahtavien ketojen yli matalaa taivaanrantaa, missä aamukoin
liekehtivä rusko verkalleen vaihtui kirkkaaksi päivänvaloksi. Hän oli
syviin mietteisiin vaipuneena.
Kiihtyneissä, ahkerasti askaroivissa aivoissaan, hän pohti monia
tärkeitä kysymyksiä ja punnitsi lemmen-uhkapelinsä voittoja ja
tappioita yhtä vakavasti kuin peluri kotimatkallansa rasittavan yön
jälkeen.
"Ainakin", ajatteli hän hiukan huoahtaen, mutta silti hyvillään,
"tein oikein hyvän palveluksen lady Standishille. Mutta se nainen on
hupsu, vaikka sellaisena hyvin herttainen, eikä hupsuja voi ainiaaksi
ojentaa. Tein viisaasti", jatkoi hän, "tuomitessani vasikan... siitä
ei epäilystäkään". Hän vilkaisi lady Marian kuihtuneihin kasvoihin,
jotka tuossa horroksessa näyttivät sulottomilta ja epäjaloilta...
"Eläinnäyttely olisi tuota pikaa vienyt minulta hengen... Mutta O'Hara
poloinen! Miten saatoinkaan nimittää häntä kurkuksi? Sillä miehellä
oli riittävästi rakkautta. Niin, mutta en minä sentään! Ihailijana
hän menee erinomaisen hyvin mukiin; mutta puolisona? Ei minulle, ei
minulle! Siunatkoon", huudahti hän ärtyisästi itsekseen, "eikö naisella
ole muuta valintaa kuin sydäntalvi, vihreä kevät tai mätäkuu? Jos vielä
konsanaan annan ryöstää itseni, tehköön sen maailmanmies... sellainen,
jolla on makua nauttia minusta, vaan joka ei tahdo niellä minua yhdellä
ahmaisulla."
Hän pysähtyi ajatuksissaan nauraakseen, kun herra Staffordin lähtöpuhe
muistui hänelle mieleen. "Siinä olisi keveäsydäminen poika!" mutisi
hän. "Reipas herrasmies, yhtä sukkela kuin itse O'Harakin ja varsin
tukevasäärinen. Kenties", ajatteli Kitty rouva, haukotteli ja alkoi
torkkua. Hänen siro päänsä nyökähti; hän uneksi pienen unelman,
näki hopeisen keikarin kuutamossa ja heräsi hymy huulilla. Bathin
tuomiokirkon torninhuiput piirtyivät hopeanharmaina kultaisen usvan
läpi; kaukana alhaalla, kun vaunut pääsivät suuren mäen harjalle,
kiemurteli joki hopearihmana hänen silmäinsä edessä.
"Kenties... Saamme nähdä", sanoi leski.