XI

Aapo oli poissa. Kukaan ei tiennyt, minne hän oli joutunut. Ei mitään

sanaa, ei kirjettä, ei jälkeäkään miehestä. Pikku pojat tiesivät

hänen illalla olleen kamarissaan, mutta yöllä hän oli kaiketi

lähtenyt.

-- Se on peijoonien pitoa, mutisi vanha Matti, ja Liena vilkaisi

häneen ja huuli meni lerpalleen. Emännälle hän vihjaisi:

-- Eiköhän rouva tiennyt, että Aapon sellaisia piti tekemän?

-- Eihän Saima siitä voi tietää, sanoi emäntä hätääntyneenä.

-- Itsehän minä näin, kuinka Aapo sieltä tuli, kuiskasi Liena.

-- Mistä?

-- Isännän ja rouvan puolelta.

Emäntä oli tuskastunut, jaksoi tuskin liikkua. Matti kulki kyliä

omasta alotteestaan ja puhui kautta rantain:

-- Nyt se Aapo lähti, onkin kauan uhkaillut. -- Näin uskottiin Aapon

tosiaan menneen Amerikkaan.

Olli ja Saima katsoivat toisiinsa ja kammottava luulo kulki silmästä

silmään. Olli samoili metsiä ja rantoja aamusta iltaan palaten

uupuneena ja masentuneena.

-- Luuletko sinä, että hän olisi itsensä lopettanut? kysyi Saima.

-- Luulo ei ole tietoa, sanoi Olli vältellen Saiman katsetta. Hän

käveli lattialla rauhattomana.

-- Älä kävele, Olli, pyysi Saima.

Olli istui, mutta nousi pian ja alkoi uudestaan kävelynsä.

Saima istui sohvan nurkassa mykkärässä levottomana tuijottaen

miestään.

-- Minua kammottaa, sanoi Saima, pelkään öitä, kun en saa unta. On

niin pimeätä ja täällä ritisee ja paukkuu ja ulvoo, ja sitten minä

kuvittelen -- --

-- Mitä sinä kuvittelet? kysyi Olli hermostuneesti.

-- Aapohan voisi olla vaikka järvessä, sanoi Saima kuiskaten, ja

suuret silmät levällään hän tuijotti maahan.

-- Älä tee asiaa pahemmaksi kuin se on, sanoi Olli tuskaisena.

Saima painui sohvan nurkkaan ja värisi. Molempien silmät kääntyivät

oveen, sillä joku käänsi avainta ja Tuomo tuli hiljaa huoneeseen

sanoen:

-- Äiti on kipeä.

Olli työnsi pojan edellään pirttiin ja riensi äitinsä luo keittiön

perään kamariin.

Äiti makasi sängyssään punervat silmät kuivina, heitellen

rauhattomana työssä kangistuneita käsiään.

-- Etkö sinä tiedä Aaposta? kysyi hän.

-- Kyllä hän aikanansa kirjottaa, älkää äiti siitä huoliko, sanoi

Olli, istuen tuolille sängyn viereen, niin rauhallisena kuin taisi,

koetellen sairaan kuumaa otsaa.

-- Löi niin voimattomaksi, etten jaksa nousta. Ota tuolta naulasta

avaimet ja anna jauhoaitan säkeistä Lienalle mallasjauhoja. Suolan

sinä tiedät ja voit ja -- hän huokasi, sulki silmänsä heitellen

kättään.

Olli tarttui levottomaan käteen ja piteli sitä hetken, sitten hän

meni kuulumattomin askelin pois huoneesta ottaen avaimet ovensuun

naulasta.

Isännän huolet kasvoivat moninkertaisesti, sillä vanha emäntä oli

kaiken keskipiste ja hänen keittiöstään kulki näkymättömiä lankoja

kaikkialle. Hän näki katsomatta, tiesi tiedustelematta, antoi

määräyksiä hymyillen ja kävi katsomassa työn tuloksia.

Saima oli liukunut Ollin jälkeen pirttiin ja kun Olli tuli äidin

luota, meni Saima äänettömänä kuin varjo hänen ohitsensa äidin

kamariin.

Sairaan silmät kääntyivät kysyvinä miniään ja tyytymättömyyden varjo

levisi hänen kasvoilleen. Saima huomasi sen ja istui hiljaa tuolilla

hypistellen raidin tyysteitä.

-- Oliko Aapo sillä puolella ennen lähtöään? kysyi äiti katsomatta

Saimaan.

Saima liikahti ja sanoi äkkiä:

-- Oli kyllä ja -- --

-- Saima sanoo vaan, sanoi vanhus hitaasti.

-- Voi, äiti! huudahti Saima heittäytyen polvilleen sängyn viereen.

-- Jos me olisimme täältä lähteneet, ei olisi mitään pahaa

tapahtunut. Minä olen kaikkeen syypää ja kaikki täällä huutaa: mene

pois, sinä teet heidät onnettomiksi! Ja minä pelkään -- --

-- Mitä Saima pelkää? kysyi sairas levollisena.

-- Täällä on -- -- niinkuin liikkuisi kuolema! sanoi Saima hiljaa.

-- Ei kuolemaa tarvitse pelätä, sanoi vanhus ja kääntyi miniäänsä, --

kun on hyvä omatunto, niin kuolema on ystävä.

-- Hyvä omatunto, sanoi Saima vitkaan ja jäi hetkeksi vielä

polvilleen, katsellen vanhuksen ryppyisiä kasvoja, joilla asui suru.

-- Mikä on hyvä omatunto? kysyi hän katse vanhuksen katseessa.

-- Kyllähän Saima sen tietää. Minulla on hyvä omatunto, kun aamulla

noustessani tiedän, että on tehtävä työtä ja illalla levolle

mennessäni tunnen tehneeni mitä taisin.

-- Eihän elämä ole pelkkää työtä, sanoi Saima pettyneenä.

-- Eihän se ole kaikille, huokasi emäntä.

-- Minusta on vastenmielistä, rumaa ja säälittävää nähdä naisien

raatavan! huudahti Saima, ja hänen oma kapinallinen minänsä oli

jälleen vallalla. -- Täällä kaikki ahertavat aina, aina, ja siksi kai

minä olenkin tiellä, tarpeeton kapine, epäilty ja -- --

Hän katsoi vanhukseen ja näki väläykseltä oman ilmituomansa tunteen

hänen katseessaan ja kuuli hiljaisen kysymyksen:

-- Missähän Aapo nyt on?

-- Luuleeko äiti, että hän minun vuokseni -- --? Saima katsoi

jännittyneenä äitiin.

Vanhus oli vaiti ja vältti hänen katsettaan.

Saima seisoi vielä hetkisen akkunan edessä ja meni sitten ulos

taakseen katsomatta ja hyvästelemättä.

Kun Olli tuli, meni Saima hänen luokseen masentuneena.

-- Olen miettinyt yhä yhtä ja samaa ja nyt minun täytyy täältä lähteä.

-- Miksi? sanoi Olli oudolla äänellä.

-- Äiti epäilee, että minä olen ajanut Aapon -- --

-- Sitä ei äidin tarvitse epäillä! huusi Olli ja syöksyi ovelle.

-- Älä mene, kuule! huusi Saima, mutta Olli oli jo äitinsä luona.

-- Mitä olette sanonut Saimalle? kysyi hän, hilliten ääntään

ilmaisemasta liikutusta. Äiti näki kuitenkin levottoman tuskan

pojassaan ja sanoi vitkaan:

-- En mitään pahentavaa, tietääkseni.

-- Ei mitään epäilyä Aaposta?

Vanhus katsoi poikaansa pitkään, sanoen:

-- Kyllähän totuus ilmi tulee. Minä en ketään syytä.

Olli meni Saiman luo.

-- Olet käsittänyt jotakin väärin, Saima.

-- Olen, ihan varmasti olen verisesti erehtynyt itsestäni, sinusta,

elämästä. Olen kahtia jaettu, en voi elää ilman sinua, en voi elää

täällä sinun kanssasi. Minulla ei ole rauhaa täällä, ja kaikki

pahenevat minusta. Etkö sinä nyt näe, kuinka mahdotonta on jatkaa

näin!

-- Saima, sanoi Olli hetken kuluttua, etkö voisi odottaa siksi, kun

saadaan Aaposta jotakin kuulla. Minä -- minun on mahdoton luopua

sinusta nyt -- nyt juuri, tämän jälkeen...

Olli sai vaivoin sanotuksi ja ääni tukehtui kuulumattomiin.

Saima oli oman tuskansa vallassa, muuten hän olisi säälinyt murtuneen

miehen surua, joka sanatonna ja äänetönnä repi häntä.

He seisoivat kumpikin erikseen katsomatta toisiinsa, -- Saima

irrotellen väkipakolla sydänjuuriaan, toistaen yhä itselleen: Minun

täytyy uskaltaa yksin elämään, hän on täällä kiinni, kiinni! --

Olli tuntien, kuinka hän jäi yhä varmemmin, kadotti osan itsestään,

tavotti sitä turhaan. Häntä tukehutti ja hän olisi tahtonut huutaa

tuskasta. Ja se, jota hän tahtoi huutaa, seisoi tuossa lähellä, hän

tarvitsi vain ojentaa kätensä ja -- vaan se ei olisi auttanut, he

olivat erillään, kokonainen maailma oli heidän välillään.

Saima kääntyi ja näki miehen epätoivoisen ja turtuneen katseen, mutta

itsesuojelemisen vaisto heräsi ja säälin tunne tukehtui. Hän sanoi

aivan levollisesti:

-- Minä jään, kunnes saadaan tietoja Aaposta.

Olli nousi äkkiä ja tarttui hänen käsiinsä ja veti syliinsä, mutta

Saima irrotti itsensä pysyen rauhallisena.

Saima näki nyt päivä päivältä, kuinka Olli tekeytyi iloiseksi, täytti

kaikki hänen pienimmätkin mielihalunsa, houkutteli mukaansa pitäjälle

ja tarttui kuin hukkuva oljenkorteen jokaiseen suosionosotukseen

hänen puoleltaan. Saima ei hennonut sanoa: Se ei auta, minä vierin

vastoin tahtoani, kuin kivi luisuvaa pintaa, omaa päämäärääni kohti.

Pitkinä, pimeinä puhteina he istuivat ajatuksissaan vieretysten

pöydän ääressä lampun punertavassa valossa, Saima yhä irrotellen

itseään ja ajatellen tulevaa elämäänsä ja Olli toivon ja

toivottomuuden vaiheilla, kumpikin vältellen polttopistettä.

He tiesivät, että Aapo oli laivalla lähtenyt kaupunkiin. Sen Matti

oli retkillään saanut selville. Odoteltiin lisätietoja. Äiti oli

tointunut kuultuaan Aapon olevan hengissä ja kaikki näyttivät talossa

rauhottuneen.

Saima sai viimein Hullista päiväämättömän kirjeen, jossa Aapo ilmotti

olevansa hyvässä voinnissa ja aikovansa matkata maailman rantaa. Hän

antoi kirjeen Ollille hymyillen: Tässä on minun lähtöpassini. -- Olli

tuli jälleen rauhattomaksi.

-- Aiotko sinä tosiaan lähteä? kysyi hän.

-- Saa nähdä. Entä sinä?

-- Minäkö, minähän en voi! huusi hän niin tuskaisena, että Saima

säikähti eikä uskaltanut pitkään aikaan puhua asiasta.

Emäntä oli entistä hellempi Saimalle katuen rehellisessä sydämessään

langettaneensa pienintäkään epäluuloa. Kaikki tämä teki Saiman lähdön

melkein mahdottomaksi, ja kuitenkin hänen täytyi.

Eräänä iltana Ollin poissa ollessa ulvoi tuuli ulkona ja sade räiski

akkunaan. Saima istui kyyryssä sohvan päässä.

-- Saimahan on ihan kymmenessä mykkärässä, kuinka noin voi istuakin!

sanoi emäntä.

-- En pysy muuten kasassa, luulen hajoavani ja täriseväni hyytelöksi.

-- Onkos kumma, että tärisee, kun ei ihminen syö mitään tai näykkii

kuin hyttynen.

-- Suupalat kasvavat suussani ja maistuvat pahalta.

-- Annetaanpas hiukan lääkettä, eiköhän tuota kissanpoikaa saisi

vireäksi! sanoi emäntä ja haki Ollin kaapista pienen, soman

konjakkipullon. Tätä minä otan kun sydänalaa pakottaa eikä ruoka

maita.

-- Ei, äiti kulta, minua ei auta ruoka eikä mikään. Ehkä sentään, jos

saisin oikein suuria rypäleitä, sinertävän mustia ja mehuisia ja jos

täällä olisi suuria saleja, valoisia ja kokonainen meri ihmisiä!

Saiman silmät paloivat hämärässä huoneessa, jota pöytälamppu yksin

valaisi tummanpunaisen verhon lävitse.

Emäntä katsoi häntä säälien vedet silmissä.

-- Saima on aivan kuin ne kaksi pääskystä, jotka kerran unohtivat

lähteä syksyllä pois täältä meiltä ja jäivät navettaan. Suurihan

se meidän navetta on, että kyllä siellä vain sopii elää niinkin

hyvälentoisten lintujen kuin pääskyset ovat, mutta kuinkas kävi? Niin

kauan kuin siellä oli eläviä kärpäsiä, tulivat ne visertäjät hyvin

toimeen, mutta annas, kun kärpäset iskivät nenänsä kiinni seiniin,

eivät pääskyset viitsineet -- ehkei luonto antanut myöten -- syödä

niitä ja silloin ne raukat tärisivät ja tutisivat niinkuin Saima nyt.

Ne piipittivät niin surkeasti, ja kerran aamulla ne olivat pudonneet

lattialle kuolleina.

-- Kuolleina! huudahti Saima ja mustat silmät levisivät luonnottoman

suuriksi.

-- Kankeina ja kuolleina.

-- Niiden oli kylmä ja ne pelkäsivät pimeyttä, kuiskasi Saima oudosti.

-- Ne kuolivat nälkään, sanoi emäntä vakuuttavasti.

-- Valon nälkään, ne pääskysraukat! Saiman oli vedet silmissä ja

ruumis hytki.

-- Siunaamaan, sainko nyt taas lapsiparan itkemään. Ihanhan Saima on

kipeä. Se Ollikin viipyy, mitäs minä nyt --?

Tuuli viuhui ulkona ja vihelsi akkunassa.

-- Kuunnellaan, eiköhän kuulu rattaiden tärinää?

Emäntä oli kuulevinaan. -- Taitaa jo kuulua. Nuorella on tarkemmat

korvat. Saima tulee nyt kuuntelemaan.

Hän tahtoi houkuttaa Saiman pois kymmenestä mykkärästä, mutta Saima

oli nyt omissa mietteissään ja emäntä pujahti pirttiin.

Olli olikin tullut ja riisui pois raskaita saappaitaan ja heitti

suuren sadetakkinsa penkille.

-- Kuinka Saima jaksaa?

-- Älä nyt hätäynny. Kyllähän se ikävöitsee.

-- Siellä on kaupungista tulleita tavaroita rattailla, ne olisi

tuotava sisään, sanoi Olli ja meni itse Saiman luo.

-- Onko jänöllä ollut ikävä? sanoi hän ovella.

Saima nosti päänsä sohvan nojasta ja sanoi raukeasti: -- On. Täällä

on kylmä ja pimeä.

-- Mutta nyt vietämme juhlaa, kaikki tulet palamaan ja kaikki surut

hiiteen! Katsos, mitä minulla on, ostin uuden viulun kaupungista ja

nyt soitamme yhdessä. Sinä säestät, eikö niin, jänö?

-- En minä jaksa, sanoi Saima raukealla äänellä.

Olli piteli viuluaan -- hän oli pikku poikana harjotellut ja

syksyiltoina aikoi Saiman ratoksi opetella -- ja näppäili sitä

alottaen hiljaa soitella surunvoittoista laulua.

-- No, jänö, soitetaanko, yritä nyt hiukan, pyyteli Olli silittäen

hänen päätään.

-- Soita sinä, minä kuuntelen, sanoi Saima painaen jälleen päänsä

sohvan nojaan.

Olli soitteli iloisia säveliä ja lopuksi vilkasta valssia. Saima

polki ensin hiljaa jalallansa tahtia ja nousi sitten äkkiä ja otti

tanssiaskeleita, vähitellen vilkastuen, kunnes kiiti huimaa vauhtia

pitkin lattiaa laulaen:

-- Reippaammin, vielä reippaammin, kas niin ja vieläkin vikkelämpään,

la, la, laa! laa, la, laa! hei, hurjemmin!

Nyt hän kiiti kevyenä kuin keijukainen silmät palavina, kasvot

kalpeina, hento vartalo tanssin tahdissa nytkähdellen. Povi nousi ja

laski, yhä kiihkeämmin liiti jalka, silmä paloi.

-- Hurjemmin, Olli, hurjemmin, la, laa, la, laa!

Hän lensi kuin siivillä ympäri lattian.

-- Ei, ei! huusi Olli ja heitti viulun, lakkaa, tuo on raivoamista!

Saima herkesi ja vaipui tuolille voimattomana. Äiti toi Saimalle

mustia rypäleitä.

-- Nekin sinä muistia, sanoi Saima Ollille.

Olli vain katseli häntä ja hymyili.

-- Ikävä, että minun pitää huomenna taas olla matkassa koko päivä.

-- Iltaan asti, niinkö?

-- Vielä kappale iltaakin.

Saima hiipi lähelle miestään, oli hellä ja hymyili surunvoittoisesti.

Aamulla hän saattoi Ollia vähän matkaa ja hyvästellessä kuiskasi

kiihkeästi: -- Minä odotan sinua aina, aina!

Kotiin palattuaan hän sulkeutui huoneeseensa ja pakkasi pienen

matkalaukun, meni sitten äidin luo ja sanoi: -- Olen pyytänyt Mattia

kyytiin asemalle, aion lähteä kaupunkiin.

Hänen äänensä värisi ja kyyneleet nousivat silmiin.

Emäntä aavisti, mitä Saiman mielessä liikkui, tarttui hänen käteensä

ja sanoi: -- Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisten pidä erottaa!

Saima hoippui ovelle ja nousi kärryille.

Myöhään illalla Olli tuli kotiin ja äiti astui häntä vastaan Saiman

huoneessa, katsoi poikaansa silmiin ja viittasi pöydälle. Siellä oli

kirje Saimalta.

_Olli kulta!_

Kun tulet tyhjään kotiimme ja saat tämän kirjeen, muista silloin:

-- minä odotan sinua aina, missä ikinä lienenkin!

Sinä ymmärrät kyllä syyt, miksi lähden, niinkuin minä tajuan,

miksi sinä et voi seurata minua, et ainakaan vielä, ehket

milloinkaan.

Olen ollut itsekäs, lapsellinen, taistelunhaluinen, rynnännyt

tuulimyllyjä vastaan. Olen ollut tyttönen, nyt olen -- nainen.

Miten sen nyt huomaan? kysynet.

Samaa minäkin kysyn. Olen viime aikoina hautonut näitä asioita,

kysellyt itseltäni, pohtinut ja ratkaissut, taas kumonnut

päätökseni ja jälleen alkanut punnita. Sellainen on tehnyt minut

sairaaksi. Minä en jaksa, en osaa, en voi vaipua itseeni, en

viihtyä viileässä kieltäymyksessä enkä itseni kasvattamisessa,

minun täytyy saada elää. Eikä sinun elämäsi ole minun elämääni.

Täällä on minusta kaikki nukkumista, jokapäiväistä kuolemista.

Ymmärrä minua oikein.

Minähän olen kaupungin lapsi, pienestä saakka oppinut katselemaan

teitä maalaisia säleaidan takaa, pitänyt teitä kömpelöinä,

raakoina, toiseen rotuun kuuluvina, moukkina, joilta saa

rahaa, tavaraa, ja toisinaan kesällä pääsee luoksenne jonnekin

hengittämään raitista ilmaa ja runollisin mielialoin ihailemaan

luontoa, sitten taas virkistynein voimin ja ikävystyneenä

palatakseen varsinaiseen elämään, kaupungin elämään. Siihen

elämään, missä on huumaavat huvit ja kiehtovat mielialat,

ihmisten paljous, vaihtelevat kohtalot, kuumeinen kiire ja elämän

kilpajuoksu, missä on hävytöntä rikkautta ja huutavaa kurjuutta,

missä yö muuttuu päiväksi, nautintojen riemuksi, missä salaiset

voimat houkuttelevat kultia syvistä kätköistä, missä kivetkin

muuttuvat leiviksi!

Minä olen maistanut kaikkea tätä sen verran, että se on mennyt

veriini. Minä tahdon enemmän -- enemmän!

Ei auta sanoa itselleni: Se on joutavaa, tuo tuollainen elämä!

Ei auta, että ylistän itselleni sinun työtäsi, muokkaamaasi

maata, kaikkeasi.

Ei auta, että ajatuksissani ihailen tyyntä ryhtiäsi, katselen

somaa niskaasi, jota kiharainen tukkasi kaunistaa, tuota

miehekästä miellyttäväisyyttä hartioillasi, joka saa minut

hurmaantuneena laskemaan käteni kaulallesi ja kuiskaamaan: --

minä olen sinun!

Ei auta pehmeä pesämme, jossa kaikki kuiskaa: -- olemme omiasi,

jää, viihdy!

Ei auta sekään, että tunnustan juuri sinun elämäsi terveeksi,

hyväksi, ylistettäväksi.

Minun täytyy lähteä!

Jos viivyn, piinaan sinua, turmelen kaikkien teidän elämänne,

teen pahaa tahtomattani.

Aapon katoaminen riipaisi verhon silmiltäni. Se oli kohtalon

voimakas käsi, ja se näytti ponnisteluni täällä oikeassa valossa.

Olen jo tehnyt paljon pahaa voittamatta mitään.

Nyt lasken aseet, alan elää omaa elämääni. Sinun luja ryhtisi on

pakottanut minut kunnioittamaan sitäkin, mikä on ollut minulle

vankeutta ja elämän ahtautta. Se on samalla opettanut minulle

suoraselkäisyyttä ja auttanut löytämään itseni.

Aavistan hämärästi, että nuo kaivatut mielialat, jotka entiseen

elämään kutsuvat, itse paikat, tilaisuudet, ihmiset, kaikki ovat

kadottaneet entisen tuoreutensa ja välittömän vaikutuksensa, että

minä olen toinen kuin ennen, -- toinen sinun kauttasi.

Mutta se ei minua pelota. En tahtoisikaan entistä sellaisenaan,

vaan tahdon nyt nähdä kaiken tuon vanhan uudessa valossa, sinun

kauttasi muuttuneena.

Elän siis kuitenkin sinun kanssasi, elän siellä, missä olen

päivän valoon syntynyt, missä vapaasti hengitän ja tunnen

maata jalkojeni alla, missä kuuluu meren mahtava hengitys, sen

salaperäinen, houkutteleva kutsu elämään -- elämään!

_Saimasi_.

Äiti oli mennyt kuulumattomin askelin omalle puolelleen.

Olli vaipui pöydän eteen tuolille avoin kirje kädessään, tuijotti

siihen, laski sen pöydälle, istui kauvan aikaa kuin patsaaksi

kivettynyt -- nousi, astui toiseen huoneeseen, kuiskasi hiljaa: --

Saima! -- säikähti omaa käheätä ääntään ja pakeni kirjeen luo. Sen

sirot kirjaimet tuijottivat häneen julmasti vakuuttavina. Hän rutisti

paperia, se oli hänen kädessään, se oli totta. Vaan sehän ei voinut

olla totta!

Kaikki oli entisellään. Tuossa oli heidän vuoteensa, tuossa peili,

jossa he niin monet kerrat olivat toistensa katseita etsineet. Tuossa

riippui naulassa Saiman aamunuttu. Hän upotti kasvonsa sen poimuihin,

hengitti sen makeaa tuoksua. Silloin kaipuu heräsi, poltti povea ja

väänsi tulista rautaa hänen sydämessään.

Suru nousi niinkuin se nousee silloin, kun kuolema on riistänyt

joltakulta rakkaan omaisen kesken elämän riemua, ja kun ihmisen

täytyy uskoa todeksi, mikä hänestä on käsittämätöntä -- elämän,

kukoistavan elämän sammuminen.

-- Mutta hän elää, elää! Ja minä voin milloin tahansa -- --!

Samassa hänen ryhtinsä murtui, totuus iski kyntensä mieheen ja hän

tunsi ja tiesi: -- hänen työnsä ja rakkautensa eivät voineet taipua

virtana valumaan samaa uomaa.

Edessä oli elämän murjova ristiriita.