Selden pysähtyi hämmästyneenä. Rientäessään iltapäivällä Suurelta
keskusasemalta hänen silmänsä olivat keksineet Miss Lily Bartin.
Oli maanantai syyskuun alkupuolella. Hän palasi toimeensa
pikimmältään pistäydyttyään maalla. Mutta mitäs Miss Bart teki
kaupungissa tähän vuodenaikaan? Jos hän oli täällä lähteäkseen
junalla, niin olisi Selden voinut päättää siitä, että hän oli
tavannut Miss Bartin muuttomatkalla toiselta maatilalta toiselle,
joille häntä kilvan kutsuttiin Newportin sesongin päätyttyä. Mutta
hänen avuton ilmeensä saattoi Seldenin ymmälle. Hän seisoi erillään
väkijoukosta antaen sen virrata ohitseen asemasillalle tai kadulle,
hänen ilmeensä osoitti päättämättömyyttä, minkä takana Seldenin
olettamuksen mukaan saattoi piillä hyvinkin varma aikomus. Hänen
mieleensä juolahti äkkiä, että Miss Bart odotti jotakuta, mutta
hän tuskin tiesi, miksi tuo ajatus askaroitti hänen mieltään.
Lily Bartissa oli jotakin uutta, vaikkakaan Selden ei milloinkaan
saattanut nähdä häntä tuntematta jonkinlaista mielenkiintoa: hänelle
oli ominaista, että hän herätti aina mietiskelyä, että hänen
vähäpätöisimmätkin työnsä näyttivät olevan kauastähtäävien aikomusten
tulos.
Uteliaisuuden puuska sai Seldenin kääntymään ja seuraamaan häntä. Hän
tiesi, että jollei tämä halunnut, että hänet nähtäisiin, niin hän
koettaisi keksiä, miten karttaa häntä. Ja Seldeniä huvitti ajatus
panna hänet koetteelle.
"Mr. Selden -- mikä onnellinen sattuma!"
Miss Bart lähestyi hymyillen, melkein innokkaasti, päättäen
puhutella häntä. Pari henkilöä, jotka riensivät heidän jäljessään,
hiljensi kulkuaan katsellakseen heitä, sillä Miss Bartin ilme
olisi voinut saada pysähtymään viimeiselle junalleen kiiruhtavan
esikaupunkilaistyömiehenkin.
Selden ei ollut nähnyt häntä koskaan säteilevämpänä. Hänen vilkkaat
päänliikkeensä, jotka kuvastuivat jäykkää ihmisjoukkoa vastaan,
tekivät hänet silmäänpistävämmäksi kuin tanssisalissa ja tumman
hattunsa ja harsonsa alla hän sai jälleen tyttömäisen nuortevuutensa
ja hipiän puhtauden, mitkä hän alkoi menettää yksitoista vuotta
kestäneen yövalvonnan ja alituisen tanssimisen takia. Oliko sitä
kestänyt todellakin yksitoista vuotta, ihmetteli Selden itsekseen,
ja onko Miss Bart tosiaankin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän vuotta,
kuten toiset naiset olivat hänelle kertoneet?
"Mikä sattuma!" toisti hän. "Miten kiltisti teitte, kun tulitte
pelastamaan minua."
Selden vastasi iloisesti, että se oli hänen elämäntehtävänsä, ja
kysyi, minkälaista pelastamista tarvittiin.
"No, melkein mitä vain -- vaikkapa sitäkin, että istutte penkille
puhelemaan kanssani. Jäädäänhän sitä istumaan kotiljonginkin ajaksi,
miksei sitten junanlähtöajaksi? Täällä ei ole yhtään kuumempi kuin
rouva Van Osburghin kasvihuoneessa -- ja muutamat naiset eivät ole
yhtään rumempia."
Hän alkoi nauraen selittää, että hän oli tullut kaupunkiin Tuxedosta,
oli matkalla Trenorien luo Bellomontiin ja oli jäänyt pois kolme ja
viisitoista Rhinebeckiin lähtevästä junasta.
"Ja ennen puoli kuutta ei lähde toista junaa." Hän kaivoi esille
pienen jalokivillä koristetun kellonsa pitsien seasta. "Juuri kaksi
tuntia täytyy odottaa. Enkä tiedä, mitä tehdä. Palvelustyttöni tuli
tänä aamuna ostoksille, mutta hänen oli mentävä Bellomontiin yhden
junassa, ja tätini asunto on suljettu, enkä minä tiedä yhtään tuttua
sielua olevan kaupungissa." Hän katseli surkean näköisenä ympäri
asemaa. "On sittenkin kuumempi kuin Mrs. Van Osburghin luona. Jos
teillä on aikaa, niin viekää minut jonnekin vähän hengähtämään."
Selden sanoi olevansa kokonaan hänen käytettävänään: tämä seikkailu
huvitti häntä. Hän oli aina tuntenut katselijan mielenkiintoa Lily
Bartiin; ja heidän olentonsa olivat niin erilaiset, että häntä
huvitti joutua hetkeksi niin äkilliseen tuttavalliseen seurusteluun,
jota Miss Bartin ehdotus edellytti.
"Mennäänkö Sherrylle juomaan kuppi teetä?"
Miss Bart hymyili suostumukseksi ja teki sitten pienen kasvojenilmeen.
"Maanantaina tulee niin paljon ihmisiä kaupunkiin -- saa olla varma
siitä, että tapaa joukon kiusanhenkiä. Minä olen vanha, eikä minulla
ole väliä; mutta te ette ole kyllin vanha", huomautti hän hilpeästi.
"Kuolen teen haluun, mutta eikö ole rauhallisempaa paikkaa?"
Selden vastasi hänen hymyynsä. Hänen varovaisuutensa huvitti häntä
ehkä yhtä paljon kuin hänen ajattelemattomuutensakin; hän oli varma
siitä, että kumpikin kuului samaan huolellisesti valmistettuun
suunnitelmaan.
"New Yorkissa ei ole paljon valitsemisen varaa", sanoi Selden; "mutta
minä haen ensin ajurin, sitten kyllä keksimme jotakin."
Hän kuljetti hänet palaavien sunnuntairetkeilijöiden tungoksen
läpi, kalpeakasvoisten tyttöjen, joilla oli mahdottomat hatut, ja
matalarintaisten naisten ohi, jotka viuhtoivat paperikääröillä ja
palmunlehtiviuhkoilla. Oliko mahdollista, että Miss Bart kuului
samaan rotuun? Tämän naispäähineiden keskitason mauttomuus ja
puutteellisuus saattoi hänet tuntemaan, miten paljon ylempänä tuota
keskitasoa Miss Bart oli.
Ohimenevä sadekuuro oli viilentänyt ilman ja pilviä riippui vielä
kosteiden katujen yllä.
"Miten ihanaa! Kävellään hieman", sanoi Miss Bart heidän poistuessaan
asemalta.
He kääntyivät Madison Avenuelle ja alkoivat kulkea pohjoiseen päin.
Miss Bartin astuessa hänen rinnallaan pitkin, kevein askelin Selden
tunsi erikoista mielihyvää hänen läheisyydessään: hän ihaili hänen
pienen korvansa muotoa, hänen tukkansa kampausta -- oliko taide
saanut aikaan koskaan mitään niin hennon viehättävää? -- ja hänen
suoria, mustia, tuuheita silmäripsiänsä. Kaikki oli hänessä samalla
tarmokasta ja hentoa, samalla voimakasta ja hienoa. Seldenillä oli
epämääräinen tunne siitä, että Miss Bart oli vaatinut paljon työtä,
että hänet luodakseen on jollakin mystillisellä tavalla täytynyt
uhrata suuri joukko rumaa ja halpa-arvoista väkeä. Hän oli tietoinen
siitä, että ne ominaisuudet, jotka erottivat hänet hänen sukunsa
suuresta joukosta, olivat etupäässä ulkonaisia: tavallinen savi oli
saanut kauneuden ja silouden hienon kiillon. Vertailu ei kuitenkaan
tyydyttänyt häntä, koska karkea aines ei hevillä tule hienoksi ja
jaloksi. Eikö ollut mahdollista, että aines oli hieno, mutta että
olosuhteet ovat sen muovailleet arvottomaan asuun?
Hänen päästyään mietiskelyissään tähän kohtaan, aurinko pilkisti
pilvistä ja Miss Bartin päivänvarjon avautuminen katkaisi hänen
ajatusjuoksunsa. Hetken kuluttua Miss Bart pysähtyi huokaisten.
"Voi, hyvä ystävä, minulla on niin kuuma ja jano -- mikä inhoittava
pesä tämä New York on!" Hän katseli epätoivoisena ylös ja alas
synkkää katua. "Muut kaupungit pukevat kesällä ylleen parhaat
vaatteensa, mutta New York näyttää istuvan paitahihasillaan." Hän
katseli erästä sivukatua. "Jotkut ovat olleet niin inhimillisiä, että
ovat istuttaneet muutamia puita sinne tänne. Mennään varjoon."
"Olen iloinen, että minun katuni löytää armon teidän silmissänne",
sanoi Selden heidän kääntyessään kadunkulmassa.
"Teidän katunne? Asutteko täällä?"
Hän silmäili mielenkiintoisesti pitkin uusia kalkkikivitalorivejä,
jotka oikullisesti noudattivat amerikkalaista uutuudenvaatimusta,
mutta reippaan ja kutsuvan näköisinä ikkunankaihtimineen ja
kukkalaatikkoineen.
"Kas tuolla -- aivan varmasti se on The Benedick. Miten viehättävä
rakennus! En luule nähneeni sitä koskaan ennen." Miss Bart
katseli vastapäistä matalaa taloa marmoriporttaaleineen ja
pseudo-georgilaiseen tyyliin rakennettuine fasaadeineen. "Mitkä
teidän ikkunanne ovat? Nuoko, joiden kaihtimet ovat lasketut alas?"
"Viimeisessä kerroksessa -- niin ovat."
"Ja onko tuo sievä parveke teidän? Miten vilpoisalta siellä näyttää!"
Selden pysähtyi hetkiseksi. "Tulkaa katsomaan", hän ehdotti. "Voin
tarjota teille kupin teetä vähässä ajassa -- ja teidän ei tarvitse
tavata kiusanhenkiä."
Miss Bart punastui. Hänellä oli vielä taito punastua oikealla
hetkellä, mutta hän otti vastaan ehdotuksen yhtä keveästi kuin se oli
tehtykin.
"Miksei? Se on liian houkuttelevaa. -- Tahdon uskaltaa", hän selitti.
"En ole vaarallinen", sanoi Selden samassa äänilajissa. Miss Bart
ei todellakaan ollut hänestä ollut koskaan niin miellyttävä kuin
tällä hetkellä. Hän tiesi hänen suostuneen ilman taka-ajatuksia:
hän ei saattanut koskaan olla minkäänlaisena tekijänä Miss Bartin
laskelmissa, ja hänen odottamattomassa suostumuksessaan oli
yllätystä, ehkä virkistystäkin.
Kynnyksellä Selden pysähtyi hetkiseksi tunnustellen ulko-oven avainta.
"Täällä ei ole ketään, mutta minulla on palvelija, joka tulee
aamuisin, ja hän on mahdollisesti juuri laittanut kuntoon teevehkeet
ja käynyt hakemassa leivoksia."
Hän vei Miss Bartin pieneen saliin, jonka seinillä riippui vanhoja
maalauksia. Miss Bart huomasi kirjeitä ja muistiinpanopapereita
pöydällä hansikoiden ja keppien joukossa, ja näki olevansa pienessä
kirjastossa, hämärässä, mutta iloisessa, kirjariveineen, lystikkään
näköisine turkkilaisine mattoineen, kirjoituspulpetteineen ja, kuten
Selden oli olettanut, teevehkeineen matalalla pöydällä lähellä
ikkunaa. Tuulenleyhkä puhalsi sisään heiluttaen musliiniuutimia ja
tuoden kukkien tuoksua parvekkeen kukkaislaatikosta.
Lily vaipui huokaisten eräälle kuluneelle nahkapäällystuolille.
"Miten ihanaa, kun on tällainen paikka aivan yksinään itseään
varten! Miten kurjaa on olla nainen!" Hän nojasi taaksepäin hyvin
tyytymättömän näköisenä.
Selden etsi astiakaapista leivoksia.
"Tiedetäänhän olevan naisiakin, jotka saavat nauttia erikoisasunnon
etuja", hän sanoi.
"Kyllä, opettajattaria -- tai leskiä. Mutta tytöillä, kurjilla,
naitavilla tyttöparoilla!"
"Minäkin tunnen tytön, jolla on oma asunto."