Tutkintotuomari vapautti lautakunnan ja tuli alas pudistamaan käsiämme.
»Palkitsen teidän älykkyytenne, herra Royce», sanoi hän. »Tahdotteko
viedä tämän hyvän uutisen neiti Holladaylle?»
Päällikköni ei voinut olla punehtumatta ilosta, mutta onnistui
kuitenkin vastaamaan luontevasti.
»Kyllä, tietysti, mielelläni, jos sitä haluatte», sanoi hän.
»Sitä juuri haluan», toisti Goldberg hienotunteisuudella ja
arvonannolla, joka ihmetytti minua. »Voitte lähettää pois konstaapelin,
joka on hänen luonaan.»
Päällikköni katsoi kysyvästi yleiseen syyttäjään.
»Ennenkuin lähden, haluaisin kysyä teiltä, mitä aiotte vielä tehdä?»
sanoi hän.
»Aion ottaa selvän siitä, kuka on kirjoittanut tämän kirjeen», vastasi
Singleton hymyillen.
»Mutta neiti Holladayhin nähden?»
Singleton naputti miettivästi lyijykynällä huuliaan.
»Ennenkuin vastaan», sanoi hän vihdoin, »haluaisin tulla mukaanne ja
tehdä hänelle yhden kysymyksen.»
»Tehkää niin!» sanoi Royce heti ja meni näyttäen tietä edellä siihen
huoneeseen, jossa neiti Holladay meitä odotti.
Hän nousi punehtuen mielenliikutuksesta, kun me astuimme sisään, ja
seisoi katsoen meihin virkkamatta mitään, mutta huolimatta hänen
tavattomasta mielenmaltistaan ymmärsin, mitä kauheata tuskaa hän kärsi.
»Neiti Holladay», alkoi päällikköni, »saanko esittää herra Singletonin,
yleisen syyttäjän? Hän haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä.»
»Ainoastaan yhden», oikaisi Singleton kumartaen. »Olitteko isänne
konttorissa eilen iltapäivällä, neiti Holladay?»
»En!» vastasi hän heti painolla. »En ole ollut isäni konttorissa
runsaaseen viikkoon.»
Näin Singletonin tutkivasti katselevan häntä hetkisen; sitten hän
kumarsi jälleen.
»Siinä kaikki», sanoi hän. »En luule, että todistukset oikeuttavat
minua pidättämään suojattianne, herra Royce.»
Sen sanottuaan hän lähti huoneesta, ja minä seurasin häntä, sillä
tiesin, ettei minulla ollut enää mitään osaa näyteltävänä päällikköni
asiassa. Menin sitten takaisin pöytämme ääreen ja kokoilin
kapineitamme. Huone oli vähitellen tyhjentynyt, ja kymmenen minuutin
perästä olivat ainoastaan tutkintotuomari ja hänen kirjurinsa jäljellä.
Heidän oli otettava uusi juttu käsiteltäväksi, niin näytti — uusi
juttu, joka ehkä saisi aikaan yhtä paljon levottomuutta ja tuskaa kuin
meidänkin juttumme oli tehnyt. Viisi minuuttia tämän jälkeen tuli
päällikköni kiireisesti luokseni ja loistava ilme silmissänsä kertoi
minulle, kuinka hänet oli otettu vastaan.
»Neiti Holladay on lähtenyt kotiin kamarineiteineen», sanoi hän. »Hän
pyysi minua kiittämään teitä siitä, mitä olette tehnyt tänä päivänä,
Lester. Sanoin hänelle, että itse asiassa te teitte kaiken. — Niin,
niin se oli!» lisäsi hän vastaukseksi kieltävään eleeseeni. »Minun
harhaillessani avutonna pimeydessä te löysitte tien valkeuteen. Mutta
tulkaa nyt, meidän täytyy joutua takaisin konttoriin.»
Saimme ajurin kadulta, ja kohta ajoimme takaisin samaa tietä, jota
olimme kulkeneet aamulla — ääretön aika sitten, tuntui minusta. Kello
oli vasta muutamia minuutteja yli kolmen, ja ajattelin itsekseni, että
nyt minulla olisi aikaa käydä läpi Hurdin jutun asiakirjat, ennenkun
lähden konttorista illalla.
Graham istui vielä työpöytänsä ääressä ja pyysi heti meitä kertomaan
tutkinnon kulusta. Menin takaisin työhöni ja kuulin paikalleni
ainoastaan pari sanaa silloin tällöin, mutta kylliksi kaikessa
tapauksessa huomatakseni, että tuo merkillinen juttu kiinnitti
vanhemman päällikköni mieltä. Mitä minuun tulee, työnsin päättävästi
luotani kaikki ajatukset siitä ja antauduin yksinomaan siihen työhön,
joka minulla oli. Vihdoin oli se valmis ja helpotuksen huokauksella
lukitsin pöytäni. Graham nyökäytti minulle ulos lähtiessäni
ystävällisesti päätään, ja jätin konttorin ilokseni tuntien, että olin
tehnyt kunnon päivätyön tänään sekä omaksi että päämieheni hyväksi.
Eräs nuori mies, joka nähdäkseni oli kävellyt edestakaisin käytävässä,
seurasi minua hissiin.
»Anteeksi, ettekö ole herra Lester?» kysyi hän juuri sen lähtiessä
laskeutumaan alas.
»Kyllä», vastasin ja katsoin kummastellen häneen.
Hän oli hyvin puettu ja hänellä oli eloisat, valppaat silmät ja
merkikkäät, miellyttävät kasvonpiirteet. En ollut koskaan ennen nähnyt
häntä.
»Menette kai syömään päivällistä vai kuinka, herra Lester?» jatkoi hän.
»Niin», myönsin vielä enemmän kummastellen.
»Toivoakseni ette pidä minua tunkeilevana», sanoi hän hymyillen
hämmästyneelle katseelleni, »mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte
syödä tänään päivällistä kanssani. Lupaan, että te tulette saamaan yhtä
hyvän päivällisen kuin missään muualla New Yorkissa.»
»Mutta minä en ole päivällispuvussa», panin vastaan.
»Se ei tee mitään — enhän ole minäkään, kuten näette. Tulemme olemaan
kahdenkesken.»
»Missä», kysyin minä.
»Mitä sanotte 'Studiosta'?»
Hissi oli nyt tullut pohjakerrokseen, ja me lähdimme siitä yhdessä.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä seuralaiseni minusta tahtoi, ja
kuitenkin voi sillä olla vain yksi selitys — sen täytyi olla jollakin
tavalla yhteydessä Holladayn jutun kanssa. Jos vain ei — ja minä
katsoin häneen taas. Ei, varmasti hän ei ollut mikään kujeilija — ja
vaikkapa sellainen olisi ollutkin, niin minulla ei olisi mitään pientä
seikkailua vastaan. Uteliaisuuteni voitti.
»Hyvä», sanoin, »otan tarjouksenne kiitoksella vastaan, herra —»
Hän nyökäytti hyväksyvästi.
»Nyt puhuitte kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin. No niin, ette tule
jäämään palkitsematta. Nimeni on Godfrey. Ei, te ette tunne minua,
mutta minä esittelen kohta itseni. Tässä on ajuri.»
Nousin siihen ja hän seurasi. Minusta näytti kuin tänään olisi
tavattoman monta ihmistä vetelehtinyt talon portin ulkopuolella, mutta
muutamassa hetkessä me olimme poissa, enkä ennättänyt ajatella heitä
sen enempää. Vierimme tiehemme Broadwayta pitkin ja poikkesimme sitten
pohjoiseen tuolle kolmen mailin pituiselle, Union Squarelle vievälle
suoralle tielle. Huomasin heti, että ajoimme tavattoman kovaa vauhtia
ja että se aina lisääntyi ajajan saadessa vapaan ja avoimen tien
eteensä. Seuralaiseni avasi katoksessa olevan luukun, kun poikkesimme
Kolmannelletoista kadulle.
»Hyvinkö kaikki, Sam?» huusi hän.
Kyytimies virnisti meille aukosta.
»Kaikki hyvin, herra», vastasi hän. »Ne eivät voineet pysyä meidän
mukanamme kauan. Ne ovat kaukana perässämme.»
Luukku pamahti taas kiinni, me poikkesimme Seitsemännelle puistokadulle
ja pysähdyimme kohta senjälkeen Studioravintolan edustalla — harmaa
ja pelottava ulkoapäin, mutta satumaisen kaunis sisältä. Seuralaiseni
osoitti tien portaita ylös erääseen yksityiseen huoneeseen, jossa oli
pöytä valmiiksi katettuna meille. Ostereita tuotiin sisään melkein
ennenkuin olimme ennättäneet istuutua.
»Kuten näette», sanoi hän hymyillen, »olin niin uskalias ja uskoin
teidän tulevan mukaani, että tilasin päivällisen ennakolta.»
Katsoin häneen vastaamatta. En käsittänyt lainkaan. Ehkäpä tämä oli
se henkilö, joka kirjoitti salaperäisen kirjeen? Mutta mikä oli siinä
tapauksessa hänen tarkoituksensa? Ennen kaikkea, miksi hän saattaisi
itsensä ilmi?
Hän hymyili taas kohdatessaan silmäykseni.
»Ihmettelette tietysti, mitä tämä merkitsee», sanoi hän. »No niin, minä
tunnustan heti kaikkityyni. Tahdon puhua kanssanne Holladayn jutusta ja
arvelin, että päivällinen 'Studiossa' olisi kaikkein paras tilaisuus.»
Nyökäytin. Liemi oli ihmeen ylellinen.
»Olitte oikeassa», myönsin. »Se oli neronleimaus.»
»Tiesin, että pitäisitte siitä. Näettekö, aina aamusta alkaen olen
tutkistellut teitä. Teidän kepposenne oikeussalissa iltapäivällä oli
suurenmoinen — loistavinta mitä olen nähnyt.»
Kumarsin kiitokseksi.
»Olitte siis siellä?» kysyin.
»Tietysti, se oli jotakin, jota en koskaan unohda.»
»Olihan värisokeuden ajatus niin lähellä.»
»Niin, niin lähellä, että kukaan muu ei sitä hoksannut. Olemme yleensä
kernaita unohtamaan yksinkertaisimmat selitykset, jotka, kun kaikki käy
ympäri, melkein aina ovat oikeita. Ainoastaan kirjoissa me tapaamme
vastakohdan. Kuten ehkä muistatte, neuvoo Gaboriau aina epäilemään
todennäköistä?»
»Niin. Mutta minulla ei ole samanlainen mielipide kuin hänellä.»
»Ei minullakaan. Katsotaanpa vain tätä asiaa esimerkiksi! Luullakseni
voi varmuudella väittää, että murha, kun se ei ole seurauksena
väkivallan himosta, aina tehdään joko koston tai voiton himosta.
Mutta neiti Holladayn elämän ovat sanomalehtien kertojat jotenkin
perinpohjaisesti tutkineet, eikä minkään ole huomattu ilmaisevan, että
hän olisi tehnyt jonkun verivihollisekseen, ainakaan siitä ihmisten
luokasta, joka turvautuu murhaan — siten on ajatus, että se olisi tehty
koston himosta, kokonaan mahdoton. Toiselta puolen ei kukaan tule herra
Holladayn kuolemasta hyötymään — mutta monet sitävastoin häviämään —
itse asiassa kaikki, joilla on ollut hänen kanssaan tekemistä. Ensi
silmäyksellä voi olettaa, että hänen tyttärensä siitä hyötyisi; mutta
minä luulen, että hän häviää kaikista enimmän. Hänellä oli jo niin
paljon rahaa kuin tarvitsi, ja hän kadotti isänsä, josta, sen mukaan
kuin varmuudella tiedetään, hän piti sydämellisesti. Mitä siis jää
jäljelle?»
»Vain yksi asia», sanoin huvitettuna hänen perusteluistaan. »Väkivallan
himo.»
Hän nyökäytti päätään riemukkaana.
»Juuri se! No, kuka nyt oli nainen! Ensimmäisestä hetkestä asti olin
varma, että se ei voinut olla hänen tyttärensä — paljas ajatuskin siitä
oli mahdoton. Ja yhtä mahdottomalta näyttää ajatus, että Holladaylla
olisi ollut läheisiä suhteita jonkun toisen naisen kanssa. Hänellä ei
varmasti ole sellaisia ollut viime neljännesvuosisatana — mutta sitä
ennen — niin, se ei, tietysti ole niin varmaa. Ja on olemassa eräs
silmäänpistävä seikka, joka todella viittaa johonkin sellaiseen.»
»Niin, te tarkoitatte luonnollisesti konttorissa kävijän
yhdennäköisyyttä Holladayn tyttären kanssa?»
»Niin juuri. Sellaisen yhdennäköisyyden täytyy olla olemassa —
tavattoman, vieläpä erityistä huomiota herättävän yhdennäköisyyden —
muuten ei Rogers olisi antanut pettää itseänsä. Teidän on kuitenkin
muistettava, että Rogersin konttori ei ollut erinomaisesti valaistu
ja että hän katsoi häneen vain pikimmittäin. Mutta mitä vähempiä
erilaisuuksia hänellä mahtoi ollakin, niin kokonaisuudessaan oli nainen
neiti Holladayn näköinen. Kasvonpiirteiden yhdennäköisyyttä voidaan
usein tavata sattumaltakin, mutta kun koko olento, käytös, kaikki
tämä sopii yhteen, niin asia on toinen — se ilmaisee sukulaisuutta.
Mielipiteeni on, että hän on avioton lapsi, ehkä neljä, viisi vuotta
vanhempi kuin neiti Holladay.»
Istuin hiljaa muutaman hetken ja mietin. Tämä perustelu ei ollut
niinkään hullu, mutta silläkin oli vikansa.
»Katsokaamme nyt, mihin tämä meidät johtaa!» jatkoi hän. »Otaksukaamme,
että Holladay oli vuosikausia pitänyt huolta tästä aviottomasta
tyttärestään! Vihdoin kävi niin, että hän syystä taikka toisesta riisti
tytöltä tämän tuen; taikka myöskin tyttö ehkä ajattelee, että hän saa
liian vähän. Miten tahansa — voimme kyllä otaksua sitä — hän keksi,
pyydettyään kirjeellisesti turhaan apua, epätoivoisen keinon — mennä
isänsä konttoriin panemaan henkilökohtaisesti vastalauseensa. Hän tapaa
isänsä taipumattomana — mehän tunnemme hänen maineensa itsepäisyydestä,
kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Hän soimaa häntä — muistakaa,
että hän on jo mielettömänä raivosta — ja isä vastaa sillä purevalla
ivalla, josta hän oli tunnettu. Vihan puuskassa tempaa nainen veitsen
ja pistää sillä häntä; sitten hän koettaa omantunnon soimauksesta
estää veren vuodon. Lopuksi hän näkee, ettei se hyödytä, ettei hän voi
pelastaa häntä, ja poistuu konttorista. Onhan kaikki tämä otaksuttavaa,
vai kuinka?»
»Täydellisesti», myönsin minä ja katsoin häneen vähän hämmästyneenä.
»Mutta yhden asian unohdatte. Rogers selitti, että hän tunsi kaikki
isäntänsä asiat ja että hän ehdottomasti olisi saanut tietoonsa
jokaisen sellaisen suhteen, josta puhutte.»
Kesti-isäntäni istui hetken ja mietti.
»En usko, että Rogersin välttämättä tarvitsi tietää sitä», sanoi
hän vihdoin. »Mutta, jos niinkin olisi ollut asian laita, niin on
olemassa toinen selitys. Holladay _ei_ ole pitänyt huolta aviottomasta
lapsestaan, joka eräänä kauniina päivänä saa tietää, että hän on hänen
isänsä ja etsii hänet käsiinsä vaatiakseen oikeuksiaan. Se sopii
yhteen, vai kuinka?»
»Kyllä», tunnustin minä. »Se on myöskin otaksuttavaa.»
»Enemmän kuin otaksuttavaa», huomautti hän tyynesti. »Mitkä asian
yksityiskohdat lienevätkin, niin on itse arvelun todenmukaisuus
epäämätön — se on ainoa, joka sopii yhteen olosuhteiden kanssa. Luulen
sen kestävän koetuksen. Ja kirje auttaa lisäksi todistamaan sen; ettekö
huomaa sitä?»
»Kirje?»
Säpsähdin kuullessani sen sanan, ja epäluuloni heräsivät taaskin
eloon. Heitin pikaisen silmäyksen häneen, mutta hänen silmänsä olivat
kiintyneet pöytäliinaan, jolla hän vieritteli pieniä leivänmurupalloja.
»Kirje», jatkoi hän, »todisti kaksi asiaa. Ensiksi, että sen
kirjoittaja otti osaa neiti Holladayn kohtaloon; toiseksi, että hän,
mies taikka nainen, tunsi Rogersin, konttoristin, hyvin — niin, enemmän
kuin hyvin — melkein niin hyvin kuin lääkäri tuntee vanhan potilaansa.»
»Minä yhdyn ensimmäiseen kohtaan», sanoin, »mutta toisen kohdan saatte
selittää vähän tarkemmin.»
»Toinen on itsestään selvä. Mitenkä voi kirjeenkirjoittaja olla
selvillä Rogersin viasta?»
»Viasta?»
»Niin — hänen värisokeudestaan. Minun on tunnustaminen, että se on
minulle arvoitus. Miten _voi_ joku toinen tietää sen, kun ei Rogers
itse sitä tiennyt? Siihen haluaisin saada selityksen. Ehkäpä on koko
maailmassa vain yksi, mies taikka nainen, joka tiesi sen — ja se on
hän, joka on kirjoittanut kirjeen. Kuka hän mahtaa olla?»
»Mutta...» aloin äkkiä — mutta samassa maltoin mieleni. Ilmaisisinko
hänelle erehdyksensä? Tai oliko se vain ansa, jonka hän oli eteeni
virittänyt?
Hänen silmänsä eivät enää olleet suunnatut pöytäliinaan vaan minuun.
Ja niissä oli sellainen hohde, jota minä en oikein ymmärtänyt. Tunsin,
että minun täytyi olla varovainen.
»Pitäisi olla jotenkin helppoa päästä kirjeen kirjoittajan jäljille»,
sanoin.
»Poliisi ainakaan ei ole arvellut samaa.»
»Eikö?»
»Ei. Kirjeen jätti ovenvartijalle eräs poika — aivan tavallinen
kaksitoista-, neljätoistavuotias poika. Ovenvartija ei kiinnittänyt
tarkempaa huomiota häneen. Hän sanoi, ettei kirjeeseen tule mitään
vastausta, ja meni tiehensä. Mitenkä voisi poliisi saada käsiinsä
hänet? Mutta voimme otaksua, että se olisi mahdollista. Todennäköisesti
on silloin kaikki, mitä hän voi puhua, siinä, että eräs herra
pysähdytti hänet kadun kulmassa ja antoi hänelle lantin siitä, että
veisi kirjeen tutkintotuomarille.
»Hän voisi selittää miehen ulkomuodon», rohkenin lausua väliin.
»Oh, minkä arvoinen olisi sitten poikanulikan selitys? Parhaassa
tapauksessa se olisi häilyvä ja epämääräinen. Sitäpaitsi he eivät ole
päässeet lainkaan pojan jäljille. Mutta palatkaamme kirjeeseen!»
Olimme päässeet kahviin ja sikaareihin, ja minusta tuntui jo olevan
aika panna vastaan.
»Ennenkuin palaamme kirjeeseen, herra Godfrey», sanoin minä, »haluaisin
tehdä teille kaksi suoraa kysymystä. Miksi tämä asia kiinnostaa teitä?»
»Samasta syystä kuin kaikkia muita, jotka työskentelevät rikoksen
selville saamiseksi», vastasi hän hymyillen.
»Kuulutte siis poliisiin?»
»Minä olen kuulunut siihen. Nykyään minulla on toinen toimi.»
»Ja mikä oli tarkoituksenne tuodessanne minut tänne tänä iltana?»
»Osittain olen sen saanut jo toteutetuksi kauttanne. Muuten pyytäisin
teitä antamaan minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä.»
»Ja kuka oli se, joka ajoi meitä takaa Broadwaylla?»
»Oh, minulla on kilpailijoita», hymähti hän. »Olen hyvilläni että
suoriuduin heistä sangen kauniisti. Kuulkaa, oletteko hyvä ja annatte
minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä, herra Lester?»
»En», vastasin selvästi. »Jos haluatte saada sellaisen, saatte kääntyä
poliisin puoleen. Minä olen asiasta erossa.»
Hän kumarsi minulle pöydän yli nauraen. Hänen järkähtämättömän hyvä
luontonsa lauhdutti minua.
»Yhden asian sanon kaikessa tapauksessa», lisäsin minä »Kirjeen
kirjoittajalla ei ollut tietoa Rogersin värisokeudesta. Siinä asiassa
olette harhateillä.»
»Olenko?» kysyi hän hämillään. »Kuinka te sitten tiesitte, herra
Lester?»
»Luulen, että te salapoliisit sanoisitte sitä _intuitioniksi_ — se oli
tekemäni johtopäätös.»
Hän veti miettiväisenä pari savua sikaaristaan, katsellen tutkivasti
minuun.
»No, minun täytyy sanoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan, »että te
ryöstätte minulta vakaumukseni! Johtopäätös! Sepä oli todellakin
nerokkaasti teiltä!»
Taas hän kumarsi minulle kiitokseksi.
»Ja se on kaikki, mitä voitte minulle sanoa!» lisäsi hän.
»Niin, pelkään.»
»No, kiitos joka tapauksessa kaikesta», sanoi hän ja karisti
poron sikaaristansa. »Nyt pelkään, että minun täytyy erota teistä.
Minulla on kovin paljon tehtävää, ja te olette antanut minulle monta
mieltäkiinnittävää tietoa seuratakseni. Pyydän teitä olemaan vakuutettu
siitä, että minulla on ollut erittäin hupainen ilta ja toivon, ettei
teilläkään ole ollut ikävä?»
»Päinvastoin», sanoin sydämellisesti. »Oikein hauska.»
»Siis pyydän teiltä viimeistä suosiota. Ajurini on tuolla oven
ulkopuolella. Minä en voi häntä käyttää, niin että pyydän teitä olemaan
hyvä ja käyttämään.»
Näin, että hän todellakin halusi sitä.
»Mielelläni», sanoin.
»Kiitos, kiitos!»
Hän seurasi minua eteishuoneeseen, huusi ajurin ja puristi lämpimästi
kättäni.
»Hyvästi, herra Lester», sanoi hän. »Olen iloinen saatuani tutustua
teihin. Muuten en ole mikään salaperäinen henkilö — tällä hetkellä se
vain kuuluu toimialaani. Toivon tapaavamme toisiamme joskus uudelleen.»
Ajuri ei näyttänyt pitävän lainkaan kiirettä kyyditessään minua
kotiini, niin että minulla oli hyvää aikaa ajatella illan tapahtumia,
mutta kuitenkaan en voinut tulla niistä mihinkään johtopäätökseen. Mitä
Godfrey oli hyötynyt minusta kestityksellään, en voinut käsittää. Ja
kuitenkin näytti hän tyytyväiseltä. Mitä hänen arvoituksenratkaisuunsa
tulee, niin tunnustin, että se ei ollut ainoastaan älykäs vaan myöskin
mestarillinen — varmasti parempi kuin mihin itse ilman apua olisin
pystynyt.
Rattaat pysähtyivät asuntoni edessä. Astuin alas, annoin kyytimiehelle
juomarahaa ja juoksin portaita ylös eteishuoneen ovelle. Emäntäni
kohtasi minut kynnyksellä.
»Voi, herra Lester!» huudahti hän. »Mikä kauhea ilta minulla on ollut!
Joka viides minuutti on joku tullut etsimään teitä, ja huoneessanne
on parastaikaa kokonainen lauma ihmisiä. Olen koettanut saada heidät
lähtemään tiehensä, mutta se ei auta!»