Mykkänä hämmästyksestä tuijotin riveihin. »Rogers valehtelee», oli
siinä. Mutta mitä ihmeen syytä hänellä voisi olla kulkea valheen
kengillä? — Sitäpaitsi olisin, nähdessäni hänet todistajanpaikalla,
voinut vannoa, että hän puhui totta, jopa paljon vasten tahtoaankin.
Olin aina ylpeillyt ihmistuntemuksellani — olisinko siihen määrään
voinut erehtyä tässä tapauksessa. »Naisella, joka oli Holladayn
luona, oli tummanvihreä puku», luin uudelleen ja taas uudelleen. Kuka
oli kirjeen kirjoittaja? Miten hän tiesi hänen pukunsa värin? Oli
ainoastaan yksi mahdollinen selitys — hän tunsi naisen. Selvästi hänen
oli täytynyt olla läsnä tutkinnossa aamulla. Mutta jos hän tiesi näin
paljon, niin minkätähden hän ei astunut itse esille? Tähän löytyi vain
yksi vastaus — hänen täytyi olla rikostoveri. Mutta jos hän olisi
rikostoveri, niin miksi hän antautuisi sitten vaaraan kirjoittamalla
tämän kirjeen, sillä hyvin todennäköistähän oli, että hänen jälkiänsä
seurattaisiin? Minulla oli sellainen tunne kuin jos olisin tullut vielä
kauemmas pimeään labyrinttiin, vielä pitemmän matkan päähän valosta
joka askeleella.
»Haluatteko kutsua todistajia, herra Royce?» kysyi tutkintotuomari
vielä kerran. »Siinä tapauksessa lykkään minä mielelläni jutun
käsittelyn huomiseksi.»
Royce ponnisteli kootakseen ajatuksiansa.
»Kiitos», sanoi hän. »Ehkä saan pyytää teitä tekemään sen hiukan
myöhemmin. Nyt haluaisin kutsuttavaksi sisään herra Rogersin uudelleen.»
»Hyvä», sanoi tuomari, ja Rogers huudettiin todistajain huoneesta.
Katsoin tarkkaavasti häneen, koettaen tutkia hänen ajatuksiansa,
lukea silmien syvyydestä; mutta kuinka terävästi häneen katselinkin,
niin en voinut huomata muuta kuin surua ja huolta hänen katseessaan.
Hän oli harmaantunut Holladayn konttorissa. Hän oli satoja kertoja
osoittautunut luotettavaksi mieheksi; hänellä oli täysi syy omistaa
isännälleen mielihartautta ja kiitollisuutta, ja olin varma siitä, että
hän omistikin; samoin tiesin, että hänellä oli suuri palkka ja että hän
eli hyvissä olosuhteissa.
Että hän itse olisi tehnyt rikoksen tai ollut siinä jollakin tavoin
osallisena, sitä oli ihan mahdoton ajatella. Mutta miksi hän sitten
valehtelisi? Ennen kaikkea, miksi hän koettaisi vetää isäntänsä
tyttären tuon hirveän tapahtuman yhteyteen. Ja miten oli hän voinut,
jos tämä todella oli hänen halunsa, tietää neiti Holladayn puvun värin?
Kuinka synkkä, sotkuinen olikaan se kysymys, joka nyt oli edessämme!
Seuraavina hetkinä näin, että Roycekin tutki häntä ja koetti löytää
jonkun valonsäteen ohjaajaksi. Jos me emme onnistuisi nyt...
Luin kirjeen uudelleen — »tummanvihreä puku» — ja yhtäkkiä, jonkun
magneettisen voiman vaikutuksesta, pisti päähäni selitys tähän
salaperäiseen asiaan. Vavisten innosta kumarruin niinä päällikköni
puoleen.
»Herra Royce», kuiskasin hänelle puoliksi tukahtuneella
äänellä, »luulen ratkaisseeni arvoituksen. Pidättäkää Rogersia
todistajanpaikalla siksi kunnes tulen takaisin.»
Hän katsoi kummastellen minua; sitten hän nyökäytti päätään minun
ottaessani hattuni ja lähtiessäni tunkeutumaan ihmisjoukon läpi.
Tultuani ulos juoksin likimpään kangaskauppaan — kolme korttelia
oikeuspaikasta, ja kuinka hirveän pitkät nämä korttelit sitten olivat!
— sekä sitten takaisin tutkintosaliin. Rogers oli vielä sisällä, mutta
silmäys Royceen selitti minulle, ettei hän ollut saanut urkituksi
häneltä mitään uutta.
»Ottakaa te hänet huostaanne nyt, Lester!» sanoi hän istuutuessani
hänen viereensä. »Minä olen ihan väsynyt.»
Rauhattomuudesta vavisten nousin ylös. Oli ensi kertaa, kun minulle
oli uskottu pääosan esittäminen näin tärkeässä asiassa kuin tämä. Nyt
minulla oli tilaisuus näyttää mihin kykenin. Ajattelepas, etteivät
perustelmani pitäisikään!
»Herra Rogers», aloitin, »olette varmaan ollut silmienne suhteen
huolissanne viime aikoina, vai kuinka?»
Hän katsoi hämmästyneenä minuun.
»Hm, kyllä, vähän», vastasi hän. »Vaikka ei niin paljon, että siitä
maksaisi vaivaa puhua. Kuinka tiesitte sen?»
Itseluottamukseni oli palannut. Olin siis oikealla tiellä!
»En sitä tiennyt», sanoin, hymyillen ensi kerran sen jälkeen kun olin
tullut huoneeseen. »Mutta epäilin sitä. Tässä minulla on muutamia
erivärisiä kangaslappuja. Haluaisin nyt, että valitsisitte niistä sen
lapun, joka on enimmän saman värinen kuin konttorissanne eilisiltana
käyneen naisen puku.»
Minä ojensin hänelle kimpun kangasnäytteitä, ja sitä tehdessäni näin
yleisen syyttäjän kumartuvan pöytänsä yli jännityksen ilme kasvoillaan.
Todistaja katseli hitaasti näytekasan läpi minun silmäillessäni
kuumeentapaisesti häntä. Royce oli aavistanut tarkoitukseni ja katseli
myöskin tarkkaavasti toimitusta.
»Näiden joukossa ei ole ainoatakaan», sanoi Rogers vihdoin, »joka olisi
aivan samanvärinen. Mutta tämä on jotenkin lähellä sitä väriä.»
Hän piti ylhäällä yhtä lappua. Se sattui hyvään paikkaan; kuulin
huoneessa läsnäolijoiden puolitukahutetun, kummastusta ilmaisevan
huudahduksen, ja lautakunnan miehet ojensivat vartaloitaan tuoleillansa.
»Ja minkä värinen tämä lappu on?» kysyin.
»Tummanpunainen, tietysti! Senhän olen jo sanonut.»
Loin riemullisen silmäyksen Goldbergiin.
»Herra tuomari», sanoin niin tyynesti kuin voin, »luulenpa, että olemme
löytäneet vian ketjusta. Herra Rogers on selvästi värisokea. Kuten
näette, on hänen valitsemansa lappu väriltään tummanvihreä.»
Tuntui siltä kuin olisivat kaikki läsnäolijat vetäneet syvän henkäyksen
ja halua paukuttamaan käsiä huomattiin eri tahoilla huonetta.
Sanomalehtikertojain kynät rapisivat — tässä he nyt olivat saaneet
jotakin oikein mielensä mukaista! Royce oli tarttunut minun käteeni ja
kuiskasi liikuttuneella äänellä:
»Rakas poikani, te olette paras meistä kaikista — minä en tule koskaan
unohtamaan sitä!»
Mutta Rogers seisoi tyhmistyneenä ja tuijotti vuoroon meihin vuoroon
kädessään olevaan kangaslappuun.
»Vihreä!» änkytti hän. »Värisokea! Sellaisia tyhmyyksiä! Siitä minulla
ei ole koskaan ollut aavistustakaan!»
»Se on hyvin uskottava», myönsin minä. »Te olette epäilemättä tullut
siksi äskettäin. Useimmat värisokeat eivät tiedä sitä, ennenkuin heidän
silmänsä tutkitaan. Luonnollisesti me tulemme antamaan lääkärin tutkia
teitä; mutta luullakseni on todistus jo riittävän kumoava.»
Goldberg nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi ja yleinen syyttäjä
nojautui taaksepäin tuolissaan.
»Meillä ei ole mitään muuta kysyttävää todistajalta tällä kertaa»,
jatkoin. »Haluan vain että otatte talteen tämän kangaslapun.»
Annoin sen Goldbergille.
Hän pani sen muiden pöydällänsä olevien esineiden joukkoon, ja minä
istuin taasen päällikköni viereen. Tämä oli saanut takaisin kaiken
entisen pontevuutensa ja näytti aivan toiselta ihmiseltä.
»Jos sallitte, haluaisin minä kutsuttavaksi neiti Holladayn
kamarineidin uudelleen», sanoi hän. Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti.
Tyttö huudettiin sisään ja Rogers meni huumaantuneena todistajain
huoneeseen.
»Oletteko aivan varma, että teidän emännällänne oli tummanpunainen
puku päällään eilen iltapäivällä?» kysyi hän tytön seisoessa jälleen
todistajanpaikalla.
»Olen aivan varma!»
»Eikö se ollut tummanvihreä? Ajatelkaa tarkoin!»
»Minun ei tarvitse ajatella», vastasi hän terävästi nytkäyttäen
päätään. »Neiti Holladaylla ei ole yhtään tummanvihreää pukua — eikä
vaalenvihreää liioin — hän ei pidä siitä väristä — se ei sovi hänelle.»
»Hyvä on», sanoi Royce, ja tyttö meni takaisin todistajain huoneeseen
ymmärtämättä hitustakaan kysymyksen tarkoitusta.
»No niin, ottakaamme nyt sisään vielä konttoripoika», jatkoi hän; ja
tämä nuori kunnon mies huudettiin esiin.
»Sanotte, ettette nähnyt naisen kasvoja, kun hän läksi konttorista
eilen illalla?»
»Niin, herra.»
»Mutta te näitte hänen pukunsa?»
»Sen näin.»
»Ja minkä värinen se oli?»
»Tummanvihreä.»
»Hyvä», sanoi Royce ja istuutui tuolilleen huoaten helpotuksesta.
Meillä oli ollut kysymyksen ratkaisukeino käsissämme jo aamupäivällä,
ja olimme laiminlyöneet sen! No, nyt olimme kaikessa tapauksessa
löytäneet sen. »Herrani», jatkoi hän kovasti kuuluvalla äänellä ja
loistavin katsein, hypäten ylös ja kääntyen lautakunnan puoleen, »olen
valmis tuomiollenne. Tahdon ainoastaan viitata, että sillä käänteellä,
jonka asia nyt on saanut, kumoutuu koko kanne neiti Holladayta vastaan!
Se oli mahdoton ensi hetkestä asti!»
Hän istuutui taas ja loi silmäyksen tuomariin.
»Herrat lautakunnan jäsenet», alkoi Goldberg, »minun on vain
muistutettava teitä, että tuomionne, millainen se tulleekin olemaan,
ei ole ratkaiseva tässä jutussa. Poliisiviranomaiset tulevat jatkamaan
tiedustelujansa, että syyllinen ei pääsisi pakoon. Minun mielestäni
ei meidän tehtäviimme kuulu tämän asian enempi käsitteleminen — se
jätettäköön sellaisissa asioissa taitavampiin ja kokeneempiin käsiin,
enkä myöskään arvele, että meidän pitäisi syyttää jotakin henkilöä niin
kauan kuin löytyy uskottavaa syytä epäillä hänen rikostansa. Odotamme
tuomiotanne.»
Lautakunta marssi verkalleen pois, ja minä tutkiskelin levottomasti
heidän katseitaan. Tutkintotuomarin ohjausta muistaen heidän ei
pitänyt voida muuta kuin antaa yksimielinen tuomio; mutta tiesin, että
lautakunnan mielipide aina on ennakolta arvaamaton ja usein tulee mitä
odottamattomimpiin tuloksiin.
Syyttäjä tuli alas paikaltaan ja puristi meidän molempien käsiä.
»Sepä oli uljas työ!» sanoi hän vilpittömällä ihastuksella. »Mikä teitä
johti epäilemään jotakin sellaista?»
Vastaukseksi Royce ojensi hänelle kirjeen. Hän luki sen ja tuijotti
hämmästyneenä meihin.
»Mitä tämä on?» puhkesi hän sanoiksi. »Kuka on kirjoittanut tämän?»
»Se on kirje, joka annettiin meille hetki sitten», vastasi Royce.
»Tiedätte siitä yhtä paljon kuin mekin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin
se olisi sangen tärkeä todistuskappale. Luovutan sen teille.»
»Tärkeä!» huudahti Singleton. »Uskonpa sen. Herrani», hänen silmänsä
vilkkuivat, »tämän on kirjoittanut joko joku rikostoveri tai nainen
itse!»
Päällikköni nyökäytti.
»Oikein», sanoi hän. »Koetan viipymättä päästä kirjeen kirjoittajan
jäljille.»
Singleton käännähti ympäri ja kuiskasi muutamia sanoja eräälle
kirjurille, joka riensi ulos huoneesta. Sitten hän antoi merkin
kahdelle parrattomalle, vahvarakenteiselle miehelle, jotka istuivat
lähellä, puhui muutamia sanoja tutkintotuomarin kanssa ja vetäytyi
sitten noiden molempien miesten seuraamana viimeksimainitun
yksityishuoneeseen. Sanomalehtikertojat kokoontuivat ympärillemme
onnitellen ja kysellen. He vainusivat salaisuutta. Mikä se oli, jonka
Singleton sai? Mikä uusi todistus se oli, joka oli ilmaantunut? Oliko
kirjeessä jotakin oikeudenkäyntiä koskevaa? Mitä siinä oli?
Royce hymyili.
»Herrat», sanoi hän, »toivoakseni minulla ei muutamien minuuttien
kuluttua ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Enempien tietojen
saamista varten neuvon kääntymään yleisen syyttäjän puoleen — juttu on
hänen käsissään.»
Mutta ne miehet, jotka Singleton oli ottanut mukaansa
yksityiskonttoriin, olivat Karle ja Johnston, taitavimmat salapoliisit,
mitä voitiin saada. Mitä hänellä oli heidän kanssaan tekemistä?
Royce kohautti vain olkapäitään vastaukseksi, minkä jälkeen kertojat
luopuivat hänestä ja pakkautuivat tutkintotuomarin huoneen oven
ulkopuolelle.
Hetkisen kuluttua se avautui, ja molemmat salapoliisit tulivat
kiiruhtaen ulos. He eivät katsoneet oikealle eikä vasemmalle, vaan
tunkeutuivat välinpitämättöminä joukon läpi eivätkä huolineet vähääkään
heille sataneista kysymyksistä. Sitten tuli yleinen syyttäjä. Hän
käsitti heti aseman.
»Herrat», sanoi hän kohottaen ääntään, »en voi vastata mihinkään
kysymyksiin! Pyydän teitä asettumaan jälleen paikoillenne, muuten minun
täytyy kehoittaa tuomaria tyhjentämään huone.»
Kertojat tiesivät, että hän tarkoitti mitä sanoi, ja alakuloisina
ja suuttuneina he siis menivät tuoleilleen, turhaan koettaen keksiä
arvoituksen ratkaisua. Tutkintotuomarin kirjuri sai kuitenkin heidät
luopumaan mietiskelystään.
»Lautakunta on valmis antamaan päätöksensä», ilmoitti hän.
»Hyvä! Antakaa heidän tulla!»
Ja lautakunta asteli hitaasti takaisin paikoilleen. Minä katselin
jokaisen kasvoja erikseen ja kirosin itsekseni inhimillisten
kasvonpiirteitten ilmeettömyyttä.
»Oletteko tulleet yksimielisyyteen tuomiostanne, herrat?» kysyi tuomari.
»Olemme», vastasi eräs heistä ja ojensi kirjurille paperin.
»Onko tämä teidän tuomionne, herrat?» kysyi tuomari. »Oletteko kaikki
siitä yksimieliset?»
He vastasivat myöntävästi kaikki sen mukaan kuin heidän nimensä
huudettiin.
»Kirjuri saa lukea tuomion», sanoi Goldberg.
Tämä nousi ylös ja rykäisi.
»Me lautakunnan jäsenet», luki hän, »kutsuttuina tuomitsemaan Hiram W.
Holladay-vainajaa koskevassa jutussa, olemme huomanneet, että hän on
kuollut veitsen pistosta kaulaan, jonka piston on kynäveitsellä tehnyt
yksi taikka useampi tuntematon henkilö.»
V