Viimeinen pelinoppa.
Ja talvi kului, onnettomilta hitaasti, vähemmän onnettomilta
nopeammin. Ja kevät tuli ja sen mukana murtuneet toiveet auringosta ja
vehreydestä, kunnes oli kesä, syksyn lyhyt valmistusaika.
Eräänä toukokuun aamuna kulki kirjailija Arvid Falk "Työmiehenlipun
toimituksesta" auringon paahteessa pitkin Skeppsbrota katsellen,
kuinka laivat lastasivat ja läksivät rannasta. Hänen ulkomuotonsa ei
ollut yhtä huolellinen kuin ennen; hänen musta tukkansa oli pitempi
kuin muoti salli ja hänen partansa oli kasvanut á la Henri IV, joka
antoi melkein villin ilmeen hänen laihtuneille kasvoilleen. Hänen
silmissään paloi onnettomuutta ennustava tuli, josta tavallisesti
tuntee kiihkoilijan tahi juopon. Hän näytti valikoivan aluksia, mutta
ei tahtonut saada päätöstään tehdyksi. Kauan epäröityään meni hän erään
merimiehen luo, joka paraillaan vieritteli tavaroita prikiin. Hän nosti
kohteliaasti hattuaan.
-- Voiko herra olla hyvä ja sanoa minulle, mihin tämä laiva menee?
sanoi hän kainosti, vaikka itse luuli puhuvansa hyvinkin rohkeasti.
-- Laiva? Minä en näe mitään laivaa!
Ja ympärillä-olijat nauroivat.
-- Mutta jos herra tahtoo tietää mihin priki, menee, niin lukekaa
tuosta!
Falk oli tullut hämilleen, mutta toipui ja jatkoi kiukkuisesti:
-- Ettekö te osaa vastata kohteliaasti kohteliaaseen kysymykseen?
-- Te? Mene helvettiin, eläkä siinä rähise! Pitäkää varanne, siellä!
Keskustelu katkesi ja Falk teki vihdoin päätöksen. Hän kääntyi ympäri,
meni erään kujan läpi, yli Köpmantorgetin ja poikkesi Kindstugatanille.
Siellä pysähtyi hän muutaman likaisen talon portille. Taasen hän
epäröi, sillä helmasyntiään päättämättömyyttä ei hän koskaan voinut
voittaa. Silloin tuli pieni, räsyinen, vinosilmäinen poika juosten,
kädet täynnä pitkiä korrehtuurisiekaleita aikoen Falkin sivu, kun tämä
hänet pysähytti.
-- Onko toimittaja siellä? kysyi hän.
-- On ollut jo kello seitsemästä asti, vastasi poika henki kurkussa.
-- Onko hän kysynyt minua?
-- On, monta kertaa!
-- Onko hän vihainen?
-- On kyllä.
Ja poika kiiti kuin nuoli rappuja ylös! Mutta Falk meni heti perästä
ja astui toimitushuoneeseen. Se oli koppi, jossa oli kaksi akkunaa
pimeälle kadulle päin; kummankin edessä oli maalaamaton puupöytä,
papereineen, kynineen, sanomalehtineen, saksineen ja liimapulloineen.
Toisen pöydän ääressä istui ystävämme Ygberg, puettuna rikkikuluneeseen
mustaan pitkääntakkiin ja lukien korrehtuuria; toisen pöydän ääressä,
joka oli Falkin, istui eräs herra paitahihasillaan, päässä musta
silkkimyssy, sellainen, jota kommunardit pitävät. Hänen kasvonsa olivat
punaisen täysiparran peitossa ja hänen tanakka, karkea vartalonsa
ilmaisi työmiestä. Falkin astuessa sisälle teki kommunardi äkillisen
liikkeen jaloillaan pöydän alla ja kääri ylös paidanhihat, jolloin
sininen tushitatueeraus, ankkuri ja anglosaksinen R.- kirjain, tuli
näkyviin. Sitten hän otti sakset, pisti ne erään aamulehden ensi sivun
läpi, leikkasi ja sanoi raa'asti, selkä Falkiin päin:
-- Missä herra on ollut?
-- Olen ollut sairaana, vastasi Falk uhmaten, kuten itse luuli, mutta
nöyrästi kuten Ygberg jäljestäpäin vakuutti.
-- Se on vale; herra on ollut juomassa! Istui eilen illalla
Napleksessa; minä näin hänet!
-- No, sen kai saanen tehdä...
-- Herra saa istua missä haluaa, mutta täällä pitää hänen olla
täsmälleen, sopimuksen mukaan! Kello on jo neljänneksen yli kahdeksan.
Tiedän kyllä, että tuollaiset herrat, jotka ovat olleet yliopistossa,
missä luulevat oppivansa niin tavattoman paljon, eivät opi järjestystä
eivätkä kuntoa! Eikö ole sopimatonta tulla liian myöhään? Eikö
herra käyttäydy kuin nahjus, antaessaan työnantajansa tehdä työnsä
puolestaan? Hä? Nykyään on kaikki ylösalasin, näemmä! Työnottaja
hunsvoteeraa mestariaan, s.o. työnantajaa, ja kapitaalia sorretaan!
Niin se on!
-- Milloin on toimittaja nuo mielipiteet saanut?
-- Milloin? -- Nyt, herra! Juuri nyt! Ja toivon niiden mielipiteiden
olevan silti yhtä hyviä! Mutta minä olen päässyt perille jostain
muustakin! Herrahan on taitamaton ihminen; ei osaa kirjottaa kieltä!
Katsokaapas tätä, olkaa hyvä! Mitäs tässä on? Lukekaa! "Me toivomme,
että kaikki ne, jotka tulevana vuonna menevät asevelvollisiksi" -- onko
kuultu mokomaa! "Kaikki ne, jotka"...
-- Niin, se on oikein! sanoi Falk.
-- Onko se oikein? Kuinka herra sellaista voi väittää! Jokapäiväisessä
puheessa sanotaan "kaikki net, jotka", siis pitää kirjottaakin "kaikki
net, jotka".
-- Se on murteellista...
-- Ei tarvita oppineisuuksia; niillä ei pitkälle potkita! Herran ei
pidä puhua minulle roskaa! No, ja sitten kirjottaa herra "menevät
asevelvollisiksi" vaikka sanotaan "äkseeraamaan"! Vaiti nyt! Sanotaanko
äkseeraamaan...? Vastatkaa!
-- Kyllähän sitä juuri sanotaan...
-- Sanotaan, siis se on äkseeraamaan, sillä se ei voi olla toisin kuin
sanotaan! Minä kenties olen tuhma, kun kaikki käy ympäri, ehkä en osaa
_puhuakaan_ tätä kieltä! Minä olen korjannut sen! Kas tuossa, jatkakaa
nyt ja passatkaa päälle toisella kertaa!
Hän hyökkäsi ärjästen ylös tuolilta ja läjähytti korvapuustin
korrehtuuripojalle.
-- Vai niin, vai nukut sinä keskellä kirkasta päivää, vetelys! Sinut
minä ainakin opetan valvomaan! Sinä et ole liian vanha saadaksesi
selkääsi.
Hän tarttui uhriaan housuntamppiin, viskasi hänet myymättä olevalle
sanomalehtitukulle ja pieksi häntä nälkävyöllään, jonka oli irrottanut.
-- En minä nukkunut, minä vain ummistin silmäni! kiljui poika
tuskissaan.
-- Vai niin, vai kiellät sinäkin! Olet oppinut valehtelemaan, mutta
minä opetan sinut puhumaan totta. -- Nukuitko vaiko et? Puhu totta,
tahi sinut piru perii!
- Minä en nukkunut! änkytti onneton, joka oli aivan liian nuori ja
viaton osatakseen valheella pelastua kiipelistä.
-- Vai niin, kiellät sittenkin! Tuopa paatunut veitikka! Valehdella
noin julkeasti!
Hän aikoi juuri kurittaa enemmän nuorta totuuden puhujaa, kun Falk
nousi, meni toimittajan luo ja sanoi varmalla äänellä:
-- Elkää lyökö poikaa; minä näin, ettei hän nukkunut!
-- Kuulkaapas tuota, hänpä on lystikäs! "Elkää lyökö poikaa!" Kuka
sen sanoi! Tuntui kuin olisin kuullut sääsken korvassani surisevan!
Tahi kenties kuulin väärin! Minä toivon sitä! Jumal'auta, minä toivon
sitä! -- Herra Ygberg! Herra on kunnon mies! Herra ei ole lukenut
yliopistossa! Kuulkaas nyt, näkikö herra sattumalta, nukkuiko tämä
poika, jota minä nyt pidän kuin kalaa housuntampista, nukkuiko hän?
-- Ellei hän nukkunut, vastasi Ygberg sävyisästi ja mielistelevästi,
niin oli hän juuri nukkumaisillaan!
-- Se on oikein vastattu! Olisiko herra Ygberg hyvä ja pitäisi tätä
kiinni housunkauluksesta, niin minä kepilläni opetan nuorukaista
puhumaan totta!
-- Herralla ei ole oikeutta lyödä häntä, sanoi Falk. Koskekaapa häneen,
niin avaan ikkunan ja huudan tänne poliisin.
-- Minä olen isäntä ja lyön oppipoikiani! Hän on oppipoika, sillä
hänestä tulee myöhemmin toimittaja! Tulee piru vie, vaikka on
yliopistosivistyksenkin saaneita, jotka eivät usko, että voi
toimittaa lehteä ilman heidän apuansa! Kuules, Kustaa, etkös opikin
sanomalehtiammattia? Hä? Vastaa, mutta puhukin totta, muuten...!
-- Ovi aukeni ja sisään pistihe pää -- se oli hyvin erikoinen pää ja
odottamaton tässä paikassa, mutta se oli hyvin tuttu pää, sillä se oli
ollut viisi kertaa kuvattuna.
Tällä merkityksettömällä päällä oli kuitenkin se vaikutus, että
toimittaja heitti takin päälleen, kiinnitti nälkävyönsä, kumarsi ja
irvisteli suurella tottumuksella.
Valtiomies kysyi, onko toimittaja vapaa, johon vastattiin tyydyttävästi
samassa kuin barrikaadilakki otettiin päästä, jolloin loputkin
työmiestä katosi.
Molemmat herrat astuivat toimittajan yksityiseen huoneeseen ja ovi
suljettiin huolellisesti.
-- Mitähän kreivi nyt suunnittelee? sanoi Ygberg istuutuen
vallattomasti tuolilleen, kuten koulupoika maisterin poistuttua.
-- Minua se ei lainkaan ihmetytä, sanoi Falk, sillä nyt minä luulen
tietäväni minkälainen lurjus hän on ja minkälainen lurjus toimittaja
on, mutta minä ihmettelen, kuinka sinä oltuasi nauta olet voinut
muuttua kunniattomaksi koiraksi, joka antautuu häpeämättömyyksiä
tekemään.
-- Elä nyt ole niin kiivas, hyvä veli! -- No, sinä et ollut istunnossa
viime yönä!
-- En! Minusta valtiopäivillä ei ole mitään merkitystä, muuta kuin
yksityisten eduille. Miten kävi Tritonin huonojen afäärien?
-- Yhteisessä äänestyksessä päätettiin, että valtio, yrityksen
aatteen suureen, kansalliseen tarkotukseen nähden, ottaisi haltuunsa
obligatsioonit, sillä aikaa kun yhtiö suorittaa ... tai selvittää asiat.
-- Se on -- valtio tukee taloa, sillä aikaa kun perustus hajoaa, jotta
hallinnolla on tilaisuus korjata luunsa!
-- Tahtoisit siis mieluummin, että kaikki nuo pienet...
-- Minä osaan tuon! Kaikki nuo pienet koronsaajat -- niin, tahtoisin
mieluummin, että he työskentelisivät pienellä pääomallaan kuin
että makaavat laiskoina ja harjottavat sillä koronkiskomista,
mutta kaikkein mieluimmin näkisin petkuttajien joutuvan linnaan,
niin ei tuollaisia huijausyrityksiä syntyisi toiste. Sitä sanotaan
poliittiseksi taloudenhoidoksi! Hyi saatana! -- Yksi asia vielä! Sinä
kurkit minun paikkaani! Saat sen! Sinun ei tarvitse istua nurkassasi
ja olla minulle katkera, senvuoksi että sinun täytyy korjata minun
korrehtuuriani. Tuon vapauskoiran hallussa, jota halveksun, viruu aivan
liian monta artikkeliani painamattomana viitsiäkseni enää leikellä
ryövärihistorioita. Punahilkka oli minusta liian vanhoillinen, mutta
Työväenlippu on liian likainen!
-- Sepä hauskaa, että heität ilmalinnasi ja rupeat järkeväksi. Liity
sinä Harmaaseenviittaan; siellä sinulla on tulevaisuutta!
-- Heitän sen ilmalinnan, että sorrettujen asia on hyvissä käsissä, ja
luulen, että on suuri tehtävä saattaa yleisölle selväksi, mitä yleinen
mielipide, varsinkin painettu, on, ja miten se syntyy, mutta asiaa,
sitä minä en heitä koskaan!
Toimittajan huoneen ovi aukeni ja ulos astui toimittaja itse. Hän
pysähtyi keskelle lattiaa ja puhui luonnottoman taipuisalla, melkein
kohteliaalla äänellä:
-- Suvaitseeko tuomari pitää huolta toimituksesta minun poissa
ollessani -- minun täytyy matkustaa pois päiväksi hyvin tärkeissä
asioissa. Notario voi olla juoksevissa toimissa apuna. Herra kreivi jää
huoneeseeni vähäksi aikaa -- toivon, että herrat eivät ole palvelematta
herra kreiviä, jos tarvitaan.
-- Ei tarvitse, ei millään muotoa, sanoi kreivi huoneesta, jossa istui
käsikirjotuksen ääressä, jota paraillaan kirjotti.
Toimittaja poistui, ja, ihmeellistä, kreivi meni myöskin noin parin
minuutin tahi niin pitkän ajan kuluttua, kuin tarvittiin siihen, että
hän pääsi kulkemasta yhdessä Työväenlipun toimittajan kanssa.
-- Oletko varma, että hän matkusti? kysyi Ygberg.
-- Toivottavasti! sanoi Falk.
-- Silloin minä menen Munkbrolle katsomaan, miten rouvat tekevät
kauppaa. Kesken kaiken, oletko tavannut Bedaa sen jälkeen?
-- Sen jälkeen?
-- Niin, sen jälkeen kun hän jätti Naplesin ja asettui
yksityishuoneisiin.
-- Mistä sen tiedät?
-- Koeta olla levollinen, Falk! Muuten sinun ei käy hyvin!
-- Niin, kai minun täytyy, muuten kadotan järkeni! Aatteles, tuo
pieni naikkonen, jota minä rakastin niin, niin --! Hän petti minua
häpeällisesti! Mitä hän minulta kielsi, sen hän antoi tuolle paksulle
ruokakauppiaalle! Ja tiedätkö, mitä hän sanoi? Hän sanoi sen todistavan
miten puhtaasti hän minua rakasti!
-- Sepä vasta hienoa dialektista työtä! Hän oli oikeassa, sillä
ylälause oli aivan oikea; hän rakastaa sinua vieläkin?
-- Ainakin hän vainoaa minua!
-- Entä sinä?
-- Minä vihaan häntä sydämeni pohjasta, mutta minä pelkään hänen
läheisyyttään.
-- Joka on samaa kuin: sinä rakastat häntä vielä!
-- Vaihtakaamme puheenainetta!
-- Ole levollinen, Falk! Katsoppa minua! Nyt minä kuitenkin menen
ulos paistattamaan itseäni; ihmisen täytyy nauttia olemassa-olostaan
tässä ajallisessa elämässä. Kustaa, saat mennä Saksalaiselle kaivolle
pelaamaan nappia pariksi tunniksi, jos tahdot.
Falk oli yksin. Aurinko heittäysi alas vastapäätä olevalta jyrkältä
katolta ja lämmitti huonetta; hän avasi ikkunan ja katseli ulos,
hengittääkseen raitista ilmaa, mutta hänen nenäänsä nousi huumaavia
höyryjä katuojasta; hän antoi katseensa liitää oikealle pitkin niitä
solia, joita sanotaan Kindstugataniksi ja Saksalaiseksi rinteeksi,
ja hän näki kaukana etäisyydessä osan höyrylaivasta, muutamia
Mälarnin aaltoja, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa, ja kappaleen
Skinnarvikin vuoria, joiden lomiin nyt vasta, sinne tänne, oli
ilmaantunut vehreyttä. Hän ajatteli niitä, jotka nyt saavat matkustaa
tuolla laivalla kesäasunnolleen, saavat kylpeä noissa aalloissa ja
lepuuttaa silmiään tuolla vihreydellä. Mutta nyt alkoi peltiseppä
alakerrassa takoa levyä, niin että talo ja akkunaruudut helisivät; ohi
ajoi pari työläistä kalisevilla, haisevilla kärryillä ja kapakasta,
kadun toiselta puolen, tulvi viinan, kaljan, sahajauhojen ja
kuusenhavujen hajua. Hän veti pois päänsä ja istui pöytänsä ääreen;
hänen edessään oli satakunta maaseutulehteä valmiina leikattaviksi.
Hän otti pois kalvostimet ja alkoi tarkastella lehtiä; ne haisivat
kimröökiltä ja öljyltä ja mustasivat -- se oli päävaikutelma; se,
mikä hänen mielestään niissä oli leikkaamisen arvoista, se jätettiin,
sillä hänen täytyi ajatella lehtensä ohjelmaa. Jos työmiehet jossain
tehtaassa olivat lahjottaneet mestarille hopeisen nuuskarasian, se piti
heti leikata, mutta jos patruuna oli lahjottanut viisisataa riksiä
työmiesten rahastoon, se oli jätettävä. Jos Hallamain herttua oli
vihkinyt paalukranan ja ylivalvoja Trälund kirjottanut tilaisuuteen
runon, se piti leikata runoineen päivineen, "sillä sellaista ihmiset
mielellään lukevat"; jos hän voi lisätä siihen jotain ilkeätä,
niin sen parempi, he saavat sen kuitenkin nielläkseen. Muuten
kuului leikkauskäsky: kaikki, missä kiitettiin sanomalehtimiehiä
ja ruumiillisen työn tekijöitä, kaikki, mikä häpäisi pappeja,
sotilashenkilöltä, suurkauppiaita (ei pieniä), akateemikkoja, suuria
kirjailijoita ja tuomareita. Sitäpaitsi tuli hänen vähintään kerran
viikossa hyökätä kuninkaallisen teatterin johtokunnan kimppuun sekä
haukkua pikkuteatterien kevytmieliset laulukappaleet "siveellisyyden
ja säädyllisyyden nimessä", sillä toimittaja oli huomannut, etteivät
työmiehet näistä teattereista pidä. Kerran kuussa tuli syyttää
kaupunginvaltuusmiehiä (ja tuomita!) tuhlaavaisuudesta, jonka ohessa,
niin usein kuin tilaisuutta oli, tulisi moittia hallitusmuotoa, mutta
ei hallitusta; ankaran sensuurin oli toimittaja pidättänyt itselleen
erikoisiin valtiopäivämiehiin ja valtioneuvoksiin tähdättävien
hyökkäyksien suhteen. Keihin? Se oli salaisuus, jota ei edes toimittaja
tuntenut, sillä se riippui olosuhteista, ja ne voi ainoastaan
sanomalehden salainen kustantaja arvostella.
Falk työskenteli saksillaan, kunnes hänen toinen kätensä oli musta,
ja liisteröi; mutta liimapullo haisi niin pahalta ja aurinko paahtoi
niin kuumasti; aloe parka, joka janosi kuin kameli ja kärsi kaikki
teräskynän pistokset, näytti surulliselta ja teki erämaankaltaisen
vaikutelman kammottavan eläväksi; se oli aivan mustantäplikäs
pistoksista ja sen lehdet kohosivat kuin tukku aasinkorvia
nuuskankuivasta maasta. Jotain tuollaista mahtoi Falk ajatella,
istuessaan vaipuneena toimettomuuteen, sillä ennenkuin hän ennätti
katua, oli hän liistänyt poikki kaikki lehdenpäät. Sitten, ehkä
tukahuttaakseen omaatuntoaan, ehkä jotain tehdäkseen, pyyhki hän
liimaa haavojen päälle katsellen, kuinka aurinko sen kuivasi; sitten
aprikoi hän hetkisen, mistä saada päivällistä, sillä hän oli nyt
tullut kadotuksen tielle -- eli n.k. "huonojen raha-asioiden" tielle;
hän sytytti piipullisen Mustaa ankkuria ja antoi huumaavan sauhun
tupruta ja sekaantua lyhytaikaiseen auringonpaisteeseen; tämä sai
hänet hieman leppeämmäksi Ruotsi parkaa kohtaan, joka, kuten luullaan,
tuossa oli edustettuna niissä päivittäisissä, viikottaisissa ja
puoliviikottaisissa tiedonannoissa, joita nimitetään sanomalehdiksi.
Hän pani sakset pois, viskasi lehdet nurkkaan ja jakoi aloen kanssa
veljellisesti savipullon sisällyksen; silloin näytti se raukka hänestä
jotensakin siipirikolta -- miltä vaan -- esimerkiksi sorsalta, joka oli
päällään mutavedessä, kaivaen jotakin -- mitä tahansa -- esimerkiksi
helmiä, tahi ainakin helmettömiä simpukoita. Sitten tarttui häneen
jälleen epätoivo, kuten nahkuri pitkillä haoillaan, ja työnsi hänet
alas, alas lika-ammeeseen, jossa häntä ensin peitottaisiin, ennenkuin
veitsi tulee raaputtelemaan hänen nahkaansa, niin että hän käy
toisten ihmisten kaltaiseksi. Eikä hän tuntenut omantunnon tuskia
eikä katumusta hukkaan menneestä elämästään, vaan yksinkertaisesti
epätoivoa, siksi, että hänen täytyy kuolla nuorena, kuolla henkinen
kuolema, ennenkuin oli ehtinyt tehdä hyötyä, epätoivoa siitä, että
hänet viskataan kuin tarpeeton korsi, kuin risukimppu tuleen!
Kello löi 11 Saksalaisessa ja nyt alkoi kellonsoitto: "Tääll' on
jumalhyvä olla" ja "Elämäni on kuin laine"; ikäänkuin saman aatteen
valtaamana alkoi italialainen posetiivi Poltetun tontin luona
tavanmukaisella huiluäänellään veivata: "An der schönen blauen Donau";
niin paljon samall'kertaista musiikkia antoi peltisepälle uutta eloa
ja hän rupesi takomaan kahta innokkaammin; tämä melu teki, ettei Falk
kuullut, miten ovi avattiin ja kaksi henkilöä astui sisään. Toinen
oli pitkä, laiha, tumma olento, jolla oli haukannenä ja polkkatukka,
toinen oli paksu, vaalea, jänterä mies, jonka kasvot kiilsivät
hiestä ja jotka enimmän muistuttivat sitä eläintä, jota heprealaiset
pitivät likaisimpana kaikista. Heidän ulkomuotonsa osotti tointa,
joka ei paljoakaan kysy sielun- eikä ruumiinvoimia; siinä oli sitä
epämääräisyyttä, joka ilmaisee työn ja elämäntapojen säännöttömyyttä.
-- Pst! kuiskasi pitkä; oletko yksin?
Falkia näytti vierailu hämmästyttävän sekä mieluisasti että
vastenmielisesti.
-- Aivan ypö-yksin; punainen on matkustanut pois.
-- No, tule sitten haukkaamaan palanen ruokaa.
Sitä vastaan ei Falkilla ollut mitään, vaan hän sulki toimiston ja
seurasi heitä ravintola Tähteen Österlånggatanille, jossa he asettuivat
pimeimpään soppeen.
-- Katsos, viinaa! sanoi paksu ja hänen sammunut katseensa kirkastui
viinapullon nähdessään.
Mutta Falk, joka oli tullut mukaan saadakseen etupäässä osanottoa ja
lohdutusta, ei kiinnittänyt tarpeeksi suurta huomiota tarjolla oleviin
autuuksiin.
-- En ole tuntenut itseäni näin onnettomaksi pitkään aikaan! sanoi hän.
-- Ota sillivoileipä! sanoi pitkä. Meidän pitää saada Rydingenin
kuminajuustoa. -- Pst! Kyyppari! -Blombergin sekotusta!
-- Voitteko antaa minulle nyt hyvän neuvon, yritti Falk taasen; en
jaksa enää tuon "punaisen" kanssa ja minun täytyy etsiä...
-- Pst! Kyyppari! Bergmannin aterialeipää! -- Juo nyt, Falk, eläkä puhu
pötyä!
Falk oli heitetty satulasta eikä enää yrittänytkään hakea lohdutusta
henkiseen hätäänsä tältä taholta, vaan koetti toista hyvin tavallista
tietä.
-- Sanoitko, että meidän pitää juoda? No, niin kernaasti kuin sieluni
elää!
Viina kiersi hänen suonissaan kuin myrkky, sillä hän ei ollut tottunut
väkeviin juomiin aamupäivisin; mutta ruuankäry ja kärpästen surina ja
puolimädäntyneen kukkavihon, joka oli likaisen mausteikon vieressä,
levittämä haju tekivät häneen omituisen hyvinvoinnin vaikutuksen. Huono
seurakin -- nuo resuiset paidat, tahraiset takit ja kampaamattomat
hirtehisnaamat -- sopivat niin yhteen hänen oman alennustilansa kanssa,
että hän tunsi villiä iloa.
-- Me olimme eilen Eläintarhassa ryyppäämässä! sanoi paksu,
uudistaakseen ajatuksissaan nuo menneet nautinnot.
Tätä vastaan ei Falkilla ollut mitään muistutettavaa ja hänen
ajatuksensa olivatkin heti toisaalla.
-- Eikö ole ihanaa olla aamupäivällä vapaana? sanoi pitkä, joka näytti
omaksuneen viettelijän osan.
-- On, se on ihanaa, vastasi Falk ja ikäänkuin mitatakseen vapauttaan
katsoi hän ulos ikkunasta, mutta näki ainoastaan palotikapuut ja
roskasäiliön takapihalla, jonne kesäinen taivas heikosti kajasti.
-- Nyt otamme "halvan"! Kas noin. -- Ah! -- No, osakeyhtiö Triton? Ha,
ha, ha, ha!
-- Elä naura, sanoi Falk; monta raukkaa joutuu siinä kärsimään!
-- Ketkä raukat! Kapitalisti paratko? Onko sinusta sääli niitä, jotka
eivät tee työtä, vaan elävät rahoillaan? Ei, poikaseni, sinä olet vielä
ennakkoluulojesi vallassa! Mutta Herhiläisessä oli hauska kertomus
eräästä tukkukauppiaasta, joka lahjotti 20,000 riksiä lastenseimi
Betlehemille ja sai siitä Vaasan ritarimerkin; mutta sitten huomattiin,
että ne olivat Tritonin yhteisvastuuseen velvottavia osakkeita ja nyt
saa seimi tehdä vararikon. Eikö olekin ihanaa! Varat olivat 25 kehtoa
ja öljyvärimuotokuva -- tekijä tuntematon! Sehän on ihanaa! Muotokuva
arvioitiin 5 riksin arvoiseksi. Eikö se ole suloista!? Hoh, hoh, hoh,
hoh!
Falkia ei aihe miellyttänyt, sillä hän tunsi sen paremmin kuin toiset.
-- Näitkö, että Punahilkka paljasti tuon humbuugi Skönströmin, joka
julkasi jouluksi nuo huonot runot? sanoi paksu. Oli oikein rattoisaa
lukea tosisanoja tuosta roskasta kerrankin! Minä olen parisen kertaa
Espingissä häntä rökittänyt ja oikein tuntuvasti!
-- Niin, mutta olet tehnyt hänelle hiukan vääryyttä; ei hänen runonsa
niin huonoja olleet, sanoi pitkä.
-- Huonoja? Ne olivat paljon huonompia kuin minun, jotka Harmaaviitta
haukkui pataluhiksi -- muistathan!
-- Kuules, Falk, kesken kaiken, oletko ollut Eläintarhan teatterissa?
kysyi pitkä.
-- En!
-- Se on vahinko se!
-- Siellä mellastaa nykyään Lindholmin rosvojoukko! Se vasta on julkea
veijari! Hän ei ollut lähettänyt Espingille pilettejä, ja kun tulimme
sinne eilen illalla, ajoi hän meidät ulos! Se hänelle vielä maksaa!
Rökitäppä sinä sitä koiraa! Tuossa on paperia ja lyijykynä! Minä
kirjoitan! "Teatteria ja Musiikkia", "Eläintarhan teatteri". Kirjota
sinä nyt!
-- Mutta enhän minä ole nähnyt hänen seuruettaan!
-- Mitä pirua se tekee! Etkö ennen ole kirjottanut siitä, mitä et ole
nähnyt?
-- En, en ole; olen paljastanut humbuugia, mutta en ole koskaan
ahdistanut viattomia, ja minä en tunne hänen seuruettaan.
-- Se on huono! Paljasta roskaa! vahvisti paksu. Terota kynäsi ja pistä
häntä kantapäähän, sinä, joka osaat!
-- Miksi ette pistä itse? kysyi Falk.
-- Siksi, että latojat tuntevat meidän käsialamme ja he näyttelevät
siellä iltasin kansaa. Muuten on Lundholm niin rajupäinen mies, että
tulla rynkäisee toimitukseen, ja silloin täytyy hänelle näyttää,
että se on puolueettomain mielipide! Kas niin, nyt kirjottaa Falk
teatterista, minä laitan musiikista. Eikö Ladugårdslandin kirkossa
ollut konsertti tällä viikolla.
-- Eikö hänen nimensä ollut Daubry? y:llä?
-- Ei, i:llä! vastasi paksu. Muista nyt vain, että hän oli tenori ja
lauloi Stabat Materin!
-- Kuinka se kirjotetaan?
-- Katsotaan, sanoi paksu Espingin toimittaja, ottaen esille tukun
rasvaisia sanomalehtiä kaasumittarikaapista.
-- Tuossa on sinulle koko ohjelma, ja luulenpa, että lehdessä on
arvostelukin.
Falk ei voinut olla nauramatta.
-- Ei kai arvostelu voi olla saman päivän lehdessä kuin ilmotus?
-- Voi kyllä! Mutta sitä ei tarvita, sillä kyllä minä osaan ilmankin
arvostella tuota ranskalaista roskaväkeä! -- Pidä sinä huolta
kirjallisuudesta, paksula!
-- Lähettävätkö kustantajat Espingille kirjoja? kysyi Falk.
-- Oletko hullu?
-- Ostatteko te itse saadaksenne huviksenne arvostella?
-- Ostatte? -- Puupää! Ota ryyppy ja ole iloinen, niin saat kotletin!
-- Te ette kenties luekkaan kirjoja, joita arvostelette?
-- Kellä sinä luulet olevan aikaa lukea kirjoja? Eikö ole kylliksi, kun
kirjottaa niistä! Luetaan lehtiä ja siinä tarpeeksi! Sitäpaitsi meidän
periaatteemme on rökittää kaikkia!
-- Mutta sehän on tuhma periaate!
-- Eipäs! Sen avulla saa kaikki kirjailijain vihamiehet ja kadehtijat
mukaansa -- ja silloinhan on enemmistö. Puolueettomat lukevat
mieluummin toisista rääväystä kuin kiitosta! Se, joka on jäänyt
huomaamattomaksi, saa mielensä kohotusta ja lohdutusta nähdessään,
kuinka ohdakkeinen kiitoksen tie on! Eikö totta?
-- Mutta, pidellä sillä tavoin ihmisten kohtaloja!
-- Se tekee niin hyvää sekä vanhoille että nuorille, sen tiedän minä,
joka nuoruudessani en koskaan saanut muuta kuin haukkumista.
-- Tehän viette harhaan yleisön arvostelukyvyn!
-- Yleisö ei tahdo mitään arvostelukykyä, yleisö tahtoo saada
tyydytetyksi intohimonsa. Jos minä kiitän sinun vihannestasi, niin sinä
vääntelet itseäsi kuin mato ja sanot minulta puuttuvan arvostelukykyä;
jos minä kiitän sinun ystävääsi, sanot sinä minulla olevan
arvostelukykyä! Suomi sinä, paksula, dramaattisen teatterin viimeistä
kappaletta, joka äskettäin on ilmestynyt!
-- Oletko varma, että se on ilmestynyt?
-- Olen! Aina voit sanoa, että siitä "puuttuu toimintaa", sillä
siihen on yleisö tottunut, ja sitten voit vatkuttaa hänen "kaunista
kieltään"; se on vanhaa, hyvää, alentavaa kehumista; ja rökitä sitten
teatterin johtokuntaa, joka on ottanut kappaleen näyteltäväksi; sano
myöskin, että kappaleen "siveellinen sisällys" on vähän niin ja näin
-- sillä sitä voi sanoa kaikesta; jätä puhumatta näyttelemisestä, vaan
kun panet: "jätämme tilanpuutteen tähden toistaiseksi", niin et mene
puhumaan tuhmuuksia, koska et ole tuota siivoa nähnyt.
-- Kuka onneton tuon kappaleen on kirjottanut? kysyi Falk.
-- Sitä ei vielä tiedetä!
-- Ajatelkaa toki hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan, jotka tuon kenties
lukevat, tuon arvostelun, joka voi olla mitä väärämielisin.
-- No, mitä niillä on Espingin kanssa tekemistä? Luulivat saavansa
lukea vihamiehistään jotain pisteliästä; ole varma siitä; he tietävät
kyllä mitä Esping tavallisesti sisältää.
-- Eikö teillä ole omaatuntoa?
-- Onko yleisöllä, "arvoisalla yleisöllä", omaatuntoa, joka meitä
ylläpitäisi? Etkö luule, että me ilman heitä kuolisimme! Tahdotko
kuulla rahtusen nykyajan kirjallisuuden tilasta, jonka olen
kirjottanut; se ei ole niinkään tuhmaa, usko pois. Minulla on vedos
mukanani! Mutta ensin pitää meidän saada vähän portteria! Kyyppari!
Pst! -- Kuuntele nyt, niin saat kuulla; ota itseesi, jos tahdot!
"Pitkään aikaan ei kai ole ollut sellaista valitusta ruotsalaisessa
runonrustauksessa; se on aivan epätoivoista ruikutusta; suuret,
pitkät miehet älisevät kuin kollikissat maaliskuussa! Ja he tahtovat
herättää maailman huomiota, kun eivät muuten voi, niin kalvetustaudilla
ja polyypeillä; keuhkotautia eivät uskalla tuoda esille, sillä se
on liian vanhanaikuista. Ja kuitenkin ovat leveitä selästään kuin
panimohevoset ja kasvoistaan punaisia kuin viininkuljettajat. Tuossa
tuo valittaa naisen uskottomuutta, hän, joka ei koskaan ole kokenut
muuta kuin porton uskoa maksuun; ja tuo, joka kirjottaa, ettei hänellä
'ole kultaa, vaan ainoastaan kanteleensa' -- senkin valehtelija;
hänellä on viisituhatta korkoja ja sukuoikeudella tuleva tuoli Ruotsin
akatemiassa! Ja tuo uskoton, ruokoton iivottaja, joka ei osaa suutansa
avata löyhkäämättä pahaa henkeä, hän löpisee jumalisuudesta. Heidän
runonsa eivät ole rahtuakaan paremmat kuin ne, joita pappilanmamsellit
kolmekymmentä vuotta sitten laittelivat kitaran nuotteihin; heidän
pitäisi kirjottaa värsyjä sokerileipurille 12 äyristä tuuma, eikä
vaivata kustantajia, painajia ja arvostelijoita tekemään heistä
runoilijoita! Mistä he kirjottavat? Eivät mistään, s.o. itsestään!
On sopimatonta puhua itsestään, mutta siitä sopii kirjottaa! Mitä he
valittavat? Kyvyttömyyttään! Onnistua! Siinä sana! Ovatko he tuoneet
ilmille ainoaakaan ajatusta, joka voisi liikkua muissakin, ajassa,
yhteiskunnassa; ovatko he kertaakaan puhuneet kurjien puolesta; jos
olisivat, niin olisivat heidän syntinsä heille anteeksi annetut,
mutta he eivät ole puhuneet; siksi ovat he kuin helisevä malmi --
ei, kuten rämisevä rautaromu ja haljennut narrinkulkunen -- sillä
heillä ei ole rakkautta muuhun kuin seuraavaan painokseen Bjurstenin
kirjallisuushistoriaa, Ruotsin akatemiaan ja itseensä!" -- Se on
karvasta, tuo! Eikös ole?
-- Minun mielestäni se on vääryyttä! sanoi Falk.
-- Minun mielestäni siinä on vauhtia, sanoi paksu. Sinun täytyy
myöntää, että se joka tapauksessa on hyvin kirjotettu. Eikö olekkin?
Hänellä on kynä, tuolla pitkällä, joka menee pohjanahankin läpi.
-- Pitäkää suunne ja kirjottakaa, pojat, niin saatte sitten kahvia ja
konjakkia!
Ja he kirjottivat ihmisten arvosta tai arvottomuudesta ja särkivät
sydämiä, niinkuin nakutellaan rikki munia!
Falk kaipasi sanomattomasti raitista ilmaa; hän avasi ikkunan pihalle,
mutta se oli korkea, kaitainen, pimeä piha, jossa tuntuu kuin olisi
haudassa ja josta näkyy vain neliö taivasta, kun taivuttaa päänsä
kenoon. Ja hän olikin istuvinaan hautansa pohjalla, viinan höyryssä
ja ruuan käryssä, viettäen nuoruutensa, hyvien aikeittensa ja
kunniansa hautajaisia; hän yritti haistella syreenejä, jotka olivat
ruokapöydällä, mutta niistä levisi vain mädännyt haju, ja hän koetti
vielä kerran ikkunasta tähystää jotain esinettä, joka ei olisi häntä
iljettänyt; mutta hän näki vain vastatervatun rikkalaarin, joka oli
kuin ruumisarkku, sisässään hylätyitä koreuksia, loppuun käytetyitä
hyödyllisyyksiä; hän antoi ajatuksensa kivuta palotikapuita ylös, jotka
näyttivät johtavan liasta ja löyhkästä ja häpeästä taivaan sineen,
mutta niitä myöten ei kulkenut enkeleitä ylös ja alas, eikä ylhäällä
näkynyt ystävällisiä kasvoja, vaan ainoastaan sininen tyhjyys.
Falk tarttui kynään ja alkoi varjostaa kirjaimia otsakkeessa Teatteri,
kun voimakas käsi tarttui hänen käsivarteensa ja päättäväinen ääni
sanoi:
-- Tule mukaan, niin saan puhutella sinua!
Falk katsoi puhujaan, hämmästyneenä ja häpeissään. Borg seisoi hänen
vieressään eikä näyttänyt aikovan hellittää otettaan.
-- Saanko esittää ... alkoi Falk.
-- Et, sitä et saa, keskeytti Borg; minä en tahdo tulla tuntemaan
ketään viinakirjailijoita. Tule nyt vain!
Ja hän veti Falkin mukaansa ovelle, vastustamattomasti.
-- Missä hattusi on? Kas noin! Tule nyt vaan! He olivat kadulla. Borg
otti häntä käsipuolesta ja talutti hänet Järntorgetille; siellä hän vei
hänet laivatarpeiden kauppaan ja osti parin purjehduskenkiä, sitten
hän veti hänet sulun poikki Stadsgårdin satamaan; siellä oli purjevene
valmiina lähtemään; veneessä istui nuori Levi lukien latinan kielioppia
ja syöden voileipää.
-- Tässä, sanoi Borg, näet sinä purjevene Urian; nimi on ruma, mutta
se purjehtii hyvin ja on vakuutettu Triton yhtiössä. Tuossa istuu
laivan isäntä, juutalaispoika Iisakki lukien Raben kielioppia -- se
hassu aikoo ylioppilaaksi -- ja nyt olet sinä hänen kotiopettajansa
kesäkauden ja nyt purjehdimme me kesää viettämään Nämdöhön. Kaikki
laivaan! Suu poikki! -- Selvä? -- Päästäkää irti!