Ruotsista.
Oli päästy jälkiruokaan. Samppanja kimalteli laseissa, joihin
kattoruunusta Nicolaus Falkin huoneiston ruokasalissa Skeppsbron luona
tulvivat valosäteet taittuivat. Arvid sai ystävällisiä kädenpuristuksia
kaikilta tahoilta, kohteliaisuuksia ja onnitteluja, varotuksia
ja neuvoja; kaikki tahtoivat olla mukana ottamassa osaa hänen
menestykseensä, sillä menestys oli nyt ehdoton.
-- Tuomari Falk! Minulla on kunnia! sanoi virkamiesten palkkakollegian
presidentti, nyökäyttäen päätään pöydän toiselta puolen. Se on ala,
jota minä ymmärrän.
Falk vastaanotti loukkaavan kohteliaisuuden levollisesti.
-- Miksi te kirjotatte niin synkkämielisesti? kysyi muuan nuori
kaunotar, joka istui runoilijan oikealla puolella. Voisi luulla teidän
olleen onnettomasti rakastunut!
-- Tuomari Falk! Saanko luvan juoda kanssanne! sanoi Harmaanviitan
toimittaja vasemmalta, pyyhkien pitkää, vaaleta partaansa syrjään.
Miks'ei tuomari kirjota minun lehteeni?
-- En luule, että herrat painattaisivat sitä, mitä minä kirjottaisin!
vastasi Falk.
-- Enpä tiedä, mikä olisi esteenä?
-- Mielipiteet!
-- Aah! Ei se niin vaarallista ole. Kyllä siitä sovittaisiin! Ei meillä
ole mielipiteitä!
-- Maljasi Falk! huusi hurjistunut Lundell pöydän takaa. Hei!
Levin ja Borgin täytyi hillitä häntä, ettei hän nousisi pitämään
puhetta.
Hän oli ensimmäisen kerran ihmisissä, ja komea seura ja loistavat
laitokset olivat nousseet hänelle päähän; mutta kun kaikki vieraat
olivat juhlatuulella, ei hän onneksi herättänyt mitään kiusallista
huomiota.
Arvid Falk tunsi kyllä lämpenevänsä nähdessään kaikki nämä ihmiset,
jotka jälleen olivat ottaneet hänet yhteiskuntaansa, pyytämättä mitään
selityksiä tahi vaatimatta anteeksipyyntöä. Hän tunsi turvallisuutta
istuessaan näillä vanhoilla tuoleilla, jotka olivat osia hänen
lapsuutensa kodista; kaiholla tunsi hän suuren pöytäkaluston, joka
ennen aikaan ainoastaan kerran vuodessa otettiin esille; mutta monet
uudet ihmiset saivat hänet hajamieliseksi. Hän ei antanut heidän
ystävällisten ilmeittensä pettää itseään; he kyllä eivät tahtoneet
hänelle mitään pahaa, mutta heidän hyväntahtoisuutensa johtui
olosuhteista. Sitäpaitsi tuntui hänestä koko juhla naamiohuveilta.
Mitä oli professori Borgilla, suurimaineisella tiedemiehellä, yhteistä
harrastusta hänen sivistymättömän veljensä kanssa? He olivat samassa
yhtiössä! Mitä oli kopealla kapteeni Gyllenborstilla täällä tekemistä?
Tuliko hän tänne syömään? Mahdotonta, joskin ihmiset syödäkseen tekevät
melko paljon. Ja presidentti? Ja amiraali? Tässä oli näkymättömiä
siteitä, vahvoja, ehkäpä katkeamattomia!
Ilo oli ylimmillään, mutta nauru liian kimakkaa, sukkeluuksia
lenteli, mutta ne olivat happamia; Falkia ahdisti ja hänestä tuntui
kuin olisivat isän kasvot tuolta muotokuvasta, joka riippui pianon
yläpuolella, vihaisesti tarkastaneet seuraa.
Nicolaus Falk säteili tyytyväisyyttä; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään
epämieluista, mutta hän koetti karttaa veljen katsetta niin paljon kuin
mahdollista. Sanaakaan eivät he vielä olleet vaihtaneet, sillä Arvid
oli Levinin neuvosta saapunut vasta sitten, kun kaikki vieraat olivat
kokoontuneet.
Päivällinen oli loppupuolella. Nicolaus piti puheen "omasta voimasta
ja järkkymättömästä tahdosta", joka vie ihmisen päämäärään;
"taloudellisesta riippumattomuudesta" ja "asemasta". "Kaikki tämä
yhdessä", sanoi puhuja, "kasvattaa itsetuntoa ja antaa luonteelle sen
lujuuden, jota ilman emme voi mitään hyötyä tuottaa; emme hyödyttää
sitä, mikä on yleistä ja joka on suurinta, mihin voimme päästä,
ja sinne, hyvät herrat, me kaikki kuitenkin pyrimme, kun totuus
tulee esille! Juon arvoisien vieraitteni maljan, jotka tänään ovat
läsnäolollaan huonettani kunnioittaneet, ja minä toivon vielä monesti
saavani nauttia samasta kunniasta!"
Tähän vastasi kapteeni Gyllenborst, joka jo oli jotenkin juovuksissa,
pitemmässä, leikillisessä puheessa, jota toisen mielialan vallitessa ja
toisessa talossa olisi pidetty häväistyksenä.
Hän kävi käsiksi siihen kauppamieshenkeen, joka nykyään oli alkanut
levitä, ja selitti leikillisesti, ettei hän suinkaan ollut vailla
itsetuntoa, vaikkakin hän suuressa määrin oli vailla taloudellista
riippumattomuutta; hänellä oli juuri tänään aamupäivällä ollut
koko lailla ikävä asia -- mutta siitä huolimatta oli hän kylliksi
lujaluontoinen tullakseen näille päivällisille, ja mitä hänen asemaansa
tulee, oli se hänen mielestään yhtä hyvä kuin jonkun toisenkin -- ja
luultavasti muidenkin mielestä, koskapa hän sai kunnian istua tässä
pöydässä, tämän ihastuttavan isäntäväen seurassa!
Hänen lopetettuaan hengitti seurue helpommin, sillä "oli tuntunut kuin
ukkospilvi olisi mennyt ohitse", huomautti kaunotar Arvid Falkille,
joka täydellisesti yhtyi tähän lausuntoon.
Ilmassa oli niin paljon valhetta ja niin paljon petollisuutta, että
Falkia ahdisti ja hän halusi ulos. Hän näki, miten nämä ihmiset, jotka
aivan varmaan olivat rehellisiä ja kunnioitettavia, ikäänkuin kulkivat
kiinnitettynä näkymättömiin ketjuihin, joita he silloin tällöin
pureskelivat tukahdetulla raivolla -- niin, kapteeni Gyllenborsthan
kohteli isäntää suoralla, vaikkakin leikkisällä ylenkatseella. Hän
sytytti salissa sikarin, asettui sopimattomiin asentoihin, eikä
ollut näkevinäänkään naisia. Hän syleskeli uuninkiville, arvosteli
säälimättömästi seinillä olevia öljypainoksia ja puhui halveksivasti
mahonkisista huonekaluista. Toiset herrasmiehet käyttäytyivät
välinpitämättömästi, heille itselleen sopivalla tavalla ja näyttivät
säestävän.
Kuohuksissa ja tyytymättömänä jätti Arvid Falk kenenkään huomaamatta
seuran ja poistui. Alhaalla kadulla odotti Olle Montanus.
-- Luulin todellakin, ettet tulisi, sanoi Olle. Siellä oli niin
koreasti valaistu!
-- Vai siksi! Toivoin, että olisit ollut mukana.
-- No, miltä Lundell näyttää parempien ihmisten seurassa?
-- Elä kadehdi häntä! Hän saa kyllä kokea katkeria päiviä, jos
aikoo ruveta muotokuvamaalariksi! -- Puhukaamme nyt jostain muusta!
Minä olen todellakin niin paljon ikävöinyt tätä iltaa, jolloin saan
nähdä työmiehet läheltä! Oi, minusta tuntuu, että se on vaikuttava
kuin raitis ilma kaiken tuon ummehtuneen jälkeen; on kuin pääsisin
sairashuoneessa maattuani taas metsään! Häipyyköhän tämäkin mielenhaire
olemattomiin!
-- Työmies on epäluuloinen, sinun pitää olla varovainen!
-- Onko hän jalo? Onko hän pikkumaisuudesta vapaa? Vai onko sorto hänet
tärvellyt?
-- Saatpahan nähdä! Maailmassa on paljon toisin kuin miksi sen
kuvittelemme!
-- Niin on, jumala paratkoon!
Puolen tunnin päästä olivat he työväenyhdistys Pohjantähden suuressa
salissa, joka jo oli täynnä väkeä! Falkin musta hännystakki ei tehnyt
hyvää vaikutusta ja hän sai synkeistä kasvoista monta nyreää katsetta.
Olle esitteli Falkin pitkälle, hoikalle, yskivälle ja intohimoisen
näköiselle miehelle:
-- Puuseppä Eriksson!
-- Vai niin, sanoi tämä. Onko tämäkin niitä herroja, jotka tahtovat
päästä valtiopäiville? Siksi on hän ulkonäköjään minusta kuitenkin
liian hinterä!
-- Ei, ei, sanoi Olle, hän tulee lehden puolesta!
-- Minkä lehden! On niin monenlaisia lehtiä! Ehkä hän on tullut tänne
tekemään meistä pilaa?
-- Ei suinkaan, sanoi Olle; hän on työväen ystävä ja on tekevä kaikki
teidän puolestanne!
-- Vai niin, se on eri asia! Mutta minä pelkään tuollaisia herroja;
muuan heistä asui meillä s.o. samassa talossa Valkeilla vuorilla; hän
oli varaisäntänä -- Struve oli sen kanaljan nimi.
Vasara paukahti ja puheenjohtajan tuolille kävi keski-ikäinen mies
istumaan. Se oli vaunumaakari Löfgren, kaupunginvaltuusmies ja Litteris
et Artibus mitalin omistaja. Harjaantuneena hoitamaan kunnallisia
toimia oli hän saavuttanut suuren teatteritottumuksen ja hänen
ulkomuotoonsa oli tullut kunnianarvoisuuden leima, joka osasi hillitä
myrskyjä ja tukahuttaa rähinää. Suuri tuomarin peruukki varjosti
leveitä kasvoja, joita poskiparta ja silmälasit koristivat.
Hänen vieressään istui kirjuri ja Falk tunsi hänet palkkiovirkamieheksi
suuresta kollegiosta. Hänellä oli nenäkakkulat ja hän ilmaisi
talonpoikaisella irvistelyllä hylkäyksensä melkein kaikesta, mitä
sanottiin. Ensimmäisellä penkillä, puheenjohtaja-korokkeen ääressä
istuivat ylhäisemmät jäsenet, upseerit, virkamiehet, tukkukauppiaat,
jotka voimakkaasti kannattivat kaikkia lojaalisia ehdotuksia ja
etevämmällä parlamenttarisella kyvyllään tukahuttivat kaikki
uudistushankkeet.
Kirjuri luki pöytäkirjan, jonka ensimmäinen penkki hyväksyi ja
tarkisti. Sitten esitettiin ensimmäinen keskustelukysymys.
-- "Valmistusvaliokunta ehdottaa, eikö työväenliitto Pohjantähti
puolestaan tahtoisi lausua sellaista paheksumista, jota jokaisen
oikein ajattelevan kansalaisen täytyy tuntea niitä laittomia liikkeitä
kohtaan, joita lakkojen nimellä tapahtuu melkeinpä koko Europassa".
-- Katsooko liitto...
-- Jaaa! äänsi ensi penkki.
-- Herra puheenjohtaja! huusi puuseppä Valkeilta vuorilta.
- Kuka siellä rähisee? kysyy puheenjohtaja tirkistäen silmälasiensa
alta kuin aikoisi hän ottaa esille rottingin.
-- Ei täällä kukaan rähise; minä pyysin puheenvuoroa! sanoi nikkari.
-- Kuka minä?
-- Puuseppämestari Eriksson!
-- Onko hän mestari? Milloin hän siksi tuli?
-- Minä olen kisälliksi oppinut eikä minulla koskaan ole ollut varoja
pyytää porvarioikeuksia, mutta minä olen yhtä taitava kun joku
toinenkin ja työskentelen itsekseni! Sen minä sanon!
-- Olisiko puusepänsälli Eriksson hyvä ja istuisi eikä häiritsisi meitä
enää. -- Katsooko liitto, että asiaan on vastattu myöntävästi?
-- Herra puheenjohtaja!
-- Mistä on kysymys?
-- Minä pyydän puheenvuoroa! Ja kuulkaakin se, herra! ärjäsi Eriksson.
-- Erikssonilla on puheenvuoro! mumistiin takaa.
-- Kisälli Eriksson -- kirjottaako hän nimensä x:llä vai z:lla? kysyi
puheenjohtaja, jolle kirjuri oli kuiskannut.
Ensi penkillä nauraa hohotettiin.
-- Minä en kirjota ollenkaan, hyvät herrat, minä keskustelen! sanoi
puuseppä silmät hehkuen; niin, sen minä teen! Jos minulla olisi sana
vallassani, sanoisin minä lakkolaisten olevan oikeassa, sillä jos
mestarit ja patruunat lihovat, jotka eivät tee muuta kuin juoksevat
touhuamassa kunniatervehdyksillä ja muilla reissuilla, niin se maksaa
työmiehen hien! Mutta me tiedämme kyllä, miksi te ette tahdo maksaa
meidän työtämme; siksi, ett'emme me saisi äänestää valtiopäiville,
sillä sitä pelätään...
-- Herra puheenjohtaja!
-- Ratsumestari von Sporn!
-- Ja sen me kyllä tiedämme, että taksoituslautakunta alentaa veron,
niin pian kun se on noussut tuohon numeroon. Jos minulla olisi sana
vallassani, sanoisin minä vielä paljon enemmän, mutta se hyödyttää niin
vähän...
-- Ratsumestari von Sporn!
-- Herra puheenjohtaja, hyvät herrat! On sangen odottamatonta,
että seurassa sellaisessa kuin tämä, joka aina (nyt viimeksi
ruhtinashäissä) arvokkaalla esiintymisellään on saavuttanut niin hyvän
nimen, henkilöiden, joilta täydellisesti puuttuu parlamenttaarinen
laadullisuusaisti, sallitaan saattaa huonoon valoon arvossa pidetty
liitto osottamalla julkeaa ja häikäilemätöntä halveksumista kaikkia
muotoseikkoja kohtaan. Uskokaa minua, hyvät herrat, sellaista ei olisi
tapahtunut maassa, jossa jo nuoruudesta asti on opittu sotilaallista
nuhteettomuutta...
-- (Yleinen asevelvollisuus! sanoi Eriksson Ollelle).
-- ... jossa on totuttu hillitsemään itseään ja muita! Minä lausun
sen yhteisen toivomuksen, ettei enää tuollaista häiritsevää kohtausta
toistamiseen joukossamme tapahtuisi ... sanon joukossamme -- sillä
minäkin olen työmies ... me olemme kaikki työmiehiä Kaikkivaltiaan
edessä ... ja minä sanon tämän tämän liiton jäsenenä, ja se päivä
olisi surun päivä, jolloin minun pitäisi peruuttaa ne sanat, jotka
minä eräässä toisessa kokouksessa tässä muuanna päivänä -- niin,
asevelvollisuuden ystävien kansallisliiton kokouksessa! -- lausuin:
minä ajattelen suurta Ruotsin työmiehestä!
-- Hyvä! Hyvä! Hyvä!
-- Katsooko liitto valmistusvaliokunnan ehdotukseen vastatun
myöntävästi?
-- Jaa! Jaa!
Toinen kysymys: -- "Yksityisen esityksentekijän ehdotuksesta saa
valmistusvaliokunta ehdottaa, eikö työväenliitto, h.k.k. Taalain
herttuan ripillepääsyyn nähden, tunnustukseksi Ruotsin työmiehen
kiitollisuudenvelasta kuningashuonetta kohtaan ja nyt erikoisesti
ilmaistakseen paheksumistaan niitten työväen levottomuuksien johdosta,
jotka Kommuunin nimellä raivoavat Ranskan pääkaupungissa, yhtyisi
keräämään varoja kunniakirjaksi, jonka arvo kuitenkaan ei saisi nousta
yli kolmentuhannen riksin."
-- Herra puheenjohtaja!
-- Tohtori Haberfeld!
-- Ei, minä sitä, Eriksson, pyysin puheenvuoroa!
-- Vai niin! No! Erikssonilla on puheenvuoro!
-- Minä ilmottaisin, ettei työmies ole tehnyt Parisin kommuunia,
vaan että virkamiehet, asianajajat -- upseerit, juuri tuollaiset
asevelvolliset -- ja sanomalehtikirjurit sen tekivät! Jos minulla olisi
sana vallassani, niin pyytäisin minä näitä herroja tuomaan esille
tunteensa ripillepääsyalbumissa!
-- Katsooko liitto kysymykseen vastatun myöntyvästi?
-- Jaa! Jaa!
Ja sitten alkoi kirjuri kirjottaa ja ruvettiin kirjotettua vertailemaan
ja juttelemaan ihan kuin itse valtiopäivillä.
-- Onko täällä aina tällaista? kysyi Falk.
-- Onko tämä herran mielestä hauskaa? vastasi Eriksson. Tämä on niin
hirvittävää, että voisi repiä hiukset päästään. Tahtoisin nimittää
tätä turmeltumiseksi ja petturuudeksi. Omanvoitonpyyntiä vain ja
raukkamaisuutta; ei ainoatakaan miestä, jolla olisi sydäntä ja joka
voisi viedä asiata eteenpäin; siksi tuleekin siitä sellaista kuin tulee!
-- Mitä siitä tulee?
-- Saammepahan nähdä! -- sanoi puuseppä tarttuen Ollen käteen. Oletko
valmis? jatkoi hän. Seiso kannallasi, sillä täällä sinua arvostellaan!
Olle nyökäytti ovelasti päätään.
-- Koristekuvanveistäjänsälli Olof Montanus on ilmottautunut pitämään
esitelmän Ruotsista, alkoi puheenjohtaja; aihe tuntuu minusta koko
laajalta ja ylimalkaiselta, mutta jos hän lupaa pitää sen puolessa
tunnissa, niin me kai kuuntelemme; vai mitä herrat sanovat?
-- Kyllä!
-- Herra Montanus, olkaa hyvä ja astukaa esiin.
Olle pudistelihe kuin koira ennenkuin hyppää ja meni esille joukon
läpi, joka katseillaan häntä tarkasteli.
Puheenjohtaja alkoi keskustelun ensi penkin kanssa ja kirjuri
haukotteli, ennenkuin otti esille sanomalehden, osottaakseen miten
vähän hän aikoi esitelmää kuunnella.
Mutta Olle nousi korokkeelle, painoi kiinni suuret silmäluomensa,
purasi muutaman kerran uskotellakseen kuulijoille, että hän alkoi,
ja kun tuli oikein hiljaista, niin hiljaista, että voi kuulla, mitä
puheenjohtaja sanoi ratsumestarille, alkoi hän.
-- Ruotsista. -- Muutamia näkökohtia.
Seurasi äänettömyys.
-- Hyvät herrat! Sallittanee kai pitää varmempana kuin ainoastaan
todistamattomana otaksumana, että meidän päiviemme hedelmällisin aate
ja voimakkain pyrkimys on poistaa ahdasmielinen kansallistunto, joka
erottaa kansat toisistaan ja saattaa ne vihollisiksi toisiaan kohtaan;
olemme nähneet ne keinot, joita tähän tarkotukseen käytetään --
maailmannäyttelyt ja niiden vaikutukset -- kunniadiplomit!
(Katsottiin toisiaan kysyvästi. -- "Mikäs pistos tuo oli?" sanoi
Eriksson. "Se tuli liian äkisti, muuten oli hyvä!")
-- Ruotsin kansa kulkee, kuten aina, tässäkin suhteessa sivistyksen
etunenässä ja on suuremmassa määrässä kuin mikään muu sivistynyt
kansakunta osannut saattaa kosmopoliittisen aatteen hedelmiä kantavaksi
ja, jos saa tuomita sen mukaan, mitä numerot osottavat, on se jo
päässyt hyvin pitkälle. Tähän ovat harvinaisen suotuisat seikat
vaikuttaneet ja niitä aion minä nyt hetkisen lähemmin tarkastella,
siirtyäkseni sitten johonkin helpommin sulavaan, kuten hallitusmuotoon,
verotiloihin ja muuhun sellaiseen.
("Tästä tulee pitkä", sanoi Eriksson tuupaten Falkia kylkeen; "mutta
hän on huvittava!")
-- Ruotsi on, kuten joka mies tietää, alkuaan saksalainen siirtomaa,
ja kieli, joka on säilynyt kutakuinkin puhtaana aina meidän
päiviimme asti, on alasaksaa kaksinetoista murteineen. Tämä seikka,
nimittäin vaikeus, joka eri maakunnilla on ymmärtää toisiaan,
on suuresti vaikuttanut epäterveellisen kansallisuuskäsitteen
kehittymisen vastustamiseksi. Muut onnelliset seikat ovat kuitenkin
estäneet yksipuolista saksalaista vaikutusta, joka kerran meni niin
pitkälle, että Ruotsi oli Saksaan liitetty maakunta, kuten Albrecht
Mecklenburgilaisen aikana. Tähän luen minä ensiksikin tanskalaisten
maakuntien, Skånen, Hallandin, Blekingen, Bohusläniin ja Dalslandin
vallotuksen; Ruotsin rikkaimmissa maankunnissa asuu tanskalaisia,
jotka yhä vielä puhuvat maansa kieltä ja kieltäytyvät tunnustamasta
ruotsalaista valtaa.
("Mihinkä Herran nimessä hän aikoo? Onko hän hullu?")
-- Skånelainen, esimerkiksi, pitää vielä tänäkin päivänä Köpenhaminaa
pääkaupunkinaan ja skånelaiset ovat valtiopäivillä hallitusvastaisena
puolueena. Samaten on tanskalaisen Gööteporin laita, joka ei tunnusta
Tukholmaa valtakunnan pääkaupungiksi; siellä on kuitenkin nyttemmin
englantilaisilla etusija ja he ovat perustaneet siirtokunnan. Tämä
kansa, Englannin kansa, kalastaa rannikolla ja hallitsee kaupungissa
talvisin melkein kaikkea suurkauppaa; kesäsin matkustavat he takaisin
ja nauttivat kokoamistaan aarteista kodeissaan Skotlannin ylängöillä.
Erinomaisen kelpo kansaa muuten! Englantilaiset ylläpitävät myöskin
suurta sanomalehteä, jossa he kiittävät omia töitään, toistenkaan töitä
juuri moittimatta.
Sitten on meidän kiinnitettävä huomiomme niihin maahanmuuttoihin, joita
silloin tällöin on tapahtunut. Suomalaismetsissä on meillä suomalaisia,
mutta on niitä pääkaupungissakin, jonne ovat tulleet maassaan
vallitsevina vaikeina valtiollisina aikoina.
Meidän suuremmissa rautatehtaissamme on paljon wallooneja, jotka ovat
tulleet tänne 1600-luvulla ja jotka vielä tänäkin päivänä puhuvat
murteellista ranskaansa. Kuten tunnettua, on eräs wallooni pannut
toimeen Ruotsin uuden valtiosäännön, joka on otettu Walloniasta.
Vankkaa kansaa ja sangen rehellistä!
("Ei, mutta mitä hittoa tämä on!")
-- Kustaa Aadolfin aikana muutti tänne suuri joukko skottlantilaista
rojua ja värväytyi sotilaiksi, jonka vuoksi he pääsivät
ritarihuoneeseenkin!
Itärannalla on paljon perheitä, joiden perintötavat viittaavat muuttoon
Liivinmaasta ja muista slaavilaisista maakunnista, jonka vuoksi siellä
usein tapaa puhtaasti tattarilaisia tyyppejä.
Minä väitin, että Ruotsin kansa on hyvää kyytiä vierottumassa
kansallisuudestaan! Avatkaa Ruotsin aatelin vaakunakirja ja laskekaa,
montako ruotsalaista nimeä siitä löydätte. Jos niitä on päälle 25
prosentin, niin saatte leikata minulta nenän poikki, hyvät herrat!
Avatkaa osotekalenteri noin umpimähkään; minä olen itse laskenut
G-kirjaimen ja sen 400 nimestä oli 200 ulkomaalaista. Mikä siihen on
syynä? Niitä on monta, mutta pääasiallisimpia: ovat: ulkomaalaiset
hallitsijasuvut ja vallotussodat. Kun ajattelee, kuinka moni
halju on istunut Ruotsin valtaistuimella, niin täytyy ihmetellä,
että kansa vielä tänäkin päivänä voi olla niin kuningasmielinen.
Sellaisen perustuslainmääräyksen, että Ruotsin kuninkaan on aina
oltava ulkomaalainen, täytyy ehdottomasti johtaa suoraan päämäärään,
epäkansallistumiseen; ja niin se on tehnytkin! Että maalle on hyödyksi
tällainen vieraisiin kansakuntiin liittyminen, siitä olen vakuutettu,
sillä mitään se ei voi kadottaa, koska kadottaa ei voi sitä, mitä
ei ole olemassa. Kansalta puuttuu yksinkertaisesti kansallisuus, ja
sen huomasi Tegnér 1811 ja sitä hän niin ahdasnäköisesti valittaa
Sveassaan, mutta se oli liian myöhään, sillä sotaväenotot noiden
tuhmien vallotussotien aikana olivat jo tärvelleet rodun. Siitä yhdestä
ainoasta miljoonasta asukkaita, joka maassa oli Kustaa II Aadolfin
aikana, otettiin sotaväkeen ja tärveltiin 70,000 täysimittaista miestä.
Kuinka monta miestä Kaarle X:s, XI:s ja XII:s tärvelivät en voi sanoa,
mutta voi ymmärtää, minkälaista sukua kotona olevat siittivät, kun
kaikki olivat hylättyjä ruuminraakkeja!
Palaan lausuntooni, että meillä ei ole kansallisuutta. Voiko
kukaan mainita minulle mitään ruotsalaista Ruotsissa, muuta kuin
mäntymme, kuusemme ja rautakaivoksemme, joita niitäkään ei kohta enää
markkinoilla tarvita! Mitä ovat kansanlaulumme? Huonoja käännöksiä
ranskalaisista, englantilaisista ja saksalaisista romansseista! Mitä
ovat kansallispuvut, joiden katoamista me suremme? Vanhoja räsyjätteitä
keskiajan herraspuvusta! Jo Kustaa I:sen aikana pyysivät taalalaiset,
että rangaistaisiin niitä, jotka pitivät tikattuja ja kirjavia
vaatteita, luultavasti eivät kirjavat hovipuvut, burgundilainen
vaateparsi, vielä olleet tulleet Taalainmaan tytöille! Ja varmasti on
heillä ollut useita kuosien muutoksia sen jälkeen!
Sanokaa minulle edes yksikään ruotsalainen runoteos, taideteos,
sävelteos, joka on puhtaasti ruotsalainen, joka sen erottaisi kaikista
ei-ruotsalaisista! Näyttäkää minulle yksi ruotsalainen rakennus! Niitä
ei ole, ja jos on, niin ne ovat joko huonoja tahi ulkomaalaisten
mallien mukaan tehtyjä.
En luule sanovani liikoja väittäessäni, että Ruotsin kansa on lahjaton,
pöyhkeä, orjamielinen, kateellinen, pikkumainen ja raaka kansakunta! Ja
siksi kulkee se kohti häviötään suurin askelin!
(Nyt syntyi salissa melu! Katkonaisia huutoja Kaarle XII:sta kuului
kuitenkin yli metelin.)
-- Hyvät herrat, Kaarle XII:s on kuollut, ja antakaa hänen nyt
nukkua seuraavaan riemujuhlaan asti! Häntä me saamme kiittää
epäkansallistumisestamme, ja siksi pyydän minä herroja yhtymään
nelikertaiseen eläköönhuutoon! -- Hyvät herrat! Eläköön Kaarle XII:s!
("Pyydän kutsua seuraa järjestykseen!" huusi puheenjohtaja.)
-- Voiko ajatella suurempaa nautamaisuutta kansassa, jonka pitää
muualta käsin opetella runoilemaan! Ajatelkaa noita härkiä, jotka
kulkivat aurankurjessa 1600 vuotta eivätkä hoksanneet ruveta tekemään
viisuja! Mutta sitten ilmestyi muuan veijari Kaarle XI:nnen hovista
tärvelemään koko epäkansallistuttamistyön! Ennen kirjotettiin saksaksi,
mutta nyt piti kirjotettaman ruotsiksi! Pyydän sen vuoksi herroja
yhtymään kanssani huutoon: Alas tuo tuhma koira Georg Stjernhjelm!
("Mikä hänen nimensä oli?"--"Edvard Stjernström!" Puheenjohtaja lyö
nuijan pöytään! Hälinää! "Jo riittää! Alas kavaltaja! Hän tekee meistä
pilkkaa!")
-- Ruotsin kansa osaa vain huutaa ja tapella, kuulen ma! Ja koska
minä en saa jatkaa enkä puhua hallituksesta enkä kruununverotiloista,
niin tahdon vain sanoa, että tuollaiset orjamaiset lurjukset, joitten
puheita tänä iltana olen kuullut, ovat kypsiä yksinvaltiuteen koska
tahansa! Ja te saatte sen! Uskokaa pois! Te saatte yksinvaltiuden!
(Tuuppaus takaapäin työnsi sanat puhujan kurkusta, ja hän tarttui nyt
puheenjohtajan pöytään pysytelläkseen paikallaan.)
-- Ja kiittämätön suku, joka ei tahdo kuulla totuutta...
("Ajakaa hänet ulos! Repikää hänet palasiksi!" Olle viskattiin alas
korokkeelta, mutta vielä viime silmänräpäyksessäkin huusi hän kuin
hullu iskujen ja lyöntien sataessa: "Eläköön Kaarle XII:s. Alas Georg
Stjernhjelm!")
Olle ja Falk olivat kadulla.
-- Mikä sinulle tuli? kysyi Falk; kadotitko järkesi?
-- Luulenpa melkein! Olin lukenut puhettani lähes kuusi viikkoa, tiesin
täsmälleen, mitä minun piti sanoa, mutta tullessani esiin ja nähdessäni
kaikki nuo silmät rikkoontui kaikki; koko minun taidokas todisteluni
sortui kuin muurarinteline, tunsin maan vajoovan jalkaini alla ja
kaikki ajatukset menivät sekaisin! Oliko se hyvin hassua?
-- Oli se, ja sinä saat kyllä sanomalehdet niskaasi!
-- Se on ikävää se! Ja minusta kaikki oli niin selvää! Mutta oli
sentään suloista saada hieman korventaa heitä!
-- Sinä vahingoitat asiaasi tuolla tavalla etkä voi enää koskaan päästä
esiin!
Olle huokasi.
-- Mitä Herran nimessä sinulla oli Kaarle XlI:nnen kanssa tekemistä? Se
oli pahinta kaikesta!
-- Elä kysy! Minä en tiedä mitään!
-- Rakastatko sinä vielä työmiestä? jatkoi Olle.
-- Minä surkuttelen häntä, joka antaa onnenonkijain viedä itseään
harhaan, enkä minä koskaan jätä hänen asiaansa, sillä hänen asiansa
on lähiajan kysymys eikä koko teidän politiikkanne ole siihen nähden
penninkään arvoista!
Olle ja Falk vaelsivat pitkin katuja ja tulivat pian kaupunkiin,
kävelivät Lilla Nygatanilla, jossa menivät kahvila Naplekseen.
Kello oli nyt 9 ja 10 välillä ja kahvila oli melkein tyhjä. Siellä
istui vain yksi ainoa vieras tiskin luona olevan pöydän ääressä.
Hän luki erästä kirjaa tytölle, joka istui vieressä ommellen. Ryhmä
näytti hyvin sievältä ja kodikkaalta, mutta mahtoi tehdä voimakkaan
vaikutuksen Falkiin, sillä hän teki äkillisen liikkeen ja hänen
kasvonilmeensä muuttui.
-- Sellén! Sinäkö täällä! Hyvää iltaa, Beda! sanoi Falk teeskennellyn
sydämellisesti, mikä hänelle oli hyvin vierasta, ottaessaan nuorta
tyttöä kädestä.
-- Kas, veli Falk, sanoi Sellén. Löytääkö veli tännekin! Aavistin
jotain olevan tekeillä, koskapa näemme toisiamme niin harvoin
Punaisessa Huoneessa.
Falk ja Beda vaihtoivat silmäyksen. Nuorella tytöllä oli hieno
ulkomuoto ollakseen tällaisessa paikassa; hienot, älykkäät kasvot,
joista kuvastui suru; solakka vartalo, jonka viivat olivat vallattomat,
mutta kainot; silmät kulmautuivat vähän ylöspäin ikäänkuin tähystäen
taivaalta onnettomuutta, mutta osasivat muuten leikkiä kaikkia niitä
leikkejä, mitä hetkellinen luonne kulloinkin osaa keksiä.
-- Kylläpä sinä olet totinen! sanoi hän Falkille katsoen neulettaan.
-- Olen ollut vakavassa kokouksessa, sanoi Falk punastuen kuin tyttö.
Mitä te luitte?
-- Minä luin Faustin Omistelmuksen, sanoi Sellén, ojentaen kätensä
leikkiäkseen Bedan neuleella.
Synkkä varjo nousi Falkin otsalle. Keskustelu kävi väkinäiseksi ja
sietämättömäksi. Olle istui vaipuneena mietteisiin, jotka näyttivät
koskevan itsemurhaa.
Falk pyysi sanomalehden ja sai "Lahjomattoman". Yht'äkkiä hän
hoksasi, ettei hän ole muistanut katsoa, mitä se on kirjottanut
hänen runoistaan. Hän avasi lehden ja vilkasi kolmannelle sivulle;
sieltä hän löysi mitä etsi. Siinä ei ollut kohteliaisuuksia, mutta ei
törkeyksiäkään, sillä arvostelu oli kirjotettu todellisella ja syvällä
mielenkiinnolla. Arvostelijan mielestä ei Falkin runous ollut parempaa
eikä huonompaa kuin muidenkaan samanaikuisten, vaan yhtä itsekästä
ja merkityksetöntä; se kosketteli ainoastaan kirjailijan yksityisiä
asioita; luvattomia suhteita, luuloteltuja tai todellisia, kiemaili
pikkusynneillä, mutta ei suuria surrut: se ei ollut rahtuakaan parempaa
kuin englantilainen toalettirunous, ja kirjailija olisi aivan hyvin
voinut panna teräspiirroksen itsestään kirjan alkuun, niin olisi
teksti ollut kuvitettukin y.m. Nämä yksinkertaiset totuudet tekivät
syvän vaikutuksen Falkiin, joka oli ainoastaan lukenut Harmaanviitan,
Struven kirjottaman ostokehotuksen ja Punahilkan persoonallisesta
hyväntahtoisuudesta lähteneen arvostelun. Hän jätti lyhyesti hyvästi ja
nousi lähteäkseen.
-- Joko sinä menet? kysyi Beda.
-- Jo! Tavataanko huomenna?
-- Kyllä, kuten tavallista! Hyvää yötä!
Sellén ja Olle seurasivat mukana ulos.
-- Se on herttainen elävä, tuo tyttö, sanoi Sellén, kun jonkun aikaa
olivat kävelleet ääneti pitkin katua.
-- Pyydän, että puhut vähän varovaisemmin hänestä!
-- Ymmärrän, veli on rakastunut häneen?
-- Niin olen ja toivon, että suot sen minulle anteeksi!
-- Tietysti, en minä tielle tule!
-- Pyydän, ettet ajattele hänestä mitään pahaa...
-- Sitä en teekään! Hän on ollut teatterissa...
-- Mistä sen tiedät! Siitä hän ei koskaan ole puhunut minulle mitään!
-- Ei, mutta minullepa on! Ei saa koskaan uskoa tuollaisia pieniä
penteleitä!
-- No, eihän siinä mitään pahaa ole! Minä aion ottaa hänet paikastaan
niin pian kuin voin; meidän seurustelumme rajottuu siihen, että joka
aamu klo 8 kävelemme Hagaan ja juomme vettä lähteestä.
-- Miten viatonta! Ettekö koskaan mene ulos syömään iltasin?
-- Ei koskaan ole pälkähtänyt päähänikään esittää hänelle niin
sopimatonta ehdotusta, jonka hän halveksien hylkäisi! Sinä naurat,
sinä; tee se; minä uskon vielä naiseen, joka rakastaa, kuulukoon hän
mihin luokkaan tahansa, niin, olkoon hänen menneisyytensä kuinka
kirjava hyvänsä! Hän on sanonut minulle, ettei hänen elämänsä ole
ollut puhdas, mutta olen luvannut, etten koskaan kysele mitään hänen
menneisyydestään!
-- Se on siis oikein vakavaa!
-- On, se on vakavaa!
-- Se on eri asia! Hyvää yötä, veli Falk! Olle tulee kai minun kanssani!
- Hyvää yötä!
-- Falk parka, sanoi Sellén Ollelle; nyt hänenkin täytyy juosta
kujanjuoksunsa, mutta niinhän se on; se on niinkuin hampaitten
vaihtuminen; ei tule miestä ennen kuin on ollut oma historiansa!
-- Minkälainen on tyttö sitten? kysyi Olle pelkästä kohteliaisuudesta,
sillä hänen ajatuksensa olivat kaukana.
-- Hän on kyllä tavallaan hyvä, mutta Falk ottaa asian vakavasti; niin
on tyttökin ottavinaan niin kauvan kuin luulee voivansa hänet voittaa,
mutta jos asia viipyy, niin hän väsyy, eikä ole laisinkaan varmaa, eikö
tyttö etsi sillä välin jostain muualta ajanviettoa itselleen. Ei, te
ette voi käsitellä tällaisia asioita; ei saa kehvellellä turhia, vaan
tarttua heti käsiksi, muutoin tekee sen joku toinen. Etkö sinä koskaan,
Olle, ole ollut tällaisilla asioilla?
-- Kotona maalla minä tein meidän piialle lapsen ja isä ajoi minut sen
vuoksi talosta. Sen jälkeen en ole tahtonut niille sylkäistäkään!
-- Tuo nyt ei ollut niin erikoista! Mutta tulla petetyksi, kuten
sanotaan, se tuntuu, se; voi! voi! voi! Hermojen täytyy olla kuin
viulunkielet, jos mieli sitä leikkiä leikkiä! Saa nähdä, kuinka Falk
sen hitsin kestää; on sellaisia luonteita, jotka antavat tuollaisen
vaikuttaa liian syvästi itseensä, ja se on tuhmaa! -- Vai niin, portti
on auki! Astu sisään, Olle; toivon, että siellä on vuoteet laitettuna,
niin että saat maata oikein hyvin; mutta saat suoda anteeksi vanhalle
siivoojattarelleni, ettei hän voi oikein kunnollisesti patjaa pöyhiä;
hänellä on niin huonot peukalovoimat, näes, joten vuode kenties tuntuu
hieman paakkuiselta ja kovalta.
He olivat kavunneet rappusia ylös ja olivat nyt perillä.
-- Astu sisään, astu sisään! sanoi Sellén. Tuntuu siltä kuin ei Stava
olisi tuulettanut täällä, tahi kenties on hän pessyt lattian; minusta
täällä haisee siltä.
-- Mitä ilvehdit, kuinka täällä voisi lattiata pestä, kun ei sitä ole
olemassakaan.
-- Eikö ole? Se on eri asia! Mihin se on joutunut? Ehkä se on palanut?
No, yht' lystiä! Saamme kai silloin maata maaemollamme, tai soralla,
mitä hän lienee!
He paneutuivat vaatteet yllään lattiatäytteelle, tehtyään vuoteen
taulukankaan palasista ja vanhoista piirustuksista ja pantuaan kumpikin
salkun päänalusekseen. Olle raappasi valkeata, otti housuntaskustaan
kynttilän pätkän ja asetti sen viereensä lattialle; heikko valo lepatti
suuressa, tyhjässä atelieessa ja näytti tekevän tavatonta vastarintaa
pimeydelle, jota tukuttain tulvi sisään suurista ikkunoista.
-- Onpa kylmä ilta, sanoi Olle vetäen esille rasvaisen kirjan.
-- Kylmä? Ei! Ulkona on vain kaksikymmentä astetta ja silloin täällä
sisällä on vähintään kolmekymmentä, me kun asumme niin korkealla. Mitä
luulet kellon olevan?
-- Minusta Johanneksen kello äsken löi!
-- Johanneksen? Ei niillä siellä kelloa ole! He ovat niin köyhiä, että
ovat panneet sen pois.
Tuli pitkä äänettömyys, jonka Sellén ensin rikkoi.
-- Mitä sinä luet, Olle?
-- Samapa se mitä!
-- Samako? Etkö ymmärrä olla kohtelias ollessasi vieraissa?
-- Tämä on vanha keittokirja, jonka olen lainannut Ygbergiltä.
-- Elä, hitossa, onko? Luetaanpa hieman; minä en ole syönyt muuta kuin
kupillisen kahvia ja kolme lasia vettä tänään.
-- Mitä lajia tahdot? sanoi Olle selaillen kirjaa. Tahdotko kalaruokaa?
Tiedätkö, mitä marjoneesi on?
-- Marjoneesi? En! Lueppas! Se kuulostaa hyvältä!
-- No, kuunteleppas nyt sitten! "139. Marjoneesia. Voita, jauhoja
ja vähän englantilaista sinappia käristetään ja hämmennetään
hyvään lihaliemeen. Kun se kiehuu, hämmennetään joukkoon muutamia
munankeltuaisia; jonka jälkeen se saa jäähtyä".
-- Ei, hyi hitto, ei siitä tule kylläiseksi...
-- Noo, ei se vielä loppunut. "Hienoa ruokaöljyä, viinietikkaa, vähän
kermaa ja valkopippuria" --, niin, kyllä minäkin nyt huomaan, ettei se
kelpaa. Tahdotko jotain tukevampaa?
-- Haeppas kaalikääreet; ne ovat parasta, mitä tiedän!
-- En minä jaksa lukea ääneen, anna minun olla!
-- No, lue nyt vaan!
-- Ei, anna minun olla rauhassa!
Seurasi taas äänettömyys. Sitten sammutettiin kynttilä ja tuli aivan
pimeä.
-- Hyvää yötä, Olle; kääri ympärillesi, ettet palele.
-- Mitä minun pitää kääriä?
-- En minä tiedä. Eikö sinusta ole hauskaa elää tällaista elämää?
-- Ihmettelen, miks'ei tehdä itsemurhaa, kun on näin kylmä!
-- Ei pidä tehdä! Minusta on mieltäkiinnittävää nähdä, miten tässä
lopuksi käy.
-- Onko sinulla vanhempia, Sellén?
-- Ei, minä olen äpärä; onko sinulla?
-- On, mutta se on samantekevä!
-- Sinun pitää olla kiitollinen kaitselmukselle, Olle; aina pitää olla
kiitollinen kaitselmukselle -- vaikka en minä juuri tiedä, mitä se
hyödyttää! Kai sen niin olla pitää!
Tuli taasen äänettömyys; tällä kertaa häiritsi Olle.
-- Nukutko sinä?
-- En, minä mietiskelen tässä Kustaa Aadolfin patsasta; uskotko, että...
-- Eikö sinua palele?
-- Palele? Täällähän on niin lämmin!
-- Oikeaa jalkaani ei enää tunnu olevankaan.
-- Vedä värilaatikko päällesi ja pistä pensselit ympärillesi, niin on
parempi.
-- Uskotko, että kenenkään elämä on ollut näin vaikeata kuin meidän?
-- Vaikeata? Onko vaikeata meidän, joilla on katto päämme päällä! On
akatemian professoreja, joilla on kolmikulmainen hattu ja miekka, ja
joiden on ollut paljon vaikeampaa kuin meidän. Professori Lundström
on nukkunut puolet huhtikuuta Humlegårdin teatterissa! Se minusta oli
upeata! Hänellä oli koko vasen häränsilmä hallussaan, ja hän väittää,
ettei ainoakaan permantopaikka ollut tyhjänä klo 1:n jälkeen yöllä;
talvisin aina hyvä huone, mutta kesäsin huono! Hyvää yötä, nyt minä
nukun!
Ja Sellén kuorsasi. Mutta Olle nousi ylös ja käveli edestakaisin
lattialla, kunnes, idässä alkoi valjeta; silloin armahti päivä häntä
antaen hänelle levon, jota yö ei ollut suonut.