Mikko Mähönen oli viime aikoina käynyt sangen miettiväiseksi.
Kansakoulun kolmasluokkalaiset olivat usein tunnin kuluessa huomanneet
hänen siirtävän katseensa oppilaasta toiseen ja painautuvan sitten pää
kuukassa pöytää vasten miettimään. Silloin näkyi selvästi Mikko-sedän
paljas päälaki ja harmaantuneet hiukset vasemmalla korvallisella. Mutta
pojat eivät tahtoneet setää häiritä, vaan istuivat hiljaa paikoillaan,
sillä setä tiesi, millä vallattomia rangaista: hän ei olisi nuoskan
tultua lähtenyt heidän kanssaan lumisille eikä muihin kisoihin — ja
se olisi ollut kaikkein ikävimpää, sillä leikki ilman häntä olisi
menettänyt kaiken mehunsa. Toisinaan kesti hiljaisuutta minuutin,
toisinaan pari, ja sitten taas alkoi, ja useimmiten lienee se alkanut
juuri siitä asiasta, mitä Mikko pää kuukassa viimeksi oli miettinyt,
sillä hän tavallisesti katkaisi hiljaisuuden sanoilla: Mietin tässä
itsekseni... mitäs te, pojat, siitä arvelette? Ja pojat saivat kertoa
arveluitaan. Ne olivat usein mitä kummallisimpia arveluita, mutta
Mikko-setä kuunteli niitä kaikkia tavattomalla hartaudella.
Mikko-setä oli ollut opettajana puolisentoista vuosikymmentä ja oli
nyt ehtinyt ijässään puoliväliin viidennellekymmentä. Ylioppilaasta
ei ollut tullut "maisteria" muuta kuin arvonimeltään. Aviomiehestä
ei ollut tullut "perheen isää" muuta kuin niinikään nimeltään, sillä
naimisiin hän oli mennyt jo kahdenkymmenenviiden ikäisenä, saanut
lapsia kolme, joista ainoastaan nuorin, poika, oli jäänyt eloon,
menetettyään äitinsä jo ensimmäisellä ikävuodella. Poika, Pekka, istui
nyt parastaikaa luokalla isänsä opetettavana. Ja siinäpä lieneekin
ollut suurin syy siihen, että "Mikko-setä", joksi oppilaat opettajaansa
poikkeuksetta nimittivät sekä hänen itsensä kuullen että kuulematta,
niin usein vaipui mietteisiinsä. Jos seurasi hänen harmaiden silmiensä
kylmähköä katsetta oppitunnin kuluessa, niin se siirtyi pojasta
poikaan, rivistä riviin, kunnes luokan keskellä kohtasi kalpeat,
pellavatukan ympäröimät kasvot, jotka niin elävästi muistuttivat hänen
jo aikoja sitten manalle menneen vaimonsa kasvoja. Niissä Mikko-sedän
silmät viipyivät tavallista kauvemmin; — ja usein sitten — milloin vain
opetusaine viivyttelyä salli — pää nyykähti vasenta kättä vasten pöydän
varaan.
Poika muistutti aina isällensä aikoja, jolloin hänen, isän, elämässä
tapahtui käänne ja jolloin hän opetteli tyytymään vähään ja ohjaamaan
elämänsä jonkin tehtävän hyväksi. Kun suuret päämäärät romahtivat
kokoon, oli toki jälellä pienempiä, vaatimattomampia, mutta silti yhtä
tärkeitä, yhtä suuriarvoisia. Hän tyytyi opettajan vaatimattomaan
osuuteen. Ja Pekan, tuon hennon poikasen rinnalla oli kasvanut ja
kehittynyt hänen rauhansa, oma sisäinen rauhansa, ja itsetietoisuutensa
siitä, että hän oli hyödyllinen jäsen yhteiskunnassa. Vasta nyt hän
olisi ollut kypsä ja hyödyllinen perheen isäkin, jospa vain hänen
kotoinen perhepiirinsä olisi ollut laajempi. Mutta sen muodosti vain
pikku Pekka ja vanha kiukkuinen taloudenhoitajatar, joka niin usein
äkäpäissään keskeytti isän ja pojan sekä tämän kumppanien kotoiset
temmellykset.
Poika johti vielä jotain muutakin isän mieleen. Niitä ei tosin ollut
hauska muistella, mutta ne siitä huolimatta väikkyivät yhä tajunnan
kynnyksellä ja usein pujahtivat tietoisuuteen. Ne olivat mieltä
katkeroittavia "pikku kettuja", jotka aikoinaan olivat avioelämää
samentaneet. Oli hyvä, ettei Pekka tiennyt niistä mitään, mutta
luokalla oli niin monta muuta, jotka jokseenkin joka päivä saivat
olla todistajina vanhempien välisissä kinastuksissa. Uh, mitä myrkkyä
nuoriin sieluihin siten vuodatettiinkaan. Saattoiko koulu tehdä mitään
tämän asiantilan parantamiseksi? Tuskinpa! Ja jos saattoikin, niin
tokkopahan tahtoikaan. Kävihän kaikki niin virallisen kaavamaisesti.
Jos jokin tehtävä näytti vastenmieliseltä, niin ei muuta kuin lakikirja
esille — ja sieltä toki aina löytyi jonkinlaista tukea puolustukseksi
ja omaatuntoa rauhoittamaan. Kalpeiden kasvojen lukumäärä luokalla
lisääntyi vuosien kuluessa ja usean poikasen alkuaan kirkkaat silmät
saivat tuijottavan ilmeen.
Koululla oli oma lääkärinsäkin. Hän kävi syksyin keväin kerran ja
joskus talvenkin aikana luokkaa tarkastamassa. Asiantuntijan katseella
lääkäri tutki jokaista tilaisuudessa, josta edeltäkäsin oli oppilaille
ilmoitettu ja kehoitettu heidän panemaan puhdasta päälleen. Siinä
sattui olemaan korvatautinen, ja hänelle kirjoitti lääkäri lipun
kehoittaen käymään klinikassa. Antoipa hän Mikko-sedälle joukon
painettuja kaavakkeitakin sanoen:
— Jos esimerkiksi luokalla sattuu silmätautia ilmaantumaan, niin
lähettäkää sellainen sairas silmäklinikkaan.
— Jahah, vastasi Mikko-setä, että silmätautinen lähetetään
silmäklinikkaan.
— Niin, juuri niin, vastasi tohtori.
— Ja niin muodoin siis, jatkoi Mikko-setä, hammastautinen lähetetään
hammasklinikkaan?
Tohtori ei vastannut. Mikko-setä jatkoi:
— Mutta missäs tapauksessa potilas tohtorin itsensä luo lähetetään?
— Jaa, vastasi tohtori rykäisten, jos sattuu joitain erikoistapauksia.
— Ja-hah, erikoistapauksissa!
Ennen lähtöään kysyi vielä lääkäri:
— Onko sattunut joitain erikoistapauksia?
— En tiedä, herra tohtori, vastasi Mikko-setä, mutta yleistapauksia
täällä on lukuisasti.
— Mitä lajia ne ovat? kysyi lääkäri eloisasti.
— Nälkää — tai ellei nyt juuri pahinta nälkää, niin ainakin ravinnon
puutetta, vastasi Mikko-setä.
— Niin, jaa — sillehän emme mitään mahda, vastasi lääkäri ja poistui.
Mutta Mikko-sedän pää painui vasenta kättä vasten pöydän varaan
eikä hän huomannut, että oppilaat olivat jääneet seisomaan lääkärin
lähtiessä. Vasta kotvasen kuluttua hän virkahti:
— Istukaahan toki!
* * * * *
Eräänä keväisenä päivänä asteli Mikko-setä kaupungin ulkopuolella.
Siellä rakennettiin urheilukenttää. Osa siitä oli jo valmiina.
Tasaisella tanhualla liikkui runsaasti reippaita urheilijoita:
juoksijoita, keihäänheittäjiä, loikkaajia j.n.e. Toisaalla laskivat
jykevähartiaiset työmiehet perustusta kentän laajennukselle. Eräässä
paikassa paalutettiin liejuisaa maaperää, jotta saataisiin kentälle
tukeva perustus. Mutta olipa siellä toisenlaisiakin "rakentajia".
Valmiin kentän laidassa ryömi joukko poikasia. Heillä oli työaseina
pitkiä teräviä kiviä, suuria rautanauloja ja tukevia keppejä, joilla he
kaivoivat syvää kuoppaa valmiiseen kenttään.
— Mitäs te, pojat, hommaatte? kysyi Mikko-setä. Eräs joukosta kiepsahti
seisaalleen, pisti kädet housunhalkeamiin ja vastasi:
— Tahdommepa tietää, miten kenttä on saatu näin tasaiseksi. Siellä on
alla savea, ehkäpä sementtiäkin, ja pohjimmaisena kolahtelee kiviä.
Mikko-sedän päällikkyydellä täytettiin kuoppa ja tallattiin kovaksi ja
tasaiseksi. Ja pitipä Mikko-setä pitkän esitelmänkin siitä tavasta,
millä tietoja oli hankittava. Sitten hän johti poikaset kentän
rakennuspaikalle, missä he ilman muuta näkivät selvästi eri kerrokset
tasoituksen alla. Heidän hävityshalunsa tuli tyydytetyksi toisella
tavalla. Ja niinhän se näkyy käyvän, että jos pojalle hankkii uuden
leikkikalun, pakottavat hänen vaistonsa sen heti pilppuamaan pieniksi
palasiksi: hän tahtoo ehdottomasti tietää, mitkä salaperäiset voimat
sitä koossa pitävät ja mitä sen sisällä mahdollisesti liikkuu. Ellei
hän niin tee, ei hän ole terve. Mutta jos hän on itse tehnyt itselleen
leikkikalun, eipä hän sitä riko, — se on hänen paras tavaransa, jota
hän hoitaa ja vaalii. Mitenpä muutoin hän menettelisikään, sillä
tunteehan hän oman työnsä pienimmätkin mutkat.
Urheilukentälle saapui yhä uusia joukkueita, jotka näyttivät vähät
välittävän siitä, miten urheilukenttä oli rakennettu. Heidät oli
yhteiskunta jo kesyttänyt — sama yhteiskunta, joka rakennutti heille
urheilukentän yhteisillä varoilla. Mikko-setä kysyi itseltään: Miksi
tämä reipas joukko ei voinut itse rakentaa itselleen urheilukenttää?
Joka mies työhön vain — ja olisipa siitä syntynyt alaa. Sittepä
olisivat myöskin tienneet, millaisen perustan päällä he temmelsivät.
Mutta näinollen heistä ani harvat — tuskinpa ainoakaan — tunsivat
tämän urheilukentän rakennetta. Eikä se itse asiassa ollutkaan heille
minkään suuremman arvoinen, ei ainakaan sellaisen arvoinen kuin
pojalle hänen omatekoinen leikkikalunsa, jonka hän heti osaa laittaa
kuntoon, kun se on rikkoutunut. Mutta urheilijat eivät osanneet
korjata epäkuntoon mennyttä kenttäänsä; sen korjaamiseksi tarvittiin
sanomalehtikirjoituksia, anomuksia, päätöksiä... sanalla sanoen:
yhteiskunnan apua. Ja eikö urheilijoilla olisi aikaa tällaisiin
hommiin? Tai onko sitten niin, ettei urheilusta saa olla mitään
taloudellista hyötyä tai opetusta käytännöllisessä elämässä? Olisihan
itse tuo työ jo sellaisenaan urheilujen urheilua!
— Me elämme vielä satujen aikakautta, mietti Mikko-setä itsekseen.
* * * * *
Jo useana kesänä oli Mikko-sedällä ollut mukanaan maalla pari kolme
poikasta Pekan kumppanina kesää viettämässä. Monesti oli hänen mielensä
tehnyt perustaa oikein siirtola, johon voisi tulla nuoria kesäasukkaita
enemmältäkin. Mutta varattomuus oli kaiken tehnyt tyhjäksi. Vihdoin
hän päätti uskaltaa — kävi miten kävi. Ja näillä kävelyretkillään,
nähdessään, miten yksipuolisesti kaupunkilaisnuorison kehitys kävi,
hänen päätöksensä yhä varmistui. Lasten piti saada kesäistä virkistystä
maalla, raittiissa luonnossa, joka kuin itsestään luo ja kehittää ja
antaa keinoja elämän ylläpitämiseksi. Mikko-sedän mielestä ei ollut
kylliksi siinä, että ainoastaan muutamille oppilaille hankittiin tilaa
kesäsiirtoloissa ja että ainoastaan muutamat opettajat vuorottelivat
näiden siirtoloiden hoitajina, ei, vaan kaikkien opettajien oli
muodostettava siirtola kesäasuntoonsa. Hän tahtoi koettaa. Ja
Mikko-setä päätti seuraavaksi kesäksi ottaa luoksensa kymmenen
kesäsiirtolalaista.