Vierivä virta,
partaasi tunnen,
mutta sun soittos on soinnulta uusi.
Ei mulle enää
kirmaile kuohut,
ei mulle enää laula sun suusi.
Tuttava talo,
suojasi muistan;
en enää käyskele siellä kuin koissa.
Ihanat aamut,
itkujen illat,
rakkahat hahmot, kaikki on poissa.
Ah, oma sydän,
tää käsi, tää silmä,
vierahaks käynyt on vuosien mennen.
Ei käsi kättele,
ei silmä säihky,
ei sydän liekehdi niinkuin ennen.
Kuin majapaikka
vieraalla maalla
niin oma itse outo on mulle.
Ah, sitä päivää,
että sun jälleen
kodiksi tuntisin, ei enää tulle!
Mikä olen, koito?
Tomujyvä hiekassa,
sielu tomumajassa, halajava sinne,
kunne on syössyt
sydämestä hehku,
sylistä elämä... Minne, minne...?