Elämä, kuinka monin muodoin, nimin
sa vastaan tulet: narrin helistimin
ja traagillisen muusan murhevöin,
marttyyri-ilmein, mustin tihutöin!
Ja kuink' on arvaamaton tahtos linko,
— se mielipuolenko vai sankarinko? —
sa, joll' on ilon, irveen naamarit
ja hulluinhuoneen keisarkoturnit,
sa, jolle laulaa lemmenbarytoonit
ja mylvii kansanjuhla-megafoonit
ja jota palvoo klovnit, keikarit
ja latteen lallatuksen leikarit,
sa, jonka tahdin määrää sirkusmarssi!
Ma huokaan hiljaa: Elämä on farssi
ja voimannäytteet suurisuiset sen
ilvettä inhaa jälkeen ilvehen,
vain salatuulastusta, uhkaveikkaa,
vain päryaivastusta, kuperkeikkaa,
typeräin sattumien sumetta,
valhetta silkkaa, silmäin lumetta!
Sanani herjaa taivaalle näin syytää...
Mut kohta taas mun täytyy anteeks pyytää:
ma itse lienen narri narrien,
mut elämä on suuri, suloinen!
On suuri valheessansa, tyhjyydessään,
suloinen vihatessaan, lempiessään,
ihana ihmeissänsä silloinkin,
kun itku, nauru sen on räikehin!
Valoja kuinka vaatisimme, joita
ei silmä kestä ilman naamioita!
Kasvoista kasvoihin jos Jumalan!
ken nähdä saa, on oma kuoleman.
Siks kunnes korkeuteen kohoo perho,
elämän raskas rauta-väliverho
suojaava seinä tään on kotelon.
Kypsyä siinä ihmis-osa on:
Irveestä löytää ilo sees ja vakaa,
runouden armo aren harmaan takaa
ja rihkamasta raukkain sielujen
salaisuus syvä, ihme ihmeiden,
vaistota totuus alta harharetkein
ja sfäärein harmonia halki hetkein,
pyhittää riemu, tuska, siksi kun,
kaikk' kerran sulaa sopusointuhun.