Ritaritaru.
Hän mässäs kuin Belsasar,
hän joi ja hekumoi,
linnassaan yötä päivää
symbaalit, huilut soi.
Ja niinkuin Macbeth uusi
hän knaapeillensa huusi:
»Ei synny sitä miestä,
mi veis mun valtikkain!
Tiara onnen murru
ei ennen otsaltain,
ennenkuin vuori kiikkuu
tai metsä eessäin liikkuu!
»Ma vuoren haltioilta
kuningaskruunun sain,
lumotun metsän aarteet
on kaikki hallussain:
jok' ainut toive, kaipuu
mun tahdolleni taipuu!
»Oon rikkaampi kuin Kroisos!
Auk' aarrearkkuni suut!
Ma loputonta tuhlaan:
mua ruokkii taikapuut,
mua palvoo henkein parvet;
ei ehdy juomasarvet!
»Ei koskaan lopu laulut,
ei voima verestäin.
Ei hätäpäivää mulla
oo ennen edessäin,
ennenkuin metsä ryntää
tai vuori vettä kyntää!
»Oon Salomon ma suuri!
Käy syliin Zulamit!
On multa loihtu-yrtit,
nardukset, mirhamit,
on nuoruus, jok' ei haihdu,
ei vanhuudeksi vaihdu!
»Ei koskaan tanssi taukoo,
ei sammu rinnan lies.
Ja vasta silloin, silloin
lien myyty, mennyt mies,
kun maa ui yli lahden
tai puut käy jalan kahden!»
Hän mässäs kuin Belsasar,
levosta tiennyt ei.
Halk' yön kuin ratsu hurja
hänt' elon riemu vei
ja onnen hurma pauloi
ja bajadeerit kauloi.
Mut kerran keskiyöllä
hän lumivalkeaks
sai kasvoiltaan ja tyhjään
silmäänsä katsoi kaks
ohitse soihtuin, maljain,
divaanein, tanssitaljain.
Pikarin rikki löi hän
ja kimpos pöydästään:
hän näki, mit' ei nähnyt
muu seurast' yksikään.
Ja niinkuin Macbeth uusi
hän kauhistuen huusi:
»Ah, kauniit knaapit, neidot,
mit' onkaan ilve tää:
lumottu metsä uipi
veen yli niinkuin jää,
maa niinkuin aalto kiikkuu...
Nyt metsä, metsä liikkuu!
»Haa, kuulkaa, kuinka ilmaa
sen pieksää tappurat!
Ja tuolla! Nähkää kynnet
ja silmät ilkkuvat!
Hei, velhoilta tie tukkoon!
Kaikk' ovet säppiin, lukkoon!»
Mut vaitiolo kaamee
on ainoo vastaus.
Vain sieltä, täältä kuuluu
salainen kuiskahdus:
»Vei järjen hältä juomat,
nyt jalat alle, kuomatl»
Pois taukoo tanssi, soitto...
Maa viime maljan joi.
Ei enää bajadeerein
iloinen nauru soi
ylitse öisen lahden...
Hän peikkoin kanss' on kahden.
Hän ähkää: »Lemmen ruusut
pois, pois! Ma tukehdun...
Niin suukot niiden löyhkää
kuin haudan avatun...
Ne hengen multa salpaa,
ne lyö kuin sata kalpaa!
»On ympärilläin saarto
kuin kätten tahmeain,
ne vetää liejun alle,
ne imee hurmettain
kuin iilimato juuri
tai niinkuin lukki suuri...
»Mun vilu on ja helle...
Yön kuumat orkideet
nyt sydämeeni sataa
kuin lumihiutaleet,
kuin kuolinhetken kuvat
puut yllein kumartuvat...
»Haa, nyt se kaikki kaatuu
mun onnein Libanon!
On joka runko poikki
ja ontto, juureton!
Tyvessä tirskuu peikot...
Hyv' iltaa, iloveikot!
»Niin tutut piirteet! Melkein
teit' uskon knaapeiksein!
Mit' ootte, konnat, tehneet
mun taikatarhallein?
Puut olallanne kiikkuu...
Haa, _siksi_ metsä liikkuu!»
»Ha haa, miest' älytöntä,
yön peikot irvistää,
on omain kättes työtä
palaneet korret nää.
On kuivat taikalähtees:
me perimme vain tähtees!
»Jok' kerta, jolloin nälkääs
rikosten riistaa söit,
surmasit sulon yrtin,
sen juuret poikki löit,
sijalle jätit tuohon
yön mustan sappiruohon.
»Jok' kerta, jolloin kaasit
sa ilopikariis
maan makeuden kuohaa,
sait madon kukkasiis,
mi raiskas kultakennon,
soensi helmen hennon.
»Jok' kerta, jolloin lietsoit
sydämes valkeaa
himojen hiilloksella,
kumarsit kuolemaa,
siks povessasi suuri
nyt kasvaa kalmanjuuri.
»Ja joka kerta, jolloin
sa raivoks sumenit,
sa myrkkykeison rintaas
vihaisen istutit,
mi tihkuu tihun mahlaa:
syyn suossa jalkas kahlaa!
»Ja joka kerta, jolloin
sun suusi herjan huus',
sa yhden annoit meille
omaksi onnenpuus.
Jos kelle henget suuttuu,
lahjansa turmaks muuttuu!»
Hän, lumometsän herra,
tään kuulee korvissaan
ja näkee silmissänsä
pois purjehtivan maan
ja tähdet, jotka sammuu,
kun aamun karjat ammuu...
Hän vapisee, hän huojuu
kuin vanha lahopuu,
hän sata vuotta siinä
hetkessä vanhentuu...
Hapsilleen sataa lunta...
Hän kuiskii: »Unta, unta!
»Lumottu metsä, kaikki
vain tyhjä kangastus,
ja knaapit, bajadeerit
ja rinnan rikkaus...
Mut _jotain_ oli mulla,
kun köyhäks näin voi tulla!»
Hän seisoo vain ja seisoo
ja tyhjään tuijottaa,
hän patsahaksi juuttuu,
maa allaan aukeaa...
— tie lepoonko vai vaivaan,
vain tiennee tähdet taivaan! —
Mut tähdet kaikk' on vaiti.
Sen taru kertoo vain,
tää että koston työtä
oi' onnen haltiain.
Kun leppyneet ne eivät,
omansa peikot veivät.