Tuo vanha mamseli, comtesse de Man
on elon illass' yökkö yksinäinen.
Häll' laiha varsi on ja sydän jäinen,
— niin kerrotaan, —
vain homeisessa sukugalleriassaan
hän peilailee
hedelmätöntä sukukunniaansa
kuvista, joista maali rapisee,
mut joiden mallit oli maine maansa.
Niit' yksin rakastaa comtesse de Man,
niin kerrotaan.
On yö, mut rauhaa saa ei ikäimpi,
hän harhailee
taas muistokujanteessa muotokuvain.
On linna kylmä, takassa ei hiiltä,
syyssade synkkä syöpi kattotiiltä,
mut tulta, valoa ei vanhus tee:
on kitsahalle katve kaunihimpi.
Hän on kuin kissa, rottia mi pyytää,
hän näkee läpi pimeen,
ja joka kuvan nimeen
hän kiroaa
ja kautta kovain huulten, kalvettuvain
punainen sydän ilmaan kaunaa syytää:
»Grand'père, sun naamas on kuin vanhan
Panin
ja sun, grand'mère, kuin haaremista Khanin,
ha haa, ha haa,
mik' uljas sukupuu!
Mut minuhun sen latva kuivettuu!
»Te elon maljan joitte sakkaan saakka,
syöksyitte syyhyn, riemuun suin ja päin;
ma tyhjäks jäin,
ainoona perintönä syntienne taakka.
En elämää ma itse saanut kantaa,
kun kannoin kuormaa teidän elämänne;
siks minuun katkeaa nyt heimon hermojänne:
tään veren valjun, hengen heikkouden kolkon
perintien,
sen kaiken mukanani hautaan vien!
»Te sankareita, rintaristi-ritareita olitte,
hurmeenne polvein tulevaisten tähden juoksi,
niin sanotaan.
Lie valhetta ja totta puolin se.
»Mut konsanaan
ei tule kenkään tietämään, ei kertomaan,
ett' elontainten syntymättömien vuoksi
myös kuolee, kuollut on Comtesse de Man...»
Tuo vanha mamseli, niin kerrotaan,
itaraa iltaa elää, yksinäinen.
Häll' laiha varsi on ja sydän jäinen...
Ja kautta maan
hän pahaks, paatuneeksi mainitaan.