Lapseni rakas,
jonka ma aatoksissani tapoin
alun alkua ennen,
kenen sa olet?
Hänenkö,
joka käsivarsin kuumin
niin minut kiersi,
niin minun ruumiini pusersi sieluttomaksi,
että ma pelkäsin,
sun sielua vaille jäävän?
Hänenkö,
joka henkensä voimalla
niin minut pauloi,
niin minun henkeni ahdisti aineesta irti,
että ma pelkäsin,
sun ruumista vaille jäävän?
Vai hänenkö,
joka hiveli viilehin sormin,
joka katseli kaunehin silmin,
jonka sielu suuteli kaukaa
kuin tuoksuja kantava tuuli
tai henkäys vieno hiljaisen yrttitarhan,
jossa mun sydämeni uinui
autuaan unta kuin nuoren kukkasen umpu,
jossa mun henkeni vaelsi
kuin valkea lapsi,
jossa mun ruumiini pyhättö säilyi koskematon?
Oi, miksi ei hän,
tuo hiljainen, viileä, kaunis,
miksi ei kietonut mua
käsivarsin kuumin,
miksi ei riistänyt
henkeni vapaana vaeltelevaista varjoa vangikseen,
niin että, sun, lapseni rakas,
syntymätön,
olis pakko ollut
syntyä tänne!