Kapteeni Dethlevsen nyökäytti päätään vaimolleen.
"Kertomusta Kuli-tytöstä siis tahtoisitte kuulla? Ei se, lapseni, ole
naurattava, mutta olkoon menneeksi."
Pieni seurue, jolle kapteeni näin lausui, istui kuutamolla kapteeni
Dethlevsenin puutarhamajassa Elben raanalla. Vastapuolinen ranta oli
ihmeellisessä kuutamon hohteessa, tuo leveä virta läikkyi, purjeita
näkyi siellä täällä hiljaisesti liukuvan, joskus myös joku höyrylaiva.
Kapteeni nojautui tuolilleen ja alkoi:
Olin silloin neljänkolmatta vuoden ikäinen, toisena perämiehenä
englantilaisella "Churukka"-laivalla. "Churukka" kulki espanjalaisella
lipulla Makaon ja Havannan välillä. Se oli melkoisen suuri laiva ja
kuljetti "Kuleja."
Kuten tiedätte, kutsutaan Kuleiksi päivätyöväkeä, joita Europalaiset
palkkaavat itä-Aasiasta, varsinkin Itä-intiasta ja Kiinasta.
Sittenkuin Englanti alusmailtaan poisti orjakaupan, tuli tavaksi viedä
näitä "KuIeja" neekerien sijalle sokuriviljelyksille, vuorityöhön,
rautatierakennuksiin ynnä muuhun. Ne eivät olleet paljo orjia paremmat;
heitä tosin pestattiin välipuheilla, mutta heitä kohtaan harjoitettiin
paljo petosta ja vääryyttä, jopa suoranaista väkivaltaakin.
Ei ole siis kummeksittava, että matkalla ryhdyttiin monenmoisiin
varokeinoihin tuota elävää lastia vastaan.
Sillä matkalla, josta minä nyt kerron, oli meillä kuljetettavana
muutama sata kiinalaista Kulia vaimoineen. Laivan välikansi oli
lujalla rauta-aidalla rajoitettu. Aidan ulkopuolella oli suoja, jossa
meidän pyssymme ja miekkamme säilytettiin, ja sen edustalla piti alati
ladatulla pyssyllä varustettu matruusi vahtia, ollaksensa turvana, jos
kenellä laivaväestä oli jotakin tehtävää välikannella.
Matkamme sujui nopeasti eteenpäin. Olimme olleet jo useampia viikkoja
merellä, ja Kulit tulivat olosuhteiden mukaan varsia hyvin toimeen. Me
hankimme heille raitista ilmaa ja hyvää ravintoa sekä kohtelimme heitä
hyvästi. Tosin ei heidän elämänsä mitään kadehdittavaa ollut, mutta
semmoiseenhan he ovat tottuneet kotimaassaankin.
He viihtyivät hyvällä säällä varsin hyvin, soittelivat ja panivat
toimeen pilanäytöksiä. Minä mielelläni oleskelin heidän pakeillaan
huolimatta tuosta kaikille europalaisille vastenmielisestä
kiinalais-hajusta. Myös koettelin joskus niiden kanssa, jotka
etukannella kävivät raitista ilmaa nauttimassa, saada aikaan
keskustelua liikkeillä ja englanninkieltä solkaten. Ja tunnustan, että
minulla tähän oli eräs erityisempikin syy.
Huomasin heidän joukossaan erään nuoren tytön. Kuli-naiset ovat
tavallisesti rumia, ainakin meikäläisten mielestä, mutta tällä tytöllä
oli kauniit mustat silmät, joiden alakuloinen katse näytti seuraavan
minua lakkaamatta. Se ei voinut olla vaikuttamatta minuun. Meidän
välillemme syntyi jonkinmoinen molemmin-puolinen mieltymyksen side;
ymmärsimme toisiamme, vaikka emme osanneet toistemme kieltäkään.
Meillä oli laivan etukeulan puolelle sijoitettuna eräs näppärä, mutta
raakamainen laivamies. Hänen nimensä oli Sievert. Laivan kantta
pestessään joutui hän riitaan erään Kulin kanssa, joka ei ajoissa
väistynyt hänen tieltään, ja löi tältä raukalta silmän puhki.
Aasialaiset tottelevat mielellään, jos heille vaan osoitetaan oikeutta.
Mutta törkeätä vääryyttä he eivät suvaitse, vaan panevat henkensäkin
alttiiksi kostaaksensa.
Sievert'in raaka teko tuotti meille kaikille mitä katkerimpia hedelmiä.
Hänen ei olisi pitänyt enää yksinänsä mennä välikannelle. Hehkuvan
vihaisia silmäyksiä luotiin häneen joka taholta. Mutta hän ei pitänyt
niistä väliä. Eräänä päivänä, kun minun juuri piti astua ensimmäisen
perämiehen sijalle vahdinpitoon, kuului välikannelta kolkkoa meteliä.
Minä riensin sinne. Sain selville, että Sievert oli taas ilmaa
varokeinoja mennyt sinne; hänet oli otettu kiinni ja viety pois
näkyvistä, eikä tuo raivoisa joukko suostunut häntä takaisin antamaan.
Kapteeni seisoi jo kivääri kädessä rautaisen ristikkoaidan edessä. Kun
huomattiin, että Kulit olivat varustetut veitsillä, jotka he jollakin
selittämättömällä tavalla olivat onnistuneet tuomaan mukanansa laivaan,
emme me harvalukuiset miehet uskaltaneet heidän luoksensa tunkeutua ja
siten panna alttiiksi henkeämme ja koko laivan kohtaloa.
Kapteeni tahtoi vielä välttää verenvuodatusta. Hän käski panna
paloruiskun kuntoon, ja pian räiskyi vesi tuon raivoavan joukon
keskuudessa. Mutta siitä ei ollut apua. Kun heitä kehoitettiin
tottelemaan, kuului heidän joukostaan vaan englanninkielisiä
uhkauslauseita: "Ei, ei! -- hänet tapamme! -- teidät tapamme! --
kuolemme kaikin yhdessä!"
"Ampukaa!" komensi kapteeni, ja meidän oli pakko tähdätä Kuleihin.
Syntyi hirveä tuskan huuto, ja kun ruudinsavu hälveni, huomasimme,
kuinka nuo ihmiset täydellisessä sekasorrossa koettivat kätkeytyä
välikannen pimeimpiin loukkoihin.
"Eteenpäin!" komensi kapteeni. Kuusi meistä tunkeutui nyt aseilla
hyvin varustettuina välikannelle; toiset jäivät pyssyineen ristikon
ulkopuolelle. Eräästä nurkasta vielä välkkyi veitsiä; sapelin-iskuilla
vastattiin niihin meikäläisten puolelta. Minäkin olin huumautunut
ja löin kerran sapelilla. Kuului kimakka parahdus! Minun lyöntini
oli sattunut naiseen, joka syöksyi minun polviani vasten juuri sillä
hetkellä, jolloin minun piti lyödä miestä, joka uhkasi minua veitsellä.
Nainen, jota minun iskuni oli kohdannut, oli -- ennen mainittu
Kuli-tyttö!
Vähitellen saimme nuo kapinalliset kukistetuiksi ja aseet heiltä pois.
Sievert'in ruumiin löysimme eräästä nurkasta hirveästi raadeltuna.
Taistelussa oli noin kymmenen Kulia menettänyt henkensä, ja yhtä monta
oli haavoitettu. Näiden joukossa oli myös minun Kuli-tyttöni. Minä olin
hyvin masentuneena. Vasta sitten vähän rauhoituin, kun huomattiin, että
isku oli halkaissut ainoastaan hänen otsanahkansa.
Kuusi Kulia oli vangittu veitset käsissä; muut olivat ajoissa
heittäneet veitsensä pois, joten ei enää käynyt päinsä saada selvää,
keillä kaikilla sellainen ase oli ollut. Nuo kuusi pantiin rautoihin.
Muille ei tehty sen enempää, olihan "tavara" säästettävä. Tosin
rajoitettiin heidän vapautensa suuresti, ja sen lisäksi vähennettiin
toisinaan heidän riisi- ja vesiannoksiansa. Kun heidän ruoka-annoksensa
eivät sitäkään ennen olleet varsin runsaita, ymmärsivät Kulit, että
heitä nyt tahdottiin masentaa nälällä, ja se teki heidän vihansa meitä
kohtaan vielä katkerammaksi.
Nyt alkoi hyvin levoton aika; en tahtoisi toiste enää sellaista elää.
Mustasilmäistä kiinalaistyttöä sain tuskin ollenkaan enää nähdä;
Kulit eivät tulleet kannelle, emmekä me taas uskaltaneet mennä heidän
luoksensa. Sitäpaitsi ajattelin minä, että tyttö nyt vihaisi minua ja
että hän siitäkin syystä pysyi näkymättömissä.
Kahdeksan vuorokautta myöhemmin -- oli kaunis kuutamoyö, niinkuin
nytkin, ja lähenimme jo Kap-kaupunkia -- olin minä kannella vahtina.
Oli ollut myrsky; kaikki nukkuivat väsyneinä.
Minä nojauduin erästä tukipuuta vasten ja uneksin. Uneksin kodista; ja
tunnustan, että kiinalaistyttökin usein oli ajatuksissani.
Yht'äkkiä tunnen käryä nenässäni. Säikähtyneenä havahduin unelmistani
ja hengitin ilmaa sieramiini. Olisikohan keittiössä rasvaa jotenkin
päässyt palamaan?
Haistelin ilmaa vielä pari kertaa. En tuntenut enää hajua. Ehkäpä oli
minun nenänikin uneksinut.
"Viimeinkin!" ajattelin itsekseni haukotellen ja haukotellen, kun näin
ensimäisen perämiehen nousevan kajuutan portaita ylös. Aika oli jo yli
puoliyön, ja minä ikävöin lepoa.
"Mitä uutta?" kysyi hän.
"Ei mitään. Suunta lounaan ja lännen välinen", vastasin minä.
"Onko välikannellakin kaikki ollut rauhallista?" kysyi hän viitaten
päällään sinne päin.
"Aivan hiljaista!" lausuin minä.
"Kiitos", sanoi hän. Minä läksin astumaan kannelta alas.
Olin juuri astumaisillani kammiooni, mutta silloin juolahti mieleeni
käydä vielä kerran tarkastamassa ristikkoaidan luona. Silloin oli
näet sinne aina sijoitettuna aseellinen mies, joka piti vahtia yötä
ja päivää. Minä tiesin, että se merimies, joka sinne tällä kertaa oli
määrättynä, oli kyllä muuten kelpo poika, mutta hyvin taipuvainen
nukahtamaan. "On parasta, että käyn häntä vähäsen herkistämässä, jotta
hän ei joutuisi ensimmäisen perämiehen kanssa huonoihin väleihin",
puhelin minä itsekseni.
Menin siis asehuoneelle päin. Aivan oikein, siellä istui tuo
kunnon Norjalainen kivääri-arkun päällä ja kuorsasi. Minä ensi
työkseni sopivalla tavalla vähän virkistin häntä. Sitten nojauduin
rautaristikkoa vasten ja tähtäilin välikannelle, jota ulkopuolella
olevien lyhtyjen valo hyvin himmeästi valaisi. Sieltä tunkeutui
vastaani sanomattoman tukehduttava katku. Se ei tosin suuresti enää
haitannut minua; olin siihen jo vähitellen tottunut.
Koko Kuli-seurue näytti nukkuvan, ja kuitenkin tuntui minusta siltä,
kuin olisi jonkinmoinen hiljaisesti vavahteleva liike käynyt koko tuon
joukon lävitse; aivan sellainen kuin mullassa, jonka alla myyrä rupeaa
liikkumaan.
Olin jo kääntymäisilläni pois, mutta silloin tunsin, että jokin
vienosti ja nopeasti kosketti alaspäin riippuvaan käteeni.
Katsoin tarkasti ristikon sisäpuoleista vierustaa. Himmeässä valossa
näin minä sidotun otsan, jonka alta kaksi tuttua silmää loisti
kummallisella tavalla: saatoin lukea, niistä tuskaa ja lempeä. --
Kuli-tyttö oli siis edessäni.
Hän teki salamannopean liikkeen käsivarrellaan, ja silloin putosi minun
jalkojeni eteen pieni esine. Sen jälkeen katosi hän ristikon luota
välikannen pimeyteen!
Vaistomaisesti tunsin minä nyt, että tyttö sapeliniskusta huolimatta
tunsi myötätuntoisuutta minua kohtaan ja että hän oli tahtonut antaa
minulle jonkun varoittavan merkin. Minä odotin vielä hetkisen, sitten
kumarruin ikäänkuin sattumalta alaspäin, ja läksin sen jälkeen, tuo
pieni esine kädessäni, takaisin kajuutta-käytävään ja kammiooni, jossa
heti sytytin tulen.
Esine, jonka olin tuonut mukanani, oli palanen punaista kangasta. Minä
käärin sen auki, ja sen sisältä putosi -- tulitikku.
Minä pelkäsin saavani halvauksen. Mistä ihmeestä olivat Kulit saaneet
sytytys-aineita, ja mitä oli tekeillä?!
Ei ollut aikaa siekailla, juoksin heti kapteenin luo, herätin hänet ja
näytin hänelle tulitikun.
"Ne heittiöt aikovat sytyttää laivan tuleen", sanoi hän käheällä
äänellä; "kunhan eivät olisi jo sitä tehneet!"
Nyt muistui minun mieleeni tuo omituinen käry, jota olin kannella
vahdissa ollessani ollut tuntevinani. Tuskia olin tämän hänelle
maininnut, niin syöksyi hän samassa ulos kajuutasta.
"Olkaa hiljaa, perämies, ett'ei kukaan kuule meitä. Tulkaa mukanani!"
Me hiivimme etukannelle. Sen katoksen alla tuntui aivan selvästi
palaneen käryä. Ett'ei se vielä laivan peräpuolelle tuntunut, riippui
tuulen suunnasta. Myöskään etukeula-tähtäilijä, joka oli katoksen
päällä, ankkuri-laitoksen vieressä, ei vielä huomannut mitään, koska
hän hengitti raikasta ulko-ilmaa.
"Laivassa on tulta", kuiskasi kapteeni käheästi. Ja vaikka se oli
minulle jo muutenkin varma asia, tunsin kuitenkin, kapteenin sanat
kuullessani, kylmien väristysten karmivan selkärankaani.
"Olen niin varma siitä, kuin omasta nimestäni, että niillä on aikomus
tehdä yht'aikaa rynnäkkö meidän kimppuumme, teurastaa meidät ja sitten
pelastaa itsensä veneillä. Herättäkää väki hiljaisesti kojuistaan --
ja sitten joka mies alas asehuoneelle! Jokainen ottakoon niin nopeasti
kuin mahdollista pyssyn ja pankoon sen ampumakuntoon."
Ryhdyin siis väkeä herättämään. Ei ollut helppo asia saada heitä
hiljaisesti liikkumaan kojuistaan ulos ja selvittää heille, mistä oli
kysymys.
Kapteeni itse oli herättänyt upseerit. Hetken kuluttua olimme kaikki,
vahteja lukuunottamatta, kokoontuneet välikannelle johtavan aukon
eteen. Komentosanan kuultuaan syöksyivät nyt kaikki asekomeroon ja
tuossa tuokiossa oli jo noin kaksikymmentä pyssyä ojennettuina ristikon
lävitse Kuleja kohden.
"Valoa tänne", huusi kapteeni. Ylhäältä tuotiin lyhtyjä.
Miten oikea kapteenin arvelu oli, osoitti heti se huomiomme, että
tuo raskas rauta-aita oli siinä määrässä irroitettu puisista
liitoskohdistaan, että se olisi helposti antanut myöten, jos suurempi
ihmisjoukko olisi kovalla voimalla tehnyt ryntäyksen sitä vastaan.
Kulit joutuivat nyt aivan pois suunniltaan. Heidän aikomuksensa oli
nähtävästi ollut saattaa meidät tulen vaaran kautta häiriöön ja silloin
kaataa rauta-aita kumoon ja anastaa itselleen aseet. Mutta tämä aikomus
oli nyt aivan odottamatta tullut estetyksi. Heidän raivoonsa yhtyi
pelko siitä, miten heille itselle kävisi. Syntyi huuto ja melske, monta
vertaa kamalampi, kuin ensimmäisessä kapinassa, mutta pyssynpiippujen
eteen muodostui tyhjä puoliympyrä, johon ei kukaan Kuleista uskaltanut
astua.
Kun kapteeni huomasi päässeensä kapinan valtiaaksi, jätti hän komennon
ensimmäiselle perämiehelle ja kiirehti minun ja kirvesmiehen kanssa
etukeulalle. Laskeuduimme kannelta erään luukun kautta alas. Palaneen
käry oli täällä jo aivan sietämätön. Särettyämme yhden seinän, syöksyi
sen takaa niin paksu savupilvi vastaamme, että meidän täytyi palata
takaisin. "Churukka" oli tulen vallassa jo paljo suuremmassa määrässä
kuin olimme osanneet aavistaakaan.
Nuo kostonhimoiset Kulit olivat välikannelta tehneet aukon suorastaan
lastihuoneeseen, jossa oli öljyä, lampunsydämiä, tappuroita, väkiviinaa
ja rasva-astioita.
Kaikki voimat, mitä vaan oli käytettävissä, määrättiin nyt
sammutustyöhön; tuotiinpa esiin muutamia kulejakin, joiden täytyi
auttaa hiekan ja veden kantamisessa sammutuspaikalle. Oli onni, että
tuuli puhalsi takaapäin; saatoimme siten yhä edelleen purjehtia ja
pysyä suunnassamme, joten se toivo, että saisimme tavata muita laivoja,
hetki hetkeltä meissä lisääntyi.
Mutta sammuttamisesta ei tullut juuri mitään. Tuli oli jo meitä
voimakkaampi, emmekä päässeet miltään puolelta oikein sen pesäpaikkaan.
Savu työntäytyi yhä mustempana ja paksumpana ulos lastihuoneesta.
Nyt olivat Kulit aivan kesyjä ja lannistettuja. Kuinka tuli oli
sytytetty ja kuka sen oli sytyttänyt, siitä he eivät antaneet
tietoa; tyttökin, joka oli meidän pelastajamme, ei ollut laisinkaan
ymmärtävinänsä meidän kysymyksiämme. Mykkänä katseli hän yhä edelleen
minua suurilla, tummilla silmillään, ja ainoastaan kerran, kun minä
kädelläni kiitollisuudesta silitin hänen poskeansa, näkyi noissa
vakaissa tummissa silmissä hetkellinen loisto.
Tällä julkisella suosionosoituksella en minä nähtävästi tehnyt hänelle
mitään hyvää-työtä; minä huomasin yhä, kuinka hänen kansalaisensa
välttivät häntä. Sen vuoksi päätin minä pitää huolta hänen
turvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan, jos meidän suotaisiin päästä
hengissä tästä pulasta; olihan se aivan epäilemätöntä, että hänen
kansalaisensa eivät jättäisi häntä pettäjänä rankaisematta. Mitä muuten
tulipalon sytyttämiseen tulee, oli meistä nyt aivan varmaa, että siihen
käytetyt tulitikut olivat saadut ainoastaan tuon murhatun Sievert'in
taskusta.
Ja "Churukka" paloi edelleen. Kulit oli viety takakannelle ja heitä
vartioitiin siellä. Etupuolella suljettiin tiviisti kaikki luukut
laivan sisuksissa raivoavan tulen tukehuttamiseksi; ainoastaan raoista
tihkuva savu sekä yhä lisääntyvä kuumuus ja käry ilmaisivat tuon
hävittävän elementin edistymistä.
Aurinko nousi, kulki puoleensa ja oli taas laskeutumassa. Koko laivan
väestö, yksin Kulitkin, olivat aivan hiljaa. Me kuljimme eteenpäin
huimaavalla vauhdilla. Jokainen purjeenpalanen, mitä vaan voitiin
tuulen alaiseksi levittää, oli pingotettuna.
Kun aurinko laskeutui, leimahtivat etukannen luukuista ensimmäiset
liekit esiin.
Kapteeni oli käskenyt varustamaan kaikki veneet kuntoon. Päällikkyys
ja miehistö, koneet ja ruokavarat, kaikki oli jo edeltäpäin veneiden
kesken jaettuna.
Mutta mihin olivat kaikki Kulit pantavat?
Heitä varten ei oltu meidän laivassamme, sen enemmän kuin muissakaan
laivoissa, jotka kuljettavat ihmisiä "lastinaan", tehty minkäänlaisia
varustuksia. Kapteeni ohjasi heitä omin päinsä astioista ja riu'uista
sitomaan lauttoja, mutta sitä työtä tekivät he hyvin hitaasti ja
välinpitämättömästi.
Tänä yönä ei näkynyt kuutakaan, vaan täysi pimeys vallitsi. Aallot myös
kävivät jotenkin korkealla. Niiden vaahtoiset harjat näyttivät kuin
olisivat ne olleet aaveita. Ajateltiin myös hai-kaloja, jotka tuolla
alhaalla syvyydessä väijyilivät.
Kello kymmenen tienoissa nousivat kamalan korkeat liekit ylös etumaston
luota, ja pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin koko masto paloi
loimottavana, liekkejä levittävänä soihtuna. Kuumuus sai ilman yhä
kiivaampaan liikkeeseen; kun köydet olivat palaneet poikki, putoilivat
maston palaset räiskyen kannelle. Se oli suurenmoinen ja hirvittävä
näytelmä.
Laiva ei enää oikein totellut peräsintä. Sen vuoksi antoi kapteeni
koota muiden mastojen purjeet ja käski laskemaan veneet ja lautat
mereen.
Kun laiva ei ollut enää liikkeessä, täytyi pitää kovaa kiirettä,
sillä oli peljättävissä, että nuo tukemattomat mastot laivanrungon
levottomasti keikkuessa millä hetkellä tahansa saattaisivat kaatua.
Taikka kaikki nyt syöksyivät kiireen kaupalla veneisiin, ei kukaan
menettänyt kuitenkaan malttiansa, vaan veneet säilyivät kaatumatta.
Kulien naiset olivat jaetut kunkin veneen osalle. Yksi veneistä oli
minun päällikkyyteni alaisena, ja minä tahdoin siihen saada Kuli-tytön.
Mutta minä en häntä nähnyt; koetin tyynnyttää itseäni sillä arvelulla,
että hän ehkä oli joutunut ensimmäisen perämiehen johdettavaan suureen
veneeseen, joka jo liikkui ulompana.
Kuli-miehet käyttäytyivät kuin hurjat, huomattuaan, että heidän täytyi
turvautua pääasiallisesti vaan lauttoihin ja että heidät erotettiin
naisista. Mutta viimein pakotti kuumuus heidät laskeutumaan lautoille.
Sillä välin olivat liekit tarttuneet suurmastoonkin; ne tunkeutuivat
ulos myöskin laivan kylkiluukuista, ja silminnähtävästi oli laivaan
tullut iso reikä, koska sen keulapuoli vaipui syvälle veteen.
Hirveän korkea savupatsas nousi ylös punertavia pilviä kohden; ja
ylt'ympärillä oli meri veripunainen -- niin ainakin näytti meistä.
Kaksi veneistä oli jo liikkunut ulommaksi, ainoastaan kapteeni ja minä
pysyttelimme vielä veneinemme laivan läheisyydessä. Hän ei voinut vielä
"Churukasta" luopua, ja tahtoi hänkin, samoin kuin minäkin, nähtävästi
tarkastaa, miten lautoille kävisi.
Oli kerrassaan omituista näytelmää tuo lauttojen mylleröiminen
punertavalla merenpinnalla. Tulen punaamat Kulit raivosivat niillä
ja pudistelivat uhkaavina nyrkkejään meitä kohden. Jos ne olisivat
päässeet meidän veneisiimme käsiksi, olisi hukka meidät perinyt.
Silloin kuului yht'äkkiä rasahdus, joka tunki luiden ja ytimien
lävitse: etumaston tyvi ja suurmasto kaatuivat; ja siinä valtavassa
liekissä, mikä siitä syntyi, näin minä jotakin sellaista, mikä melkein
jäädytti veren suonissani. "Churukan" kannella oli vielä ihmisiä!
"Soutakaa -- soutakaa!" huusin minä miehilleni ja suuntasin venettä
jälleen laivan rungon luo.
Mutta kun olimme päässeet sitä lähelle, eivät miehet tahtoneet
likemmäksi soutaa, ja minun täytyi heidän tähtensä luopua
yrityksestäni, vaikka olisin mielelläni hypännyt mereen voidakseni
tuoda alas hänet, joka seisoi tuolla ylhäällä kannella.
Tosin olisi se ollut mahdotonta, suoraa järjettömyyttä.
Niin, tuolla ylhäällä peräkannella seisoi minun Kulityttöni, ja liekit
valaisivat hänen kasvojansa. Hän ei ollut yksinään, pari pirullisesti
irvistelevää miestä oli hänen vieressään. Noiden hirviöitten ei olisi
tarvinnut niin lujasti pitää häntä käsivarsista kiinni, sillä eihän hän
tehnyt vähääkään vastarintaa; olin näkevinäni hänen tummissa silmissään
saman ilmauksen, kuin edellisenä päivänä, jolloin silitin häntä
poskelle.
Minä huusin sinnepäin, mitä lienen huutanutkaan, ja vastaukseksi kuului
sieltä valittava ääni. Mihin epätoivon tekoihin minä tuskassani ja
vihassani vielä mahdollisesti olisin ryhtynyt, en osaa sanoa, mutta
juuri tällä hetkellä kirkasivat naiset minun veneessäni, ja miehistö
huudahti kauhusta. "Takaisin, takaisin!" huusivat he ja soutivat
voimansa takaa pois laivan äärestä.
Tuskin olimme päässeet pois sen läheisyydestä, niin etukeula vaipui
sihisten syvyyteen ja peräpuoli nousi melkein kohtisuoraan ylös; ja
sitten työntäytyi "Churukka" äkillisellä tempauksella alaspäin, ja meri
umpeutui sen ylitse. Meillä oli täysi työ päästä irti sen pyörteestä.
Minä vaadin, että me vielä vähän aikaa etsisimme sillä kohdalla, missä
syvyys oli "Churukan" niellyt. Mutta emme löytäneet mitään; synkät
kuohupäiset aallot vaan siinä niinkuin muuallakin nousivat ja vaipuivat.