Erään poliisivirkamiehen muistelmista kertonut L. Maurice.
Eräänä aamuna, kun juuri olin ehtinyt saapua virkahuoneeseeni -- kertoo
jälkeenjättämissään muistelmissa herra D., eräs Lontoossa äsken kuollut
arvossa pidetty salapoliisi, -- ilmoitettiin minulle että eräs herra
tärkeän asian vuoksi tahtoi puhutella minua.
Tietysti annoin heti laskea hänet sisään ja näin edessäni komeasti
puetun, vielä sangen nuoren miehen, joka nähtävästi oli suuressa
mielenliikutuksessa.
Hän esitteli itsensä minulle hyvin tunnetun asioimisliikkeen "Bridgeby
ja Barton" osakkaaksi ja kertoi minulle katkonaisissa lauseissa että
hänen liiketoverinsa, herra Barton, edellisenä päivänä odottamatta oli
kadonnut ja vienyt mukaansa kassassa löytyvät rahat.
"Olen hävinnyt mies", lopetti hän "jos Teidän ei onnistu saada häntä
kiinni ja ottaa häneltä pois, mitä hän on anastanut."
"Malttakaa mielenne, herra Bridgeby", sanoin minä taputtaen tuota
nuorta miestä, joka pyyhki hikeä kalpeilta kasvoiltaan, rauhoittavasti
olkapäälle. "Olkaa varma siitä, että koetan tehdä parastani asianne
hyväksi. Mutta kertokaa minulle ennen kaikkea, mitä minun tässä
tapauksessa on tärkeätä tietää."
"Ikävä kyllä, en voi juuri mitään vihjausta Teille antaa. William
Barton, liiketoverini, nautti täydellistä luottamustani. Hän ei
pelannut, ei juonut, ei hänellä ollut lemmenseikkailuja, hän oli
lyhyesti sanoen kaikin puolin pätevä mies -- ainakin oli minulla
tähän asti se luulo hänestä. Niinkuin salama kirkkaalta taivaalta
kohtasikin minua sentähden tänä aamuna tämä lyhyt tiedonanto tässä
kirjelapussa" -- herra Bridgeby ojensi minulle erään paperin -- "jonka
konttoriin tultuani löysin pulpetiltasi, sekä se havainto, jonka kassaa
tarkastaessani tein."
Minä luin paperilapusta seuraavat sanat:
Herra Bridgeby! Vakuutus siitä, että yhteinen liikkeemme ei
koskaan tule onnistumaan, antaa minulle aihetta koettamaan
yksinäni onneani toisessa paikkakunnassa ja siihen tarpeeseen
ottamaan mukaani kassassa löytyvät varat. Jos onnistun
aikeissani, niin maksan heti teille takaisin. Siihen asti voikaa
hyvin.
Barton.
Jälkikirjoitus: Sanokaa äidilleni, että piakkoin kirjoitan
hänelle.
"Paljonko hän otti mukaansa?" tiedustelin minä.
"Täsmälleen kuusituhatta viisisataa seitsemänkymmentä kaksi puntaa",
huokasi herra Bridgeby.
"Tuo teko kohtasi siis teitä aivan odottamatta vai oliko teillä jotakin
syytä arvella, että hän sen tekisi ennemmin tai myöhemmin?"
"Ei vähintäkään. Olin pakotettu lähtemään eilen aamulla pienelle
matkalle ja poistuin yhtä huoletonna kuin ennenkin, ollen siitä
vakuutettu, että toimemme poissaollessani tulisivat tavallisuuden
mukaan tunnollisesti hoidetuiksi. Kun minä siis eilen myöhään tulin
takaisin, en huolinut vaivata itseäni edes avaamaan liikekonttoriamme
katsoakseni olisiko kaikki järjestyksessä. Jos olisin niin tehnyt,
olisin kyllä vähän aikaisemmin huomannut petoksen ja pyytänyt teitä
varasta takaa-ajamaan."
"Onko teillä mitään aavistusta siitä, mihinpäin hän olisi lähtenyt."
"Ei kaukaisintakaan."
"Hm -- tahdonpa siis etsiä hänen äitinsä ja koettaa häneltä saada
jotain tietoa."
Herra Bridgeby pyyhki taas hikeä otsaltaan.
"Rouva Barton parka!" sanoi hän sangen liikutettuna. "Täytyykö teidän
todellakin kääntyä hänen puoleensa? Hän tulee siitä vaan tarpeettomasti
liikutetuksi, koska hänkään luultavasti ei voi antaa mitään tietoja
tässä asiassa."
"Kukapa tiennee", arvelin minä. "Ehkä on tuo kirjeen jälkikirjoitus
tahallisesti tehty."
Jätin nyt herra Bridgebyn hyvästi lähteäkseni äsken mainitun rouva
Barton'in luo. Tiellä sinne harkitsin asiaa kaikilta puolin ja kuta
enemmin sitä mietin, sen omituisemmalta se minusta tuntui.
Tunsin Bridgebyn ja Barton'in liikkeen jo entuudesta aivan hyvin, koska
sellaiset ylimalkaan ovat kaupungissa tunnetut, ja tiesin siis myöskin,
että kertomus, jonka herra Bridgeby oli liiketoveristaan antanut, oli
todellinen, kuin myös senkin, että herra Bridgeby itse oli Barton'in
vastakohta, nimittäin kerrassaan laiska ja kevytmielinen nuori herra.
Jos sentähden olisi käynyt päinvastoin, nimittäin että herra Bridgeby
olisi paennut rahojen kanssa, niin tuo olisi minusta tuntunut paljoa
luonnollisemmalta. Ajattelin kuitenkin että Barton oli kyllästynyt
toimettomaan kumppaniinsa ja sentähden, omaisuuden ja liikkeen aikaa
kysyvän laillisen jakamisen sijaan, valinnut tämän lyhyemmän keinon
päästäksensä hänestä irti, keinon, joka tosin kyllä oli oikeudentuntoa
loukkaava eikä sopinut yhteen Barton'in vakavien oikeuden-käsitteiden
kanssa.
Mutta olihan todistuksena Bridgebyn näyttämä kirje. Tämä todisti aivan
sitovasti asian laidan. Oli miten oli, tutkimus oli kyllä tuottava
valoa asiassa; nyt täytyi ennen kaikkea koettaa päästä karkurin
jäljille.
Rouva Barton asui kaupungin laidassa, puutarhan keskellä sijaitsevassa
mitä somimmassa talossa. Se oli tuossa aamu-auringon valossa niin
rauhallisen näköisenä tuo valkoinen rakennus vihreine ovineen ja
samanvärisine ikkunanpielineen, niin että minä, tietäen minkä
surullisen vaikutuksen käyntini tekisi, syvästi säälien soitin
ovikelloa.
Palvelustyttö aukasi oven ja vei minut tuon vanhan naisen luokse.
Ensi silmäyksellä huomasin, että hän oli kovin levoton. Hän näytti
sangen kalpealta, hänen huulensa ja kätensä vapisivat hermostuneesti.
Kun olin esitellyt itseni, sanoi hän säikähtäen:
"Oi Jumala, olette siis joku poliisivirastosta? Mitä on minun
kuuleminen?"
"Ei mitään, rouva, vielä tuota tuonnemmaksi", lausuin minä totisena,
"vaan täytyy minun pikemmin ensi aluksi pyytää Teiltä vastausta
muutamiin kysymyksiin."
Rukoilevasti kohottaen käsiään, kuoleman kauhu kasvoissaan, huusi hän:
"Älkää kidattako minua, vaan ilmoittakaa minulle heti, jos teillä
todella on mitään tiedossanne lapseni kohtalosta! Eikö kallis
Wilhelmini enää ole elävien joukossa? Voi, tämä epätietoisuus on
kauheata!"
"Ettekö sitten ole vielä saanut tietää", vastasin minä, liikutettuna
tuosta epätoivon ilmauksesta, joka ei voinut olla teeskenneltyä, "että
poikanne on karannut vieden suuremman rahasumman liikkeen kassasta?"
Hän peitti kasvonsa käsillään. "Hyvä Jumala! Sentähdenkö minä siis
turhaan odotin häntä koko yön! Mutta eihän se ole mahdollista -- hän,
joka tähän asti oli rehellisyyden perikuva, ei ole voinut sitä tehdä
eikä semmoisella tavalla tahrata nimeänsä ja niin välinpitämättömästi
jättää äitiänsä!"
Kohotin vaieten olkapäitäni. "Todistukset ovat häntä vastaan, rouva!
Hänen liiketoverinsa löysi pulpetiltansa kirjelipun, jossa poikanne
ilmoittaa hänelle koettavansa onneansa toisessa paikkakunnassa ja
lisäksi pyytää häntä Teille ilmoittamaan että hän kirjoittaa Teille
hetimiten."
"Kirje on väärennetty!" huusi rouva säkenöivin silmin.
"Rohkea väitös, hyvä rouva!"
"Olen valmis väittämään sitä yhä edelleen! Ei, ei, minun Willyni ei
ole mikään rosvo, hän ei ole voinut niin sydämettömästi ja hyvästiä
sanomatta jättää vanhaa rakasta äitiänsä! Hyvä Jumala, kun vaan hänelle
ei olisi jotakin onnettomuutta tapahtunut, jotakin rikosta tehty häntä
kohtaan! Luuloni mukaan herra Bridgeby pystyy vaikka mihin!"
Näin sanottuaan puhkesi rouva Barton kiihkeään itkuun.
Minun täytyy tunnustaa, että hänen sanansa ja surunsa syvästi
liikuttivat minua. Poliisimiehen pitäisi kyllä varoa antamasta
tunteitten järkyttää mielipiteitään, mutta tällä kertaa nuo
tunteen-ilmaukset soveltuivat niin suuressa määrässä yhteen salaisen
ajatuksen kanssa, joka minussa oli herännyt, ett'en voinut olla niitä
huomioon-ottamatta.
"Rauhoittukaa, rouva", sanoin minä; "tämä asia kyllä tulee kaikin
puolin tarkkaan tutkituksi. Vastatkaa nyt minulle lopuksi muutamiin
kysymyksiin." Hän nyykäytti päätään myöntävästi. "Milloin näitte
poikanne viimeksi?" "Eilen iltapuolella."
"Huomasitteko silloin mitään erityisempää muutosta hänessä?"
"En."
"Puhuiko hän poislähtiessään mitään siitä, minne hän aikoi lähteä?"
"Ei herra. Hän erosi minusta niinkuin hänen tapansa oli ja meni pois.
Minä arvelin hänen lähteneen joko iltaseuraan tahi konttoriin."
"Ja siitä asti ei teillä ole ollut mitään tietoja hänestä?"
"Ei vähintäkään, herra. Eilis-illasta kello yhdestätoista, jolla
tunnilla hänellä aina oli tapa tulla kotiin, olen minä ollut mitä
suurimmassa levottomuudessa ja aivoin juuri lähteä hänen konttoriinsa
saadakseni tietoja hänestä, kun näin teidän tulevan. Voi hyvä Jumala"
-- ja hän puhkesi taas suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen -- "mitä
onkaan mahtanut lapselleni, minun Willylleni, tapahtua?"
Koetin parhaani mukaan rauhoittaa häntä, vaikk'en itsekään uskonut,
mitä puhelin. Myöskin lupasin antaa hänelle piakkoin tietoja ja
poistuin lähteäkseni takaisin herra Bridgebyn luokse.
Aikomukseni oli hankkia itselleni sieltä tuo muka Barton'in jättämä
kirje sekä myöskin toisia hänen kirjeitään, joita siellä kaiketikin
löytyi, saadakseni tarkoin verrata noita kirjeitä käsialan puolesta
toisiinsa.
Herra Bridgeby vastaanotti minut näköjään sangen tyynesti, kuitenkin
olin huomaavinani hänen katseessaan suurta mielen jännitystä. Hänen
laihat, kellertävät, elähtäneen näköiset kasvonsa ja terävät, kuopalla
olevat silmänsä eivät olleet juuri omiansa luottamusta herättämään.
"Rouva parka ei tiennyt asiasta mitään", sanoin levollisesti, "ja
oli niin masentunut minun tiedonannoistani, että katsoin parhaaksi
pian poistua hänen luotansa. Muutoin juohtui välillä mieleeni sangen
yksinkertainen keino saada karkuri kiinni."
"Mikä sitten?" kysyi hän terävästi.
"Hän on vielä vasta-alkavainen pahantekijäin tiellä", naurahdin minä,
"muutoin hän ei olisi tuossa ennenmainitussa kirjeessään antanut
toimeksi ilmoittaa äidilleen että hän muutamien päivien kuluttua
kirjoittaisi hänelle. Tietysti poliisi-virasto nyt viran puolesta ottaa
takavarikkoon ja aukaisee kaikki rouva Barton'ille tulevat kirjeet,
niinkuin se epäilemättä muutoinkin olisi tehnyt."
"Aivan oikein", arveli hän, "siinä hän teki sangen varomattomasti."
"Huomauttiko hän nimenomaan tuossa kirjelipussa kirjoittavansa
äidilleen vaiko vaan muutoin antavansa tietoja itsestään?"
"Kyllä hän lupasi kirjoittaa."
"Missä teillä on tuo paperi? Sallikaa minun vielä kerran tarkastaa
sitä."
"Paperiko", sanoi hän vähän hämillään. "Voi kuitenkin, sen minä
epähuomiossa poltin."
"Poltitte? Oletteko te järjissänne? Tuon ainoan todistuksen, jossa hän
tunnustaa itsensä syylliseksi, te poltitte?"
"Ikävä kyllä, sytytin äskettäin sikarin ja siinä kiihkoisessa
mielentilassa, johon olen tämän kiusallisen asian tähden joutunut,
tein sen tuolla kirjelipulla. Mutta olettehan sen jo ennen lukenut ja
tiedätte siis onneksi, mitä se sisälsi?"
Niin sanoen katsoi hän arasti minua silmiin, mutta loi heti katseensa
alas maahan.
"Nyt tosin tiedän jotakin" ajattelin itsekseni, mutta ääneen lausuin:
"Tosin kyllä tunnen sen sisällön, mutta kirje olisi toisenkin asiaa
tähden ollut tärkeä; ajatelkaa, minkä todistuksen se olisi antanut
oikeuden edessä, kun syyllisen kiinni saamme. Ei mitkään valheet olisi
häntä silloin auttaneet. Mutta onnettomuus on nyt kerran tapahtunut,
ja meidän täytyy koettaa ilman sitä päästä selville asiassa. Teittekö
poissa ollessani mitään huomiota, joka voisi olla meille hyödyksi
karkuria etsiessämme."
"Valitettavasti en."
"Siispä minä nyt heti lähden asemalle kyselemään siellä viranomaisilta,
joista mahdollisesti joku tuntee hänet, eikö olisi huomattu mihin
suuntaan hän läksi. Ja siinä tapauksessa seuraan heti jälkiä ja heitän
siis teidät hyvästi muutamiksi päiviksi."
"Pyydän ett'ette kovin kauaa anna minun odottaa tietoja."
"Olkaa huoleti", huudahdin minä ja poistuin, en asemalle mennäkseni,
vaan rientääkseni virastoomme, antaakseni siellä tietoja huomioistani
ja pyytämään muutamia tovereistani salaa pitämään silmällä Bridgebyn
taloa ja seuraamaan häntä, jos hän poistuisi kodistaan, kuin myös
tarkasti silmällä pitämään niitä henkilöitä, jotka kävivät siellä.
Minä itse en tietysti voinut näyttäytyä niillä tienoin päivän ajalla,
mutta pimeän tullen riensin paikalle. Vastapäätä Bridgebyn taloa oli
ravintola. Tähän olivat virkatoverini asettuneet päivän ajaksi ja
kertoivat nyt minulle, ett'ei Bridgeby ollut poistunut asunnostaan ja
ett'ei ylimalkaan mitään merkillisempää siellä ollut tapahtunut. Koska
saamieni tietojen mukaan puheenalaisen rakennuksen toisella puolella
vaan oli pieni, korkealla muurilla ympäröity piha, ei minun tarvinnut
peljätä, että kukaan poistuisi talosta tai tulisi sinne siltä puolen.
Muutoin olin myös jo edeltäpäin laskenut, ett'ei päivän ajalla mitään
merkillisempää tapahtuisi, mutta toivoin pimeän tultua parempaa tulosta.
Sentähdenpä minä nyt erään toisen toverin kanssa otin vahdinpidon
huostaani ja vapautin toiset. Niiden piti taas, ell'ei meitä kello
kolmeen yöllä näkynyt takaisin tuleviksi, vuorostaan ottaa vahdinpito.
Kello oli lähemmä yhdeksän illalla, kun minä asetuin vastapäätä
Bridgebyn taloa; toverini sillä aikaa käveli edestakaisin kadulla.
Yht'äkkiä näin minä, kuinka Brooks -- se oli toverini nimi -- painautui
erään oven varjoon piiloon ja senjälkeen varovasti tähtäili erästä
olentoa, joka hiljaa astuskellen lähestyi.
Samassa kiiruhdin minäkin asettumaan niin, että lähenevä ei saattanut
minua huomata; se olikin viisaasti tehty, koska tuo henkilö seisahtui
Bridgebyn talon eteen ja tarkasti katseli kaikille suunnille
ympärilleen, ennenkuin soitti ovikelloa.
Vasta sen jälkeen, kun hän oli viipynyt muutamia hetkiä sisällä
huoneistossa, hiipi Brooks luokseni ja kuiskasi minulle:
"Se oli Troddles."
En voinut olla tyytyväisyydestä huudahtamatta. Tuo mainittu henkilö
kuului kaupungin pahimmassa huudossa olevien lurjuksien joukkoon, ja
olimme jo pitemmän aikaa etsineet häntä, koska häntä suuresti epäiltiin
erään ryöväyksen ja murhan toimeenpanijaksi.
Sovittuani toimenpiteistä toverini kanssa, riensi tämä kiireesti
poliisi-asemalle tuomaan apumiehiä, sill'aikaa kuin minä edelleen pidin
silmällä Bridgebyn asuntoa.
Apumiehet, kolme poliisia, saapuivat Brooks'in kanssa noin kymmenen
minuutin kuluttua paikalle, ja minä sijoitin heidät itsekunkin sopiviin
pakkoihin.
Kohta senjälkeen avautuisi taas Bridgebyn asunnon ovi, ja sama henkilö,
joka oli mennyt sisälle, tuli nyt sieltä jälleen ulos.
Nuo kolme poliisia ja minä seurasimme häntä varovasti, kun sitävastoin
Brooks jäi paikalleen edelleen vartioimaan Bridgebyn asuntoa.
Tultuamme syrjäisemmälle paikalle juoksin minä äkkiä esille laskin
käteni Troddles'in olkapäälle ja sanoin: "odota hetkinen, poikaseni,
tahdon puhua sanasen kanssasi."
Mies, jättiläisen kokoinen synkkä olento, hätkähti säikähtäen kyyryyn;
tuskin oli hän huomannut minun toverini, kun hän koetti riuhtaista
itsensä irti paetakseen.
Olin arvannut tuon edeltäpäin; siksipä tartuin lujasti häneen kiinni,
ja annoin hänen kuljettaa itseäni muutaman askeleen eteenpäin, kunnes
toverini ehtivät avukseni.
Hurja taistelu syttyi nyt, mutta meille onnistui kuitenkin vihdoin
heittää tuo roisto maahan, sitoa hänet ja kuljettaa virastoomme, jossa
heti tarkastimme miehen ja löysimme hänen taskuistaan kaksisataa
dollaria kullassa.
"Sanokaapas, velikulta", kysyin minä, "mistä saitte näin paljon rahaa?"
"Se ei liikuta teitä", mumisi hän.
"Epäilemättä saitte ne herra Bridgebyltä palkaksi siitä, kun toimititte
hänen liiketoverinsa, Barton'in, tieltä pois?"
Troddles säpsähti kovasti, mutta ei vastannut mitään.
"Sanon teille jotakin", jatkoin minä; "irti ette pääse, siitä saatte
olla varma, ja että teillä on jotain yhteyttä Bridgebyn kanssa,
siihen meillä on varma todistus, koskapa näimme teidän menevän hänen
asuntoonsa ja tulevan sieltä pois. Tunnustakaa siis avomielisesti, mitä
olette tehneet Barton'ille?"
Hän katsoi minuun julmistunein silmin ja mumisi:
"Hiis vieköön teidät ja Barton'in, minä en tiedä mitään."
"Minulla siis ei ole mitään enää teidän kanssanne tekemistä,
tunnustusvankila kyllä tekee teidät puheliaaksi."
Annoin viedä tuon paatuneen roiston vankikoppiin ja päätin ilman hänen
tunnustustansakin mennä Bridgebyn luokse ja vangita hänet, koska
toivoin että hän ensi hämmästyksessään antaisi viekotella itsensä
johonkin varomattomuuteen.
Brooks ei ollut nähnyt kenenkään poistuvan talosta, siis täytyi
Bridgebyn vielä olla asunnossaan.
Soitin ovikelloa ja pyysin avaavan neekeripojan ilmoittamaan minut
herrallensa.
Muutamien minuuttien kuluttua tuli lähettiläs takaisin saattaaksensa
minut herransa luo. Brooks odotti sill'aikaa etuhuoneessa.
Herra Bridgeby vastaanotti minut yönuttuun puettuna ja näytti hieman
neuvottomalta. Hän koetti sitä kuitenkin kaikin voimin peittää ja
huudahti kummastellen:
"Kuinka, vieläkö te olette täällä? Luulin teidän jo olevan kaukana
Barton'in jäljillä!"
"Minun ei ollut tarpeellista tehdä mitään matkaa hänen tähtensä",
sanoin totisena.
"Ah", änkötti hän; kirkkaassa kaasuvalossa näin että hänen kasvonsa
muuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi.
En odottanut kunnes hän tyyntyisi, koska tahdoin saada asian
päätökseen, vaan kysyin häneltä heti:
"Tunnetteko erästä Troddles nimistä miestä?"
Hän horjui ja tarttui pystyssä pysyäkseen suonenvedontapaisella
liikkeellä tuolin karmista kiinni.
"Trodd -- Troddles?" sammalsi hän.
"Hän on meidän käsissämme", jatkoin pikaisesti, "ja hänen
tunnustuksensa johdosta vangitsen nyt teidät, Bridgeby, liiketoverinne
murhan alkuunpanijana."
"Kirottu", huusi hän hampaitaan kiristäen ja veti silmänräpäyksessä
esille revolverin taskustaan.
Mutta ennenkuin hän ehti minua kohti laukaista, tartuin häntä
käsivarteen. Mutta laukausta en sittenkään ehtinyt estää. Ase laukesi,
mutta luodin suunnan johti korkeampi käsi.
Bridgeby horjui kovasti koristen lattialle, luoti oli sattunut hänen
kaulaansa.
Samassa tuokiossa syöksyi Brooks huoneeseen ja käsitti ensi
silmäyksellä asian laidan. Koska hänellä oli vähän haavansitomistaitoa,
kumartui hän maahan verissään makaavata tutkiakseen.
"Kymmenen minuutin kuluttua ruumiina", mumisi hän lyhyen tutkimuksen
jälkeen.
Bridgeby lienee ymmärtänyt, mitä hän sanoi, sillä hänen silmäyksensä
ilmaisivat kovaa sieluntuskaa.
"Jos nyt tahdotte rikoksenne tunnustaa, niin käyttäkää siihen ne
harvat minuutit, jotka teidän on vielä suotu elää, ennenkuin seisotte
korkeimman Tuomarin edessä."
Hän nyykäytti päätänsä myöntäväisesti.
Haava kaulassa vaikeutti hänen puhettaan. Lähetin neekeripojan hakemaan
kiireisesti lääkäriä; sillä välin nostimme Brooks ja minä hänet ylös
ja laskimme varovasti huoneessa löytyvälle sohvalle, ja kun Brooks
oli laatinut hänen haavaansa makuuhuoneesta tuodusta liinasesta
jonkinmoisen siteen, istahdin minä hänen viereensä kuullakseni hänen
tunnustustaan.
"Te tahdoitte Barton'in kuolemaa kautta parantaa raha-asioitanne ja
palkkasitte sentähden Troddles'in häntä tappamaan?"
Bridgeby nyykäytti päätänsä ja minä jatkoin: "Sen kautta, että te itse
kehoititte poliiseja häntä takaa-ajamaan, te kai toivoitte poistavanne
kaiken epäluulon itseänne kohtaan."
Hän nyykäytti taas myöntävästi.
"Mutta missä ovat rahat, jotka teidän liiketoverinne muka otti
mukaansa?"
Bridgeby osoitti rahalaatikkoaan.
"Troddles siis nähtävästi hyökkäsi onnettoman Barton'in kimppuun ja
murhasi hänet", tutkistelin minä edelleen; "milloin ja missä tuo rikos
tehtiin?"
Bridgeby koetti vastata, mutta ei saattanut ääneen puhua, ja vasta kun
olin asettanut korvani aivan lähelle hänen suutansa, kuulin seuraavat
katkonaiset sanat:
"Eilen -- illalla -- vanha -- kivenlouhos --"
"Siis vanhan kivenlouhoksen luona hän tappoi hänet ja heitti kait heti
ruumiin alas louhokseen?"
Bridgeby nyykäytti taaskin.
"Minkä vuoksi kävi Troddles luonanne? Hänen tulonsa teidän asuntoonne
päivän aikana näytti kait teistä arveluttavalta, sentähden olitte
keskenänne sopineet, että hän saapuisi illalla luoksenne rahoja
noutamaan?"
Bridgeby tuskin enää kykeni tätä myöntämään; oli nähtävissä, että hänen
viimeinen hetkensä lähestyi, ja korina kävi yhä kamalammaksi.
"Paljonko maksoitte hänelle?"
Hän kohotti kaksi sormea ylös, kun hän ei enää voinut nyykäyttää.
"Kaksisataa dollaria, niinkö?"
Nyt hän ei voinut enää mitään merkkiä antaa, sillä kuolon-kamppaus
alkoi, ja juuri sillä hetkellä, kun haettu lääkäri astui sisään, läksi
Bridgebystä henki.
Tunnustus, jonka hän minulle ja Brooks'ille teki ja joka heti pantiin
pöytäkirjaan, olikin jo kyllin riittävä Troddles'in tuomitsemiseksi.
Murhaaja hirtettiin, viime hetkessä katuvana tunnustettuaan
syyllisyytensä.
Onnettoman Barton'in maalliset jäännökset löydettiin Bridgebyn
ilmoittamasta paikasta; lohduton äiti hautasi ne maan poveen. Myöskin
ne rahat, jotka olivat antaneet aiheen tuohon kamalaan tekoon,
löytyivät viitatusta paikasta. Rouva Barton käytti suurimman osan
niistä armeliaisuuden laitoksiin.