Nostaessaan silmänsä näki hän siivosti puetun miehen, jolla oli
punaiseen puuvillakankaaseen kääritty mytty kainalossa.
"Mitä tahdotte, herra?"
"Tehän asutte aivan yksinänne täällä autiolla rannalla."
"Niin asun, herra."
"Saisinko vuokrata Teidän venheenne pientä matkaa varten?"
"Kyllä, herra. Minne tahdotte päästä?"
"Vähäisen vaan Kanadan puolelle."
"Se käy päinsä."
"Eihän siinä olle mitään vaaraa tarjona noin pienellä veneellä."
"Olkaa huoleti, herra! Ilma on hyvä, tuuli sopiva. Minä olen sen matkan
usein kulkenut, sillä Erie-järvi on niin sanoakseni kuin koti minulle."
"Sepä hyvä! Mutta usmaa näyttää syntyvän järvelle, ja yö tulee olemaan
jotenkin pimeä."
"Minä tämän matkan osaan usmallakin. Sitäpaitsi nousee kohta täysikuu
taivaalle ja valaisee usman."
"Mutta usmassa voisi ehkä joku höyrylaiva ajaa päällemme ja upottaa
meidät."
"Siitä ei ole pelkoa, sen varan minä kyllä aina pidän."
"No hyvä silleen! Me antaumme nyt Teidän kuljetettavaksenne."
"Ette siis ole yksinänne, herra?"
"En. Tuolla pensastossa on minulla vielä kaksi toveria." Hän kääntyi
ympäri ja huusi: "Tulkaa vaan esille. Kaikki on järjestetty!"
Silloin tuli kaksi miestä kummun reunalla olevasta pensastosta ja kulki
nopeasti rannalle.
Toinen niistä oli jo vanhanpuoleinen; hänellä oli harmaa parta ja
siniset silmälasit; oikeassa kädessään kantoi hän pientä sievää
nahkakapsäkkiä. Toisella, joka oli vielä jotenkin nuori mies, oli
matkalaukku.
Salaman nopeudella syntyi nuoren Kanadalaisen aivoissa ajatus: "tuossa
ovat ne kolme pankkirosvoa!"
Ja tosiaankin -- eihän sitä voinut epäilläkään. He eivät olleet
uskaltaneet käyttää rautatietä tai höyrylaivaa pakoretkeänsä varten. He
olivat siksi kokeneita ammatissaan, että tiesivät sähkön olevan höyryä
nopeamman. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet etäälle pakenemaan,
olivat he huolellisesti koko päivän piilotelleet itseänsä pensastossa,
jossa ei kukaan kulkenut. Ja heille oli todellakin selvintä päästä
kalastaja-veneellä Erie-järven yli Kanadaan.
Kun nämä ajatukset risteilivät Clauden päässä, näytti hän hyvin
miettiväiseltä.
"No, mitä ajattelette Te meistä?" kysyi mies, jolla oli punainen mytty
kainalossa. "Tehän näytätte niin omituiselta, kuin olisitte jokin
kuuluisa ajatustenlukua."
"Tuntuu minusta ihmeelliseltä, että Te, hyvät herrat, niin salaisesti
ja oudolla tavalla yön aikaan pyritte järven yli. Mutta se on asia,
joka ei kuulu minuun."
"Hyvin puhuttu, kalamies! Tehän olette oikein järkevä ihminen."
"Minä vaan mietin sitä, mikä hinta minun tulisi yliviennistä saada."
"Sanokaa vaatimuksenne!"
"Hm, sata dollaria voivat herrat mielestäni maksaa."
"Hävytöntä!" huusi tuo lyhytkasvuinen, sinisillä silmälaseilla
varustettu herra.
"Ottamalla lukuun nämät tavattomat asianhaarat ei se minun mielestäni
paljo ole", vastasi Claude. "Pitäähän toki köyhän kalastajankin joskus
lihavampi pala saada."
Nuo kolme miestä kuiskuttelivat minuutin ajan hiljaa keskenään. Pikku
vanhus puhkesi ilkeään nauruun. Punaista myttyä kantava mies kääntyi
sitten nuoren kalastajan puoleen lausuen: "Saatte pyytämänne sata
dollaria niin pian kuin olette saattaneet meidät ehjinä järven yli."
"Astukaa veneeseen, hyvät herrat!" huusi Claude.
He astuivat siihen kaikki ja Claude pystytti purjeen. Sitten ohjasi hän
veneen usvan keskelle.
"Mihin satamaan pohjoisrannalla tahdotte, hyvät herrat, päästä?" kysyi
hän.
"Hm -- miten paljo matkaa on lähimpään kohtaan?" kysyi silmälasimies.
"Runsaasti kuusikymmentä Englannin penikulmaa."
"Miten kauvan kestää matka?"
"Tällä tuulella noin kahdeksan tuntia, ehkä vähää enemmänkin."
"Sittenhän me pääsemme perille noin kello neljän tienoissa aamulla."
"Niin."
"Meillä ei ole mitään erityistä asiaa satamapaikkaan; monistakin syistä
olisi meille mieluisempaa nousta maalle jollakin hyvin yksinäisellä
paikalla rannalla, josta sitten pian voipi päästä jollekin maantielle."
"Se käy helposti päinsä", sanoi mielevästi hymyillen Claude, jonka
päähän nyt oli noussut eräs hyvä ajatus. "Minä tunnen pienen
rauhallisen poukaman, jonne voitte aivan häiritsemättä nousta. Jos
siitä käytte muutamia satoja askeleita ylöspäin, saavutte maantielle,
joka vie Amherstburg'iin."
"Se sopii", huudahti vanhus innokkaasti. "Siten on tehtävä!"
Toverit nyökäyttivät myöntyvästi päätään.
Nopeasti kiiti vene Erie-järven aalloilla. Nuo kolme miestä puhelivat
paljon keskenään, mutta aina hyvin hiljaa kuiskutellen. Nuori
Kanadalainen ajatteli Lovisaa. Olihan hänellä nyt viimeinkin mitä
parhaimmat toiveet. Tämä ajatus teki hänet niin iloiseksi, että hän
alkoi laulaa hilpeätä ranskalaista laulunpätkää.
"Se tolvana ei aavista mitään meidän asioistamme", kuiskasi
silmälasimies tyytyväisenä tovereilleen.
Hetken päästä valaisi kuu tuota yöllistä huurua. Erie-järvellä oli
nyt varsin miellyttävää ja rauhallista. Kerran kuulivat he etäällä
höyrylaivan koneen raminaa; mutta erehtymättä ohjasi Claude venettään
pohjoista kohden.
Siten kului runsaasti kahdeksan tuntia. Usma hälveni vähitellen, ja
itäisellä taivaanrannalla teki päivä nousuaan.
"Joko olemme pian perillä?" kysyi vanhus. "Muutaman minuutin päästä
pääsemme poukamaan", vastasi kalastaja.
Heti sen jälkeen laski hän purjeen alas ja ohjasi veneen
rannikkohiekalle.
"Tässä on se hiljainen lahdenpoukama!"
Näkyi hiekkaranta, joka kohosi matalaksi, ruohoa ja pensaita kasvavaksi
harjanteeksi. Nuo kolme miestä astuivat maalle.
"Saanko luvan pyytää ne sata dollaria, jotka minulle on luvattu?" sanoi
Claude kohteliaasti.
"Köysi sinun kaulaasi, sinä kanadalainen koira!" huusi silmälasimies
myrkyllisesti. "Luuletko sinä, että me annamme nylkeä itseämme. Dollari
hengeltä on aivan riittävä kuljetusmaksu. Tässä on kolme dollaria!"
Kalastaja otti vaieten nuo kolme dollaria ja työnsi veneensä rannalta
ulos.
Päästyään noin parinkymmenen metrin päähän pysähtyi hän ja huusi:
"hyvät herrat, kuulkaahan vielä sananen!"
Nuo kolme miestä kääntyivät järvelle päin.
"Mitä Te vielä tahdotte?" kysyi vanhus.
"Tuossa on teille takaisin teidän vaivaiset dollarinne!" huusi Claude.
Ja hän heitti nuo kolme rahaa, yhden toisensa perästä, rannalle, josta
vanhus nauraen nosti ne ylös pistäen taskuunsa.
"Te olette hölmö!" huusi hän kalastajalle.
"Niinkö luulette, te vanha hirtehinen?" huusi Claude. "Haha! Te olette
minut pettäneet, mutta minä olen teidät kavaluudessa voittanut!
Nouskaahan vähäsen ylös kummulle päin, niin saatte nähdä!"
Hän souti veneensä vielä jonkun matkan ulommaksi ja pysähtyi jälleen.
Sillä välin olivat nuo kolme miestä levottomina kiireisesti nousseet
kummulle. Suurimmaksi kauhukseen huomasivat he silloin, etteivät he
olleetkaan Kanadan rannalla, vaan pienellä puolikuun muotoisella
hiekkasaarella keskellä Erie-järveä.
He juoksivat heti takaisin.
"Tuokaa veneenne takaisin! Saatte ne sata dollaria!"
"Minä en niistä enää huoli!"
"Kaksisataa dollaria!"
"En!"
"Tuhannen dollaria!"
"En!"
"Kymmenentuhatta dollaria!"
Äänekkäällä pilkkanaurulla vastasi Claude: "Ne kymmenentuhatta dollaria
ansaitsen minä teidän kiinniottamisellanne!"
"Viisikymmentätuhatta dollaria!"
Claude ei vastannut, vaan purjehti, vastatuulta luovien, usman keskelle
länteen päin, itsekseen mutisten: "Parempi saada kymmenentuhatta
kunniallisella tavalla, kuin viisikymmentätuhatta häpeällisellä! Ja
onpa melkein varmaa, että ne konnat, jos heidän pyyntöönsä suostuisin,
uudelleen pettäisivät minut, ehkäpä tappaisivatkin."
Uusi päivä valkeni ihanana, ja usma hajosi auringonsäteiden tieltä.
Noin kymmenen tunnin päästä tuli Ohion ranta näkyviin, ja pian sen
jälkeen saapui Claude Clevelandiin. Hän laski veneensä valkamaan
ja meni heti, niin väsynyt kuin olikin, Kauppa-Pankkiin. Hän astui
sisälle ja pyysi tavata johtajaa. Ensin tahdottiin hänet työntää pois.
Mutta kun hän sanoi: "Minulla on tietoja pankkirosvoista", vietiin
hän kiireimmiten sisälle pankin "kaikkein pyhimpään", jossa johtajat
surumielisinä istuivat viheriän neuvottelupöydän ääressä. Tähän asti
ei kaikista ponnistuksista huolimatta oltu saatu vähintäkään vihiä
rosvoista.
"Hyvät herrat", kysyi Claude, "kuka teistä on ylijohtaja."
"Minä olen", vastasi eräs vanha kunnianarvoisa herra; "minun nimeni on
Hamilton."
Kalastaja kumarsi ja esitteli itsensä.
"Mitä olisi Teillä sanottavaa?"
"Minä tahdon teille vaan ilmoittaa, että tunnen pankkirosvojen
olinpaikan. Onko varmaa, että minulle annetaan kymmenentuhannen
dollarin palkinto, jos saatan rosvot saaliinensa teidän käsiinne?"
"Se on varmaa!"
"Minä olen nimittäin saattanut ne kolme rosvoa paulaan, ne ovat
tavaroineen minun vallassani."
"Tekö yksinänne?"
"Niin, herra!"
"Mutta sitä on vaikea uskoa", sanoi herra Hamilton epäillen ja päätään
pudistellen.
"Se on aivan varmaa, herra! Minulla on ne kaikki kolme varmassa
säilytyspaikassa autiolla hiekkasaarella Erie-järvellä, josta he eivät
voi päästä pois, sillä laivoja kulkee niillä tienoilla vaan hyvin
harvoin, eivätkä kalastajatkaan siellä nykyään liiku."
Ja nyt kertoi hän seikkaperäisesti koko viime-öisen tapahtuman.
Pankin johtajat katselivat häntä suuresti kummastellen ja herra
Hamilton huudahti: "nuori mies, jos tuo kaikki pitää paikkansa, niin
olette Te tavattoman sukkela mies!"
Claude naurahti. Sitten lausui hän: "Ei siis tarvita muuta kuin
poliisin avulla noutaa nuo heittiöt saarelta. Mutta parasta olisi,
jos se tapahtuisi viekkaudella. Sillä vaikka tuo saari onkin pieni,
voisivat nuo kolme kuitenkin kätkeä sinne aarteensa niin hyvin, ett'ei
sitä moneen vuoteen löydettäisi. Viekkautta siis on käytettävä.
Höyrylaiva älköön kulkeko suoraan saarta kohden, vaan lännestä päin,
Detroitista käsin, ja olkoon menevinänsä saaren ohi; Silloin nuo
heittiöt itsestäänkin huutavat laivalle ja astuvat mitään vaaraa
aavistamatta siihen."
"Aivan oikein", sanoi herra Hamilton myöntyvästi.
Tämän ohjelman mukaan pantiin nyt kaikki varustukset kiireisesti
kuntoon. Claude sillä välin vahvisti itseään ruoalla ja juomalla ja
levähti vähäsen.
Puoli tuntia sen jälkeen läksi pieni höyrylaiva satamasta ja kulki
ensin länttä kohden. Laivassa oli kuusi poliisia valepuvussa ja taitava
salapoliisi, sen lisäksi vielä Claude Regnard ja pankinjohtaja Hamilton.
* * * * *
Oli tullut ilta.
Nuo kolme pankkivarasta olivat viettäneet koko päivän saarella mitä
suurimmassa tuskassa. Ei ollut ympäristöllä missään maata lähellä.
He eivät huomanneet mitään laivaa tai venettä. Ja alituisesti kalvoi
heidän mieltään pelko siitä, että höyrylaiva etelästä päin tulisi heitä
väkivallalla ottamaan. Sen vuoksi olivat he hyvin sukkelalla tavalla
kätkeneet ryövätyn aarteensa.
Jos heidät vangittaisiinkin, voisivathan he kuitenkin toivoa pääsevänsä
vankilasta karkuun ja sitten sopivassa tilassa saavansa kätketyn
rikkautensa käsiinsä.