Todellisessa, jokapäiväisessä elämässä tapahtuvat lemmenhistoriat
alkavat hyviä usein keittiössä. Moni nuori teurastaja, leipuri tai
puutarhuri, joka lihaa, leipää tai vihanneksia kaupitessaan joutuu
keittiöön, tapaa siellä leimuavan keittiölieden ääressä, nuoren,
ahkeran keittäjättären ja rakastuu häneen. Hänellä on samalla kertaa
hyvä tilaisuus hajuaistinsa avulla koetella, osaako tuo mielitietty
hyvin keittää ja paistaa. Jos näin on laita, ajattelee hän: tuo eikä
kukaan muu! Ja jos ei toiselta puolelta mitään estelyitä tule, niin on
tuo vastainen mestari vastaisen rouvansa löytänyt.
Näin helposti ei kuitenkaan onnistunut Claude Regnard paralle. Hän oli
nuori Kanadalainen, ranskalaista syntyperää. Vasta ihmeellinen sarja
merkillisiä tapahtumia saattoi hänen sydämensä toiveiden perille.
Hän oli köyhä kalastaja. Vanhempainsa kuoleman jälkeen oli hän aivan
yksinään maailmassa, eikä hänellä ollut mitään muuta, kuin pieni
majapahanen rannalla, jotenkin hyvä vene ja vähää kalanpyydyksiä.
Väliste meni hän toisten kalastajain kanssa pyyntiin, väliste
taas yksinään. Mutta aina oli hänen ansionsa hyvin pienet, sillä
vaikkapa hän olisi saanut kaloja hyvinkin paljon, oli niiden hinta
hyvin halpa Port Talbot'issa, joka oli pieni kaupunki Erie-järven
kanadanpuoleisella rannalla. Tämän kaupungin läheisyydessä asui hän
eräässä viheliäisessä rannikkokylässä.
Keittiössä oli hän oppinut tuntemaan pikku Lovisaa. Tämä oli
Etienne Joubert'in, Port Talbot'issa asuvan ahkeran ja kunnollisen
pikkuravintoloitsijan tytär. Lovisa oli niin ystävällinen, iloinen ja
hyväsydäminen; eikä hän kovin paljo tinkinytkään ostellessaan Claude
Regnard'in kaloja. Mutta tämäpä toikin hänelle aina parhaat kalansa,
ja olisi hän ne tuolle tytölle antanut mistä hinnasta tahansa, olisipa
antanut ne ilmaiseksikin ja itse kärsinyt nälkää. Niin sydänjuuria
myöten oli hän Lovisaan ihastunut. Eikä tyttökään häntä pois työntänyt;
hän naureskeli ja laski leikkiä iloisesti, kun Claude tuli keittiöön,
missä hän pirteänä ja toimellisena puuhaili.
Kun Claude taas kerran ilmaantui sinne, tuntui hänestä kuin salaman
isku kirkkaalta taivaalta, kun Lovisa sanoi hänelle: "Ensi viikolla
jätämme me Port Talbot'in. Isä on myönyt ravintolansa."
"Ja minne, hyvä neiti, menette te sitten?" kysyi hän vapisevalla
äänellä. "Ehkä kauaksi, kauaksi täältä?"
"Eipähän niinkään, Claude hyvä, ainoastaan järven toiselle puolelle
Ohioon", vastasi Lovisa. "Isä tahtoo päästä Yhdysvaltain kansalaiseksi.
Hän on eräältä ranskalaiselta, joka tahtoo päästä toimestaan lepäämään,
ostanut hyvin hienon ravintolan Clevelandissa, jossa sanotaan olevan
hyvin hupaista ja kaunista."
"Kylläpä niin, Cleveland on kaunis ja upea kaupunki. Mutta -- minähän
menetän nyt Teidän kauppatuttavuutenne!"
"Ikävä kyllä, mutta sitä ei voi parantaa."
"Ja Teidätkin, neiti Lovisa, menetän minä!"
Lovisa naurahti. Sitten lausui hän veitikkamaisesti: "Kalojen
kuljettaminen järven yli kävisi kait kovin hankalaksi?"
"Kun ilma on hyvä, ei siinä mitään hankaluuksia ole, sillä matka tekee
ainoastaan kuusikymmentäviisi Englannin penikulmaa. Pahalla säällä käy
se kyllä pienelle kalastajaveneelle vähän vaaralliseksi. Mutta pahinta
on, että Ohion puoleiset kalastajat eivät tule kärsimään, että minä,
Kanadalainen, kilpailen heidän kanssaan Clevelandissa."
"Tosiaankin, tämä seikka, Claude hyvä, tuntuu minusta todella hyvin
ikävältä!"
Surumielin lähti Claude pois. Hän meni tyhjän kalavasunsa kanssa
satamaan, irroitti veneensä, nosti purjeen ja palasi majaansa
rannikolla.
Myötäänsä mietiskeli hän tuota kovaa kohtaloa, joka ryösti häneltä
Lovisan. Tuliko hänen todellakin muutaman päivän päästä nähdä Lovisa
viimeinen kerta, viimeinen kerta kuulla hänen armasta ääntänsä? Se
ajatus tuntui hänestä ihan sietämättömältä.
Viimein välähti hänen mieleensä hyvä aate. "Se on tosiaankin hyvin
yksinkertainen asia!" puheli hän. "Voinhan minä asettua Ohioon ja
päästä siellä kansalaiseksi aivan yhtä hyvin, kuin herra Joubert.
Sikäläiset kalastajat varmaankin ottavat minut mielellään liittoonsa,
olenhan minä siivo ja kunniallinen nuorukainen. Sittenhän minä taas
saan, miten usein vaan tahdon, käydä neiti Lovisaa tapaamassa ja viedä
hänelle parhaat kalat, mitä saan."
Tämä tuuma näytti hänestä ihanalta. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä
sanaakaan, kun hän seuraavalla kerralla kävi Port Talbot'issa
Joubert'in ravintolassa, jossa jo valmistettiin muuttoa. Hän tahtoi
Clevelandein ilmautumalla hämmästyttää Lovisaa, ja tämä varmaan näkisi
siinä oikean todistuksen hänen rakkaudestaan. Tämä ajatus elähytti
Claude-parkaa.
* * * * *
Nuorukaisen toiveet näyttäytyivät kuitenkin petollisiksi.
Hän oli muuttanut Ohion rannalle. Sikäläiset kalastajat, joiden puoleen
hän kääntyi, eivät tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan,
olivatpa suorastaan vihamielisiä hänelle. Hän rakensi suurella vaivalla
pienen lautamajansa, jonka hän pienissä osissa ja useampia matkoja
tehden oli kuljettanut Kanadan puolelta, muutaman penikulman päähän
Clevelandista, eräälle autiolle kivikkorannalle. Sen takana kohousi maa
jyrkiksi kukkuloiksi, joilla kasvoi orjantappura- y.m. pensaita.
Nuo hänelle vihamieliset kalastajat pilkkasivat häntä monella tavalla,
jos sattuivat hänen pakeillensa vesillä, ja tekivät hänelle monenmoista
koiruutta. Kuitenkin sattui hän pian saamaan hyvän saaliin, jonka hän
iloissaan kuljetti Clevelandiin. Sinne tultuaan kyseli hän Joubert'in
ravintolaa.
Se oli hyvin komeasti järjestetty ravintola, suuresti eroavainen
tuosta vaatimattomasta ruokalaitoksesta Port Talbot'issa. Tämä komeus
raskautti nuoren Kanadalaisen mieltä, kun hän arkaillen oli astunut
sisään ja kysyi, missä keittiö oli.
Herra Joubert itse astui arvokkaana häntä vastaan... "Katsohan -- Claude
Regnard! Tekö täällä Clevelandissa?" puheli hän.
"Niin, minäkin olen muuttanut tänne Ohioon."
"Ja aivotte tänne kalojanne myydä?"
"Kauniita kaloja! Katsokaahan! Neiti Lovisa on niihin varmaankin hyvin
tyytyväinen."
"Lovisalla ei enää ole mitään keittiössä tehtävää; hän on
ravintolahuoneessa ja kahvilassa; hänen täytyy olla maksupöydän ääressä
ja pitää kassasta huolta."
"Ah -- sittenhän minä luultavasti en saa tänään häntä nähdäkään!"
"Minusta näyttää, Claude hyvä, että Te tavoittelette minun tytärtäni."
"Herra Joubert, minä --"
"Minä olin sellaista jo Port Talbot'issa huomaavinani! Älkää toki
hautoko hassutuksia päässänne, Claude! Tehän olette köyhä poloinen, ei
Teidän sovi sellaisiin tuumiin antautua!"
Nuori kalastaja painoi päänsä suruissaan alas.
"Katsokaas, Claude", jatkoi ravintoloitsija hyvänsuopeasti, "jos
Teillä olisi pääomaa, jos olisitte esim. hyvin järjestetyn kalakaupan
omistaja, tekisitte kauppaa myöskin konserveilla ja herkkukaloilla --
sellaista kauppaa ei vielä tällä suuriliikkeisellä kadulla olekaan,
ja se varmaankin hyvin kannattaisi --, silloin voisi jotenkin Teidän
merkillisiä haaveilujanne selittää, siitä voisi todella järkevästi
puhellakin. Mutta näin ollen ei sitä luonnollisesti sovi ajatellakaan
edes! Minä en tosiaankaan tarkoita mitään pahaa Teille. Teidän kalanne
minä mielelläni ostan. Käykäähän tänne!"
Alakuloisena seurasi Claude ravintoloitsijaa. Hän kyllä myi kalansa,
mutta ei saanut tilaisuutta puhutella Lovisaa. Tosin näki hän
hänet silmänräpäykseltä lasioven läpi. Ah, Lovisalla ei enää ollut
yksinkertainen kotipuku yllä, vaan komeili hän silkki- ja atlas-puvussa
-- "aivan kuin joku ylhäinen nainen!" ajatteli Claude. Pari keikailijaa
seisoi hänen pöytänsä ääressä ja laverteli hänelle imarruksia.
Sydän raskaana asteli Claude talosta pois.
Oli kirkas, syksyinen aamupäivä, kello kävi yhtätoista. Claude päätti
kierrellä kaupungin katuja, siten lähemmin nähdäksensä Clevelandin
kauneuksia ja mahdollisesti vähän virkistääksensä mieltänsä.
Hän huomasi, että jonkinmoinen mielten kuohu vallitsi useissa kadulla
kulkevissa henkilöissä. Moni näytti olevan raskaiden huolien alaisena.
Liikemiehiä kokoontui siellä täällä yhteen, innokkaasti puhellen ja
viittaillen käsillänsä.
"Mitähän on nyt oikeastaan tapahtunut?" kysäsi hän eräältä mieheltä,
joka jouten seisoi tyhjän työntökärryn ääressä.
Claude nimittäin osasi täysin englannin kieltäkin, kuten usiammat
Kanadan Ranskalaiset.
"On tehty suurenmoinen rosvous", vastasi mies. "Onpa hyvä asia, ett'ei
meikäläisillä ole mitään rahaa pankissa. Hyvin rohkeat ja harjaantuneet
rosvot ovat viime yönä vieneet Kauppa-Pankista kolmeneljännesmiljoonaa
dollaria kultaa ja seteleitä. Ettekö ole nähnyt kuulutuksia katujen
kulmissa?"
"En, niitä en ole hoksannut tarkastaa."
"Pankin johtajat ovat määränneet kymmenentuhannen dollarin palkinnon
sille, joka saa rosvot kiinni ja ryövätyt rahat takaisin. Se on sievä
palkinto se -- kun vaan pystyisi sen ansaitsemaan. Mutta siinäpä ollee
hengenvaara tarjona, sillä nuo rosvot ovat olleet rajuja poikia, niillä
on kyllä revolverit ja puukot."
"Tunnetaanko heidät?"
"Yksi joukosta lienee varmasti tunnettu. Eräs tuttava poliisi kertoi
minulle siitä yhtä ja toista. Viiden päivän aikana on täällä eräässä
ravintolassa oleskellut kolme epäluulon-alaista miestä, jotka
eilis-iltana ovat kadonneet hyvästiä sanomatta. Sen verran on päästy
selville, että yksi niistä merkkien mukaan todennäköisesti on tunnettu
pankkirosvo Bill Romney, joka jo New-Yorkissa ja muualla on samallaisia
konnankepposia tehnyt. Sanotaan, että hän osaa avata konstikkaimmatkin
lukot, hän kun alkujaan on ollut mekanikko ja avainseppä. Luulen, että
joku päivä takaperin näin hänet kadulla molempien toveriensa kanssa.
Romney on, ellen erehdy, lyhytkasvuinen mies, parta harmaa, siniset
silmälasit nenällä. Hänen toverinsa ovat nuorempia ja luultavasti vaan
tavallisia rosvoja. Romney on päämies. Muuten olivat kaikki kolme
komeissa vaatteissa aivan kuin herrasmiehet ainakin. Sellaisiahan
tuollaiset miljoonarosvot tavallisesti ovatkin. Niinpä niin, hyvä
kalamies, Amerikassa potkitaan konnuudella nykyään paljo kauvemmaksi,
kuin rehellisyydellä. Minnepä olen minäkin kaikella rehellisyydelläni
päässyt? Kärryntyöntäjäksi!"
"Poliisi kaiketi koettaa rosvoja kovasti ahdistaa?"
"Monta salapoliisia ja muitakin poliisimiehiä on liikkeellä. Kaikkiin
rautatie- ja höyrylaivapysäyspaikkoihin on sähköitetty. Mutta Bill
Romney on vanha kettu, häntä ei ole helppo ottaa kiinni. Luultavasti
koettaa hän tovereineen luiskahtaa Europaan, jossa he sitten kaikki
kolme elävät suurina herroina."
Nämä tiedot saatuansa kulki Claude eteenpäin ja joutui suurelle
valtakadulle, jossa hän näki Kauppa-Pankin suuren ja komean
rakennuksen. Suuret ihmisjoukot pyrkivät sinne sisälle, luultavasti
talletuksiansa tiedustelemaan. Myöskin sähkösanomain kuljettajat
kulkivat kiireisesti edes ja takaisin. Suuri häviö, jonka pankki
edellisenä yönä oli kärsinyt, oli nähtävästi saattanut Clevelandin
liikemaailman suureen kiihkoon. Pankin johtajat olivat kaiketikin hyvin
hämillään ja huolissaan.
Käveltyään muutaman tunnin ajalla itsensä väsyksiin ja nähtyään paljo
kaupungin merkillisyyksistä, pistäytyi hän erääseen ruokailupaikkaan
satamassa ja nautti siellä yksinkertaisen aamiaisen. Sitten meni hän
veneeseensä, nosti purjeen ja kulki kotirantaansa kohden.
Hän saapui sinne noin seitsemän tienoissa illalla. Aurinko oli jo
laskenut, ilma oli viileä, harmaat syksyusmat leiailivat Erie-järvellä.
Hän nousi pois veneestänsä ja aikoi munalukolla kiinnittää sen erään
rannalle pystytetyn patsaan rautaiseen renkaaseen, sillä hänellä
oli vähän syytä peljätä, että hänen pieni veneensä, hänen arvokkain
omaisuutensa, ehkä muuten varastettaisiin häneltä yöllä.