Oli lauantai. Lauantai on, kuten tiedätte, puoleksi lupapäivä. Mutta
koululaisilla oli tapana joutiloida aamupäiväkin, ja opettaja mukautui
siihen, mukavuutta rakastava kun oli.
Don Juan Saca-Cuentas istui viiniköynnös-lehdistössä, joka kaunisti
koulun edustaa, ja piti luennon _sodasta Flandern'issa_ muutamille
naapurivaimoille, joiden joukossa myös Ramona oli -- sama kunnon eukko,
joka ennen muinen oli neuvonut Martinia menemään uuteen naimiseen.
Luulisi ettei sotilailla ja koulumestareilla ole mitään yhteyttä, mutta
Don Juan Saca-Cuentas näki heidän välillään paljon yhtäläisyyttä --
sotilaathan antavat opetusta kansoille, koulumestarit kyläläisille; ja
jos sotilaat vuodattavat verta, niin koulumestarit pusertavat esiin
kyyneleitä.
Martinin tytöistä aukeni taivas, kun he näkivät koulumestarin.
He pelkäsivät vain että hän ehkä juuri oli valmis menemään ulos
ympäristöstä hakemaan tulevan viikon kuluessa tarvittavan määrän
pähkinäkeppejä -- toimi, johon hän aina käytti osan lauantaipäivää.
"Tuollahan Martinin tytöt tulevat!" huudahti muuan naisista, kun näki
sisarten lähestyvän.
"Mimmoinen sydän mahtaneekaan tuolla Joakiinalla olla", sanoi Ramona.
"Aina ovat nuo pienet olennot liikkeellä."
"Se ei ole hänen vikansa. Syy on Martini nahjuksessa, joka sanoo _jaa,
jaa_ kaikkiin."
"Jospa Dominika vainaja voisi pistää päänsä maasta ja nähdä miten niitä
tyttöjä kohdellaan, jotka ovat levänneet hänen sydämensä alla!"
"Lurjuksia äitipuolet! Ei niillä vertaisia."
Tytöt ehtivät nyt paikalle.
"Hyvää päivää, armolliset", tervehtivät he ja asettivat maahan vasunsa.
"Jumal' antakoon teillekin hyvän päivän, tytöt."
"Tahtoisitteko, herra Don Juan, olla hyvä ja selvittää meille yhden
lasku-arvoituksen."
"Mielelläni, vaikkapa kaksi", vastasi koulumestari ylpeästi.
"Rouva-äitimme on antanut yhdelle meistä viisikymmentä päärynää,
toiselle kolmekymmentä ja kolmannelle kymmenen, ja vaatii että me
panemme joka päärynälle saman hinnan ja että meillä kullakin on yhtä
paljo rahaa, kun me tulemme kotiin."
"Ole tervehditty, saastuttamaton Maria! Mitä hulluutta!" huudahtivat
naiset.
"Tytöt", sanoi koulumestari äreästi, "muistakaa, ett'en suvaitse ivaa."
"Me emme ivaa, me vakuutamme..."
"Menkää tiehenne, lutukset!"
"Jesus, Jooseppi ja Maria, kuinka luuleva te olette, Don Juan!"
huudahti Ramona.
"Mutta eihän se ole mahdollista..."
"Sanoittehan mahdottomaksi senkin että isä, joka oli kolme kertaa
poikaansa vanhempi, voisi kerran tulla häntä vain kaksi kertaa
vanhemmaksi..."
Tämä muistutus sai koulumestarin punastumaan; hän otti esiin
lyijyskynän ja rupesi piirtämään numeroita kirjan kannen valkoiselle
suojapaperille.
Tytöt katselivat huolellisina ja naiset uteliaisuudella hänen
numeroitaan.
"Saatteko selvän siitä, Don Juan... saatteko?" kysyi yksi heistä.
"Menkää syrjään vähän matkaa, älkää minua keskeyttäkö", vastasi
koulumestari närkästyneenä.
Hän alkoi uudelleen kirjoittaa numeroita, pyyhkiä pois ja piirtää
uusia, jotta viimein koko paperi oli täynnä numeroita ja tohrauksia.
"No, Don Juan... tuleeko mitään?" kysyi yksi naisista ja toinen
tuumasi, ivallisesti hymyen:
"Kärsivällisyyttä, naapurit, kyllä tulee!"
"Menkää, sen riivatut!" huusi koulumestari raivostuneena ja viskasi
maahan kynän ja kirjan.
"Tehän olette siis lörpöttäjä vain!" sanoi muuan naisista.
Ja kaikki purskahtivat nauruun.
"Vaimot, vaimot!" änkytti Don Juan, jotta viha miltei tukki suun.
"Taitavin luvunlaskia koko Vozcayassa! Ha, haa!"
Don Juan, joka oli kadottanut viimeisenkin malttinsa, syyti suustaan
joukon haukkumasanoja erityisesti, ympärillään olevia naisia vastaan ja
sen jälkeen kaikkia naisia vastaan yleisesti; sitten juoksi hän sisään
kouluhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni, jotta pamahti.
Vähän aikaa sen jälkeen olivat tytöt, vasut päänsä päällä taasen
matkalla Valmasedaan surullisina, huolestuneina ja yhtä neuvottomina
kuin ennen. Millä tavalla voisivat he välttää äitipuolen iskuja? Toivon
kipinöitä oli heissä kumminkin virittänyt Ramonan sanat.
"Menkää, tytöt, älkää peljätkö! Tietäkää että minä menen kotiinne, ja
kyllä hän saa totuuden kuulla, se narttu!"