Kääntyvä seinä.
Senjälkeen kuin Dick Shannon oli lähtenyt, istui Lacy Marshalt
pitkän aikaa kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päätään käsiinsä.
Lopuksi hän ojentautui suoraksi ja painoi soittokellon nappia. Yksi
palvelijattarista saapui pitkän odotuksen jälkeen.
"Kuka muu on talossa?" kysyi Marshalt terävästi.
"Milly, sir."
"Pyytäkää hänetkin tänne."
Marshalt otti taskustaan kourallisen rypistyneitä seteleitä, valitsi
niiden joukosta muutamia ja suoristi ne. Kun tytöt saapuivat, oli
heidän edessään pöydällä kaksi pientä setelipinkkaa.
"Siinä on palkkanne ja kuukauden palkka irtisanomisen asemesta. Olen
päättänyt sulkea talon ja matkustaa ulkomaille."
"Milloin tahdotte meidän lähtevän, sir?" kysyi toinen tytöistä
hämmästyneenä.
"Tahdon teidän lähtevän heti. Itse aion lähteä puolen tunnin kuluttua."
Hän katsoi portailta, kun heidän tavaransa vietiin pois, ja
näki lopuksi heidän ajurinsa katoavan näkyvistä. Sitten hän
meni ulko-ovelle, asetti varmuusketjun paikalleen, kiersi oven
kaksinkertaiseen lukkoon ja työnsi vielä salvan eteen, minkä jälkeen
hän palasi toimettomuuteensa lukuhuoneeseensa. Hänen kasvoilleen oli
ilmestynyt hymy, josta leikki oli kaukana. Hän ajatteli miestä, joka
oli kerran yrittänyt ryöstää hänen omaisuutensa ja joka oli pettänyt
hänet, miestä, joka oli kieltäytynyt puhumasta, kunnes...
Hän istui puoli tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Ovikellon kilinä,
jota seurasi jyrisevä koputus, sai hänet kavahtamaan pystyyn. Hän
astui ikkunan ääreen ja tirkisti ulos. Portailla olivat Elton ja hänen
vaimonsa. Ja Torrington — niin, hän tunsi Torringtonin, vaikk'ei ollut
nähnyt tätä moniin vuosiin. Lisäksi oli siellä eräs poliisitarkastaja
ja neljä miestä, jotka olivat ilmeisesti salapoliiseja.
Hän otti taskustaan litteän kahvan ja naskalin, ja sovitti ne
yhteen. Sitten hän astui uunin luo ja työnsi naskalin syvälle niiden
puuleikkauksien keskelle, jotka reunustivat tulisijaa. Hän väänsi
naskalia, ja uuni kääntyi äänettömästi näkymättömissä olevan navan
ympäri. Iso epäjumalankuva oli sivuittain hänen oikealla puolellaan,
vasemmalla puolella puolikäännöksen tehnyt uuni. Sitten hän avattuaan
kirjoituspöytänsä alalaatikon otti sieltä kaksinkertaisen pohjan
välistä pienen kotelon ja puuhaili hetkisen sen ääressä. Tekotukka,
pitkä riippunenä, terävä leuka, joiden väri sopi niin hyvin hänen
kasvoihinsa, ettei asiantuntijakaan olisi tietänyt, missä luonnollinen
loppui ja keinotekoinen alkoi — kaikki kiinnitettiin näppärin sormin
kohdalleen.
Koputus ovella jatkui yhä, ja nyt hän kuuli lasin särkymisestä syntyvän
äänen. Hän oli ottanut pois avaimen, joten siitä ei olisi heille apua,
ajatteli hän.
Sitten hän astui puoliympyrän muotoisen uuninedustan sisään ja
käänsi jälleen naskalia, tällä kertaa vasemmalle. Kun uuni ja seinä
pyörähtivät ympäri, piti hän jalallaan vastaan vaimentaakseen sysäystä,
joka syntyi, kun uunin pyörähdysliike lakkasi. Kömpelö Tonger oli
kerran antanut sen seisahtua niin äkillisellä sysäyksellä, että hehkuva
hiili oli lennähtänyt Malpasin huoneeseen. Naskali tuli jälleen
käytäntöön, ja seisoen syrjässä Marshalt näki uunin kääntyvän oikeaan
asentoonsa. Hän irroitti naskalin ja kahvan jälleen toisistaan, pani
ne takaisin taskuunsa ja lähti sitten hyvin hitaasti astumaan ylös
portaita.
Audrey Bedford oli siellä. Vastahakoisesti, vaivalloisesti oli Stanford
sen hänelle ilmoittanut. Ja nyt tämä murhenäytelmä, joka ei ollut
riistänyt häneltä ainoastaan sitä omaisuutta, jonka hän oli koonnut,
vaan uhkasi riistää häneltä hänen henkensäkin, päättyisi Audrey
Bedfordiin — josta se oli alkanutkin.
Marshalt pysähtyi sillä kerroksen kohdalla nauttiakseen etukäteen
siitä julmasta lopullisesta voitosta, jonka hän saavuttaisi niistä
lain koirista, jotka parhaillaan haukkuivat hänen ovellaan innokkaina
ottamaan hänet kiinni ja laahaamaan hänet siihen kauheaan aitaukseen,
jossa hän saisi kuulla punavaippaisen, valkotukkaisen miehen julistaman
kuolemantuomion. Lacyn huulilla oli hymy, joka näytti jähmettyneen
niille liikkumattomaksi. Kaikki hänen suunnitelmansa — hänen
ponnistuksensa — hänen ovelat juonensa...
Ja sitten hän muisti jotakin, mikä pyyhkäisi pois hänen hymynsä. Miksi
ovien sulkulaitteet olivat toimineet, kun hän oli siellä Dick Shannonin
kanssa? Oliko siihen olemassa jokin syy? Hän kohautti hartioitaan.
Sääsuhteet — ja tuhannet muut seikat voivat vaikuttaa sähkövirran
sulkeutumisen...
Nyt hän oli oven ulkopuolella ja taivutti päätään kuunnellen. Hän kuuli
käytävästä keveitä askelia ja hymyili jälleen. Puolet siitä julmasta
ilosta, jota hän tunsi sydämessään, johtui siitä, että hän jo ennakolta
nautti siitä kauhusta, jonka hänen ilmestymisensä herättäisi Audreyssä.
Hän avasi portaissa olevan pienen kaapin, väänsi sähkövirran
katkaisijaa ja tiesi, että valot olivat samalla hetkellä sammuneet
siinä tyhjässä huoneessa, jonka kautta hän pian kulkisi etsien
saalistaan. Hän ei tarvinnut mitään valoa, ei edes sitä taskulamppua,
jota oli pitänyt mukanaan valaistakseen kasvonsa ja säikyttääkseen
kaikkia, jotka näkivät hänet. Pimeys kuului hänelle, ja Audreylle.
Hän väänsi avainta. Sitä tehdessään hän kuuli Audreyn keveiden
askelien kiitävän pitkin käytävää, kuuli hänen jokeltavan jotakin ja
oven paukahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli sisäpuolella; avain
pistettiin lukkoon, ja lukko käännettiin kiinni. Hän oli kahdenkesken
Audreyn kanssa. Audrey Bedfordia ei voinut auttaa Jumala eivätkä
ihmiset.
Hänen herkkätuntoiset kätensä hapuilivat seiniä. Hän hiipi hitaasti
eteenpäin, kunnes saapui ensimmäiselle ovelle ja avasi sen. Hän ei
voinut kuulla sieltä mitään hengitystä, mutta hänen täytyi olla varma.
Hän kulki ensin pitkin seiniä ja sitten huoneen poikki kädet levällään
ja saapui jälleen käytävään. Toinen huone — se oli sama, jossa Audrey
oli ollut. Marshalt tunnusteli jalallaan vuodetta, mutta ei kuullut
mitään ääntä, ja teki kierroksensa tässäkin huoneessa. Hän pysähtyi
avattuaan kolmannen huoneen oven ja kuunteli. Audrey oli siellä!
Marshalt tunsi hänen läsnäolonsa, kuuli jonkun hengittävän.
"Tule tänne, kultaseni! Et voi päästä karkaamaan minun luotani tällä
kertaa. Meillä on sopimus; se on lykkäytynyt pitkän aikaa, mutta sinun
täytyy pitää se tänään!"
Hän kuuli askelten ääntä lattialta, ja joku pujahti hänen ohitseen.
Mutta hän oli kyllin nopea ja seisoi jälleen oviaukossa.
"Ihailijasi on alhaalla, rakastettuni — se pölkkypää Shannon
kumppaneineen. Ja sinun isäsi! Et ole tietänytkään, että sinulla on
isä, mutta hän on siellä. Hän saa nähdä sinut... myöhemmin. Sinä ja
minä menemme ulos yhdessä. Se on hyvä loppu sille miehelle, jota hän
vihaa, mutta hän ei ole saava mitään iloa siitä."
Äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja sai kiinni jostakin käsivarresta. Se
ei ollut se käsivarsi, jota hän oli odottanut. Ja nyt, hänen siinä
seisoessaan, ilmestyi omituinen ja kammottava keltainen valo hänen
rintansa tasalle. Hän näki edessään omat kasvonsa — nenän, leuan, pään!
Toinen Malpas — kauhistava, hirvittävä — piti kiinni hänen
käsivarrestaan.
"Hyvä Jumala! Mitä se on?" huudahti hän ja yritti vääntää itsensä
vapaaksi.
"Tule mukaan!" sanoi ontto ääni.
Kirkaisten tempaisi Lacy Marshalt itsensä irti ja kääntyi juoksemaan
pakoon. Samassa valot syttyivät palamaan, ja katsottuaan taakseen hän
näki jäljennöksen omasta itsestään! Malpasin! Mutta hänhän oli Malpas!
"Piru sinut periköön!" ähkyi hän ja veti esiin revolverinsa.
Revolveri sylki kerran — kahdesti.
"Säästä itseltäsi se vaiva, ystäväiseni", sanoi hänen kaksoisolentonsa.
"Ammuksesi ovat tyhjiä — olen vaihtanut ne äskettäin!"
Raivosta ulvoen sinkosi Marshalt revolverinsa häntä kohden. Mies
kyyristyi, ja seuraavassa hetkessä hän oli kiinni Marshaltin kurkussa.
Ja jossakin taempana hämärässä seisoi Audrey väännellen kauhusta
käsiään. Mutta hänen sydämessään orasti uusi elämä.